Ladataan...
Juliaihminen

Huh! Olen nyt saavuttanut mielestäni hyvän ratkaisun tähän eeppiseen urakriisiini. Haluan kuitenkin vielä piehtaroida tässä aiheessa tovin. Kuten aiemmin mainitsin, mietin viime vuonna pitkään, että vielä voisi vaikka kouluttautua uudestaan ja valita itselleen ihan uuden alan. Nyt just en aio sitä tehdä, mutta mulla kävi mielessä vaikka mitä vaihtoehtoja.

Tällaista pohdintaa jarruttaa kuitenkin se, etten tiedä, mitä muut ammatit oikeasti pitävät sisällään. Millaisia kivoja ja ärsyttäviä juttuja niissä täytyy tehdä tai millaisia asioita niihin liittyy, joita ei kouluttautuessa vielä tajua? Haastattelin viime syksynä Niina Lahtista, ja hän purki hyvin sitä, miten vääränlaisiin mielikuviin kateus muita ammatteja kohtaan perustuu: Eri ammattien eri puolista (etenkin huonoista) pitäisi puhua enemmän. Tämä antaisi perspektiiviä omaan ja muiden työhön. Lisäksi ne, jotka vasta miettivät, miksi ryhtyvät, saisivat ihan konkreettista tietoa potentiaalisista urista.

Mulla on aika stereotyyppisiä käsityksiä siitä, millaisia hyviä puolia eri ammateissa on. Ja oikeastaan en tiedä ollenkaan, mitä huonoja puolia niissä on. Otetaan pari esimerkkiä. Nämä perustuvat nyt tällaisiin lapsenomaisiin uskomuksiin siitä, millaista mun elämä olisi, jos olisin jotain muuta kuin toimittaja:

 

Opettajana mulla olisi ihanan pitkät lomat ja saisin olla paljon innostavien nuorten kanssa tekemisissä.

Arkkitehdit ovat sekä luovia että älykkäitä ja varakkaita, eli kaikin puolin siistejä tyyppejä.

Mä voisin olla vaikka lääkäri, jolloin tienaisin enemmän rahaa kuin nyt ja yhteiskunnassa mun duunia arvostettaisiin huomattavasti enemmän.

Jos olisin juristi tai ekonomi jossain mässyssä firmassa, niin sama.

Jos olisin tosi hyvä näyttelijä, mulla olisi paljon faneja ja saisin kiitosta ja ylistystä osakseni. (Okei, tämä on kyllä sitä osastoa, etten itsekään usko. Musta ei vain ikinä tulisi hyvää näyttelijää, ei vaikka mamma olisi marrsittanut mua Kansallisteattrin näyttämöllä joka viikko.)

Sähkö- tai putkimiehenä töitä ja rahaa riittäisi, lisäksi mua pidettäisiin luultavasti ihanan edistyksellisenä (koska olen nainen). 

Kampaaja on semmonen nykyajan cool käsityöläisammatti, joka saa oikeasti jotain konkreettista aikaiseksi. Heitä ei myöskään digitalisaatio tee tarpeettomaksi.

Kulttuurituottajana voisin olla perillä siisteimmistä kulttuuriskenessä tapahtuvista jutuista ja tapaisin koko ajan kiinnostavia ihmisiä ja tekisin uusia juttuja.

Koodaajana tai digitaalisena palvelumuotoilijana mua vasta ylistettäisiinkin, tällä hetkellä ylipäänsä kaikki it-alalla työskentelevät naiset ovat Suomen koko kansan messiaita.

Psykologina saisin tutkia ihmismielen olemusta ja ymmärtäisin ihmisiä niin paljon paremmin.

Sairaanhoitajalla olisi töitä melkein missä kaupungissa tahansa, ja voisi valita laajasta skaalasta, mihin haluaa erikoistua.

Valtion virkamiehenä (vaikkapa ministeriössä) olisin uskottava ja saisin vaikuttaa asioiihin. Ehkä pääsisin kiinnostaviin kansainvälisiin hommiin.

Biologina tai geologina ymmärtäisin maailmaa paremmin.

