Ladataan...
Juliaihminen

Olen sitä mieltä, että jokaisen turkulaisen ja mielellään mahdollisimman monen muunkin nautinnoista piittaavan ihmisen kannattaisi tehdä tämä pieni päiväretki: Seilata Föli-aluksella Turun Ruissaloon.

Se on nimittäin mielivaltaisen edullista: lippu maksaa vain KOLME euroa, sillä kyseessä on ihan tavallinen Turun joukkoliikenteen kulkuvälineen lippu. Koska olimme perillä alle kaksi tuntia, tulimme samalla lipulla vieläpä takaisin. Ja mikä parasta (sekä sairainta): vaunujen kanssa laivamatka oli ilmainen!!!

 

Tehtiin äbän ja hänen miehensä Juhan, sekä Alpun kanssa tällainen pikku Ruissalo-piipahdus tuossa eräänä perjantai-iltapäivänä. Matka alkoi Aurajoen kupeesta, Martinsillan vierestä ja kesti noin 25 minuuttia. Jäätiin pois Ruissalon telakalla ja mentiin syömään herkulliseen Sergio's-pizzerian kesäraflaan, Sergio's al Mareen.

Raisa aina sanoo, että hyvän pizzerian tunnistaa hyvästä margaritasta, ja täällä margarita kelpasi jopa Alpulle, tuolle vanhalle nirso-petterille. Myös kylmä rosé-lasi maistui taivaalliselta, sillä kuten kuvista huomaa, oli todella kuuma päivä. 

Ainoa ongelma koko matkassa oli se sama, mikä nyt on kesälomalla kaikessa matkailussa ollut ongelmana: 2-vuotiaan lapseni itsensätuhoamispyrkimykset. Hän yritti päättää päivänsä vesibussissa venkumalla reunan yli, hän suunnitteli heittäytyvänsä kohti tuonelan jokea myös perillä kauniissa vierasvenesatamassa ja hän juoksenteli mielivaltaisesti myös kauniilla sillalla, mistä niin ikään olisi selvästi tehnyt mieli lopettaa maallisen tomumajansa toiminta. 

Pelkään tällä hetkellä kolmea asiaa eniten: autoja, korkeita paikkoja ja vettä. Näistä elementeistä kaksi jälkimmäistä tuntuvat vaanineen lapseni henkeä koko kesäloman ajan. Välillä lapsen itsensä eliminoinnin estäminen vähän ryydyttää, mutta ehkäpä jo ensi kesänä hänen päähänsä on asettunut jonkin asteen tolkku. Ehkä ei. Katsellaan. 

Takaisintulomatkalla jäätiin jo Forum Marinumin kohdalla pois ja käppäiltiin kaunista jokirantaa pitkin uudehkoon kivaan turkulaiseen ravintola Nooaan.  Siinä terassilla kelpasi antaa lapsen nautiskella jäätelöstä ja itse vetää päivän toiset kahvit. 

Vitsi että minä rakastan Turkua ja sen ravintoloita!

En voi suositella 2-vuotiaille veteen heittäytymistä (hän ei lopulta onnistunut pyrinnöissään), mutta muuten suosittelen samanlaista retkeä aivan kaikille. Oli ihanaa! Kiitos Turun joukkoliikenne, kiitos Föli! (Ilmeisesti tuo reitti kulkee myös Pikisaareen ja Kansanpuistoon, eli variaatiota riittää.)

 

Lue myös:

Turun ihanimmat paikat (lapsen kanssa tai ilman)

5 ihanaa kahvilaa Turussa

Turun paras kahvila: Leipomo Manna

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Reima World

Ne kutka ovat jaksaneet seurata mun Insta Storyni ahdistuksen syövereissä kieriskelyä tietävät, että arkeen palaaminen sujui maanantaina yhtä helposti kuin 1-vuotiaan origamitaitteluhetki. Eli ei sujunut.

Hommat karkasi vähän työhuoneella käsistä, ja lopulta minä ja Raisa haaveiltiin siitä, että joku tulisi järjestämään meidät pois päiväjärjestyksestä. Mun pitää oikolukea tällä viikolla 300-sivuinen rahakirjani, ja jotenkin noihin vedoksiin tarttuessa läpi humahti sellainen silmitön häpeä ja ahdistus. Että tällaista paskaa sitten on tullut joristua. (Joku kommentoi hyvin, että nyt oli kyllä todella hyvä mainospuhe kirjalle. Että terveisiä vaan, muistakaa lukea kirja syyskuussa, kun se ilmestyy!)

