Ladataan...
Juliaihminen

Yhteistyössä: Desenio

Aloitin lastenhuoneen sisustusprojektin helmikuussa. Kesäkuussa huone näytti tältä, ja sama kaoottinen meininki jatkui koko kesän, paitsi että välillä tuonne huoneeseen dumpattiin entistä enemmän kamaa.

Elokuun lopulla mulle tuli sellainen olo, että näin ei voi jatkua. Olin väärässä, kyllä just niin voi jatkua.

Lokakuussa sitten tapahtui jotain sairasta, ja mä onnistuin tyhjentämään tuon huoneen suurimmasta osasta moskaa. Raijasin Tikin reikäisiä "kyllä näitä voi käyttää kuivalla säällä" -talvikenkiä roskikseen, vein kasan epämääräisiä johtoja ja vanhoja läppäreitä Hermannin kierrätyskeskukseen hävitettäväksi ja roudasin käyttökelpoista kamaa vintille.

Sitten mulle iski myös emansipaation hyrskäys, ja päätin, että jo riittää akateemisuus. Minä opettelen poraamaan!

Kutsuin Sofian miehen Sampon meille näyttämää, miten porakoneen kanssa operoidaan. Teki ihan hirveästi mieli pyytää sitä poraamaan tarvittavat onkalot, mutta pidin pääni ja porasin itse!

Mun Insta Storyn seuraajat tietävät, että se ei ollut kaunista katseltavaa se. Seinään ilmestyi pari mielivaltaista kraateria ja yksi teristä katkesi seinään (ja jäi sinne). Mutta ei paljon seinästä tipahtaneet lohkareet haittaa, kun niihin voi tunkea törröttämään propun ja sitten siihen heittää päälle ruuvin ja peittää koko kauheuden taululla. Ja kah! Näin sitä vain aseteltiin menemään taululautaa, taulua ja vaikka mitä seinälle.

Seuraava ongelma oli se, että mun visuaalinen silmä oli täysin surkastunut, enkä millään osannut päättää, miten ripustaisin tuon kaiken kuvamateriaalin, jonka oli Alppusen seinälle hamstrannut. Kun olin tovin poraillut, eräs ystävällinen sielu huomautti insta directissä, että taulut kannattaa ripustaa silmän korkeudelle. Se oli hieno neuvo, mutta siinä vaiheessa peli oli jo menetetty, taulut tulivat liian korkealle!

Mutta oikea korkeus on katsojan silmässä. Öhöhöhöh! Nimittäin eri ihmiset ovat eri korkuisia, ja joku on varmasti yhtä pitkä kuin missä nuo taulut nyt roikkuvat. Alppusen silmän korkeudelle ei ripustettu yhtään mitään, mutta se tiedetään, että jos siihen jotain laittaa, niin se on saman tein riivitty alas ja tuhottu mennessään.

Tykkään tuosta taululautaideasta, ja halusin kopioida sen myös Alpun seinälle. Muutamalla ystävälläni on lastenkirjat laitettu näin esille lastenhuoneeseen, mikä tarkoittaa sitä, että on mahdollista tehdä vaihtuvia taidenäyttelyitä. Lastenkirjat ovat niin upeita, että niitä tekeekin mieli pitää esillä. Rakastan tällä hetkellä etenkin noita Etana Editionin kirjoja, Marika Maijala on kuvittajanero, jonka maailmat ovat kauniita ja persoonallisia.

Ripustin myös vaihtuvan korttinäyttelyn tauluhyllyn alle. Tästä lähtien kun Alppunen saa kortteja, niille on aina paikka olemassa!

No, sisustusinto päättyi tällä kertaa tähän, sillä nyt tuo huone on melko lailla tyhjä. Unelmoin sinne jonkun kivan maton hankkimisesta. Lisäksi lapsonen voisi ilmeisesti jossain vaiheessa siirtyä pinnasängystä isojen lasten sänkyyn, mutta sitä varten pitäisi olla isojen lasten sänky. Laiskuus riivaa mun sieluani, joten mitään ei tapahdu!

Mulla on muutama suosikkikuva seinällä olevien kuvien joukossa. Ensinnäkin Saara Helkalan tekemä upea babyshower-lahja Welcome baby Thukkanen -taulu ilahduttaa mua aina, kun näen sen. Saara muuten myös myy tällaisia personoituja printtejä, vink vink, mielestäni ne on mainio nimiäislahja jollekulle pikkutyypille.

