Ladataan...
Juliaihminen

Vein vanhoja kirjoja antikvariaattiin ja ostin samalla uusia lapselle. Valitsin Mikä tämä on, Babar? -teoksen (WSOY 2001), koska Babar-sarja on oma lapsuuteni suosikki. Nopealla vilkaisulla katsoin, että kirja on Babar-sarjan viattomimmasta päästä: Se on luokiteltu sanakirjaksi, eli siinä ei ole juonta. Näin ollen ajattelin, että kirja ei sisällä alleviivattua kolonialismia tai omituista jännitettä nuoren Babar-pojan ja "vanhan rouvan" välillä. 

Kirja sisälsi kuitenkin jotain paljon pahempaa. 

Varoitus: Arvio sisältää juonipaljastuksia.

Mikä tämä on, Babar? -teos on muodostunut nopeasti lapseni lempikirjaksi. Ymmärrän häntä. Olen itsekin kauhunnälkäinen ihminen, ja rakastan herkutella kaikenlaisilla sairailla, jopa sadistisilla populaarikulttuurin tuotteilla. Kaksivuotiaani on ilmeisesti perinyt dramaattisen kirjallisuusmaun.

Lapsi on minua tarkkanäköisempi, sillä itselleni avautui kirjaan taidokkaasti upotettu juonikuvio vasta kymmenien lukukertojen jälkeen. Vaikkei kirjassa ole yhtäkään lausetta, siinä on tulkittavissa selkeä tarina.

Silmäilkää yllä olevaa kuvaa Babarin kaupungista.

Sitten katsokaa kuvaa Babarin puutarhatöistä.

Näettekö jotain outoa? En minäkään nähnyt aluksi. Mutta sitten tajusin.

Naiset ovat kadonneet maailmasta.

Maatilalla: pelkkiä miehiä.

Teillä: pelkkiä miehiä.

Viimeistään kun näin maaseudun, ihoni nousi kananlihalle. Ei yhtäkään naista, ei mailla halmeilla.

Kuvassa on tulkittavissa selkeää surumielisyyttä. Pian autioituvat kylät siintävät horisontissa. Ruudullisessa puvussa oleva miesnorsu juo luultavasti suruunsa ja ahdistukseensa väkevää viskiä, hieman jo horjahtelee. Ei ole viitsinyt kertoa pojalleen, ettei tiedä, mihin äiti on kadonnut. Onko äitiä enää olemassa? Kukaan ei voi tietää. Poika tuntee nahoissaan, että jotain outoa on ilmassa, mutta hän haluaa pitää kiinni normaaliuden viimeisistä rippeistä ja lennättää leijaa teennäisesti ilon kiljahteluja päästäen. Poika varmasti ajattelee, että jos vain esitän iloista pientä norsua, kaikki paha menee pois.

Mutta ei se näin toimi. 

Rakennustyömaa on niin ikään murheellinen näky. Kenelle te rakennatte näitä taloja, kun me kaikki tiedämme, että naisten katoaminen johtaa lopulta populaation sammumiseen? Pian näissä huoneissa ei enää kuulu iloista lasten leikkiä. Niissä ei katsota lauantai-iltana kokoperheen visiluohjelmaa eikä tanssita jouluisin onnellisna kuusen ympärillä.

Ymmärrän kuitenkin rakennustyöläisten ja arkkitehtiparan tarpeen jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki olisi vain pahaa unta. Ehkä naiset tulevat vielä jostain esiin.

Mihin naiset ovat ylipäänsä kadonneet? Onko jokin tauti tappanut heidät? Onko heidät kaapattu ulkoavaruudesta tulleeseen uuteen kulttuuriin?

Vai onko tapahtumaketju pitkäaikaisen tyttösikiöiden abortoinnin tulos? Tämä ei olisi ainutlaatuista, sillä monissa Babarin maailman ulkopuolisissakin maissa tyttösikiöitä on abortoitu niin, että poikien määrä suhteessa tyttöihin on kasvanut hälyttävän suureksi.

