Ladataan...
Juliaihminen

Tiedättehän käsitteen laminoitu lista. Eli jos tulisi tilaisuus harjoittaa krhmm... listalla olevan hahmon kanssa, sitä ei laskettaisi pettämiseksi. Lista on laminoitu, koska sitä ei saa noin vain muutella.

Mulla taitaa olla vain yksi ihminen tällä listalla: Daniel Craig.

 

Oh! Kun edes ajattelen Craigia, ihokarvat nousevat pystyyn ja ajaudun jonkinmoiseen transsiin. Siinä on niin kuuma mies, että en vain kes-tä. Kaikki Ryan Gosling -motkotukset tai Johnny Depp -kotkotukset ovat täysin lässynläätä verrattuna tähän kylmään, karskiin ja traagiseen surusilmään.

Normaalisti en ole mikään bodattujen vartaloiden ykkösfani, mutta Craig ilman paitaa... Just nyt on vaikea edes kirjoittaa tätä tesktiä. Tylyys, kylmyys ja itsevarmuus yhdistettynä hetkittäin pilkahtavaan herkkyyteen, oh! Ja se, että se on semmonen pelastettava hahmo. Siis joka naisen unelma. Edes pienehkö yhdennäköisyys Venäjän presidentin kanssa ei haittaa tässä tapauksessa.

 

Mua pelottaa tänään mennä katsomaan Spectreä ensi-iltaan, koska vaarana on, että ajaudun johonkin tiloihin. Koska paitsi Craig, myös Craigin Bondit (siis jopa käsikirjoittajien lakon aikana tehty puolivillainen Quantum of Solace) ovat vain niin sairaaaaan hyviä leffoja. 

Tänä iltana, kun istun elokuvateatterissa ja pitelen kiinni penkin kaiteista, tajunta räjähtää!

Joskus, kun joku kulttuurintuote on käytännössä katsoen liian hyvä, ihminen ei oikein voi edes puhua katsottuaan/kuunneltuaan/luettuaan sen. On vain niin uskomattomassa shokkelossa. Onneksi näitä ei satu kohdalle kovinkaan usein, koska mun hauras mieleni järkkyy aina, kun niin käy. (Esimerkiksi Paperi T:n levy kuuluu näihin. En pysty kuuntelemaan sitä ilman, että muutun 1800-luvun hysteeriseksi naiseksi, jonka kohtu alkaa vaellella ympäri ruumista ja joka tarvitsee jonkinmoista sähköhoitoa.)

Ja koska tätä Spectreä on nyt kehuttu kaikkialla (niin lehdissäblogeissa kuin mun kaveripiirissäkin - siis ne jotka ovat sen käyneet katsomassa pressissä tms), odotukset ovat todella korkealla. Kuulemma Bondin puvutkin on stailattu niin istuviksi ja nappiin, että se on jo taidetta.

 

No, onneksi Tiki on myös todellinen Bond-fani (siis semmonen tapaus, joka pitää aiheesta omaa blogiaan ja jota haastateltiin tänään aiheesta Aamulehteen), niin tämä Bondmania yhdistää meitä (toisin kuin tämän tekstin perusteella voisi luulla). Tosin Craig ei ole Tikille Bondeista ykkönen, sillä se on Connery-miehiä, plaah! (Se kyllä rankkasi Spectren todella kovaksi Bondiksi!)

Voitte kuvitella, että meillä on kotona puhuttu tänä syksynä Bondeista aika paljon. Ja tätä iltaa on odotettu jos jonkin verran. Elokuvan jälkeen vetäydymme tietenkin kotiin tarjoilemaan ystäväpiirillemme vodkamartineja (kuten aiempienkin Bond-ensi-iltojen jälkeen on ollut tapana).

Jos ette kuule musta enää koskaan, se johtuu siitä, että vietän loppuelämäni jossain parantolassa toipumassa Daniel Craig -hulluudesta.

 

Kuvat: © 2015 Metro-Goldwyn-Mayer Studios Inc ja © 2012 Danjaq, LLC, United Artists Corporation and Columbia Pictures Industries, Inc

 

1 Spectressä Daniel Craig saa jopa poolopaidan näyttämään eroottiselta.

2 ja 3 Skyfallissa Craigin Bondin traaginen kohtalo paljastuu, mikä (uskomatonta kyllä) tekee hahmosta vielä aiempaa seksikkäämmän.

4 Casino Royalessa Bond näyttää haavoittuvaisen puolensa - ja myös itsensä ilman paitaa. Don't mind if I do.

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Yksi mistä en tykkää, on sanan mamma käyttäminen, kun viitataan äitiin. Ongelma on monisyinen:

1. Mulle mamma tarkoittaa isoäitiä, meidän äidinäiti on mun mamma.

2. Mamma on ruotsia. En puhu Virostakaan Eestinä (se on btw yksi mun inhokki ! Miksi suomenkielinen ihminen puhuisi Eestistä, sitten pitäisi samaan syssyyn sanoa myös Sverige tai Rossija?!)