Toinen mun suosikkini on tuo Urho merimiehenä -taulu. Kun olin kirjoittanut Urho on huoltomies -kirjasta viiltävän kritiikin, itse kirjailija Antti Nikunen kysyi, josko Alppu haluaisi jonkun Urho-piirrustuksen itselleen. Hän käy nimittäin välillä piirtämässä tuollaisia Urho on [sijota tähän lapsesi toiveammatti] -kuvia tapahtumissa. Tuossa vaiheessa Alppu ei osannut sanoa muuta kuin äiti ja on toki mahdollista, että Alpun toiveammatti on äitiys, mutta mun mielestä meidän sisustukseen sopi paremmin Urho merimiehenä. (Antti kertoi, että jonkun lapsen toiveammatti oli metro, ja niinpä Urho oli metro. Se oli melko oranssi ilmestys.)

Lisäksi rakastan tuota oikeassa nurkassa olevaa kahden karhun grafiikkaa. Sen on tehnyt ystäväni Aino Pulkkinen, ja musta tuntuu, että vielä kehystän sen, kun se on niin upea.

A niin kuin antilooppi -kuvan, tuon puukehyksissä olevan pallokuvan sekä vesimelonikuvan sain Desenion julisteverkkokaupasta. Lisäksi otin sieltä olkkariin pari supertrendikästä (eli kolmen vuoden päästä naurettavalta näyttävää) kasvijulistetta. Tykkään tuossa kaupassa siitä, että sieltä saa tilattua julisteille varmasti oikean kokoiset kehykset samalla kertaa. Lisäksi nuo on printit ja kehykset ovat melko edullisia, joten sisustus niillä on aika helppoa.

Lol. Just ehkä puoli vuotta sitten sanoin korskeasti ystävälleni: "Mä olen jo sen verran aikuinen, etten enää laita mitään kehystettyjä julisteita seinälleni. Tästä lähtien ostan vain taidetta." Jep jep. Taidettahan siinä. No, nämä eivät tietenkään poissulje toisiaan. Mulla on kyllä vakaa aikomus ostaa jotain mässyä taidettakin, tosin sitä en aio laittaa lapsen makuuhuoneeseen, vaan meidän ruokasaliin. (Kyllä, kutsun ruokasaliksi huonetta, jonka meidän ruokapöytä täyttää.)

 

Jos esimerkiksi lastenhuone kaipaa seinälle suloisia lasten tauluja, niin nyt saat 25 % alennuksen koodilla juliaihminen kaikista julisteista (paitsi "handpicked" merkityistä). Alennus on voimassa 14–16.11. 2017.

 

 
Mitenkäs siellä, onko lastenhuoneen sisustus edennyt?

 

Lue myös:

Sisustusideoita lapsen huoneeseen: jatkojohto ja korvatulppia

 

FACEBOOK JULIAIHMINEN

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Me ollaan Tikin kanssa oltu nyt reilu vuosi asuntosijoittajia, eli ostettiin viime syksynä sijoitusasunto. Oltiin mietitty sitä sijoitusmuotona jo hetken aikaa, koska mä tykkään selailla asuntoja, käydä näytöissä, organisoida remontteja ja ennen kaikkea oppia uutta tuosta skenestä. Oltiin myös ostettu kaksi asuntoa ja myyty yksi, joten tuntui, että meillä on ihan ok kosketus tähän hommaan. Lisäksi tuolloin mulla oli semmonen olo, että mä osaan "täyttää kuoppaa" paremmin kuin "kasata kekoa": olen parempi maksamaan lainaa kuin säästämään vaikkapa rahastoihin. Lisäksi olin viime vuonna äitiyslomalla, joten mulla oli aikaa perehtyä tähän aiheeseen.

Tämä kuulostaa kummalliselta, mutta viimeinen sysäys päätökselle ostaa sijoituskämppä oli se, kun WTD:n Nata hankki itselleen sijoitusasunnon. Mulle tuli semmonen olo, että jos Natakin siihen pystyyn, niin hitto, kyllä mekin! (Nata sitten lopulta muuttikin tuohon asuntoonsa, mikä on verojen kannalta fiksua, koska asuttuaan kaksi vuotta siinä, hänen ei tarvitse maksaa myyntivoitosta veroa, joka on kuitenkin 30 % ja yli 30 000 eurosta 34 %.)

Kerron nyt, miten sijoitusasunnon hankkiminen meni.

Kun päätös asunnon ostamisesta oli tehty, haettiin pankista lainalupaus. Me oltiin säästetty sijoituskämppää varten 10 000 euroa, mutta oltaisiin kyllä saatu laina ilmankin käsirahaa: me ollaan maksettu omasta asunnostamme sen verran, että se kattaa uuden lainan vakuutta hyvin.