Ei, odottakaa! Babarin ja hänen kansansa tarina ei ole vielä tässä. Näemme sittenkin naisen! Kyse lienee jonkin suuren ammattiyhdistyksen, kenties jopa SAK:n vuosikokouksesta, sillä täällä on niin monta eri ammattia edustettuna.

Kukkakauppias! Armoitettu kukkakauppiashan se siinä, heleässä röyhelöhameessa tarjoamassa palveluitaan. Selkeä nainen.

Ja näenkö oikein? Kyllä! Sihteeri, aivan selvä nainen röyhelöhihoissaan. Ja vieläpä opettaja ja tanssija! Toivoa on! 

Vai onko? Ovatko kukkakauppias, sihteeri, opettaja ja tanssija kuitenkin vain viimeiset elossa olevat naiset? Mistä tiedämme, etteivät hekin katoa pian. Sukupuolten epäsuhta on ilmeinen: Kahdestakymmenestäkolmesta ammatin edustajasta vain neljä on naisia. Vain 17 prosenttia.

Kirjan juoni etenee vinhasti. Nyt saavutaan kuuntelemaan orkesterin esitystä. Dramaattisesta tunnelmasta päätellen Beethovenin viidettä sinfoniaa.

Ja kyllä vain, myös täältä löytyy naisia. Kun oikein tarkkaan katsoo. Tällä kertaa suhdeluku on jo huomattavasti naisille edullisempi. Kahdenkymmenenyhden soittajan orkesterista peräti upeat 24 prosenttia on naisia. Eläköön! Ehkä naiset ovat sittenkin vielä läsnä Babarin yhteiskunnassa.

Ooo! Lisää naisia löydetty! Kyllä! Ruokakauppa! Ja naisten suhde sen kuin vain kasvaa! Ja kääntyy naisten voitoksi! Yhdeksästä henkilöstä yli puolet, (kyllä!), on naisia. Viisi naista ja neljä miestä. Olisi pitänyt arvata, että ruokakaupassa ne naiset luuraavat!

Mutta löytyykö naisia vielä muualta? Mistä voisimme etsiä? Missä naiset yleensä tapaavat olla? Kyllä. Arvaatte oikein.

Keittiössä!

Valmistamassa ruokaa. Kaulimassa pitsaa, kattamassa pöytää ja pilkkomassa sieniä. Jotta maaseudun ukot, rakennustyömiehet, maanteillä töihin suhaavat pukumiekkoset ja muut raskaan työn raatajat saisivat illan päätteeksi apetta. Mysteeri on ratkennut. Naiset eivät olleetkaan kadonneet yhteiskunnasta. Heidät on löydetty. He olivat koko ajan vain ruokakaupassa ja keittiössä!

Näemme keittiössä myös kaksi pojannaskalia, mutta he ovat onneksi tekemässä sitä, mitä poikien kuuluukin. Nappaamassa itselleen ohimennen voileivän tai maistiaisen äitinsä leikkaamista sienistä. Niin sitä pitää pojat. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Arvioinnin päätteeksi vielä lyhyt yhteenveto: Erinomainen kirja! Se pitää otteessaan loppuun saakka, kestää monta lukukertaa. Täydellistä kauhua. On luultavasti ottanut vaikutteita Margaret Atwoodin Handmaid's Tale -kirjasta (1985). Rohkenen kuitenkin väittää, että Mikä tämä on, Babar? -teos on tyylikkäämpi. Se on hienovaraisempi, ei niin alleviivaava. Kauhu hiipii lukijan mieleen ja sieluun pikkuhiljaa. Tässä ei riepotella sadistisilla raiskauksilla, vaan pelataan paljon vahvemmin sillä, mitä ei näytetä. Ja me kaikki kauhun ystävät tiedämme, että se mitä ei näytetä, on aina kaikkein pahinta.

Mikä tämä on, Babar? kirja kysyy heti alussa – ja antaa siihen sivuillaan vastauksen. Tämä on feministinen dystopia.

