Ladataan...
Juliaihminen

Tiedätte se  klassisen ruma ankanpoikanen -mallitarinan: On tyttö, joka luulee olevansa vääränlainen. Liian pitkä tai sillä on liikaa pisamia tai sen hampaiden välissä on rako. Kun se täyttää 16 vuotta, se yllättäen huomataan! Se onkin persoonallinen, sen pituus ja pisamat ovat pelkkää plussaa ja maailma rakastaa sitä! Pian se suhaa jo jossain Pariisin catwalkilla! 

No, mä olen yksi näistä tytöistä! Tai siis, melkein. 

Hävestelin mun superisoja käsiä taas yksi kerta tuossa syksyllä Trendin AD Hannalle. Mulla on todella pitkät sormet, ja mun kädet on isommat kuin monilla miehillä. Ei kovin naisellista, oikeastaan aika ug-leeey. Mutta nähdessään mun jättikädet, Hanna oli toista mieltä: "Julia sähän tuut meidän työjuttuun käsimalliksi!"

Kaikki muuttui.

Voi että sitä glamouria! Mut kuljetettiin limusiinillä (tai no hissillä, tai siis itse kävelin omalta työpisteeltäni siihen hissiin) A-lehtien studiolle, jossa huipputiimi teki mulle täydellisen muodonmuutoksen (eli Hanna lakkasi mun kynnet). Vähän tietenkin itkin sitä, että mun identiteetti muuttui täysin ja mitä folks back home oikein sanoisi ja melkein meinasin keskeyttääkin sen kilpailun ihan vaan sen muodonmuutosjakson takia: kun aamulla mun kynnet olivat olleet vielä luonnollisen väriset ja iltapäivällä ne olivat punaiset (!). Mutta tiimi tuki mua tässä prosessissa ja lopulta hyväksyin uuden olomuotoni ja pystyin nauttimaan siitä ja kuulemma sen huomasi lopputuloksesta. Annoin itsestäni kaiken kameralle, ja Tyra Bankskin sanoi, että en ole mikään naapurintyttö tai liian kaupallinen vaan ihan sitä huippumalliainesta (tai siis Hanna Kahranaho sanoi, että kuvien lopputulos oli ok).

Mun kuvani voitti (koska se oli ainoa kuva joka otettiin), ja se pääsi lokakuun Trendiin ihan kuulkaa sivun kokoisena. Musta tuli aito käsimalli. Tai no, tuo käsi-sanahan on saivartelua ja hiusten halkomista. Sanotaan suoraan vaan, että toimin lokakuun Trendissä mallina.

Tuli vain mieleen kertoa tämä tarinani kaikille teille, jotka luulette olevanne vääränlaisia. Uskokaa itseenne, niin mikä tahansa on mahdollista.

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mitäköhän mä oikein ajattelin tammikuun alussa, kun ressasin niin kamalasti sitä, että mulle tulisi tosi tylsä kuukausi nyt ennen vauvan syntymää? Tein iltamyöhään listoja siitä, mitä kaikkea mun nyt kannattaa tehdä, jotta aika kuluisi ja jotta mun elämä olisi tulevaisuudessa helpompaa.

- Käy läpi vaatekaapit ja vie käyttämättömät kamat Uffille

- Siivoa siivouskomero (tässä on jotain metameininkiä!)

- Tsekkaa kirjahylly ja anna iso osa romaaneista pois 

- Pese vauvan vaatteet

- Kirjoita vauvakirjaan raskausajan tärkeimmät uutiset ja tapahtumat (No en tiedä, kannattaako. "Rasismia, sovinismia, lamaa, terrorismia... Semmonen oli maailma, kun sää syntysit kamu!")

- Hanki listan tavarat (lista on semmonen ihana monilla eri äideillä kulkenut paperi, johon joku on joskus kirjoittanut, mitä juttuja ihminen tarvitsee, kun sille tulee lapsi, ja sitten monet eri äidit ovat tehneet siihen omia merkintöjä ja lisäyksiä, sain listan Raisalta)

Nyt on tammikuun puoliväli ja voitte arvata, olenko tehnyt yhtäkään noista asioista. Joo ei. Sen sijaan olen tavannut joka päivä jonkun ystävän parin tunnin lounaalla tai kahvilla, käynyt jo kolme kertaa leffassa, vesijuoksennellut Mäkelänrinteellä kavereiden kanssa, saunonut Hermannin saunassa, fiilistellyt taidenäyttelyitä sekä käynyt salilla ja joogassa.

