Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen lähiaikoina kysellyt kaikilta mun lapsia saaneilta kavereilta yhtä juttua: Milloin tämä alkaa tuntua normaalilta?

Pikkuinen täyttää tänään kaksi viikkoa, mikä tuntuu tosi helpottavalta. Nimittäin joidenkin lähteiden mukaan se on ikä, jonka jälkeen monia asioita saa alkaa tekemään: pumppamaan maitoa, leikkaamaan kynsiä, käyttämään tuttia, käymään ulkona ja sen semmoista.

Lisäksi olen etukäteen jostain syystä päättänyt, että kahden viikon jälkeen mun olo voisi muuttua normaaliksi. Olen nimittäin oikeastaan joka ilta vähän itkeskellyt sitä, miten ihana tuo vauva on. Siis ihan vain sitä, että se on niin ihana, ja miten sitä voikin rakastaa niin paljon. (Ja okei, vähän myös sitä, että mä en kestä ajatusta sen menettämisestä, mutta sen aatoksen olen yrittänyt vahvasti tukahduttaa mielestäni.) Olen siis ollut ihan käsittämättömissä huuruissa nyt pari viikkoa. Ja nyt mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tämä, koska aika aikansa kutakin, myös herkkää itkeskelyä.

Mä ajattelin, että kahden viikon kohdalla alan hallita tätä hommaa, ja näin on oikeastaan käynyt. Aluksi yöllä herääminen tuntui väkivaltaisen pahalta. Ihan ekoina öinä päässä kävi ajatus, että en mää nousekaan! (Tietenkin nousin.) Nyt öisin herääminen ei enää ole niin kamalaa. (Joo, se voi muuttua kyllä.) Myös imettäminen jännitti aluksi: saako tuo tarpeeksi ruokaa. (Tähän sain tosi kivoja neuvoja ja tsemppiä onneksi yhdeltä vanhalta ystävältä, joka sattuu vielä olemaan lääkäri.) No, kyllä se vissiin saa, koska terkkarin tarkastuksessa sen paino oli noussut 10 %. (Kelatkaa jos teidän paino nousisi viikossa 10 prosenttia!) Nykyään meillä alkaa pienen kanssa jo olla vähän rutiinia: mä osaan aamulla laittaa rahka-aamiaisen yhdellä kädellä ja heijata toisella kädellä vauvaa. Olen myös ottanut äbän neuvot käyttöön: Kaikkea muuta saa tehdä imettäessä paitsi ei saa ottaa kuumaa uuninpeltiä ulos uunista eikä saa käydä omilla tarpeillaan (se olisi brutaalia!). Ja ai niin: eilen pystyin ekaa kertaa istumaan tuolilla ilman tyynyä, ah!

Mutta ehkä tähän mennessä suurin paluu normaaliuteen on tullut juuri ystävien kanssa olemisesta.

Tuon pienen ihanan tulo on järisyttänyt mun maailmaa todella lujaa. Ja vaikka se on paras muutos ikinä, se on iso kuitenkin muutos, ja sellaiset laittaa mun pään aina ihan sekaisin. Jotenkin mä sitten kuitenkin haluan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin tai ainakin että mun pää olisi kuin ennenkin.

Tänään Anna ja Ässä toivat mulle ensimmäiset sushit kymmeneen kuukauteen (ja vaikka mitä ihania pikku lahjoja!). Me jutusteltiin kolmisen tuntia kaikesta, ja yhtäkkiä mun olo oli ihan normaali. Voi että se tuntui mahtavalta. Etenkin kun nämä kaksi tyyppiä sanovat aina kuin ohimennen sellaisia viisauksia, joista tulee älyttömän helpottunut olo (kuten vaikka että mun ei vielä tarvitse miettiä mitään periaatteellisia asioita vauvan kasvatukseen tai nukkumiseen liittyen, vaan ihan vain olla ja nauttia ja kattella niitä hommeleita sitten myöhemmin).

Tiedän, että mä palaan vielä huuruihin mutten ehkä enää niin syvälle. Ja pikkuhiljaa en enää ollenkaan. Ja mä tajuan, että kyllä mun pitää nyt pyytää kavereita kylään (ja ennen pitkää itse uskaltautua ulkomaailmaan), vaikka olisin kuinka väsynyt. Se tekee niin hyvää päälle.

Okei, yksi periaatteellinen kasvatusjuttu pitää kyllä Tikin kanssa hoitaa pian: Meidän on keskusteltava pikkuisen kanssa hänen orastavista poliittisista kannoistaan. Sieg heilaaminen ei ole soveliasta, etenkään Ässä-tädin läsnä ollessa.