 

 

Lue myös aiemmat kirja-arviot ja -analyysit:

Urhon huoltomieshaaveet purkavat luokkayhteiskuntaa

Herra Panda leipoo ja käyttää valtaansa

Ammuu, äänekkäät eläimet (eli tarina siitä, kun rakastaa liikaa)

Missä Puppe piileksii? (Kirja homofobiasta ja yhteiskunnan ulossulkemisesta)

Katso minua, Sami (Kirja nähdyksi tulemisesta)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Siivosin tuossa viime viikonloppuna meidän asunnon aivan ihanan siistiksi, koska lapsella oli kaksivuotissyntymäpäivä.

Sunnuntaina lapsi tuli kipeäksi ja jäi kotiin kolmeksi päiväksi.

Lopputulos on tässä: sairaus syö meidän kotia kuin leipää.

Kiitos 5.2.–7.2. Kannatti ehdottomasti siivota. 

 

Lue myös:

Lastenhuoneen sisustusvinkit

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mä en osaa sanoa miksi, mutta suhtaudun jotenkin vähän nihkeästi siihen, kun ihmiset kertovat somessa lahjoittaneensa rahaa hyväntekeväisyyteen – vaikka jakonapin mekanismihan on aivan loistava: Lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen (hyvä mieli siitä, että tekee hyvää) ja sitten kerrot asiasta muille (hyvä mieli siitä, että muut saavat tietää sinun tehneen hyvää) ja kannustat samalla muitakin lahjoittamaan (hyvä mieli siitä, että olet kannustanut muita tekemään hyvää). Huomattava määrä hyvää mieltä maailmaan.

On siis jotenkin omituista, miksi mua sitten kuitenkin ärsyttää kuulla, kun ihmiset ovat lahjoitelleet. Ilmeisesti pidän tätä oman pyhyyden nostamisena ja henkilöbrändin kiillottamisena, ja se taas tuntuu ankealta, vaikka se sataa juuri hyväntekeväisyyskohteen laariin: mitä suurempi joukko ihmisiä tietää hyväntekeväisyyskampanjasta, sitä enemmän ihmisiä lahjoittaa. Tämä on selvästi jotain mun omaa pikkumaisuutta, josta on syytä päästää irti.

Ja mun totta vie on parempi päästää tästä omituisesta ajatuksestani irti, koska minä aion nyt tehdä juuri sen, mikä tavallisesti on ärsyttänyt muissa. Eli kertoa, että lähetin äsken tekstarilla parikymppiä Yhteisvastuukeräykseen ja toivon, että te teette saman! Ohjeet osallistumiseen löytyvät Yhteisvastuu-saitilla.

Yhteisvastuukeräys julistaa, että #ruokatrendi2018 on se, ettei ruokaa ole.

 

Tämä on osuvaa, koska tästä lähtien aina, kun joku kertoo, miten raakaruoka, smoothie bowl tai yksisarviskakku on nyt ruokatrendi, osa musta ajattelee, että eikä ole. Ruokatrendi on se, että jotkut näkevät nälkää. Tietenkään asioita ei voi ajatella koko ajan näin mustavalkoisesti, koska se johtaisi siihen, että pitäisi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen vaatteet päältänsä ja sirotella tuhkaa naamaansa (en ole varma, ketä tämä auttaisi, mutta draaman vuoksi!).

Minä olen niin hyvässä asemassa, etten jätä yhtäkään lounasta ulkona syömättä tai baarista bisseä ostamatta, vaikka osallistun tähän keräykseen. Sen sijaan Suomessa 470 000 ihmisen tulot eivät riitä kohtuulliseen vähimmäiskulutukseen, ja Afrikassa sekä Lähi-idässä yli 20 miljoonaa ihmistä elää nälänhädän kuilulla. Tämä on täysin sydäntäsärkevää, ja tähän voi ainakin jollain lailla kantaa kortensa kekoon. Pyhistelemättä tai kiillottamatta sen enempää omaa egoaan. Mutta hyvän mielen voi auttamisesta itselleen sallia, koska silloin tekee mieli auttaa uudestaankin.

 

Lahjoittaa voi täällä.

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Pages