Ladataan...
Juliaihminen

Dear god, luin tovi sitten Uudesta muusasta Emmi-Liia Sjöholmin kokemuksen siitä, miten hän ei halunnut olla epäkohtelias, ja siksi päätyi ottamaan tatuoinnin, josta hän ei pitänyt.

"Korostan, että minun olisi pitänyt ymmärtää painaa jarrua ajoissa. Mutta ei minulla ollut pokkaa häipyä paikalta."

Kun luin tuon jutun, tajusin heti, että tuo niiiin olisi voinut käydä mulle. Mä kuulun juurikin niihin ihmisiin, jotka tekevät ihan mitä vain, kunhan kukaan ei menetä kasvojaan. Mä veikkaan, että tämä piirre korostuu naisissa, sillä kulttuuri kasvattaa edelleen meitä siihen suuntaan, että naisten tehtävä on tehdä kaikkien olosta mukava. Naiset eivät saa loukata muita, ei vaikka olisi oma hyvinvointi kyseessä.

Minun kohdallani tämä näkyy irrationaalisena shoppailuna. Olen monta kertaa kertonut, miten harkitsen isoja ostoksiani paljon ja ostan vain sellaisia vaatteita, joita aion pitää seuraavat viisi vuotta.

Tai ainakin mä yritän. Pienet kivijalkaliikkeet ovat nimittäin ehdottomasti mun akilleen kantapää. Olen ostanut itselleni yli sadan euron Filippa Koon neuleen, Marimekon miltei kahdensadan euron mekon ja vähän alle sadan euron miesten shortsit – vaikka olen jo kaupassa tajunnut, että en mä oikeasti tykkää tästä. Mutta myyjä on vain ollut niin avulias ja kiva, ja sen kanssa on ollut niin mahtavaa jutella, niin muhun on iskenyt joku hulluus, että en voi poistua tästä kaupasta ostamatta jotain. Yhdessä pikku puodissa myyjä tarjoutui pitämään mun lasta sillä aikaa, kun sovitin vaatteita, ja ei kai semmosen palveluksen jälkeen nyt voi olla ostamatta!

Sitten mä ajattelen (juuri kuten Emmi-Liiakin), että "kyllä mä opin tykkäämään tästä, hyvä siitä tulee". Joskus tulee, joskus ei.

Joka tapauksessa tällä motiivilla shoppailu on täyttä idiotismia, sillä suurimmassa osassa näistä liikkeistä myyjä ei ole edes omistanut kauppaa. Hän ei luultavasti hyödy mun ostostelusta millään lailla. Oikeastaan hän saattaisi ilahtua siitä enemmän, että sanoisin, että tämä ei ehkä tunnu nyt omalta, mutta kiitos tuhannesti upeasta ja ammattitaitoisesta avusta. Mutta ei. Sitä vain kuvittelee, että pankkikortin kaivaminen on ainoa tapa viestittää toiselle, että teet hyvää työtä.

Tämä vaatii multa päättäväisyyttä ja järkevää ajattelua. Tästä lähtien otan vahvan linjauksen, etten enää osta pelkästä kohteliaisuudesta, vaan pelkästään silloin, kun haluan oikeasti jotain. 

 

Oletteko ostaneet väärin motiivein itsellenne jotain?

 

 

Kuvassa: Ostin mun lempikirpputorilta, Hämeentien Metkasta, tämän ihanan syystakin seitsemällä eurolla. Ilman minkäänlaista ostopainetta!

 

Lue myös:

Ostan vaatteet viideksi vuodeksi

Piheyden säännöt

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Pikkusiskoni Venla täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Tästä syystä olen ajatellut häntä viime aikoina paljon. Viikko sitten katseltiin isäni ja hänen vaimonsa Tiian kanssa taas kaikki kuvat Venlasta ja muisteltiin pientä kaunista Venla-vauvaa. Tuntuu, että Venla syntyi juuri eilen ja toisaalta Venlan viiden päivän mittainen elämä tapahtui ihan toisessa universumissa.

Edelleen elämäni jakautuu aikaan ennen Venlaa ja Venlan jälkeen.

Mä en puhu tästä kovinkaan usein, mutta se ei johdu siitä, että asiassa olisi mitään salailemista tai en haluaisi kertoa hänestä. Oikeastaan haluan, että kaikki tietävät, että Venla eli meidän kanssa ja on aina vahva osa meidän elämää. Kun pitää esitellä oma perhe, sanon, että meitä on kahdeksan lasta. Välillä mainitsen, että yksi meistä on kuollut, mutten joka kerta. 

Koska Venla on vaikuttanut mun elämääni niin paljon, ajattelin, että voisin kertoa hänestä myös täällä blogissa. Varoitan kuitenkin etenkin niitä lukijoita, jotka ovat nyt raskaana: mun kertomus voi olla teille liikaa. Se, mitä Venlalle kävi, on hirveän harvinaista, mutta joskus näin voi kuitenkin käydä. 