No niin, nyt menen viettämään Tikin ja pikkuisen kanssa pizzaperjantaita! Se jos joku on normaalin ihmisen toimintaa. <3

 

Mutta haluaisin kysyä vielä:

Milloin tämä kaikki alkaa tuntua normaalilta? tiedättehän, sellaiselta tavalliselta osalta elämää? Ja mikä edesauttaa siihen?

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Virallisia synnytysselfieitä.

Tuntuu hassulta, että siitä on jo yli viikko, kun tultiin kotiin pojan kanssa. Siksi on aika pullauttaa tänne Synnytyskertomus, koska kyllähän jokaisen itseään kunnioittavan mamabloggaajan kuuluu avautua avautumisestaan. Osa musta häpäee tällaisen kaman julkaisemista, koska öö... musta synnytys ei ole maailman luonnollisin asia. (Kaikkea muuta!) Mutta no, menköön!

Nyt varoituksen sanaa. Mä synnyttelin kolme vuorokautta (josta oikeaa toimintaa oli tosin vain perjantaina aamuseitsemästä iltapäiväyhteen), joten tämä horina on pitkä kuin nälkävuosi. 

Toiseksi, koska tämä on synnytyskertomus, teksti sisältää hieman graafista kuvailua.

Alkuun sanon vielä, että koko synnytyksestä jäi todella hyvä mieli. Kättärin henkilökunta oli hirmu ihanaa, mua kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä. Synnyttäminen itsessään oli lopulta (kun siihen saakka päästiin) mulle (niin kliseistä shaibaa kuin tämä onkin) hyvin voimaannuttava kokemus ja ennen kaikkea todella kiinnostavaa setti: kaikenlaista sitä maailmaan mahtuukin (tässä hengessä).

 

No niin, sitten dataa tiskiin! Siskon mainiota neuvoa noudattaen oltiin sovittu, että Tiki (ja välillä minä) kirjattiin tapahtumat kellonaikoineen ylös. Lisäksi sain semmosen virallisen synnytyskertomuksen Kättäriltä. Sitä oli hauska lukea jälkikäteen, etenkin niiltä kohdin, joissa olin ollut niin pöllyissä, etten muistanut mitään. (Siteeraan sitä vähäsen tässä kursiivilla.)

Ne jotka ovat tätä blogia lukeneet, saattavat muistaa, että meidän bebbe oli perätilassa. Olin kuitenkin ison harkinnan jälkeen päättänyt synnyttää sen alateitse. Näillä tiedoilla käytiin 2.2. tiistaina RV 39+0 kontrolliultrassa. Siellä kaikki oli muuten hyvin, mutta lapsivettä olikin tosi vähän, vain "muutaman sentin lätäköitä siellä täällä", sanoi lääkäri. Jos tiistaina olisi ollut Kättärillä tilaa, synnytys oltaisiin käynnistetty heti samana päivänä. Koska siellä oli kuulemma "pienoinen kaaos", mut ohjeistettiin soittamaan seuraavana aamuna sinne ja kysymään, onko tilaa tulla käynnistämään synnytystä. (Tuli vähän sellainen Neitsyt Maria -fiilis.)

 

3.2. keskiviikko: Ensimmäinen yritys

Herättiin klo 07.50 todella huonosti nukutun ja jännittyneen yön jälkeen. Soitin tasan klo 8 Kättärille valmiina itkemään itseni sinne sisälle (koska kukapa nyt haluaisi antaa lapsensa uiskennella "muutaman sentin lätäköissä"?!). No, osastolla olikin ihan mainiosti tilaa, ja ne sanovat, että lähde vain heti tulemaan. "On ok jos kävelet, kunhan et liukastu, koska siellä on tosi liukas sää."

Tikin tekemän banaanipannukakkuaamiaisen jälkeen otettiin sairaalareppu mukaan ja käveltiin hitaasti Kättärille. Lunta oli paljon, sää oli kaunis, olo oli iloinen ja jännittynyt.

9.30 Saavuttiin Kätilöopistolle. Tunnelma oli miellyttävä, käytävillä oli hiljaista. Sain heti oman sängyn ikkunapaikalla, ja kätilöharjoittelija laittoi anturivyön mun vatsan ympärille mittaamaan vauvan sydänkäyrää. Se oli oikein hyvä. Meidän vieressä oleva pariskunta oli tullut synnyttämään toista lastaan. Oli hauskaa kuunnella sen äidin puheluita: "Sano sille, että älä syö keltaista lunta."

