Ladataan...
Juliaihminen

Yksi mistä en tykkää, on sanan mamma käyttäminen, kun viitataan äitiin. Ongelma on monisyinen:

1. Mulle mamma tarkoittaa isoäitiä, meidän äidinäiti on mun mamma.

2. Mamma on ruotsia. En puhu Virostakaan Eestinä (se on btw yksi mun inhokki ! Miksi suomenkielinen ihminen puhuisi Eestistä, sitten pitäisi samaan syssyyn sanoa myös Sverige tai Rossija?!)

3. Pahin: Mammassa on jotain omituisen alentavaa. Kaikki semmonen "mammat riivaa" -meininki viittaa white trash -menoon (enkä puhu Natasta). Tai siis musta äidit saa itse puhua itsestään mammoina, mutta muut eivät saa kutsua heitä mammoiksi. Tai ainakaan musta näin ei saa sanoa ilman, että koen sen typeränä.

Erityiseksi ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun puhutaan "mammablogeista" ja muista mamma-yhdyssanoista. Mammablogihan alkaa olla aika vakiintunut termi. Olenko mä ainoa, jonka mielestä siinä on alentuva viba? Vähän sama kuin teini-sanassa. Silloin kun olin alle 18, koin sen jotenkin vähättelevänä sanana. Vai voiko tässä olla jotain yhteiskunnallisesti syvempää, että koen ihan vain äidittelyn jotenkin alentuvana? Emmää tiedä!

Aikani pohdiskeltuani tätä, päädyin siihen, että mamma-sanassa on yksi m-kirjain liikaa. Mama on paljon chicimpi ja samaan aikaan myös voimauttavalla tavalla ghetompi. Ranskalainen ja bronxilainen samalla kertaa. Okei, nyt te sanotte, että olen ristiriitainen, kun fiilistelen ranskan kieltä mutten sitten kuitenkaan suvaitse ruotsia. No kuulkaa, mun puolustuksena on tuo äitikortti ja hormoonit, jotka pidättää oikeuden olla ristiriitainen ajatuksiltaan.

Niinpä olen itse alkanut sanoa: lattemama (okei, lattemamma vieä menee, koska se on lainasana ruotsista), mamahousut tai ehkä jopa mamablogi.

On tämä uuden identiteetin muodostaminen kuulkaa ihmiselle vaikeaa!

Mutta joskus yhdellä kirjaimella on paljon väliä. Vai mitä mieltä ootte esimerkiksi sanoista beibe ja bebe, kun puhutaan vauvasta? Bebe on tietysti paljon hienompi ja tyylikkäämpi! (Ja ranskalaisempi.)

 

Kuva: Viime kesänä olin siskon polttareissa todellinen sexy mama

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

 

Luin tuossa yks kerta Jhumpa Lahirin kirjoittaman kirjan nimeltään Kaima (Tammi, 2003). Se on tosi hyvä. Haluan jakaa siitä teidän kanssanne herttaisen ja lohdullisen ajatuksen kotinimestä:

”Bengalin kielessä kotinimelle sana on daknam. Kotinimi on sinnikäs jäänne lapsuudesta, muistutus siitä, että elämä ei ole aina yhtä vakavaa, yhtä virallista, yhtä monimutkaista. Se muistuttaa myös siitä, että ihminen ei ole kaikille kaikkea.”

Musta tämä on ihan fantastinen ajatus! En tiedä, kuuluuko kotinimi pitää salassa vain perheen tiedossa, mutta koska en tiedä sääntöjä, voin paljastaa omat kotinimeni.

Mun rakas mammani kutsui mua nimellä Juppe. En luultavasti hyväksyisi tätä nimitystä keneltälään perheen ulkopuoliselta, mutta kun mamma sen sanoi, se oli todellakin muistutus siitä, että kaikki ei ole niin vakavaa – ja että en ole kaikille kaikkea.

Myöskään Julkku-nimitystä en hyväksy keneltäkään muulta kuin pikkusiskoltani Sofialta. Ja no, en hyväksy enää keneltäkään lapsuuteni (muistaakseni vieläpä itse keksimääni) nimitystä pippelispoppelis. (Isosiskoni Lotta oli valinnut vähän paremmin: hoppelispoppelis.)

Ja vain Tiki saa sanoa mua Turreksi, koska öö, se kuulostaa niin vamukilta.

Sen sijaan töissä mua kutsutaan nimellä Turrukka. Se on vissiinkin sitten mun työnimi. (Ei tosin samassa merkityksessä kuin esim meidän beben ”työnimi”, jonka paljastan jossain toisessa postauksessa.)