 

Venla on mun isäni ja hänen vaimonsa toinen lapsi. Kun hän syntyi maanantaina 5.11.2007, mä olin 20-vuotias opiskelija ja juuri silloin ainejärjestön risteilyllä Tukholmassa. Olin uutisesta hirveän iloinen, me kaikki oltiin. Pieni vaaleatukkainen tyttönen saapui viimein maailmaan! Koska isäni asui Helsingissä ja minä Turussa, sovittiin että menen viikonlopuksi katsomaan uutta vauvasiskoa.

Keskiviikkoiltana olin sitseillä, kun isä yllättäen soitti. Heti kun puhelin soi, mulle tuli tunne, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Isä kertoi, että täysin terveeksi luullulla Venlalla olikin havaittu harvinainen sydänvika. Sen piti olla kuitenkin korjattavissa isolla ja riskialttiilla leikkauksella, joka tehtäisiin viikkojen päästä. Asia ei kuitenkaan olisi vielä akuutti, joten Venla pääsi kotiin.

Me oltiin kaikki hirveän huolissamme. Samaan aikaan kuitenkin ajattelin, että tietenkin kaikki menee hyvin. Ei meidän perheelle koskaan voi käydä mitään niin pahaa. Sellaiset jutut käyvät joillekin muille ihmisille, ei meille. Mulla on aina ollut vahva perusturvallisuudentunne, ja kaikesta murheesta huolimatta mä tiesin, että kaikki järjestyisi.

Asuin silloin isosiskoni Lotan kanssa Turun Ylioppilaskylässä. Muistan, kun perjantaina me oltiin molemmat aika väsyneitä ja mietittiin, lähdettäisiinkö sittenkin vasta lauantaiaamuna Helsinkiin. Jostain syystä päätettiin kuitenkin lähteä jo perjantaina katsomaan uutta pikkusiskoa. Se oli ehkä mun elämäni paras päätös.

Siellä se odotti meitä, maailman suloisin pieni tyttö. Venla oli jotenkin erityisen hento. Venlan itkukin kuulosti ihan siltä, kuin pieni lokinpoikanen olisi päästellyt ensimmäisiä ääniään. Se halusi olla koko ajan jonkun sylissä, ja siksi me pidettiinkin sitä vuoronperään sylissämme koko ilta. Sofia ja Otto olivat jo aiemmin viikolla käyneet Kättärillä katsomassa Venlaa. 

Me ei Lotan kanssa otettu edes mitään kunnollisia yhteiskuvia Venlan kanssa, kun ajateltiin, että otetaan ne vasta seuraavana päivänä, kun ollaan pesty hiukset (first things first!).

Venla ei oikein suostunut syömään, se oli niin väsynyt. Tunnelma oli surullinen, vaikka koko ajan me ajateltiin, että kyllä se pikku tyttönen siitä voimistuu ja kasvaa, kyllä me saadaan pitää se.

Mutta ei me saatu.

 

Menin nukkumaan surullisena. Muistan kun katsoin kattoikkunasta taivaalle tähtiin, puristin käsiä voimakkaasti yhteen ja rukoilin monta kertaa, että anna kaiken mennä hyvin. Anna Venlan tulla terveeksi.

Sitten kävin nukkumaan. Lotta nukkui alkakerrassa. Yöllä mun uneni läpi alkoi kuulua radiopuhelimen ääntä ja kaikenlaista ryntäilemistä. Mä jotenkin sisimmässäni itsekkäästi ajattelin, että ei tässä mitään tapahdu, en herää, en mene katsomaan. Ehkä mä jotenkin suojelin itseäni unissani.

Lopulta isä kuitenkin avasi huoneen makuuhuoneen oven, ja mä olin heti hereillä. "Venla on kuollut." Kello oli ehkä neljä aamuyöllä. Ambulanssimiehet lähtivät pois. 

Kai mä silitin Venlaa vielä kerran, en oikein muista. Musta tuntuu että se oli vielä ihan lämmin, se ei tuntunut millään lailla kuolleelta. Venla oli vain tosi levollisen näköinen.

Pieni oli itkeskellyt koko yön. Kun isä oli laskenut sen sänkyyn, se oli lopettanut hengittämisen. Ne yrittivät elvyttää sitä ja ambulanssi tuli tosi nopeasti, mutta Venla kuoli.

Kun Venlan ruumista tultiin muutaman tunnin päästä hakemaan kantokassissa, mun olisi tehnyt mieli estellä niitä, että ette te saa sitä viedä mihinkään.

