Ladataan...
Juliaihminen

Muistan elävästi, kun luin ensimmäisen synnytyskertomuksen netistä. Noin kahdeksan vuotta sitten yksi mun tuttuni yliopistolta oli kirjoittanut Facebookin "muistiinpanoihin" (onkohan sellaisia enää?) pitkän ja yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miltä synnyttäminen tuntui. Luin sen läpi varmaan viisi kertaa. Oli älyttömän kiehtovaa ja rohkeaa, että joku kertoo niin realistisesti siitä, miltä synnyttäminen tuntuu. Samaan aikaan ajattelin, että "en kyllä ikinä jakaisi mitään noin henkilökohtaista netissä".

Vähänpä tiesin. Nykyään noin kolmesataa ihmistä käy edelleen joka kuukausi lukemassa mun synnytyskertomukseni, eikä se tunnu ollenkaan kummalliselta tai liian julkealta. 

Oikeastaan se tuntuu aika kivalta. Tänä päivänä synnytyskertomuksia on netissä ilahduttavan paljon. Mun suosikkeja ovat esimerkiksi Laura Frimanin ensimmäinen ja toinen synnytyskertomus. Ahmin ne (aika monta kertaa) ja kymmenittäin muita synnytyskertomuksia raskaana ollessani. Luin mä niitä ennenkin raskautta. Mua on nimittäin aina kiinnostanut tuo melko mystinen mutta samalla niin upea tapahtuma. Miltä se oikeasti tuntuu? Mitä siinä tapahtuu?

On älyttömän tärkeää, että näitä kirjoituksia on netissä luettavana paljon. Synnytykset ovat hirveän erilaisia, joten on hyvä, että on monenlaisia ääniä kertomassa niistä. Juuri juteltiin Mirjan ja Raisan kanssa, että sitä herkästi puhuu omasta synnytyksestään raskaana olevalle ihmiselle normatiivisesti: näin sinunkin synnytyksesi luultavasti menee. Tämä ei tietenkään pidä yhtään paikkaansa. Mun oma synnytys oli tosi kiva ja voimaannuttava, ja haluan aina valaa uskoa ja toivoa ihmisille, jotka ovat menossa synnyttämään. Sitten voi olla, että heidän synnytys menee ihan eri lailla. Mutta vaikka synnytys menisikin täysin toisin, se on ihan yhtä arvokas – kaikki synnytykset ovat yhtä arvokkaita, tämä on sanomattakin selvää. Silti: ihmiset kaipaavat vertaistukea synnytykselleen, joten on hyvä, jos netistä löytyy jonkun kertomus, jolla on ollut samoja kokemuksia kuin itsellä on.

Toisekseen: Nykyään aika monissa synnytyssairaaloissa on lopetettu etukäteisvierailut. Itse en päässyt vierailemaan synnärillä etukäteen, jonkun videon olisi ilmeisesti voinut katsoa jostain, mutta en sitten tainnut koskaan löytää sitä. Näin ollen synnytys saattaa tuntua hyvin hähmäiseltä etukäteen. Raisa oli haastatellut yhtä kätilöä, ja kävi ilmi kiinnostava seikka: Sen jälkeen kun nämä vierailut synnärille lopetettiin, synnytyspelkoisten ryhmät ovat kasvaneet. Mun mielestä synnytyskertomukset kuvineen ja teksteineen kuitenkin avaavat aika hyvin sitä, millaista synnyttäminen konkreettisesti on. Se, että pystyy kuvittelemaan synnytyksen etukäteen, voi auttaa synnytyspelossa. 

Kolmas syy, miksi synnytyskertomuksia tarvitaan, on se, että synnytys on hyvin tärkeä asia ihan noin yhteiskunnallisestikin. Me kaikki olemme syntyneet joskus! Tästä syystä synnyttämistä ei pitäisi siivota jonnekin mystiseen paikkaan tai ajatella, että siitä puhuminen on jotenkin mautonta, koska herregud, siihen liittyy naisen vagina. Mun mielestä myös miesten kannattaa lukea synnytyskertomuksia, etenkin sellaisten miekkosten, jotka ovat pian saamassa lapsen. Tämä auttaa myös heitä kuvittelemaan, mitä lapsen synnyttävä osapuoli kokee noina hetkinä.