Sexy pose!

10.45 Pääsin lääkärille, joka kokeili kohdunsuun: 2–3 cm auki. Ei kuulemma voi laittaa enää ballonkia (se on semmonen taianomainen vesi-ilmapallo), joten omg! Pääsin heti synnytyssaliin!

11.05 Meillä oli synnytyssali Haikaranpesässä ja maisemat Kättärin sisäpihalle. Ulkona oli kaunis ilma.

11.30 Kätilö Pia (ihana tyyppi!) ja lääkäriopiskelija Tuuli laittoivat mun käteen kanyylin, josta alettiin laittaa oksitosiinia suoneen.

12.05 Tiki kaivoi Economistin ja Pentti Saarikosken elämäkerran esiin ja laittoi Yle Ykkösen soimaan, jotta henkilökunta ymmärtäisi, että tässä ei olla mitään Seiskan lukijoita. Toisaalta meidän pisteitä ehkä laski se, että Tiki kutsui synnytyssalin vessasta käsin kaksi kertaa kätilön paikalle, kun se erehtyi valokatkaisijasta. Sanoivat kuitenkin ystävällisesti, että yleensä kun vessasta kutsutaan kätilö, asialla on hämmentynyt isä.

(Tiki kertoi myös, että tiistain ultrassa, kun lääkäri sanoi mua lohdutellen, että "ei ole mitään isopäistä lasta tulossa", sen oli tehnyt mieli kysyä, että "ei kai nyt pienipäistäkään, kun on ollut sitä zika-virusta liikkeellä", mutta sitten se oli ajatellut ettei nyt ole vitsien aika.)

12.25 Tunsin jo toiveikkaana sen verran supistuksia että sain kuumavesipullon "kipuihin". Pyysin myös jossain vaiheessa normi särkylääkettä ihan vain jo siksi, että Raisa oli neuvonut mua näin: "Sitten ne ymmärtävät, että olet kipulääkemyönteinen synnyttäjä."

13–14 Nukuin.

14.15 Tiki haki meille sämpylät alakerran kantiinista, mutta kätilö pyysi etten söisi mitään kiinteää, joten sain jogurtin osaston jääkaapista.

Kannattaa valita synnytyskirjansa paremmin. Tuo Tove Janssonin kirja oli tunnelmaltaan ihan liian ahdistava! (Sen oppi on, että kannattaa mieluummin antaa muiden huijata itseään kuin alkaa epäillä jokaista ympärillä olevaa ihmistä huijariksi.)

17.30 Kuusi tuntia oksitosiinia: kohdunsuu ei auki yhtään sen enempää. Olin pettynyt, kun sanoivat, että koklataan huomenna uudestaan. Kätilö kuitenkin kehui, että meillä on "hyvä psyyke", kun otettiin niin lungisti se, ettei synnytys alkanutkaan. Pääsin Tarkkailuhuoneeseen yöksi.

18.45 Karattiin hetkeksi (kätilön luvalla) sairaalasta ja käytiin Käpylän ABC:llä kaakaolla.

Olo ABC:llä oli jokseenkin epätodellinen.

19.35 Tultiin takaisin Kättärille, laitoin sairaalavaatteet takaisin ja tuntui, kun synnytyslarppi jatkuisi (ABC-käynti oli off game). Olo oli koko ajan jollain tapaa todellisuudesta irtautunut. Taianomainen. Käytävät olivat hiljaisia eikä ihmisiä näkynyt missään.

20.30 Kätilö tuli laittamaan sydänkäyrävyön mulle yöksi. Tiki lähti kotiin nukkumaan.

22 Mä sain yhden opimoxin, kipulääkettä ja nukahdin melkein heti. (Ihanat nukahtamislääkkeet, miten olinkaan niitä kaivannut!)

Oli helpottavaa tietää, että seuraavan yön nukkuisin hyvin ja että joku valvoo koko ajan, että meidän bebben sydän pumppaa hyvässä tahdissa.

01.30 Kätilö tuli herättelemään, sillä vauvan sydänäänet olivat liian korkeat. Se mittasi mun kuumeen ja laittoi mut juomaan puoli litraa kylmää vettä. Sydänäänet palautuivat normaaleiksi.

02.30 Valvoin vähän aikaa ja kuulin mielivaltaisia tuskan huutoja – olinhan yötä synnytysosastolla! Laitoin korvatulpat ja aattelin, että trallallaaa, ei koske mua!