Me itkettiin koko yö. Aamulla kävin vähän nukkumassa ja kun heräsin, sekunnin sadasosaan en muistanut asiaa, mutta sitten se taas iski. Tämä ei olekaan painajaista vaan tämä on täyttä totta.

Tuntuu omituiselta herätä aamulla ja alkaa itkeä välittömästi. Tuntuu oudolta syödä ja itkeä. Käydä vessassa ja itkeä. Istua sohvalla ja itkeä tuntitolkulla, niin että silmät ja naama turpoavat muodottomiksi ja pää on täynnä räkää.

Sofia ja Otto saapuivat Turusta aamujunalla. Oli hienoa ja lohdullista huomata, miten joukkovoimasta sai niin paljon tukea ja apua. Tuntui helpottavalta, että meitä oli niin monta yhdessä itkemässä.

Sunnuntaina me neljä sisarusta lähdettiin junalla Turkuun. 

Me oltiin ilmoitettu ystävillemme, että pieni siskomme on kuollut. Lueskeltiin kauniita tekstareita ihmisiltä. Niistä viesteistä olen edelleen kiitollinen, sillä tuolloin tuntui tärkeältä, että koko maailma suree meidän kanssamme. Ajattelin, että tämä suru ei saa jäädä vain niiden ihmisten suruksi, jotka ehtivät tutustua Venlaan, vaan ihan kaikkien pitää saada tietää, että meidän rakas Venlamme on kuollut. Meidän maailma oli pysähtynyt.

Tulen aina muistamaan, kun me istuttiin Turun-junassa neljän hengen työskentelyhytissä täysin murtueneina. Tuolloin 14-vuotias pikkuveljeni Otto sai tekstarin. Se oli hänen toiselta 14-vuotiaalta ystävältään, joka pahoitteli tapahtunutta niin kuin vain 14-vuotias voi pahoitella: Oon pahoillani :( 

Tuohon aikaan hymiöitä ei todellakaan käytetty yhtä paljon kuin nykyään, ne eivät kuuluneet asialliseen kieleen. Kun Otto näytti sen viestin meille, me kaikki purskahdettiin ihan hillittömään nauruun. Jotenkin se pikku hymiö siinä lopussa oli vain niin huvittava ja liikuttava. Se oli ensimmäinen kerta, kun nauroin Venlan kuoleman jälkeen, ja se tuntui tosi vapauttavalta. Välähdys normaalista maailmasta. Kuka ikinä sen viestin silloin lähettikään, olen hänelle erityisen kiitollinen.

 

Muutaman viikon päästä Helsingissä pidettiin Venlan hautajaiset. Meidän isä halusi siunata pienen Venlan. En ole koskaan nähnyt mitään surullisempaa. Siunaustilaisuuden jälkeen lähdettiin kävelemään kappelilta hautausmaata pitkin paikkaan, johon Venlan arkku laskettiin. Oli pakkasta, marraskuun kaunis aurinko kimalteli lehdettömien oksien läpi. Venlan valkoinen arkku oli niin pieni ja niin kevyt, että yksi ihminen pystyi kantamaan sitä kerrallaan. 

Olin niin hirveän surullinen ja samalla koin hirveän suurta rakkautta ja yhteenkuuluvuutta meidän perhettä kohtaan. Tässä me kaikki seitsemän ollaan, yhdessä, luovutetaan vuoron perään pieni arkku seuraavalle kantajalle. Venlan kuolemassa ei ollut yhtään mitään hyvää, mutta sen jälkeen me ollaan oltu tiiviimpi perhe.

Lopulta meidän pieni rakas Venla-siskomme laskettiin maahan.

Enää en ajattele Venlaa edes joka päivä, ja tavallisesti jos mainitsen Venlasta, en yleensä itke. Mutta jos mä annan mun ajatuksille luvan vaeltaa vähänkään pidemmäksi aikaa pieneen rakkaaseen Venla-vauveliin, niin en pysty olemaan itkemättä.

Ei siitä surusta tietenkään koskaan toivu. Mutta meille on tärkeää muistella Venlaa, se pieni ihana tyttö tulee aina olemaan osa meitä.

 

 

Kuvassa: Yllä on mun ja Venlan ainoa yhteiskuva. Me ei koskaan ehditty ottaa parempia, mutta olen syvästi kiitollinen siitä, että ehdin nähdä Venlan hänen elämänsä viimeisenä päivänä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Juliaihminen

On tässä ehkä paistanut tekstin läpi, että aikamoista sekoilua on tämä vuoden ja yhdeksän kuukauden ukkelin kanssa operoiminen. Tällä hetkellä elämässä joutuu oikeastaan valitsemaan noin kymmenen kertaa päivässä, että pitäiskö nyt alkaa itkeä vai nauraa. 

Tässä viime päivien pikku episodeja.