Sitten alkoi etsiminen. Mietittiin Turkua (koska mä tunnen sen), Kuopiota (koska Tiki tuntee sen) ja Helsinkiä (koska se on helppo, joskin hintava vaihtoehto). Etsittiin melko löyhästi puolisen vuotta sijoitusasuntoa. 

Kriteereinä oli: pieni yksiö, alle 150 000 euroa ja sellaisella sijainnilla, että sen saa varmasti vuokrattua. Eli mielellään lähellä jotain korkeakoulua, koska tällöin sen voi vuokrata helposti opiskelijalle. Aina kun kohdalle sattui potentiaalinen asunto, me syötettiin sen tiedot tähän nettilaskuriin. Tuotto lasketaan suurinpiirtein näin:

(Vuokra – vastike – lainanlyhennuksen korot) – verot (30 %) – lainanlyhennys = tuotto

Vuokrasta voi vähentää ensin vastikkeen ja lainanlyhennyksen korot, ja sitten jäljelle jäävästä summasta maksetaan 30 prosentin vero ja vielä itse lainanlyhennys. Tämän lisäksi verotuksessa voi vähentää remonttikuluja, vuokralaisen hankkimisen kuluja ja kaikenlaisia muita pikku kuluja. Meidän tavoite oli, että vuokratuotto olisi noin viisi prosenttia.

Opiskeltiin aihetta aika paljon, seurasin tovin keskustelua Suomen Asuntosijoittajien keskustelupalstalla ja luettiin Joonas Oravan ja Olli Turusen Osta, vuokraa, vaurastu -kirja.

Ajateltiin, että velkavivun avulla meillä on hyvät mahdollisuudet kerryttää pikkuhiljaa omaisuutta itsellemme. Eli nostamme pankista asuntolainan, jota maksetaan pikkuhiljaa pois vuokratuotolla. Kahdenkymmenen vuoden päästä laina olisi maksettu ja meillä olisi velaton asunto, jonka arvo on luultavasti noussut.

Asuntosijoittaminen on siitä hyvä sijoittamisen muoto, että siihen voi päästä pienituloisetkin helposti kiinni. Jos on ostanut oman asunnon ja maksanut siitä jonkun verran lainaa pois, omasta asunnosta riittää vakuutta sijoituslainaan. Haastattelin esimerkiksi juuri erästä lastentarhanopettajaa, joka oli ryhtynyt asuntosijoittajaksi. Tämä ei siis todellakaan ole pelkästään rikkaiden ihmisten harrastus.

Meidän suunnitelma on "osta ja pidä" -taktiikka, eli ostetaan asunto eikä myydä sitä. Jotkut esimerkiksi flippaavat asuntoja, eli ostavat edullisen murjun, tekevät sille pintaremontin ja myyvät sen tämän jälkeen voitolla eteenpäin. Se on kannattavaa, mutta mun hermo ei ehkä kestäisi sellaista.

Tultiin siihen tulokseen, että ei tämä itse asiassa ole niin vaikeaa ja tekemällä oppii. Tietenkin jotain kamalaa voi aina käydä, tyyliin vuokralainen voi olla katastrofi, mutta sitten sellaiset tilanteet vain diilattaisiin.

Lopulta mä löysin Oikotieltä, yllättäen täältä kotikulmiltamme Hermannista, 24 neliön yksiön, joka vaikutti hyvältä ja edulliselta ostokselta. Siinä oli valmiina vuokralainen, ja vuokra oli ihan hyvä. Asuntoon on tulossa putkiremontti (joka itse asiassa alkaa ensi keväänä), ja osaksi tästä syystä asunto olikin sitten niin halpa. Taloyhtiön isännöitsijä arvooi, että putkiremontti kustantaisi noin 1000 euroa per neliö, eli meidän piti laskea ostohinnan päälle noin 25 000 euroa lisähintaa asunnolle, mutta senkin jälkeen siitä saisi ihan hyvän tuoton. Lisäksi myyjä halusi siitä henkilökohtaista syistä eroon mahdollisimman pian.

Vaikka asunto maksoi yli 100 000 euroa, eli lainaa joutui ottamaan paljon, niin ajateltiin, että Hermannin alueen arvo nousee lähivuosina, etenkin kun Kalasatamaan rakentuu vaikka mitä. Voi toki olla, että olemme täysin väärässä, mutta sen näkee sitten! Moni asuntosijoittaja on sitä mieltä, ettei Helsingin kantakaupungista kannata enää missään nimessä ostaa asuntoja. Tämä voi olla totta, mutta me haluttiin siksikin aloittaa tämä asuntosijoittaminen lähellä olevasta kämpästä, koska näin esimerkiksi vuokralaisen kanssa diilaaminen on huomattavasti helpompaa meille.