 

4.2. torstai: toinen yritys

06.30 Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen jännityksellä ja ilolla uuteen päivään! Tänään hän tulee! Mulla oli koko ajan auki "synnytys-chatti" kavereideni Mirjan, Raisan ja Mannen kanssa ja ne tsemppasivat, että 4.2.2016 olisi "kaunis päivämäärä" syntyä. 

07.20 Kätilö tuli hakemaan mua ja antoi luvan syödä aamupalaa. Pääsin synnytysssaliin numero seitsemän ja ajattelin, että tänne se sitten syntyy! Maisemat oli Paavalinkirkolle päin, meidän koti melkein näkyi. Olo oli tosi kiva ja toiveikas!

8.20 Uusi oksitosiinitippa suoneen ja taas kuuden tunnin yritys käyntiin (aina puolen tunnin välein nostivat doussia kymmenellä yksiöllä). Tänään kätilönä oli Jenni ja lääkäriharjoittelijana Olli, mukavia molemmat.

8.45 Tiki saapui ja laittoi Muistojen bulevardin soimaan. Oltiin molemmat tosi tyytyväisiä elämään!

Jossain vaiheessa ihmettelin, että onko tämä synnyttäminen näin helppoa, kun supistukset oli lieviä ja me saatiin vain kuunnella musiikkia ja lueskella.

14.20 Oksitosiiniannostus loppui eikä mitään ollut tapahtunut. Olin entistä enemmän pettynyt ja vähän murheissani, miksei tämä voi alkaa?! Ongelmana oli nimittäin se, että perätilasynnytyksissä kalvoja ei oikein voi puhkaista.

Saatiin syödä sämpylät.

15.00 Lääkäri ultrasi lapsen ja pohti, että onhan sitä lapsivettä aika vähän.

16.15 Seuraava lääkäri tuli ja laittoi kohdunsuulle 25 milligrammaa Syntocinonia, joka on toinen tapa saada supistukset käyntiin. Sen piti vaikuttaa neljä tuntia.

17.20 Aloin kattella How I Met Your Motheria. Tiki kävi ABC:llä hampurilaisella.

20.00 Neljä tuntia oli kulunut, eikä supistukset olleet edelleenkään voimistuneet. Lääkäri ja kätilöt saapuivat paikalle ja sanoivat, että yritetään vielä laittaa toinen samanlainen lääke, mutta muuten huomenna aamulla voidaan "viheltää peli poikki", eli tehdä sektio. Kaikki jäivät vähän siihen fiilikseen, että näin tehtäisiin, joten sovittiin, etten söisi tai joisi mitään yökahdentoista jälkeen.

Olin tosi tosi onneton siitä, että homma ei sujunut, vaikka kuinka haluaisin. Vähän itkeskelin siinä turhautumista. Tiki toi mulle puuroa ja lohdutti. Tämä taisi olla henkisesti koko synnytyksen pahin kohta: olin koonnut niin paljon toiveita ja tsempannut itseäni siihen synnytykseen ja sitten kaikki toiveet romahtivat. (Tiedän, kuulostaa mielivaltaiselta, että mua itkettää se, etten saakaan puskea down underistani 3,5-kiloista jötkälettä. Mutta muistakaa: hormooooonit.)

Kaksi vuorokautta ilman lämmintä ateriaa alkoi vähän painaa. Onneksi Tiki keitti puuron!

21.30 Supistukset alkoivat yhtäkkiä voimistua, muttei kuitenkaan kamalan kivuliaiksi. Arvottiin pitkään Tikin kanssa, lähteekö se kotiin nukkumaan vai ei, koska synnytyssaliin olisi voinut jäädä patjalle yöksi. 

22 Päädyttiin siihen, että Tiki menee yöksi kotiin, jotta se olisi sitten skarppina siellä sektiossa. Kello oli kuitenkin jo kymmenen ja sen Syntocinonin vahvin vaikutusaika oli ohi (vaikka yhteense se vaikuttaa kehossa 12 tuntia).

22.30 Sain kipulääkkeen ja opimoxin (m mm, uusi suosikkini!), luin hetken Saarikosken elämäkertaa, koska olin saanut luettua loppuun mun synnytyskirjan, Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja. (Kuka saa synnytyskirjansa luettua synnytyksessään alusta loppuun?!)