Ja sitten vielä bonussyy, jonka tajusimme siskoni Sofian kanssa. Hän nimittäin kirjoitti pitkän ja yksityiskohtaisen synnytyskertomuksen mun pyynnöstäni. Kysyin, voisinko julkaista sen täällä mun blogissa, ja se käy Soffulle. Laitan tänne Sofian synnytyskertomuksen ensimmäisen osan (joo, siitä tuli pitkä!) huomenna ja toisen osan sen jälkeen.

Me molemmat huomattiin, että kun oman synnytyksen oli itse sanallistanut, se alkoi tuntua paljon koherentimmalta kokonaisuudelta. Kirjoittaessaan omasta synnytyksestään tapahtumasta rakentaa tarinan, jonka jälkeen aiemmin niin sekavaa ja kaikin puolin mullistavaa kokemusta pystyy käsittelemään selkeämmin. Tästä samasta syystä kannustan aina ihmisiä puhumaan mahdollisimman paljon ja monelle synnytyksestä jälkikäteen. Se on niin mieletön juttu, että sitä kuuluukin käsitellä pitkään, ehkä koko loppu elämän ajan.

Sitä paitsi onhan se nyt ihan älyttömän kiehtovaa, uusi ihminen syntyy maailmaan. Etenkin synnytyskertomusten loput, ne ovat taivaallisia. Niitä lukiessa mulla menee aina kylmät väreet pitkin ihoa, ja aika usein kyyneleet nousevat silmiin. Se on niin upeaa!

 

Oletteko lukeneet synnytyskertomuksia?

 

 

Kuvat: Hetki, kun on juuri pusertanut beebelon maailmaan ja saa sen syliinsä, on täysin mielivaltainen ja käsittämätön. Päivät sairaalassa vauvan kanssa ovat omituisia ja huumaavia.

 

Lue myös:

Näin Alppu syntyi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ei vitsit! Olin viime viikon torstaina blogi-illallisilla ravintola Olossa. Koko ilta oli jotenkin taianomainen, ja mulle jäi siitä hirveän hyvä mieli. Kyseessä ei ollut pelkästään se, että meille tarjottiin superhyvää ruokaa ja viiniä, vaan koko paikan rennosta tunnelmasta ja tosi kivoista uusista ja vanhoista tuttavuuksista.

Olen ollut vähän stressaantunut tässä syyskuun ajan. Kun lokakuussa alkaa yrittäjyys, niin olen alkanut haalia jo tähän syyskuulle kaikkia freelancer-duuneja, jotenka olen päätynyt sellaiseksi ärsyttäväksi kiireiseksi kantturaksi, jollaisia en voi sietää. (Kiireestä valittaminen on vain eufemismi huonolle elämänhallinnalle, pois se minusta.)

Illan aikana pääsin kuitenkin sellaiseen syvään zen-tilaan, että kaikki kyllä järjestyy!

Kun saavuin paikalle, hyökkäsin heti Wtd:n Natan viereen, koska tiesin, että hää on myös aloittanut juuri yrittäjänä. Halusin imeä häneltä kaiken tiedon (ja iminkin). Mä olen tuntenut Natan ehkä nelisen vuotta, ja olen koko tämän ajan ihaillut häntä syvästi. Nata on järjettömän kova mujer tekemään töitä, mutta sen lisäksi hirveän älykäs ja hänellä on mieletön bisnesvainu. Natan ajattelusta huomaa heti, että hänellä on insinööritausta, päättely etenee aina loogisesti ja Nata selittää maailmaa usein matemaattisilla kaavoilla. Rakastan tällaista, koska se eroaa niin paljon omasta poukkoilevasta ajattelustani. 

"Elämä on matriisi", oli tämän illan paras lainaus Natalta, ja no, mä avaan sitä vähän myöhemmin mun urapostaussarjassani, koska ajatus oli nerokas. 