Tähän kuitenkin pikku disclamer tuosta velkavivusta: Kaikki sijoittamnen on riskaabelia, eikä asuntosijoittaminenkaan ole turvassa riskeiltä: lainan korot voivat nousta (luultavasti ne nousevatkin jossain vaiheessa) ja asunnon arvo voi laskea. Jos korot nousevat kovasti, takaisinmaksuerät nousevat, eikä vuokra välttämättä enää kata niitä. Me ollaan ratkaistu tämä niin, että kerätään asuntoa varten pieni puskurirahasto, joka on nyt hyväkorkoisella tilillä, mutta jolla me voidaan tarvittaessa maksaa isokin könttä lainaa pois. Ja toki asunnon voi aina myydä. (Joskin jos korot nousevat kovasti, asunnon hinta voi laskea.)

Nähtyäni ilmoituksen mä soitin välittäjälle, joka järjesti mulle Alpun muskarin jälkeen pikaisen yksityisnäytön. Mä menin näytölle Niinan ja Einon kanssa, ja Niina vahti Alppua ja Einoa kadulla sillä aikaa, kun mä kävin asunnossa pyörimässä noin viisi minuuttia. Kämppä oli vuokralaisen jäljiltä melkoisessa kaaoksessa, mutta se oli paperilla hyvä, joten päätettiin vain ostaa se. Kirjoitin tarjouksen kadulla välittäjän auton takaluukun alla, ja se meni samana päivänä läpi.

Seuraavalla viikolla käytiin nostamassa laina ja ostamassa asunto. Illalla juotiin skumppaa ja oltiin vähän hölmistyneitä. Nyt me oltiin vuokranantajia ja asuntosijoittajia! Hulluutta!

Kuukauden päästä meidän vuokralainen ilmoitti, että hän aikoo lähteä asunnosta. Niinpä meidän piti etsiä nopeasti uusi vuokralainen. Siitä kerron seuraavassa postauksessa. 

 

Onko täällä muita asuntosijoittajia tai sellaiseksi harkitsevia? Millaisia kokemuksia teillä on aiheesta?

 

 

Kuvat: Kävin vuosi sitten marraskuussa Alppusen (tuolloin 10 kk) kanssa tekemässä lopputarkastuksen meidän vuokralaisen muutettua pois asunnosta. Suunnitelmissa on rempata keittiö tulevan putkiremontin aikana.

 

Lue myös:

Osta osakkeita ja tule onnelliseksi?

Sijoitusstrategiani on laiskuus

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen vihdoin ymmärtänyt, mitä hyvä verkostoituminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että tutustuu omasta mielestä kivoihin ihmisiin, viettää niiden kanssa aikaa ja sitten yhtäkkiä ne ylenevät johonkin johtotehtäviin tai tekevät siistejä juttuja, ja voilà, ihminen on upeasti verkostoitunut. Nyt, kolmen kympin oikealla puolella, ystäväni ovat alkaneet julkaista kirjoja, johtaa yrityksiä ja yletä asiantuntijatehtävissä. Ihan itsekkäistä syistä voin olla vain ja ainoastaan iloinen heidän puolestaan. Oikeastaan heidän menestyksensä sataa nyt myös minun laariin.

Joskus parikymppisenä koin paineita siitä, että "pitäisi tuntea oikeita ihmisiä". En tajunnut, että kyllähän mä tunnen juuri oikeita ihmisiä, eli sellaisia tyyppejä, jotka ovat mun mielestäni mukavia ja hauskoja.

Pointtina on siis se, että uusiin ihmisiin on hankala tutustua, jos ajattelee silmät kiiluen, että tuosta tyypistä on mulle hyötyä. Sellainen on jokaiselle osapuolelle kiusallista.

Ystäväni kertoi amerikkalaiskaveristaan, jonka verkostoitumissääntö on tällainen: Kun tutustut uuteen ihmiseen (vaikka työtapahtumassa), älä koskaan ensimmäisellä tapaamiskerralla mieti, mitä hyötyä hänestä voisi olla sinulle. Ei välttämättä kannata edes puhu kauhean syvällisesti mistään bisneksestä, vaan tutustua ihmiseen kokonaisuutena. Sitten vasta vaikkapa kolmannella tai neljännellä tapaamiskerralla voi tulla mieleen, mitä juttuja voitaisiin tehdä yhdessä niin, että molemmat hyötyisivät siitä.