Tutkijana olisi oma vapaus, tekisi maailmasta paremman paikan ja saisi olla älykkäiden ihmisten kanssa tekemisissä (ja matkustella upeisiin konferensseihin ulkomaille!).

Näitähän kuulkaa riittää!

 

Olen miettinyt vuoden aikana, että on hassua, kun sitä joskus 19-vuotiaana aika satunnaisesti valitsi "random humanistisyhteiskuntatieteellisen alan" miettimättä yhtään sitä, miksi mä valmistun, millä palkalla, millä statuksella tai millä työnäkymillä. Millaisella työarjella tai lomilla. Silloin olin niin nuori ja tietämätön, että miten olisin edes voinut tietää erilaisten alojen ja ammattien hyviä ja huonoja puolia.

Tosin oikeasti mä uumoilen tietäväni, miksi valitsin juuri tämän alan. Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin. Suomessa koulutus ja jopa tietyt ammatit periytyvät, koska ihmiset eivät tiedä tarpeeksi muusta: on helppo valita tuttua.

 

Mutta siksi mua nyt kiinnostaakin tosi paljon kuulla:

 

Mitkä ovat ammattisi hyvät ja huonot puolet? Ihan rehellisesti!

Lupaan kertoa kommenteissa myös toimittajana olemisen hyvät ja huonot puolet.

 

Kuvassa: Viime vappuna vielä mietin, pitäisikö mennä uudestaan opiskelemaan

 

Lue myös:

Urani pikakelauksella

Urakriisi kasvaa

Urakriisin ratkaisu (eli minäpä irtisanouduin!)

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Tänään Hesarissa oli kiinnostava ja tarpeellinen juttu (HS 10.9.2017) siitä, mitä kaikkea äidit tekevät lapsenhoidon lisäksi äitiyslomalla. Perustavat yrityksen, opiskelevat tutkinnon, kirjoittavat lastenkirjan ja sen semmoista. Keskimäärin äidit palaavat töihin silloin, kun lapsi on 1,5–2 vuotta. Tässä välissä osalle naisista iskee tarve hankkia muita projekteja vauvan lisäksi. 

Jotkut kommentoivat Hesarin juttua: "Pitkiä äitiyslomia ei taisteltu tätä varten" sekä "Minä en ymmärrä tuota toteamusta että äiti tarvitsee älyllistä puuhaa kuin oman lapsensa hoidon! Lapsen hoito ja kasvatus vaatii älyä, luovuutta ja pirkäjänteisyyttä sekä hyvää sivistyksellistä tasoa." Yksi taas puhui siitä, miten oli äitiyslomalla niin väsynyt, ettei mitenkään olisi kyennyt ottamaan siihen vielä jotain ylimääräistä projektia. 

Se, millainen äitiyslomasta tulee omalla kohdalla, riippuu ihan älyttömän paljon siitä, millainen lapsi on vauva-aikana. Jos lapsella on koliikki, pahoja allergioita tai vaikka refluksitauti, äitiysloma voi olla hirveän väsyttävä. Tai jos lapsi on jollain lailla vammainen tai sairas, niin kaikki energia saattaa mennä huolehtimiseen. Toisaalta vaikka lapsonen olisi täysin terve ja seesteinen, ja äidilläkin olisi kaikki kunnossa, niin ei silti välttämättä tee mieli opiskella kiinaa tai tehdä mitään töihin liittyvää.

Itse asiassa vähän vierastan sellaista "miten sinä edistit uraasi äitiyslomalla" -puhetta. Siis sellaista, että kaikille kanssakeskustelijoille olisi päivänselvää, että "jokainen meistä kunnianhimoisista ihmisistä edistää uraan äitiyslomalta käsin". Näitä keskusteluja aina välillä kuulee, ja mulle tulee niistä riittämätön olo, ikään kuin kaikki aika pitäisi käyttää itsensä uralliseen kehittämiseen. 

Mä halusin äitiyslomalla ennen kaikkea nauttia ja saada todellisen ja pitkän irtioton työelämästä. En vauvani takia, en sen takia että sitten olisin "freesautunut työntekijä" vaan ihan siitä syystä, että musta oli ihanaa kerrankin vain olla. Juoda kahvia ja syödä pitkiä lounaita. Ilman pienintäkään huolta huomisesta. 