Alpun päiväkodin aloitus sujui yhtä mallikkaasti kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Kun jätin hänet maanantaina päiväkotiin, kohtaus oli käytännössä katsoen suoraan Vesa-Matti Loirin nuoruuden elokuvasta Pojat (1962), jossa Vesa-Matti roikkuu epätoivoissan liikkuvan junan perässä ja huutaa suu auki tuskaansa: "Äitiiiiiih, äitiih!"

(Eli siis tältä.)

Minut valtasi epätoivo: ollaanko loman jälkeen palattu taas samaan pisteeseen kuin vuosi sitten, jolloin aloitettiin päiväkoti? Silloin pikkuinen nimittäin itki joka aamu jäädessään päiväkotiin.

Onneksi ystäväni Niina (ja Alpun päiväkotikaverin äiti) laittoi sattumalta pian kuvaviestin, jossa pojat leikkivät yhdessä roska-autolla. Ja ilmeisesti loppupäiväkin oli mennyt hyvin. Eli kyse on aina juuri niistä ensimmäisestä kolmesta minuutista, jotka minä olen näkemässä. Pitää siis karaista syömensä!

Päiväkodin aloitus oli vuosi sitten aikamoinen shokki koko perheelle, ja mulla oli sillon suuri joukko kaiken maailman huolia päikyn alkamisesta. Juuri mikään niistä ei realisoitunut, mutta oli se silti rankkaa aikaa. Mitä jos lapsi ei ala nukkua päiväunia? Jos se ei totu päiväkodissa olemiseen? Mitä kaikkea lapselle pitää hankkia päiväkotiin ja saako se sieltä ystäviä?

Mua pyydettiin kirjoittamaan ensimmäisen päiväkotivuoden aloittamisen fiiliksistä ja vinkeistä vieraspostaus Reiman blogiin (hohoo, englanniksi!). Jos joku on aloittamassa päiväkotitaivaltaan, postauksen voi käydä lukemassa tuolta. Reima World on uusi saitti, jossa on bloggaajien vieraskirjoituksia, esimerkiksi Puutalobabyn Krista kirjoitti taannoin uv-vaatteista ja vastuulisuudesta.

Sinne on tulossa muutenkin lisää hyvää settiä tämän syksyn aikana, kannattaa alkaa seurata Reimaa vaikka facessa tai instassa.

 

Onneksi arjen aloittaminen on kuitenkin nyt helpompaa kuin vuosi sitten. Tuttu paikka, tutut hoitajat ja lapset (vaikka osa onkin vaihtunut) sekä perus rutiinit kaivautuvat tuon lähes kuuden viikon loman alta. Lohduttaudun sillä, että Alppu viihtyy oikeasti päiväkodissa hyvin, ja ne tekevät siellä ihania juttuja. Käyvät retkillä, opettelevat kiva kaveri -taitoja, kuuntelevat satuja, hassuttelevat, jumppaavat ja niin edelleen. Se on mahtava paikka olla.

Totta puhuakseni mun tekisi itse mieli jäädä sinne hengailemaan sen sijaan, että lähtisin sieltä töihin. (Niiden aamupalakin näyttää aina niin herkulliselta, mitä luksusta!) Ehkä lopulta mun oma sopeutuminen arkeen ja siihen, että lounaalla ei enää voi ottaa bisseä, on kuitenkin rankempi kuin lapsen päiväkotibisnekset.

Tiistai oli onneksi jo orastavan hyvä, ja keskiviikosta tulee varmasti parempi. Torstai on toivoa täynnä, ja perjantaina olenkin taas lomalla (kiitos nelipäiväisen työviikon). M mmm!

 

Miten teillä on alkanut arki?

 

 

Kuvat: Alpun välikausivaatteeina toimivat Reiman Quilt-takki, Lite-lenkkarit ja Erft-housut.

 

 

Lue myös:

Päiväkodin ensimmäiset kaksi viikkoa 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus jengi kyselee, että mitä ihminen tekee niillä lukuisilla ottamillaan valokuvilla. Mulle asia on täysin päivänselvä: Värkkää ja tilaa niistä valokuva-albumin.

Olen tehnyt 14-vuotiaasta saakka elämästäni valokuva-albumeja. Ensin paperikuvista, mutta digikuvien aikakaudella hommat ovat muuttuneet vielä ihanammiksi. Nykyään nimittäin albumien kuvanlaatu on mielettömän hyvää, kuvien koon, taiton ja tekstin sijainnin voi päättää helposti ja kirjoista tulee heppoisillakin tietokonetaidoilla tosi kauniita. 