Nata on myös niitä mimmejä, jotka jakavat omastaan ja tsemppaavat muita eteenpäin (enkä sano tätä vain sen takia, että hän tarjosi mulle Bryggeristä bissen loppuillasta). Pohjimmiltaan Nata on mun mielestä ihan yhtä herkkis kuin me kaikki muutkin, vaikka se joskus peittyy mahtavan naurun alle. Loistava tyyppi, kaiken kaikkiaan!

Ruuat olivat tietenkin taivaallisia, pöytäseurueen suosikiksi nousi hiillostettu siika, misolla maustettu voi-valkoviinikastike ja kukkakaali. Eli nyt on sitten osallistuttu kukkakaalitalkoisiin!

Olo sijaitsee Senaatintorin kupeessa sellaisella katetulla sisäpihalla. Lasikatto luo sinne upean valaistuksen ja tunnelman. Ravintolassa on nautinnollista syödä sekä lounasta että illallista.

Meidän pöytäseurueessa oli myös Tiia Rantanen (jonka nyt kaikki tietävät maailman hauskimmaksi ihmiseksi), sympaattinen ja huumorintajuinen "Pesojoonas" eli Joonas Pesonen sekä Jonnamaista-blogin Jonna Leppänen, joka paljastui just niin herttaiseksi tyypiksi kuin voi blogin perusteella kuvitella.

Me hilluttiin Olossa johonkin kymppiin saakka, sitten norkoiltiin kadulla noin puoli tuntia keskustellen Irmassa pyörivästä haimyrskystä (sairasta!) ja koska kukaan ei halunnut lähteä kotiin, mentiin vielä Natan ja Tiian kanssa olueelle Bryggeriin, jossa oltiin valomerkkiin saakka.

Tällaista ei ollut tapahtunut mulle öööö... naismuistiin, ja siksi seuraavan päivän pikku kohmelo ei kyllä haitannut yhtään. Oli vain niin kivaa! 

Okei, tämä oli nyt sitten vain tällaista hattaraista ylistystä koko postaus, mutta onneksi välillä on tämmöstäkin!

 

Ihanaa viikonloppua!

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mulla on yllättävän paljon kolmekymppisiä ystäviä, jotka haluaisivat hirveästi lasta, mutta joilla ei ole kumppania, kenen kanssa lapsen voisi saada. Useimmat heistä ovat naisia. Moni pitää tätä elämänsä suurimpana tragediana. Takaraivossa on koko ajan kolkuttava asia, jota he pohtivat päivittäin.

Mä pystyn samastumaan tähän täysin, koska halusin itse lasta niin monta vuotta. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu, kun haluaisi enemmän kuin mitään muuta vauvan, lapsen, oman pikkuisen. Ja tiedän senkin ahdistuksen määrän, kun miettii, että saanko minä lasta, tuleeko minusta koskaan äitiä? Tämä kolmekymppisyys voi olla aivan hirveää aikaa naiselle, jolle lapsenhankkimisjutut ovat ongelmallisia. Vuoden vierivät kamalaa vauhtia, ahdistus kasvaa.

Siksi musta on niin hemmetin kummallista, kun puhutaan jostain synnytystalkoista siihen sävyyn kuin lapsi olisi nipsnaps käden käänteessä hankittava juttu. Eivätkö ihmiset tajua, että tämä on monelle hänen elämänsä repivin haava, suurin tragedia, aivan järjettömän ahdistava juttu, joka pyörii lakkaamatta päässä? Miten siitä voidaan puhua niin kepeästi ja sillä lailla poliittiseen sävyyn kuin lapsen hankkiminen olisi joku harmaa, paperinmakuinen päätös. Va fan?! Musta tällainen puhe on epäinhimillistä ja julmaa.