Mutta vaikka vierastankin tuollaista suorituspuhetta, niin vierastan sata kertaa enemmän sitä, että äidit eivät saisi tehdä äitiyslomalla jotain muuta kuin ihastella kaiket päivät vauveloansa. Se on täysin epätasa-arvoon johtavaa puhetta, äitien tarkoituksenmukaista sulkemista ulkopuolisiksi. On ihan idioottimainen ajatuskin, että naiset pitäisi irrottaa 100 prosenttia työelämästä, kun he voisivat halutessaan olla siinä vaikkapa 10 prosenttisesti kiinni.

Loppujen lopuksi mullekin sitten kävi niin, että tein läpi äikkäriin yhtä palstaa Apu-lehteen, ja Alpun ollessa lähemmäs vuoden aloin kirjoitella muihinkin lehtiin. Vaikka olin ajatellut olla täysin kiinni pelkästään vauveloinnissa, päädyin kuitenkin tekemään vähäsen duunia, sillä kaipasin vähän muuta ajateltavaa (ja rahaa!). Tästä syystä tuo Hesarin jutussa mainittu Mamawork vaikuttaa nerokkaalta konseptilta: Se välittää hoitovapaalla olevia asiantuntijoita lyhyisiin projekteihin yhdeksi tai kahdeksi päiväksi viikossa.

Äitiyslomalla oli kuitenkin kaikkein tärkeintä se, että annoin itselleni luvan olla tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään, varsinkaan työjuttuja. Pää pääsi kunnolla irti ihan kaikesta. Kenties tämän ansiosta kehittelin itselleni kuin vahingossa intohimoprojektin, joka ei liittynyt omaan työhöni mitenkään. Se on itse asiassa juuri tämä blogi. Äitiysloman tekemisiä, ajatuksia ja keskusteluja oli niin kiva dokumentoida kuvin ja sanoin, että mä aloin kirjoittaa blogia aika usein, joskus jopa päivittäin.

Mun pikkusiskoni Sofia taas laulaa Haimyrsky-nimisessä bändissä, jolle se on nyt äikkärillään laittanut enemmän ajatusta ja aikaa kuin työssään YleXn tuottajana. Mirja taas kehitteli kiinnostavaa tv-sarjan käsikirjoitusta.

Tämä on taas näitä hyväosaisen lorton horinoita, mutta mielestäni olisi upeaa, jos kaikki 25–60-vuotiaat voisivat joskus ottaa silloin tällöin vähän pidemmän tauon työelämästä. Opintovapaata, vuorotteluvapaata, vanhempainvapaata, whatever vapaata ja käyttää sen ajan ajattelemalla jotain ihan muuta kuin työtään. Ihmiset saattaisivat löytää juttuja, jotka johtavat uusiin asioihin, pysyisivät paremmin työkykyisinä ja ylipäänsä pysyisivät onnellisempina – mun käsittääkseni (mahdollisimman monen) ihmisen onnellisuus ja tyytyväisyys on yhteiskunnan korkein arvo. No, tätä varten pitäisi tietenkin olla työ josta jäädä pois, ja sitä kaikilla kolmekymppisillä ei todellakaan ole. Sitä paitsi nyt kaikkia noiden vapaiden ehtoja (tai siis opintovapaan ja vuorotteluvapaan sääntöjä) kiristetään kovasti.

Kenenäkän ulkopuolisen ei pitäisi määritellä, mihin oman vanhempain- tai hoitovapaan saa käyttää. Eikä pilkata tai lannistaa etukäteen, jos jollakulla on suuria suunnitelmia vaikkapa opinnoista tai harrastuksen jatkamisesta tulevalla vanhempainvapaallaan, että "et kuule likka tiedä mitään siitä, miten paljon aikaa se vauva vie". On silkkaa sovinismia tuomita, jos joku tekee äikkärillä kaksi tutkintoa tai perustaa yrityksen. Tai se, ettei tee muuta kuin vietä aikaa vauvansa kanssa kotona.