Olen perehtynyt moniin valokuva-albumipalveluihin. Kriteerit ovat olleet: Helppo taitto-ohjelma, hyvä kuvanlaatu ja suht edullinen lopputulos.

Tällä hetkellä aivan ehdoton ykkönen on amerikkalainen Blurb. Sen ilmainen BookWright-taitto-ohjelma on intuitiivinen ja helppokäyttöinen. Siinä on tosi kivoja ja näppäriä taittopohjia, joista jokaiselle sivulle voi valita sopivan sen mukaan, haluaako sivulle yhden, kaksi vai vaikka 16 kuvaa. Isot ja hienot otokset voi laittaa vaikka sivun kokoiseksi, hauskat kännykkäräpsyt tuollaiseksi pikkuruuduiksi. Taittoja pystyy itse muokkailemaan helposti.

Kirjat voi tilata paperisina kotiin, ne tulevat suht nopeasti perille. Lisäksi olen ottanut jokaisesta tekemästäni kirjasta myös pdf-version, jotta minulla on nuo kirjat myös sähköisinä. Silloin niitä on myös helppo jakaa sukulaisten kesken. 

Hinnaksi tuollaiselle noin satasivuiselle albuille tulee noin 100 dollaria, mikä on ihan ok hinta, kun tuo kovakantinen ja suuri kirja on niin kiva muisto.

Olen tehnyt nyt Alpun elämästä kaksi Blurb-kirjaa: ensimmäisestä ja toisesta vuodesta. Toisen vuoden sain itse asiassa juuri lomalla viimeisteltyä, tässä taas on kuvia ekasta vuodesta.

Rakastan askaroida noiden valokuvien kanssa ja sommitella niitä sivuille sopiviksi kollaaseiksi. Tekstit kirjaan kopioin aika lailla täältä blogistani, noista kuukausipostauksista, joita jaksoin vielä ensimmäisen vuoden ajan harrastaa.

Kuvia katsellessa elelen noita hetkiä uudestaan, ja niist tulee aina sellainen olo, että onpas elämä ollut aika ihanaa, ja kyllä sitä on tullut tehtyä aika hauskoja juttuja. 

On ihanaa, kun niistä näkee, miten Alppu kasvaa - ja myös sen, miten hänen pienet ystävänsä ovat kasvaneet. Lisäksi sellaista yleistä tunnelmaa ja perheen meininkiä aistii. 

Ajattelen, että Alpulle näitä on kiva sitten joskus myöhemmin katsella, niistä hän näkee, että hänellä on ollut elämässään jo varhain paljon hauskoja juttuja, ja toisaalta ihan sellaista perus arkea. 

Olen tehnyt Alpun ensimmäisestä vuodesta myös videon, jossa on kaiken maailman sekoiluklippejä leikattuna vain peräkkäin. Tarkoitus oli lomalla tehdä tokasta vuodesta samanlainen, mutta videoiden leikkaamiseen menee yllättävän paljon aikaa, joten en kerennyt.

Joka tapauksessa, nyt Alpun elämä on todellakin tallennettu sekä sähköiseen että analogissen muotoon. 

Nykyään jo aina välillä Alpun kanssa katsellaan näitä valokuva-albumeja. Hänestä kertovaa vauvavuoden videota hän ei jostain syystä halua katsoa. Se jotenkin kummeksuttaa, että kuka tuo tuollainen ukkeli on. Ehkä Alpulla on jo pieni ikäkriisi. Vauvavuosi oli kuitenkin niin mukavaa aikaa, eikä sitä saa koskaan takaisin!

 

Oletteko jaksaneet väsäillä valokuva- tai muita muistojen kirjoja?

 

 

Lue myös:

Paras vauvakirja

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Ilahduin syvästi, kun yhtenä päivänä laitoin Alpulle kenkiä jalkaan ja hän sanoi: "Hienosti äiti." Tällainen yllättävä kehu tuntui kovin palkitsevalta!

Mainitsin tästä Insta Storyssäni, ja ihmiset alkoivat kertoa, miten ihania kehuja olivat saaneet. Yhden kolmevuotias oli kertonut äidilleen kaupassa, miten hieno juttu oli, kun äidin lähtöpisu tuli pönttöön. (Olihan se!)

Toisen kaksivuotias oli kehunut, miten hienosti äiti oli tuonut maitoa. Kyllähän tuollainen lämmittää.