Yksi mun kaveri päätti, että hän ratkaisee asian 35-vuotiaana, siihen saakka voi ottaa rennosti. Päätös voisi olla suuntaan tai toiseen, mutta sitä ennen asiaa ei tarvitsisi märehtiä. Ihmeen kaupalla hän tuli vahingossa raskaaksi 34-vuotiaana. Mahtavaa! Toinen mun kaveri taas ei ole viekälään päättänyt, ja hän on reilusti yli 30-vuotias sinkku. Jos lasta ei halua nyt mitenkään erityisesti, niin kaduttaako myöhemmin, jos ei hanki lasta? Nämä ovat ihan mielisairaan vaikeita kysymyksiä.

Yksi relevantti vaihtoehto on hankkia lapsi yksin. Se on rohkea päätös, mutta ei mun mielestä enää ollenkaan tavaton. Tiedän useita naisia, jotka ovat hankkineet tällä tavalla lapsen. Tein esimerkiksi juuri jutun Katja Puhakasta, joka hankki lapsen yksin. (Parasta mun orastavassa freelancer-urassani: pääsen yhdistelemään itselleni tärkeitä aiheita, kuten lapsia ja rahaa!) Kyselin Katjalta, paljonko luovutussoluilla hankittu lapsi maksaa. (Koko jutun voi lukea täältä. Tsekatkaa muuten, missä jutun kuvat on otettu, jotenkin kuvaaja sai meidän tunkiosta kivan näköisen!)  Lapsen hankkiminen yksin ei muuten ole välttämättä megakallista, Katjalle loppuhinnaksi tuli noin 2500 euroa. (Kyse ei siis ole lapsettomuushoidoista, jotka ovat huomattavasti kalliimmat!) Lapsen hankkiminen sujui Katjalta lopulta aika helposti ja hän on nauttinut elämästään pienen Kaspianin kanssa.

Tietenkin yksin lapsen kasvattaminen voi olla rankempaa ja haastavampaa, mutta ei millään lailla vähempiarvoista kuin toisen ihmisen kanssa. Täällä Lilyssäkin on muuten erinomainen Äitiyskoe-blogi, jossa kolmekymppinen Jenni kertoo siitä, millaista on hankkkia lapsi yksin. On tärkeää, että muiden ihmisten asenteet tai yhteiskunta ei tee yksin lapsen saamisesta yhtään rankempaa tuomitsemisella tai paheksunnalla. Koska edelleen kaikenlaisia hulluja kommentoijia riittää, jotka horisevat jostain ydinperheonnesta. Blaa blaa blaa, tekee mieli vastata.

Hesarissa oli eilen Anu Kantolan upea kolumni siitä, miten ajatus siitä, että ydinperhe on ainoa oikea vaihtoehto, on täysin aikansa elänyt (ja nimenomaan oman aikansa, koska ydinperhe vain tuli ja meni, se ei ole mikään historiallinen itsestäänselvyys).

On sydäntäsärkevä ajatus, että ihminen, joka haluaisi lasta kovasti, ei saa sitä. Tunne voi olla niin perustavanlaatuinen, ihan sellainen fyysisenä tuntuva kaipuu. On paljon ihmisiä, jotka jäävät tahtomattaan lapsettomiksi. Esimerkiksi miehet, jotka haluasivat hankkia yksin lapsen, ovat paljon huonommassa asemassa tässä asiassa kuin naiset. Tunnen valtavaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Olen myös täysin varma siitä, että ihmiset, jotka haluavat kovasti lasta, ja lopulta saavat vauvan, ovat ihan superhyviä vanhempia. Siksi vaatimus jostain ydinperheestä on typerä, ihmisillä on niin erilaisia tilanteita. 

 

Jos sinulla on lapsi, niin halusitko sitä pitkään? Kuinka pitkään?
Tai haaveiletko nyt lapsesta?

 

 

Kuvat: Löysin jostain kätköistä tällaisia 360-kameralla otettuja kuvia, kun testailin semmosta kameraa yhtä lehtijuttua varten. Alppunen taitaa olla tässä jotain puoli vuotta. 

 

Lue myös:

Vauvavuotena ystävät ovat tärkein juttu

Lapsi ei tarvitse sisarusta

Hyvä elämä on monenlaista

 

 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

  

Share

Pages