00 Edellisyön sydänkäyräepisodi toistui: Kätilö juotti mulle puoli litraa vettä, koska vauvan sydänäänet olivat niin kiihtyneet. Tämän jälkeen en saanut syödä tai juoda kulaustakaan.

Supistukset alkoivat olla aika voimakkaita. Mua oikeastaan vain ärsytti, koska ajattelin, että tämä on turhaa kipua, kun kuitenkin tulee se sektio. Toisaalta aattelin, että no, ehkä tämäkin valmistaa vauvaa maailmaan saapumiseen, näin sille annetaan varoitus siitä, että pian on aika poistua kohdusta.

01 Siirryin jumppapallon päälle voimistelemaan (siellä olisi ollut vaikka mitä laitteita aina puolapuista keinutuoliin tai tens-laitteesta kylpyammeeseen, kunnon huvipuisto!). Mietin kovasti, pitäiskö Tikille soittaa vai ei. Olin tosi onneton edelleen. Onneksi yökätilö Liisi oli hirmu kiva tyyppi! Se sanoi, että älä soita sille miehelle vielä ja laittoi mun reiteen ihanan, ihanan kipupiikin. Ah! Sain välittömästi unta.

 

5.2. perjantai: Kolmas yritys ja täydellinen onnistuminen!!!

06.30 Heräsin aikamoisiin supistuskipuihin, mutten kehdannut soittaa kätilöä paikalle, kun tuntui että ei tässä nyt kuulu toista vaivata joka ongelmasta. Taas kuului tuskan huutoja jostain huoneesta, joten laitoin korvatulpat korviin!

07 Tunsin pienen poksauksen ja humps! Lapsivedet meni. Juoksin vessaan ja kutsuin kätilön paikalle. Se tarkisti, että vesi oli kirkasta ja antoi toisen kipupiikin (ah!). Soitin Tikille, että lähtisi tulemaan. Nyt se synnytys sitten käynnistyikin, härre gyyd!

07.30 O ou, ei se kipupiikki enää auttanut. Kivut alkoi olla kammottavia. Kätilö antoi mulle ilokaasuputken ja opetti sen kautta hengittämistä. Ja sitä oppia mä sitten kanssa käytin!

Kyllä, olen todella eteerisen näköinen synnyttäjä, suorastaan valokuvauksellinen!

Seuraavat tunnit ovat sumuisia. Synnytyskertomuksessa lukee: "Hätäisen oloinen, tuskainenkin. Toisaalta huimaava olo, puhuttu oxanestin vaikutuksesta. Rauhoitettu ja ohjattu hengittämään."

08.11 "Hetken harjoiteltuaan kaasun hengittelyä, kertoo kokevansa sen auttavan. Puoliso saapunut seuraksi. Pyynnöstä kaasu nostettu ad 50/50."

Jos mä oikein tosta kertomuksesta käsitän, niin tossa kohtaa lapsi on vielä ultrattu kerran. Perä on ollut hyvin kiinnittynyt, painoarvio on ollut 3,3 kg ja kalvoja ei enää tunnu alhaalla. Mutta mä en aidosti muista tätä toimenpidettä, olin niin kaasuissa!

09.06 "Avustettuna käy wc:ssä. Virtsaus onnistuu." (Muistan kun tässä vaiheessa hävetti, etten pysynyt jaloillani ja kätilö joutui vähän käskemään, että sun pitää itse kävellä! Piti ottaa itsensä puhuttelu taas käyttöön.)

"Synnytys vaikuttaisi olevan hyvin käynnissä. Odotellaan lääkäriä aamukierrolle."

Ja mun ehdoton suosikkini synnytyskertomuksesta: "Kovin kaasupöllyissä."

Tiki kertoi myöhemmin, että kätilö oli vitsaillut: "Julia on tainnut löytää uuden ystävän" ja osoittanut sitä kaasuletkua. Kuulemma aloitin monta lausetta, mutten lopettanut niistä yhtäkään.

Muistan, kun ne välillä sanoivat, että hengitä myös happea supistusten välissä, johon älähdin: "Mitä hyötyä siitä muka on?!" (Niinpä niin, mitä hyötyä nyt hapen hengittämisestä ihmiselle on?) Tartuin siihen letkuun kuin viimeiseen oljenkorteen! Tässä vaiheessa jokainen supistus oli todella tiukka setti, ja tuntui, että niitä tuli ihan putkeen ilman mitään kunnon taukoja. Mua auttoi laskeminen: Aina noin 15 sisäänulos-kaasu-hengitystä ja sitten kipu laantui. En tosin tiedä, paljonko itse kaasusta oli hyötyä ja paljonko vain se, että ei ne supisukset ikuisuutta kestä, mutta jotenkin mua ilahdutti se, että voin itse vaikuttaa jotenkin siihen kipuun.