Asiat siitä vähän eskaloituivat, ja ihmiset alkoivat kertoa muita mieleenpainuvia kehuja. Yksi oli sattumalta käynyt samana päivänä tähystyksessä, ja lääkäri oli siellä sitten kehunut suolta kauniiksi. "Onko tämä nyt sitä sisäistä kauneutta", kehun saanut oli pohdiskellut. 

Toinen sanoi, että moni terveydenhoitoalan ammattilainen oli kehunut hänen limakalvojaan. Pakko se on uskoa, jos moni huomaa upean limakalvoston!

Ja olen itse asiassa itsekin kuullut kerran gyneltä, että "sinulla on sievä kohtu". Siitä lähtien minulla on ollut sieväkohtuisen ihmisen identiteetti!

Yleisesti ottaen kehujen kuuleminen on ihanaa. Oli kyse kohdustani tai kenkien jalkaan laittamisen taidostani, kyllä kehu ilahduttaa!

Mutta jos joku laventaa kehun monikkoon tai yleistykseen ja sanoo, että "te naiset osaatte sisustaa niin kauniisti" tai "te nuoret olette niin skarppeja ja hallitsette somen", niin joko kehu ei tunnu erityisesti minulle osoitetulta tai sitten se jopa ärsyttää. Tästä syystä monikkomuotoiset kehut eivät lämmitä.

Lisäksi joskus kehuminen voi olla ylentämällä alentamista, jolloin se on eräänlaista vallankäyttöä. Tästä syystä varon esimerkiksi vaikka työtilanteissa kehumasta toisten ulkonäköä ja joskus jopa ihan ammattitaitoa, koska tällöin ikään kuin asetan itseni sellaiseen asemaan, jossa otan oikeuden arvioida toista ja esittää arvioni ääneen.

Mutta nämä on kinkkisiä hommia ja hyvin tilannesidonnaisia. Tärkeintä on se, että on vilpitön kehuissaan. Yleisesti ottaen kehuminen on mahtavaa, ja etenkin on kiva kuulla kehuja omasta toiminnastani tai työstäni, koska siihen pystyn vaikuttamaan. (Vaikkei siis tietenkään haittaa kuulla, että joku kehuu vaikka lippistä, jonka olen ostanut, koska kertoohan se ikään kuin minun tyylitajustani.)

Nyt kiinnostaa kuulla, millaiset kehut ovat olleet teille erityisen mieleenpainuvia. Oli kyse sitten hauskasta tai tärkeästi, mieltä nostattavasta kehusta, sellaisesta, jonka muistaa koko loppu elämänsä.

 

Minkä kehun muistat aina?

 

 

Kuvat: Hengailtiin Alpun ja Tikin kanssa Kotkassa Merikeskus Vellamon katolla. Tuli ihan Oslon oopperatalo -vibat, suosittelen käymään!

 

Lue myös:

Pidin 28 vuotta käsiäni rumina, kunnes päädyin käsimalliksi

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minun neljän viikon loma loppuu huomenna, ja vaikka työt kuinka kiinnostavat, niin nyt on jotenkin erityisen haikea olo loman päättymisen suhteen. Ennen lomaa kirjoitin siitä, miten kaipasin kunnon taukoa omasta lapsestani. Oli erinomainen päätös olla hetken aikaa yksikseen ennen varsinaista lomaa, sillä vaikka olin tuon itsekseen vietetyn viikon vielä töissä, sen jälkeen lapsen kanssa oleminen ei ärsyttänyt enää ollenkaan. Nautin myös minun ja lapsen kahdenkeskeisestä viikosta meidän mökillä, kun Tiki oli töissä Suomi Areenassa (vain yhtenä iltana lähettelin Tikille viestejä, jossa kirosin elämääni, kun Alppu ei suostunut nukahtamaan). 

Ennen kaikkea tällä lomalla olen ollut iloinen siitä, että ollaan vietetty aikaa kolmestaan Tikin ja Alpun kanssa. Meillä lipsuu arki tosi herkästi sellaiseksi, että silloin kun toinen on lapsen kanssa, toinen ei ole. Sitten ehkä välillä käydään kahdestaan treffeillä, mutta sellainen kolmestaan vietetty aika on melko harvinaista, jopa viikonloppuisin. 