Lisäksi mulla on ollut tämä todella herttainen jalkapohjan syylänjäädytysprojekti. "Jotenkin sitä ihmisen pitää päivänsä täyttää", Raisa kommentoi syyläbisnestä. (Okei, lupaan että NYT lopetan noista syylistä puhumisen, ihan sairaan oksettavaa!!!)

Kotona taas on tullut ihan toiset projektit eteen. Lista on ennemminkin tällainen. Olen:

- jaaritellut päiväkirjaani aivan jumalattomasti tuntemuksistani 

- lukenut romaaneja ja lehtiä, Vallilan kirjasto on mun uusi suosikkipaikka

- kattonut Netflixistä How I Met Your Motheria ja The Returnedia sekä myöhäisheränneenä Tikin kanssa The Wireä

- ostanut kaikkea muuta kuin vauvajuttuja: uuden MacBook Pron, Photoshop ja Premiere Elementsin (koska mun tämän vuoden projekti on opetella tekemään videoita ja ennen kaikkea leikkaamaan niitä, perästä kuuluu!) sekä uuden Nikonin D5300 -järkkärin. Nyt on tili niin nollilla ja veronpalautukset käytetty niin moneen kertaan, että ei tässä mitään vauvajuttuja tarttekaan ostaa. Vauva tienatkoon itse leipänsä.

- tehnyt Blurbilla semmosta valokuvakirjaa kuin "Julian matkat 20092015" (älkää kysykö, miksi noin random-ajanjakso elämästä)

- lueskellut kivoja blogeja, täältä Lilystäkin olen löytänyt mulle kaikkia uusia kiinnostavia (kuten vaikka on vapaita linnutkin, morning glory, Hei Beibi ja Bébe or not to bébé, joo yllättäen nämä mun uusimmat Lily-löydöt on aika äitiyspainotteisia. Saa muuten mielellään kommentoida tähän postaukseen, jos sulla on kiva blogi, eikä tarvitse olla mamablogi tai Lilyn sisäinen, kaikki hyvät blogivinkit otetaan vastaan, koska mun kirjanmerkkeihin mahtuu vielä!)

Eli tämän postaushorinan tiivistäen: Kannatti todellakin olla joululomalla ihan myrtsinä ja miettiä, että tuleva kuukausi tulee olemaan apaattista sängyssä makaamista ja itsensä heijaamista seinään tuijotellen. Ylipäänsä olen huomannut, että aina on hyödyllistä surra etukäteen tapahtumattomia asioita ja kiukutella niistä!

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kuva representoi minua tänä aamuna Kätilöopistolla vauvankäännytysoperaatiossa.

Kuten kerroin aiemmin, meidän bebe on tiukasti perätilassa ja periaatteessa se voisi syntyä nyt koska tahansa (viikkoja on 36+2). Niinpä käytiin tänään Kättärillä, jossa lääkäri ja kätilöt yrittivät käännösoperaatiota. Se epäonnistui ja onnisui: Vauva ei kääntynyt, mutta mun mielen ne onnistuivat kääntämään. Olin nimittäin jo päättänyt, että jos se ei tee kuperkeikkaa pää alaspäin, "tilaan sektioajan". Ihan vain jo siksi, että täällä Lilyssä sain maailman ihanimpia ja kannustavimpia kommentteja tuosta sektiosta. Ja on hyvin mahdollista, että se on päätöksistäni huolimatta joka tapauksessa edessäpäin, ja kiitos teidän, mulla on paljon levollisempi olo siitä mahdollisuudesta, että se sektio osuu kohdalle.

Aamu oli oikeastaan aika hassu. Oon monesti sanonut, ja sanon taas, että Kättärin henkilökunta on aivan superihanaa. Tosi kiva kätilö kuunteli ensin vauvan sydänkäyrää ja kertoi, miten tämä käännytystyö tehtäisiin. "Sitä työnnetään pepusta ja sitten se lähetetään oikeaan suuntaan tekemään kuperkeikka. Eihän se mitään silittelemistä ole, muutenhan sä olisit itsekin saanut sen kääntymään. Mutta mä katselen niitä sydänääniä koko ajan." Tässä ei an sich ollut mitään ongelmaa, eikä mua mitenkään pelottanut se mahdollinen kipu, joten tuli täysin puskista, että yhtäkkiä tunsin veren karkaavan kasvoilta, kylmä hiki puski pintaan, olin varma että oksennan nyt ja sitten pimeni silmissä. Jotenkin mua vaan alkoi kriipata se ajatus, että sen lapsen sydämen sykkeet voi kadota. Etukäteen olin sanonut Tikille, ettei sen tarvitse tulla mukaan, mutta lopulta olin tosi iloinen, että se tuli! 