Mikä omituisinta, mä edelleen aattelin koko ajan: "Jos mä haluan, voin pyytää sektion koska tahansa. Luultavastihan me ollaan edelleen menossa sektioon, mutta kattellaan nyt, millaista alatiesynnyttäminen olisi voinut olla tiettyyn pisteeseen saakka." Eli suunnitelma B edelleen huuruisessa mielessä!

09.32 Lääkäri saapui ja laittoi epiduraalin (yksi Nobel epiduraalin keksijälle s'il vous plaît). Voi sitä ihanaa onnen tunnetta, kun kaaaaikki kipu lähti. Olin niiiin onnellinen. Aloin saman tein vain nukkua pöllyissäni, ja ajattelin, että kyllä elämä on ihanaa!

11.05 "Käyty huoneessa. Torkkuu. Ei juurikaan tunne supistuksia. Nostettu oksitosiini ad 30ml/h."

11.40 Vauva alkoi selkeästi painaa, se oli laskeutunut. En tuntenut supistuksia, vaikka niitä kyllä oli. Tässä vaiheessa yritin vikan kerran käydä vessassa, koska olin niin vannonut, ettei mua katetroitaisi. No, hommat eivät vain toimineet, joten katetrinhan mää sain, mutta vain jotta saatiin vikat pissat poijes. (Kiitos tästä yksityiskohdasta.)

Tässä vaiheessa vauvan sydänkäyrä laski vähäksi aikaa 80 lyöntiä/min, mikä oli huolestuttavaa, joten mut laitettiin kontalleen hengittämään siitä ilokaasuputkesta pelkkää happea. Se auttoi onneksi nopeasti. Mä en tajunnut tästä mitään, hyvä niin, ettei tullut paniikkia vauvasta.

12.05 Olin taas hyvin hereillä. Nyt kohdunsuu oli täysin auki! Kätilö pyysi harjoittelemaan ponnistamista vähäsen. Sellaisia nopeita "YMMMGH"-puskemisia. Samalla lapsikin laskeutui vähän lisää. Tässä vaiheessa mä edelleen aattelin, että jos haluan, voin koska vain pyytää sektion. (Ajattelin näin oikeastaan synnytyksen loppuun saakka!)

Sängyn jalkopää irrotettiin ja siihen kiinnitettiin metalliset jalkatuet, jotta lantiossa olisi mahdollisimman paljon tilaa vauvalle. Se oli oikeastaan aika mukava asento!

12.25 Ponnistusvaihe!

Viisi naista; kaksi lääkäriä, kaksi kätilöä ja yksi kätilöharkkari marssivat synnytyssaliin ja kokoontuivat mun ympärille kannustamaan. Siinä oli ihan huippu porukka, jotka kaikki tsemppasivat niin kuin jonkun pikajuoksukisan viimeisillä metreillä.

Kun tuli ensimmäinen supistus, joku niistä sanoi, että nyt ponnistat niin kovaa kuin voit. Aloin ähistä ja ponnistaa, ja mulle sanottiin: "Älä pidä ääntä, laita kaikki energia ponnistamiseen." Se oli erinomainen neuvo, koska voimaa siinä tarvittiin!

Ponnistaminen ei ollut kivuliasta tai mitenkään erityisen epämiellyttävää. Se oli vain äärimmäisen raskasta, koska homma piti hoitaa nopeasti tuon perätila-asian takia. Se oli niin raskasta, että aina supistusten välissä mun olisi tehnyt mieli nukahtaa, kun tuntui että kaikki energia valui kehosta. Mulla oli epiduraalia niin hyvin jäljellä (kiitos maailmankaikkeus!), etten oikein edes tuntunut supistuksia. Mä jouduin aina kysymään kohteliaasti kätilöltä: "Nyt ehkä voisi olla supistus tulossa..?" ja sitten se koklasi mun kovettuvaa vatsaa ja sanoi, että kyllä, anna palaa!

Kylmä hiki valui mun jokaisesta ihohuokosesta, tartuin käsilläni niihin metallikaiteisiin ja annoin mennä. Pian tajusin, että saadakseni kunnon moraalin ponnistamiseen, mun piti tehdä itselleni sääntö: Lasket aina kymmeneen ja vasta sitten lopetat. Yhteen supistukseen mahtui kaksi ponnistusta, mutta koska beben sydänäänet mahdollisesti laski (tai jotain, en ihan ollut perillä onneksi), lääkärit aika tiukkaan sävyyn sanoivat, että ponnistat vielä kolmannen kerran siihen päälle. Ja niin mä tein työtä käskettyä!