Jotkut vauvat vievät paljon aikaa, toiset vauvat (kuten omani) nukkuivat niin hyvin, että sitä pystyi melkein joka päivä kirjoittamaan yhden horinan blogiinsa tai katsomaan pari jaksoa Girlsiä. Jotkut vanhemmat tykkäävät vain olla, toiset haalivat kaikenlaisia projekteja itselleen. Kummankaan tyyppiset vauvat tai vanhemmat eivät ole yhtään sen arvokkaampia kuin toiset.

 

Oliko teillä jotain projekteja vanhempain- tai hoitovapaalla? Jos, niin mitä?

 

 

Lue myös:

Äitiyslomalla olet aina oikeassa paikassa

Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka tylyttävät pikkuvauvojen äitejä

Äiti hemmotteluhoidossa

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Jännä juttu. Tämä on ensimmäinen kerta kun mietin, kannattaako tällaisen postauksen julkaiseminen, vai liikunko nyt liian makaabereilla vesillä. Onko tämä moraalitonta?

Osallistuin viime maanantaina Murhakävelyyn, jonka reitti kulki Punavuoressa, Eirassa ja Ullanlinnassa. Sen veti tietokirjailija ja paikallishistorijoitsija Pauli Jokinen, joka kertoi eri paikoissa tapahtuneista murhista. Hänkin pohti, että onko tämä liikaa, mutta oli tullut siihen tulokseen, että ne eivät osallistu, jotka eivät halua.

Murhakävely on osa nerokasta uutta konseptia: Helsingin kävelyfestivaalia, joka alkaa huomenna ja kestää viikon verran. Tarjolla on opastettuja kävelyretkiä esimerkiksi hautausmaalle, Sibeliuksen Helsinkiin tai Helsingin pommitukset. Tykkään tällaisesta uudenlaisista kulttuuritapahtumista ja rakastan sitä, miten kulttuurihistorian pienet yksityiskohdat tekevät menneisyyden ihmisistä inhimillisiä. Ja no, te tiedätte, että mä myös rakastan kauhhhua.

Niinpä siis osallistuin tälle hieman omituiselle kävelyretkelle ja aion nyt referoida teille kuulemani. Sensuroin lastenmurhat, koska itsekin laitoin korvat lukkoon, kun sellainen tuli vastaan. "Laa laa laa en kuule mitääään." Mutta joo, nyt on siis trigger warningit esitelty, älä lue enempää, jos koet aiheen epämiellyttäväksi. (No, en mäkään tätä nyt suoranaisesti miellyttäväksi koe.) Varoitus erityisesti Etelä-Helsingissä asuville, tämän jälkeen saatatte nähdä hetken aikaa kotikulmanne oudossa valossa.

Vuonna 1992 tapahtui Punavuoren kaksoissurma: Nosturin edessä oli ollut pitkään hylätty auto. Eräs koiranulkoiluttaja meni lopulta katsomaan, mistä on kyse. Ovet olivat auki, mutta autossa ei ollut ketään. Koiranulkoiluttaja avasi vielä takaluukun: Siellä törrötti miehen jalka. Kävi ilmi, että autossa oli ollut parin kuukauden ajan kahden pikkurikollisen ruumiit. Murhia ei koskaan saatu selville.

Seuraavaksi mentiin Punavuorenkadulle, jossa yllä olevassa asunnossa kaksi ryöväriä tappoivat DTM-illan jälkeen professori Kari S Tikan tämän asuntoonsa vuonna 2006. Muistan jutun edelleen vahvasti, se oli hirmu surullinen ja täysin turha tapaus. Rosvot saivat tyyliin jotain alkoholia saaliikseensa, eli silkkaa idiotismia koko tappo.

Pursimiehenkadulla oli aiemmin Polaris-niminen ravintola, josta vuonna 1957 Inga Mylläri ja hänen ystävänsä lähtivät kahden bussikuskin kanssa jatkoille. Helsingin Sanomien toimittaja löysi Myllärin parin viikon päästä leppävaaralaiselta pellolta. Mä en oikeastaan halua avata tätä keissiä sen enempää, mutta sanon vain, että joukkoraiskauksesta ja taposta pitäisi kyllä saada huomattavasti pidempi tuomio kuin vuodesta kahteen. Tämä ei mun mielestä ole Suomessa edelleenkään kovinkaan hyvällä mallilla.