Tällä lomalla olen taas huomannut, että dynamiikka muuttuu rennommksi ja helpommaksi, kun porukassa on kaksi aikuista ja lapsi. Se on myös siitä erilaista kuin kavereiden kanssa hengailu, että kun molemmat aikuiset ovat tasapuolisesti vastuussa lapsesta, ei tule sellaista oloa, että toinen tekisi jonkun palveluksen, jos se katsoo hetken lapsen perään. Olo on paljon lupsakampi, kun itse ei ole täysin lapsesta vastuussa. 

Vuosi sitten kirjoitin, että olin tyytyväinen, kun loma puolitoistavuotiaan kanssa päättyi. Mua vähän naurattaa, että ei tämä meininki kyllä ihan kamalasti ole muuttunut: lapsi ryntäilee ihan yhtä lailla paikasta toiseen, (joskin nyt sillä on inan verran jo itsesuojeluvaistoa), se ei ole edelleenkään erityisen ääniohjautuva ja nyt sillä on oikeastaan jopa enemmän tahtoa kuin aiemmin.

Toisaalta se, että voi aina kysyä, mistä on kyse ja mitä haluat, ja saa suomen kielellä vastauksen, on kyllä tehnyt elämästä tosi paljon helpompaa. Lisäksi vaipan vaihtuminen pottaan, kyky keskittyä Ryhmä Hauhun jopa tunti kerrallaan ja taito kertoa, millainen fiilis on, ovat tehneet lapsen kanssa olemisesta helpompaa. Ehkä sen takia en sitten ole tänä vuonna yhtä uupunut kuin viime vuonna samaan aikaan. Tai sitten se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olemme olleet Suomessa ja mökillä, tehneet melko lapsiystävällisiä hommia, jolloin lasta ei ole tarvinnutkaan kieltää juoksemasta vilkkaasti liikennöidylle autotielle tai roudata sitä hikisenä lentokentällä.

On myös ollut suloista nähdä, miten paljon Alppunen tykkää viettää aikaa kolmestaan. Aina kun Tiki on lähtenyt hetkesikin vaikka sytyttämään grilliä, Alppu on alkanut kysellä: "Missä iti on? Minne iti meni?" Ymmärrän sitä hyvin. Iti on hyvää seuraa ja lisäksi on kivaa saada kahden ihmisen huomio tekemisilleen.

Alppu viihtyy myös itsekseen kuunnellessaan mun ja Tikin hyväntuulista jutustelua, vaikkei hän juuri sillä hetkellä osallistuisikaan keskusteluun siitä, ovatko Bourdieun opit vanhentuneet tai voiko ihminen kakata litran päivässä. 

Meille on loman aikana vahvistuneet sellaiset imelä ryhmähali-perinne ("alii") tai ryhmäpusu ("putu!"), jossa koko perhe pakkaantuu yhteen halaamaan tai pusuttelemaan Alpun poskia. Uiminen kolmestaan on ollut palkitsevaa: syötellään renkaassa lilluvaa lasta toiselle ja kuunnellaan, kun se hihkuu. Kolmestaan souturetkillä käyminen (ollaan ravustettu monena iltana ja aamuna) on ollut helppoa ja hauskaa, kun toinen voi soutaa ja toinen pitää tarvittaessa pelastusliivin kahvasta kiinni samalla, kun lapsi kurkottelee katsomaan kaloja.

Tästä kaikesta tulee sellainen olo, että pitäisi saada kolmestaan hengailua enemmän arkeen. Kai me sitten ollaan aika työkeskeisiä, kun ollaan yleensä jaettu viikot vain niin, että silloin kun toinen hakee lapsen päiväkodista, toinen saa tehdä pitkän työpäivän tai menee harrastamaan liikuntaa tai näkemään kavereita. Olisi kiva saada viikkoon sellaisia päiviä, jolloin molemmat lopettavat hommat neljältä ja sitten rillutellaan yhdessä, kolmestaan. Mielellään sellaista, että tehdään yhdessä jotain, ei vain että satutaan olemaan yhtä aikaa kotona ja toinen leikkii lapsen kanssa samalla kun toinen lueskelee toisessa huoneessa.

Tämä on tietenkin tosi hankala yhtälö, kun sitä kuitenkin haluaisi harrastaa liikuntaa ja sen semmoista. Mutta pitää vähän tutkailla nyt omaa kalenteria, elämää ja tehdä konkreettisia juttuja, jotta kolmenkeskeistä aikaa saisi enemmän arkeen ja viikonloppuihin. 

 

Jos perheessäsi on kaksi aikuista, niin kuinka paljon yleensä vietätte aikaa kahden aikuisen ja laps(i)en voimin?

 

Lue myös:

Onneksi lomatkin loppuvat

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages