Ladataan...
Juliaihminen

Viime aikoina olen valvonut öisin ja miettinyt, mihin ryhtyisin ja mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Se on kuluttavaa. Alan olla kyllästynyt näihin ajatusluuppeihin, joita tässä pyörittelen. 

Toisaalta elämä ei ole koskaan joko tai. Samaan aikaan nimittäin nautin tästä kesästä suunnattomasti. Elämä on hyvää aina niinä hetkinä, kun en kelaile, mitä elämällä pitäisi tehdä.

Yhtä asiaa mä olen viime aikoina toistellut itselleni. Ylipäänsä haluaisin iskostaa tämän ajatuksen päähäni: Tämä ei ole niin vakavaa.

G20-kokous on vakavaa. Se, että kuulin viime viikolla erään mahtavan ihmisen ja entisen työkaverini kuolemasta on vakavaa. Ystävien kanssa riiteleminen on vakavaa. Läheisten masennus on vakavaa. Syyrian sota on vakavaa.

Mutta se, mitä mä päätän seuraavaksi tehdä elämälläni, ei ole oikeasti juuri ollenkaan vakavaa.

En tarkoita, etteivätkö elämän päätökset olisi tärkeitä tai että jotenkin väheksyisin omia puuhastelujani. Päinvastoin. Mutta mun oman ambivalentin mielen kannalta olisi järkevää ymmärtää, että nämä hommat eivät ole kuolemanvakavia tai kiveen kirjoitettuja. Kaikkea voi muuttaa ja päättää uudestaan. Asiat voivat olla häilyviä ja se voi olla ihan ok. 

Mun äitiyslomalla rakastin erityisesti sellaista kepeyden tunnetta, millä suhtauduin kaikkeen. (Paitsi ekoina viikkoina vauvan hengissä pysymiseen.) Silloin sitä vain haahuili paikasta toiseen, teki kaikenlaista, tapasi ystäviä, hoiti hommiansa ja eleli vain. Sellaista mä haluaisin nyt elämääni lisää. En siis tarkoita, ettäkö haluaisin vain haahuilla kahviloissa tai olla tekemättä töitä (joo ei todellakaan!). Mutta sitä elämänasennetta, että asiat ovat kepeitä ja sovittavissa. Ja etten ottaisi itseäni niin vakavasti.

Kevyimmältä elämä tuntuu tällaisina päivinä kuten vaikka kuluneen viikonlopun lauantai: Tapaan Mariannan ja Raisan Cafeliton aamiaisella (todella vahva suositus). Käydään yhteistuumin ostamassa Raisalle plehat, syömässä lounas Storyssä ja vetämässä Krunassa vielä toiset kahvit ja jätskit. Jokainen ränttää vuoron perään sen hetkiset pikku ahdistuksen aiheensa (liittyivät ne sitten työhön, perheeseen tai tulevaisuuteen noin yleisesti) ja kaikelle naureskellaan sillä lailla toverillisen lämpimästi. Tällöin taas tajuaa, että ei tämä elämä ole niin vakavaa. Asioilla on mittasuhteet, ja ne ovat mun puolellani.

Sitten kotona mietin, miten saisin pullotettua tämän fiiliksen ja otettua siitä yhden tabletin sunnuntai-iltana ennen kuin menen nukkumaan. Siinä ei auta muu kuin hengittää syvään ja sanoa: Tämä ei ole vakavaa.

(Tai kuten ala-asteella ystäväni Jenny tapasi sanoa: Se on yks hyttysenpaska Itämerellä.)

 

 

Mitä asioita te otatte liian vakavasti, vaikkei selvästikään kannattaisi?

 

 

Lue myös edelliset elämänpohdinnat:

Sen vain tietää on surka elämänohje

Kolmenkympin kriisi iski

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mulla on ollut niin jäinen kolmenkympin kriisi, että olen vähän niin kuin unohtanut, että mä ihan todellakin täytän juhlavat 30 vuotta.

Tämä on nimittäin takaraja siihen, että saan avata kirjeen, jonka olen kirjoittanut itselleni 10-vuotiaana. Mä olen hillonnut tätä kirjettä kuoressaan päiväkirjani välissä 19 vuotta, koska sen on saanut avata sitten "kun olen aikuinen". Tähän mennessä ei ole tuntunut hirveän aikuiselta. Onneksi siinä oli toinenkin reunaehto: kirje on kirjoitettu "20 - 30-vuotiaalle Julialle".

Aika on tullut.

Kirje on kirjoitettu 31.5.1998, eli 19 vuotta sitten. Avasin sen vähän jännittyneenä, koska ajattelin (jollain sairaalla tavalla), että se paljastaisi, miten syvällinen ja hieno ihminen olen ollut jo 10-vuotiaana. (Saa sitä aina toivoa!)

No, en ollut kauhean syvällinen tai mikään lapsinero selvästikään. Mutta onneksi en mikään pikkuvanha näsäviisastelijakaan! Kopioin sen nyt tähän, sensuroimatta mitään. (Vaikka vähän teki mieli ottaa tuolta jotain pois.)

 

"31.5.1998

Rakkahin 20 - 30-vuotias!

Oletko jo opettaja? Onko sinulla lapsia? Pidätkö vielä päiväkirjaa? Oletko lukenut vanhoja päiväkirjojasi? Minä olen nyt 10 v ja tasan 11 kk. Tykkään tällä hetkellä Villestä. Sinä tiedät varmaan paljon enemmän maailmasta. Katsoin ohjelman, jossa maija-intiaanit ennustivat, että maailmanloppu tulee vuonna 2017. Pitiköhän se paikkansa? Minä olen pussannut Villeä suulle. Onko Katarina K. vielä paras kaverini? Onko kukaan isovanhemmistani kuollut? Milloin Spice Girls eroaa? Oletko maistanut tupakkaa? Pidätkö tonttukerhoa? Minä pidän noitapiiriä Isan ja Sofian kanssa. Muista, ettet ikinä rupea polttamaan tupakkia!!! Jos tämän lupauksen petät kuolkoon minä keuhkosyöpään! Oletko ollut jo huppelissa? Harrastatko vielä partiota/näytelmäkerhoa? Olenko minä hupsu? Minun melestä maailman kaunein tytön nimi on Mikaela ja pojan Mikael. Tyttöjen nimiä ovat myös Milla, Katarina ja Aleksandra. Onko sinulla jo tsihuahua? Tai minipossu? Oletko jo opettaja? 

Toivottavasti sinulla menee asiat erittäin hyvin. Minulla on kesäloma edessä! Jes!!!"

 

Okei. Ilmeisesti suunnitelmissa on ollut tuo opettajuus, kun sillä on pitänyt sekä aloittaa että lopettaa kirje (no, pedagogisesti toistohan on tärkeä työkalu). Tosin en mä kyllä ole opettaja vieläkään. Onneksi voin sanoa, että mä tiedän ainakin vähän enemmän maailmasta kuin 10-vuotiaana, mutta en ehkä tarpeeksi paljon.

Ikävä kyllä kaksi mun tuolloin elossa olevista neljästä isovanhemmistani on kuollut.

Miksiköhän spekutin niin kovasti Spaissareiden eroa? (Think big!) Itse asiassahan jo tuon vuoden marraskuussa Geri lähti yhtyeestä ja särki mun ja miljoonan muun syömen.

Katarina K on edelleen yksi mun parhaita ystäviä, mutta Ville ei ole ollut kuvioissa enää noin 15 vuoteen. Tai ei se silloinkaan mitenkään "kuvioissa" ollut, paitsi jos pullonpyöritys lasketaan kuvioksi.

Ei ole tsihuahuaa, eikä minipossua (kiitos ja ylistys!). En pidä enää tonttukerhoa (en jaksa edes alkaa selittää tätä) enkä pahemmin myöskään noitapiiriä Sofian (pikkusiskoni) tai Isan kanssa. En myöskään harrasta partiota tai näytelmäkerhoa, mutta harrastan kyllä huppelissa olemista! Vähän kyllä nihkeää tuollainen kuoleman toivottelu, mutta en mä onneksi polta tupakkia (?!). Hupsuhan mä olen edelleen.

Tota maya-juttua mietin. Se maailmanloppuhan ennustettiin oikeasti vuodelle 2012 eikä vuodelle 2017. Oliko 10-vuotiaalla Julialla sitten kuitenkin jotain salattua, syvällistä tietoa..?

 

Oli miten oli. Minähän sitten vastasin tähän kirjeeseen, ja kirjoitin samalla itselleni kirjeen, jonka saan avata aikuisena, eli sitten kun olen yli 40-vuotias. Kattellaan.

 

Oletteko kirjoitelleet itsellenne kirjeitä?

 

 

Kuvassa: Tämän kuoren sisällä kirje oli. Huomatkaa myös mun tyylikäs nimmarini tuohon aikaan.

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi iski lujaa

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Nyt menin tekemään sen kauan pelätyn jutun eli täyttämään kolkkent vuotta. Olin pitkään sitä mieltä, etten järjestä mitään juhlia, kun tässä on niin pal kaikkee.

Tiki piti kuitenkin pintansa, ja teki kaiken mun puolestani: Loi Facebook-eventin, kutsui ihmiset lauantaiksi meidän mökille Turun Kakskertaan, suunnitteli ja kokkasi noin 25 ihmiselle lounaan, illallisen ja aamupalan, lämmitti saunan sekä järjesti vieläpä hienon gin tonic -cocktail hourin.

Toisin sanoen, Tiki järjesti mulle aivan mielettömän ihanat juhlat.

"Kyllähän ihmisellä pitää olla sponsori omissa kolkkentvuotisjuhlissa", tuumailin ennen synttäreitä. Mietin, mitä mä kaikkein mieluiten tarjoaisin rakkaille ystävilleni.

Vastaus oli ilmeinen:

Vanukasta ja viiniä.

Kysyin Soleralta, voisivatko ne sponssaa mun juhlia jollain tosi hyvällä uutuusviinillä. Ja kyllähän ne voivat. Sain lounasviineiksi Mucho Mas Cinsault -roséviiniä, joka oli kaikin puolin tilanteeseen täydellistä. Tästä rosésta tekee erityisen kesäisen sen vivahde metsämansikkaa ja vadelmaa, ja mikä parasta: sitä saa yhden litran muovipulloissa, eli se on nimenomaan piknik- ja mökkiviiniksi 5/5. (Mökiltä painavien lasipullojen roudaaminen on superärsyttävää.)

Mucho Masista tulee mun tämän kesän viini. (Koska kyllä joka kesä pitää oma viini olla.)

Illiselle saatiin Hardysin Nottage Hillin hanapakkaukset valkkaria ja punkkua, jotka toimivat todella hyvin uusien perunoiden, sipulikastikkeen, halloumisalaatin ja grilliruokien kanssa. Pahviset hanapakkaukset ovat niin ikään erinomaisia mökille.

Mullahan on tässä viime kuukausina ollut kriisiä siitä, etten ole saavuttanut elämässä yhtään mitään. Eeva kuitenkin oli sitä mieltä, etten missään tapauksessa voi sanoa niin, sillä olinhan saavuttanut sponssin juhliini, hyvänen aika sentään.

Pyysin myös luonnollisesti Orklalta Jacky makupaloja, koska kuten tiedätte: Jacky tekee ainakin mun elämästäni ihmeen hyvää. Ja onhan vanukas nyt selvästi 30-vuotiaan ihmisen ravintoa.

(Ne, ketkä seuraavat mun Insta Storya, tietävät, että pääsin hakemaan vanukkaat Orklan suuresta varastohallista Turusta. Olin syvästi liikuttunut, kun sellainen ukkeli haki nuo vanukkaat trukilla mulle.)

Vanukkaat ja viini tekivät todella kauppansa.

Cocktail hourilla Tiki paljasti syntymäpäivälahjansa mulle: Se on kerännyt 30 mun kaverilta muiston musta, joista se tekee Juliaihminen-sanomat. Siihen tulee myös näistä juhlista seurapiiriosio, johon ystävämme Lauri Hovi otti jokiasesta juhlavieraasta potretin. 

Maailman siisteintä!!!!!!!

Sain myös ystäviltä superihania lahjoja: tee- ja skonssihetken Salutorgetiin, paljon shampanjaa, ravintolalahjakortin (ja lupauksen hoitaa Alppua!), itse tehtyä raparperilikööriä, lahjakortin turkulaiseen design-liikkeeseen, japanilaisen taidevalokuvan, leffalippuja (Elinan ja Hemmon kanssa järkättäviä tuplatreffejä varten) ja paljon ihania kortteja, kuten robottikortin, jossta kuuluu upea musiikki.

Äbältä ja Juhalta sain mikrofonin mun järkkäriin, eli mun videoiden laatu tulee nousemaan huimasti!

Saunan jälkeen grillattiin ja syötiin sisällä pitkän pöydän äärellä. Mä pidin puheen, jossa luin kirjeen, jonka olin kirjoittanut 10-vuotiaana itselleni. (Mun on ehkä pakko julkaista se myös täällä, koska se on aikamoista dadaa.)

Jossain vaiheessa iltaa ystäväni Joonas lanseerasi juhlat Non Temptation Islandiksi, kun meidän puheenaiheet olivat läpi illan niin epäeroottisia: "Kaikkitietävää ja kaikkivoipaista paasausta syvältä punavihreän kuplan sisältä." 

Toki välillä myös keskusteltiin siitä, milloin on viimeksi pissannut unissaan sänkyyn. (Itse muistan olleeni 5-vuotias.)

Mä menin nukkumaan kahdelta, mutta osa oli jatkanut saunomista kahdeksaan asti aamulla, mistä olin erityislaatuisen tyytyväinen. Ilmeisesti kolkkent ei olekaan niin kovin erilainen kuin kakskent!

Tosin kyllä se on. Sillä kun heräsin aamulla (kasvoillani hyttysten aiheuttama naama-aids), mun teki mieli alkaa laukoa kolkkentvuotiaan ihmisen totuuksia sensuroimatta itseäni tai miellyttämättä ketään, koska sitä on aikuisuus! Niitähän sitten alkoi tulla:

"Miksi ihmeessä joku haluaisi juoda teetä?! Sehän on vain sellaista vettä, johon on lisätty maku. Eikä mikä tahansa maku, vaan paha maku! Ja miten niin muka teelaaduissa on eroja. Kaikki ne maistuvat samalta paskalta!" 

(Pöydässä oli ilmeisesti aika paljon eriäviä mielipiteitä, mutta kukaan ei uskaltanut vastustaa.)

"Ja se pitää vielä nyt sanoa, kun tähän totuuksien kertomiseen päästiin, että mikä siinä on, kun elokuvissa pariskunnat tulevat ovesta sisään ja suutelevat toisiaan siinä ulko-ovella ja eteisessä kiihkeinä, ja jatkavat suoraan yhdyntään ilman, että käyvät pesemässä käsiään ensin?!!!! Täysin sairasta!!"

(Totuuksia tuli aika paljon.)

Mutta juu. Oli aivan järjettömän kivat juhlat. Kyllä se niin on, että kolkkent on ihan superhyvä ikä, jos se kerran on tällaista.

 

Kiitos! <3

*Vanukkaat ja viinit saatu blogin kautta

(Ja koska tässä mainostan tuota viiniä, kommenttikenttä pitää sääntöjen mukaan sulkea.)

 

 

Aina ei ole niin kivaa:

Kolmenkympin kriisi iski

Vaatimukset syövät kolmekymppistä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Pages