Sitten mentiin (jälleen supermukavan) lääkärin vastaanotolle. Se ultrasi tyypin tarkasti ja arvioi, että se painaa 2,8 kiloa nyt, eli menee tasan keskikäyrällä. Sitten alkoi itse käännytys. Lääkäri painoi mun alavatsaa niin lujaa kuin pystyi yrittäen saada tuon kaverin pepun nousemaan. Samalla se yritti puskea vauvaa selästä tekemään kuperkeikkaa. Eihän se nyt mikään seesteinen aromahierontahetki ollut, muttei missään nimessä mitenkään koetellut mun kipukynnystäni. Eli jos joku joskus pelkää sitä käännösoperaatiota, niin se on turha pelko. Vähän vauvan peppu hetkeksi nousi, mutta sitten se rimpuili itsensä takaisin istumaan. "Onhan tuo looginen asento olla", kätilö sanoi ymmärtäväisesti.

No mikä sai mut pyörtämään päätökseni? Maailman vanhimmat kikat, kehuminen ja vauvan parhaasta puhuminen. "Alatiesynnytystä varten pitää täyttyä nämä ehdot: Äiti ja perhe haluaa alatiesynnytyksen, lantioluut on tarpeeksi isot, vauva on tarpeeksi pieni ja raskaus on edennyt hyvin", lääkäri sanoi. "Eli jos sä olisit 140 senttiä pitkä ja painaisit 150 kiloa ja sun vauva olisi 5-kiloinen, en antaisi lupaa alatiesynnytykseen." (Okei, jos tämä kuvaus pätisi muhun, mulla saattaisi olla isompiakin ongelmia kuin yksi perätilavauva.) Ja ai ai, sitten mun aina kehunjanoista mieltäni siveltiin hunajalla: "Sä olet tommonen pitkä ja hoikka nainen, oikea esimerkkisynnyttäjä. Tuommosesta voitaisiin ottaa valokuva ja sanoa, että tällaisia synnyttäjiä me halutaan." (Tuli miltei isänmaallinen olo!) Ja vauvanäkökulma: "Vaikka se perätilasynnytys päättyisi sektioon, niin jo niistä supistuksista on hyötyä siinä, kun vauva valmistautuu maailmaan saapumiseen. Lisäksi sä itse toivut siitä synnytyksestä paremmin ja maito nousee helpommin, jos se käynnistyy itsestään." Sekä myös: "Perätilasynnytyksessä ero on vain siinä, että sua tarkkaillaan normaalia enemmän ja ponnistusvaiheessa paikalla on lääkäri. Muuten se ei kamalasti eroa normaalista."

Ja näin, mun vakaa "minähän sen sektion otan" -päätös muuttui heiveröisiin "no voisihan se alatiesynnytys olla kiinnostava kokemus" -aatoksiin. Näinpä mä menen nyt sitten maanantaina magneettikuvaukseen katsomaan, antaako mun lantioluut vielä myöten. (Mitä kummallisimmat tahot ovat mun elämäni aikana mua "kehuneet", että mulla on synnyttäjän lantio. Jos nyt kävisi ilmi, että ei ole, mun identiteetti tuhoutuisi täysin.)

No joo, alan olla jo itsekin vähän väsynyt tähän aiheeseen. Lupaan, etten jorise tästä enää kamalasti enempää! Korkeintaan sitten lopulta, kun on The Synnytyskertomuksen aika. (Toki jos kaikki menee päin berberoosaa, en aio puhua synnytyksestä täällä yhtään mitään, koska en oikein noista kauhutarinoiden levittämisistä niin välitä.)

Eilen hot joogassa semmonen nainen kuuli mun ja Raisan perätilakeskustelut ja ilmoitti meille: "Vyöhyketerapeutit pystyvät kääntämään lapsen korvamagneetin avulla." Well how about that!

Mutta haluan vielä kiittää teitä kaikkia tosi tosi paljon tämän postauksen kannustavista kommenteista ja Facebook-kommenteista sekä viesteistä. Ja oon täysin sitä mieltä, että se sektio on edelleen todella hyvä vaihtoehto, ja voi hyvin olla, että tämä synnytyssaaga tulee päättymään juurikin "veitsen alle", mikä olisi mulle täysin ok. Tärkeimmältä tuntuu nyt se, että semmonen mega-ahdistus liittyen tähän synnyttämiseen on nyt poistunut, kiitos teidän ja Kättärin naisten! <3

Pus och kram!

 

Share

Pages