Mun yksi vahva verkostoitumissääntö on myös se, että kohtele kaikkia ihmisiä kivasti. Okei, joskus saatan olla väsyneenä vähän ankea möllöttäjä, mutta silloin olen möllöttäjä joka suuntaan, en valitusti joillekin. On huvittavaa, kun jotkut ihmiset (yleensä mua paljon vanhemmat) ovat kohdelleet mua välinpitämättömästi tai surkeasti, ja sitten yhtäkkiä kun olen "todistanut olevani jotain" (no, en nyt tiedä olenko todistanut vielä olevani yhtään mitään), saankin osakseni ihan kivaa kohtelua. Tosin usein tällaisenkin käytöksen takana on silkka ujous, jonka mä olen epävarmana lorttona tulkinnut ylimielisyydeksi. "Miksei se moikannut!? Koska se haluaa esittää, että se ei tunne mua! Mulkvisti!" (Oikea vastaus: Koska mua ujostutti ja sitä ujostutti ja koska mä en myöskään moikannut sitä.)

Ja siis: mua edelleen ujostuttaa tosi usein mennä juttelemaan ihmisille. Juuri olin yhdessä tapahtumassa, jossa kelasin, että haluaisin puhua tolle kiinnostavalle tyypille, mutta en vain pystynyt. Ratkaisin tämän ongelman tietysti kommentoimalla myöhemmin hänen Insta Storyaan. Niin normaali ihminen tekee!

En tietenkään ajattele verkostoitumisen kannalta sitä, että kohtelen ihmisiä mukavasti. Ennemminkin ajattelen, että mulla on hyvä kotikasvatus ja on ihan luonnollista olla ystävällinen muille ihmisille. Kuuluu ihan normaaleihin kohteliaisuussääntöihin, että kaikkia tervehditään tasapuolisesti, kaikki otetaan keskustelussa huomioon ja kaikille hymyillään, ei vain niille, jotka ovat jollain mitta-asteikolla minua coolimpia. (Koska sellainen mitta-asteikkohan leijuu koko ajan ilmassa. Kyllä kyllä.) 

Ja vielä yksi verkostoitumissääntö! Mun kokemuksen mukaan kannattaa esitellä mahdollisimman paljon ihmisiä toisilleen eikä suhtautua keihinkään mustasukkaisesti. (Tai kuten nykyään kaikki sanovat, introta ihmisiä toisilleen, LOL!) Musta on kivaa pitää juhlia, joihin kutsun eri kaveriporukoita ja sitten vähän miksailla jengiä. Ai ai, tämän takia on syntynyt vahvoja ystävyyssuhteita, bisnesideoita, jopa avioliittoja ja vavveleita! (Otan toki kaiken kunnian näistä itselleni, etenkin niistä vauvoista.) 

Olisi vähän hurskastelua sanoa, että verkostoituminen on jotenkin pinnallista tai saatanallista. Juurihan mä kirjoitin pitkät pätkät työtapahtumissa minglaamisesta. Totta kai ihmisiin kannattaa tutustua ihan tarkoituksella, siitä on aina hyötyä niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työssäkin. Saa kutsuja kivoilta ihmisiltä kahville tai juhliin, hyvät keskustelut tuovat uusia ideoita ja hauskoille tyypeille voi ehdottaa yhteistyötä.

Tämän horinan pääpointti on se, että on paljon helpompaa ja paineettomampaa tutustua ihmiseen, kun on vilpittömästi kiinnostunut hänestä. Heti jos alan ajatella liikaa, mikä jonkun coolin tyypin status on, menen lukkoon ja ölisen vain jotain epäkiinnostavaa shaibulaa suustani. Mutta jos kelailen, että toi big boss on tommonen ihminen siinä missä minäkin, niin on paljon helpompi alkaa jutella toiselle. Ihan jo tästäkin syystä kannattaa nähdä kaikki ihmiset saman arvoisina, oli tyyppi sitten toimari, taikuri tai talkkari. Siitä on eniten hyötyä itselle. 

 

Tuleeko mieleen jotain hyviä verkostoitumistapoja?

 

Kuvat: Myös maireasti hymyileminen on hyvä tapa verkostoitua. Toki joku voi pitää vähän chacha-choochoona, kun vain hymyilee autuaasti ympäriinsä, mutta semmosta se on!

 

Lue myös:

Minglaamisen ABC

Ammatin kysyminen on tylsä aloitus

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Pages