 

Kuva: Otettu varmaankin vuonna 1993. Siinä ovat veljeni Otto, siskoni Sofia, mamma ja minä (eli Juppe)

 

Taas pakko kysyä, koska nämä saattavat olla niin liikkiksiä ja paljastaa ihmisestä jotain olennaista:

Onko sinulle omaa kotinimeä? Voitko paljastaa, mikä se on?

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Nyt kun olen siunatulla viikolla 24, kaikki mun kolme (3!) raskaussovellusta kehottavat, että ala puhua ja laulaa hahmolle.

No, minä olen tehnyt työtä käskettyä, koska olenhan the perfect mama.

Ongelmaksi muodostui heti tietysti se, että mitä mää sille sitten lurautan!

En nimittäin osaa yhtäkään laulua ulkoa. Ja sanon myös sinulle, rakas lukija, että vaikka luulisit, että muistat ulkoa laulujen sanoja, niin mä voin kertoa, että ET MUISTA!

Se tuli mullekin täysin puskista: Tuossa kun olin Tansaniassa ja istuttiin kavereiden kanssa katsomassa tähtitaivasta hiekkarannalla nuotion äärellä, joku ehdotti, että ”tähän sopisi hyvin joku yhteislaulu”. Yritettiin aloittaa sellainen idyllinen First Aid Kit -tyylinen hyminähetki, mutta lopputulos oli sietämätöntä muminaa:

”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan miehisty, on meidän hhmm - - hhmm - - liikaa aikuisia hmmmm tyttydyyy - - tyttydyy.” Puhumattakaan siitä, että joku olisi muistanut säkeistöjen sanoituksia.

Lopulta kävi ilmi, että osattiin vain joku Pienen pieni elefantti marssi näin, mutta ikävä kyllä tuikkivat tähdet + kuohuva valtameri + lämmin nuotio -yhdistelmä olisi vaatinut jotain hieman ylevämpää.

**

Palatakseni lapselle laulamiseen. Toisin kuin Tansanian erämaassa, kotona toimii netti, joten pystyin googlailemaan lyriikoita.

Nopeasti tajusin, että semmoset perinteiset lastenlaulut eivät sopineet tähän tilanteeseen.

Tuu tuu tupakkarulla – no en mä halua puhua tupakoinnista hälle, vielä ei ole aika valistuksen!

Ystävä sä lapsien – vähän liian melankolista, menee äkkiä liian hartaaksi.

Mun lapsuudessa meillä laulettiin enimmäkseen Siionin kanteleen virsiä, ja niidenkin veisaaminen yksin omaa napaa heijaillen tuntuisi jotenkin… vieraalta.

 

Niinpä päädyin laulamaan sitä, mitä osaan. Tähän mennessä repertuaariin on kuulunut:

Leevi and the Leavings: Itkisitkö onnesta (antaa hyvää oppia siitä, miten elämä toimii)

Junnu Vainio: Albatrossi (muistuttaa lasta, että kannattaa sitten seurata unelmaansa, vaikka se olisi Tornaattorin kyydissä ympäri maailman seilaaminen ja Honolulun kaislavöiden tutkiminen)

Olavi Uusivirta: Kaiken jälkeen olet kaunis (maailman paras biisi)

**

Miekkoseni Tiki tosin inhoaa Leevi and the Leavingsiä ja pitää Olavi Uusivirtaa "likaisena vasemmistolaisena", joten hän pyysi, että laulaisin lapselle mieluummin Abbaa. Itse taas en voi sietää niitä kiekuvia ruotsalaisia. Ajattelin kuitenkin, että tämä on meidän yhteinen lapsi, joten mun pitää tehdä kompromisseja enkä voi aivopestä sitä vain omien mieltymysteni mukaan.

Niinpä lurautin sille vielä vähän Abbaa, tosin muokatuin sanoin:

”Tiki is the dancing queen, young and sweet, only seventeen.”

(Mun mieheni ei todellakaan ole mikään tanssi-kuningatar, paitsi ehkä kolmen promillen tuubassa, mutta sitä tämä baby ei tule ikinä näkemään).

**

No, en tiedä, millainen kiero mieli tällä jukeboxilla siitä lapsesta tulee. Mutta toisaalta, Siionin kanteleen lisäksi meidän isä lauloi meille tuutulauluksi myös sitä biisiä, jonka lopussa nuijasodan päällikkö Jaakko Ilkka kuoli hirsipuussa - ja ihan hyvä musta tuli!

 

Ihan uteliaisuuttani kysyn:

Mitä te olette laulaneet lapsellenne tai voisitte laulaa hälle? Vinkkejä?

 

 

Share

Pages