Sitten sitä graafista kamaa: No, mun väliliha kinnasi niin pahasti kiinni, ettei vauva mahtunut siinä kulmassa tulemaan. Niinpä kätilö ilmoitti, että se on nyt leikattava. Huiskasin vain, että antaa mennä, vaikka ne pitkät ohuet sakset näyttikin aika karmaisevilta (ihan jostain Tim Burtonin leffasta). Mutta puudutuksen kanssa ei kuulkaa tuntunut missään! Ja kun esteet oli raivattu tieltä, vauvan kroppa tuli yhden supistuksen aikana plums! Se oli epätodellinen hetki: Ihan vitivalkoinen ruumis eikä ääntäkään (koska se pää oli vielä sisällä). Sitten piti odottaa hetki seuraavaa supistusta, vaikka mun olisi tehnyt mieli ponnistaa se heti ulos. Lääkäri joutui laittamaan sormen vauvan suuhun, jotta se tulisi oikeassa asennossa ulos. No, tulihan se supistus sieltä, ja viimeinen YNNNNGGGGHHHH.

 

Klo 12.46 Meistä tuli vanhempia.

Mikä helpotus! Mikä ilo! Heti alkoi ponteva itku, ja kätilö nosti vauvan oikein päin. Ja näytti: kivekset. Poika! Mitä ihmettä, hihii!

Tosi mukava kätilö (jonka nimeä en harmi kyllä muista, kun olin niin tiloissa tuon koko synnytyksen, ehkä Mira?) antoi mun laskea sen sormet ja varpaat ja näytti sen kropan (samalla tutkien sen). Siinä kohdassa kun se oli, että: "Ja tässä on peppureikä... Hetkinen, missäs se on?" mulla hyppäsi sydän kurkkuun. Eikö mun vauvalla ole peppureikää?! No kyllähän sekin aukko siellä oli. (Ja sen tuotokset on reilun viikon kokemuksella todella tulleet tutuksi.)

Sitten sain pojan rinnalleni ja olo oli todella, todella pöllämystynyt. Helpotus oli suurin tunne. Mä selvisin, se selvisi, me kaikki selvittiin terveinä. Tiki pääsi mun viereen vasta tässä vaiheessa kunnolla, kun ne viisi kannustavaa ja ihanaa naista olivat blokanneet aika hyvin mun ympäristön.

Mulla oli koko ajan semmonen olo, että olen todella osaavissa käsissä ja luotin täydellisesti niihin ihmisiin siellä. Kaikki onnitteli hurjasti, kätilöopiskelija sanoi, että tämä oli sen ensimmäinen alateitse tullut perätilasynnytys, ja: "Se meni tosi kauniisti."

Lääkäri taas sanoi mulle hymyillen: "Se meni todella mallikkaasti. Tervetuloa koska tahansa tänne uudestaan synnyttämään perätilalapsi." Kaikki olivat hirmu kultaisia.

Poika alkoi heti äheltää siinä mun rinnalla tietään ruuan pariin. (Ihan kuin jostain Avarasta luonnosta, kun joku kirahvivauva syntyy: se vain tietää heti, mitä pitää seuraavaksi tehdä.) Katselin sen hirmu kauniita silmiä. Välillä se vähän itkeskeli, se oli selvästi turhautunut, ettei se löytänyt sitä ruokaa heti.

Synnytys on siitä hyvin suunniteltu homma, että palkinto on jo käsissä, kun alkaa lopun dirty work. Tunnin verran kätilö parsi mun down underia ja pullautti istukan ulos ("750 grammaa, onpa hyvän kokoinen, haluatko nähdä?" "En." En muuten edes jälkikäteen tiedä, miksen mä halunnut nähdä sitä, mikä hienostelija mäkin oikein olen?!)