Vuonna 1918 käytiin Korkeavuorenkadulla valkoisen perimätiedon mukaan 2,5 tunnin tulitaistelu, jossa valkoinen majuri tappoi kuusi häntä surmaamaan tullutta punaista ja vasta kun hänellä oli yksi luoti jäljellä, hän ampui itsensä.

Ilmeisesti tämän on vain valkoista propagandaa, oikeasti punaiset olivat tappaneet majurin asuntoonsa heti. Kävelykierros kuitenkin avasi mulle hyvin sitä, miten veristä meininkiä myös Helsingissä on ollut vuoden 1918 aikana. Tietyssä vaiheessa koko Etelä-Helsinki oli punaisten vallassa, ja valkoisia tapettiin hyvin väkivaltaisesti. Valkoiset piileskelivät asunnoissaan, ja heidän palvelijansa saattoivat ilmiantaa heidät punaisille.

Tehtaankadulla tapahtui vuonna 1997 koko Suomea järkyttävät poliisimurhat. Tanskalainen rikollinen Steen Christensen ampui teloitustyylillä Eero Holstin ja Anteron Palon. Muistan kyllä hyvin, miten tästä uutisoitiin, ja se taisi olla ensimmäinen sellainen "koko kansan surukokemus".

Itsenäisyyden aikana on tapettu 140 poliisia, toinen kuuluisa poliisimurha tapahtui 1960-luvulla Pihtiputaalla, ja siitä itse asiassa Mikko Niskanen teki elokuvan 8 surmanluotia.

1980-luvulla eräs nainen lähti pikkujouluista kotiinsa, ja hänet löydettiin kuolleena kellaristaan. Yli tuhatta ihmistä kuulusteltiin, mutta murhaa ei saatu selville.

Helsingissä tapahtuu kuulemma nykyään 10 - 15 henkirikosta vuodessa. Ei onneksi kamalan paljon suhteutettuna väkilukuun. 1950-luvun jälkeen Suomessa on taohatunut 200 henkirikosta, joita ei ole selvitetty. Mikäli tekijät eivät ole kuolleita tai jostain muusta syystä vankilassa, he kulkevat meidän keskuudessamme. No, enimmäkseen kyllä surmat tehdään päihtyneenä ja ovat tuttujen tekemiä, eli on aika epätodennäköistä joutua surmatuksi, jos kävelee keskellä kirkasta päivää kadulla. En tietenkään tarkoita, että olisi yhtään sen vähemmän traagista, että päihtyneet ihmiset kuolevat tai tappavat toisiaan.

Tällä paikalla olen käynyt Tikin kanssa "pienellä pyhiinvaelluksella" aiemminkin: Paikassa tapahtui nimittäin Nordbergin surma - joka sijoittuu Tähdet kertovat, komissario Palmu -elokuvaan.

Sen sijaan tuolla merellä, matkalla mantereelta Suomenlinnaan, tapettiin vuonna 1918 punainen Algot Untola, joka toimitti muun muassa Työmiestä ja oli kirjailija. Ei ole varmaa, hyppäsikö hän itse veneestä, minkä jälkeen hänet ammuttiin, vai ampuiko joku hänet jo veneessä. Joka tapauksessa häntä oltiin viemässä Suomenlinnaan, jossa hänet oli määrä teloittaa.

Tähtitorinmäellä on myös muistomerkki, joka on omistettu niille kahdeksalle juutalaiselle, jotka Suomi luovutti Saksalle toisen maailmansodan aikana. He päätyivät keskitysleirille.

Jokinen oli erinomainen tarinaniskijä, ja hänen juttujaan oli kiinnostava kuulla. Hän päätti puolentoista tunnin mittaisen kierroksen toteamalla merkitsevään sävyyn: "Olkaa ihmisiksi, älkää tehkö rikoksia."

 

Helsingin kävelyfestarit 9.-17.9.2017

 

Lue myös:

Kahden lauseen kauhutarinoita

Kauhhuelokuvien ihanuus

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Share

Pages