3. Pahin: Mammassa on jotain omituisen alentavaa. Kaikki semmonen "mammat riivaa" -meininki viittaa white trash -menoon (enkä puhu Natasta). Tai siis musta äidit saa itse puhua itsestään mammoina, mutta muut eivät saa kutsua heitä mammoiksi. Tai ainakaan musta näin ei saa sanoa ilman, että koen sen typeränä.

Erityiseksi ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun puhutaan "mammablogeista" ja muista mamma-yhdyssanoista. Mammablogihan alkaa olla aika vakiintunut termi. Olenko mä ainoa, jonka mielestä siinä on alentuva viba? Vähän sama kuin teini-sanassa. Silloin kun olin alle 18, koin sen jotenkin vähättelevänä sanana. Vai voiko tässä olla jotain yhteiskunnallisesti syvempää, että koen ihan vain äidittelyn jotenkin alentuvana? Emmää tiedä!

Aikani pohdiskeltuani tätä, päädyin siihen, että mamma-sanassa on yksi m-kirjain liikaa. Mama on paljon chicimpi ja samaan aikaan myös voimauttavalla tavalla ghetompi. Ranskalainen ja bronxilainen samalla kertaa. Okei, nyt te sanotte, että olen ristiriitainen, kun fiilistelen ranskan kieltä mutten sitten kuitenkaan suvaitse ruotsia. No kuulkaa, mun puolustuksena on tuo äitikortti ja hormoonit, jotka pidättää oikeuden olla ristiriitainen ajatuksiltaan.

Niinpä olen itse alkanut sanoa: lattemama (okei, lattemamma vieä menee, koska se on lainasana ruotsista), mamahousut tai ehkä jopa mamablogi.

On tämä uuden identiteetin muodostaminen kuulkaa ihmiselle vaikeaa!

Mutta joskus yhdellä kirjaimella on paljon väliä. Vai mitä mieltä ootte esimerkiksi sanoista beibe ja bebe, kun puhutaan vauvasta? Bebe on tietysti paljon hienompi ja tyylikkäämpi! (Ja ranskalaisempi.)

 

Kuva: Viime kesänä olin siskon polttareissa todellinen sexy mama

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

 

Luin tuossa yks kerta Jhumpa Lahirin kirjoittaman kirjan nimeltään Kaima (Tammi, 2003). Se on tosi hyvä. Haluan jakaa siitä teidän kanssanne herttaisen ja lohdullisen ajatuksen kotinimestä:

”Bengalin kielessä kotinimelle sana on daknam. Kotinimi on sinnikäs jäänne lapsuudesta, muistutus siitä, että elämä ei ole aina yhtä vakavaa, yhtä virallista, yhtä monimutkaista. Se muistuttaa myös siitä, että ihminen ei ole kaikille kaikkea.”

Musta tämä on ihan fantastinen ajatus! En tiedä, kuuluuko kotinimi pitää salassa vain perheen tiedossa, mutta koska en tiedä sääntöjä, voin paljastaa omat kotinimeni.

Mun rakas mammani kutsui mua nimellä Juppe. En luultavasti hyväksyisi tätä nimitystä keneltälään perheen ulkopuoliselta, mutta kun mamma sen sanoi, se oli todellakin muistutus siitä, että kaikki ei ole niin vakavaa – ja että en ole kaikille kaikkea.

Myöskään Julkku-nimitystä en hyväksy keneltäkään muulta kuin pikkusiskoltani Sofialta. Ja no, en hyväksy enää keneltäkään lapsuuteni (muistaakseni vieläpä itse keksimääni) nimitystä pippelispoppelis. (Isosiskoni Lotta oli valinnut vähän paremmin: hoppelispoppelis.)

Ja vain Tiki saa sanoa mua Turreksi, koska öö, se kuulostaa niin vamukilta.

Sen sijaan töissä mua kutsutaan nimellä Turrukka. Se on vissiinkin sitten mun työnimi. (Ei tosin samassa merkityksessä kuin esim meidän beben ”työnimi”, jonka paljastan jossain toisessa postauksessa.)

 

Kuva: Otettu varmaankin vuonna 1993. Siinä ovat veljeni Otto, siskoni Sofia, mamma ja minä (eli Juppe)

 

Taas pakko kysyä, koska nämä saattavat olla niin liikkiksiä ja paljastaa ihmisestä jotain olennaista:

Onko sinulle omaa kotinimeä? Voitko paljastaa, mikä se on?

 

 

Share

Pages