Sitten levättiin ja ihmeteltiin poikaa. Taustalla soi edelleen Yle Ykkönen, ja kulttuurikodin kasvatus oli jo alkanut, sillä katsoin myöhemmin netistä, että tämä oli pojan ensimmäisen tunnin äänimaisema:

13.00 Klassista kahteen:    
Kolme laulua J.L. Runebergin runoihin
Mielck: Dramaattinen alkusoitto d-molli. (RSO/Ulf Söderblom).
Kajanus: Kolme laulua J.L. Runebergin runoihin. (Rita Bergman, sopraano, ja Folke Gräsbeck, piano).
Pacius: Kevätaamu (RKK/Heikki Liimola).
Melartin: Siikajoki (RSO/John Storgårds).
Collan: Hurtti-Ukko (Matti Lehtinen ja Pentti Koskimies).
Sibelius: Sandels (YL ja Sinfonia Lahti/Osmo Vänskä).

Siinä meidän ihana pieni on! (Lisäksi mun naamaan saapui sirkus ponnistusvaiheessa. Paljon katkenneita verisuonia ja joku näppyläkarkelo, hulluutta!)

Noin kahden tunnin päästä mä pääsin nopeaan suihkuun. Piti pitää seinästä kiinni, kun olo oli niin hutera. Sillä aikaa vauva pestiin ja sille laitettiin vaippa ja pipo. Se mitattiin ja punnittiin: 3545 grammaa ja 51 senttiä.

Tiki haki mulle banaanijogurtin ja juustovoileipää ja mä söin ne poika rinnallani. Jäätiin odottamaan, koska päästään perhehuoneeseen.

Lopuksi kätilö kysyi, minkä arvosanan antaisin synnytyskokemukselle yhdestä kymmeneen. Sanoin yhdeksän. En oikein edes tiedä, miksen antanut kymppiä, kun homma meni mun mielestä niin täydellisesti: Olin saanut levätä kunnolla ennen synnytystä, mun kipuja oltiin lievitetty just niin kuin mä halusin, mua ei pelottanut mikään missään vaiheessa ja henkilökunta kohteli mua hirmu kauniisti ja ammattitaitoisesti koko ajan.

Myöhemmin tajusin, mistä yksi numero jäi puuttumaan: Lääkekonjakki! Moni mun ystävä on saanut synnytyksen jälkeen lääkekonjakkiannoksen, mutta mulle ei konua tarjoiltu. Toisaalta, ehkä mä sain mun päihdeannoksen sen ilokaasun muodossa, vedin sitä nimittäin koko verorahan edestä.

Perjantaina neljän maissa päästiin lähtemään Tikin ja pojan kanssa yhdessä perhehuoneeseen.

 

Kaikki oli niin ihmeellistä: meistä oli tullut vanhempia.

 

Ps. Raskaussaaga kokonaisuudessaan:

Raskausviikot 0–6

Raskausviikot 7–9

Raskausviikot 9–12

Raskausviikko 13 eli ensimmäinen ultra

Raskausviikot 14–17 

Raskausviikot 18–19 

Raskausviikko 20: rakenneultra

Raskausviikot 2125

Raskausviikot 26-30

Raskausviikot 31–35

Raskausviikot 36–39

Synnytyskertomus

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

1.

Olemme ruokailemassa yhdessä, minä tarjoan. Ilmoitus siitä, että illallishetki on päättynyt, kerrotaan omintakeisella tyylillä: seuralaiseni ottaa ruokaa suuhunsa, mutta nukahtaa kesken nielemisen, jolloin viimeinen "suupala" valahtaa päälleni. Tarinani eivät ilmeisestikään kiinnosta häntä enää.

2. 

Vietämme aikaa saniteettitiloissa. Kesken mukavan jutusteluhetken seuralaiseni pissaa valtoimenaan päälleni. Ei kulu kuin lyhyt hetki, ja seuralaiseni jysäyttää uskomattoman vauhtikakan, joka lentää kovalla paineella suihkukaapin oveen. Kieltämättä näyttävä show!

3. 

Seuralaiseni kertoo hyvin innostuneesti tarinaa, ja kun alan vastata hänelle, hän sulkee silmänsä ja sammuu siihen paikkaan kuin kone. Tajusin pointin, ensi kerralla yritän olle kiinnostavampi keskustelukumppani.

4. 

On ollut puhetta siitä, että pian voisi syödä. Seuralaiseni alkaa maiskutella suutaan, tunkee kieltään ulos ja mikäli ruoka ei ilmaannu tarpeeksi nopeasti hänen eteensä, alkaa todellinen huuto.

 

Mutta tältä ystävältä, häneltä mä hyväksyn ihan mitä tahansa. Ja mikä omituisinta: maailmassa ei ole suloisempaa ääntä kuin hänen maiskuttelunsa.

 

Hurraa, tänään baby Thukkanen on viikon ikäinen!

 

 

Share

Pages