Viime sunnuntaina vietettiin ihanan kummityttömme ristiäisiä Paavalinkirkossa. Me oltiin Tikin kanssa siellä edessä seisomassa ja Alppu ei sitten ihan käyttäytynyt kastetilaisuuden vaatimalla arvokkuudella.

Aluksi se tajusi, että kirkossa kaikuu upeasti. Sitä piti vähän testailla pienillä kiljahduksilla. Sitten se rimpuili itsensä irti Tikin sylistä ja lähti vaeltelemaan ympäri kirkkoa, ryömi muun muassa alttarin puolapuiden väleissä. Mä rukoilin paitsi Isä meidän -rukousta, myös sitä ettei missään olisi kynttilää, jonka Alppu onnistuisi kaatamaa ja sytyttämään kirkkoa roihuavaan liekkiin.

Jossain vaiheessa Alppu tajusi, että ne metalliset numerot, joilla laulettavaa virttä merkataan, roikkuu mukavan alhaalla. Se haki nollan ja kakkosen ja alkoi hakata niillä teräskaidetta hurmioissaan. "KLONK KLONK!" Siinä vaiheessa mietin, että rutto vai kolera: Annanko sen hakata niillä numeroilla vai otanko sen syliin, jolloin se alkaa ulvoa eläimellisesti (vähän kuin kristilliseen kirkkoon kuuluisi edelleen sellaiset vanhan testamentin uhrimeiningit). Annoin hakata. Luonnollisesti toisten kummien lapsi, joka on suurinpiirtein Alpun ikäinen, seisoi herttaisen hiljaa koko toimituksen ja ihaili vauvaa. 

Onneksi mä sain lukea tilaisuudessa raamatunkohdan, joka tuli aika lailla tarpeeseen. 

"Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia.
Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.'"

Sitten valitsin nauraa, koska se tuntui paremmalta vaihtoehdolta.

Voin kertoa, että sen oppii kerralla, että iltakylvyn jälkeen ammeesta irrotetaan tulppa. On nimittäin hieman ärsyttävää vaihtaa puhdas yöpaita ja uusi vaippa sen jälkeen, kun molemmat (eritoten vaippa) ovat imeneet itseensä noin kolme litraa vettä.

Mutta silloinkin voi valita nauraa. (Ja toki vähän kiroilla sisäisesti.)

Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, yksi Alpun lempitavoista on aina sisään tullessaan pukea jalkaansa kengät, usein eri paria ja usein vääriin jalkoihin. Usein tämä on ihan ok, mutta tuossa yhtenä päivänä Tiki oli imuroinut ja pessyt lattiat, kun taas Alppu oli kävellyt mudassa. Muta oli kuivunut kenkiin, ja kun Alppu sitten tepasteli ympäri asuntoa noin kolme sekuntia ennen kuin me huomattiin tämä, koko kämppä oli törkyä täynnä.

Valittiin nauraa.

Pakko myöntää, että aamut ovat mulle aivan sairaan hankalia. Mä olen niin iltaihminen kuin voi olla, ja aamuisin kaipaisin enemmän kuin mitään muuta, rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. On kuvaavaa, että koko lukioajan kävin aina hakemassa keittiöstä aamupuuron ja menin syömään sitä omaan huoneeseeni. Muu perhe hyväksyi tämän, koska ne eivät halunneet kohdata mun aamuraivoa: "MIKSI PITÄÄ MÄSSYTTÄÄ SITÄ PUUROA!?"

No, ei voi enää paljon vedellä aamupuuroja suljettujen ovien takana. Olen suht hyvin pitänyt kuitenkin hermoni, mutta niinä aamuina kun Alppu on piilottanut sen kengät pinnasänkynsä alle, en ole enää vain pystynyt.

Olen valinnut itkeä.

Mutta sanoisin, että yhdeksän kertaa kymmenestä mä valitsen nauraa. Silloin kun Alppu on piilottanut vasaran kenkälaatikkoon ja laatikon kaappiin (ja minä etsin vasaraa kolme viikkoa), kun Alppu kihertää ilkikurisesti ja keksii miten lusikasta rakennetaan katapultti puurolle, kun se juoksee uimahallissa suihkuilta hallin puolelle ja mä saan sen viime hetkellä ennen allasta kiinni (onneksi pyyhe päällä!), kun se ei suostu ottamaan PIPPISTÄ (eli lippistä) pois edes suihkussa tai nukkumaan mennessään, kun se illalla jo yöpuvussaan laittaa kengät jalkaan ja menee seisomaan ulko-ovelle ja huutelee: "Viida! (Frida) Eiiino!" 

Kaikissa näissä tapauksissa mä valitsen nauraa, koska no, onhan se nyt aivan sairaan huvittavaa.

 

Lue myös:

Blast from the past: asioita, joita en hyväksyisi keltään muulta

Odotapa vain, pian se on vielä ihanampi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Pages