Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Finnkino & Maxim

 

Kun elokuvan nimi Phanton Thread, ilmestyi valkokankaalle, tunsin syvän onnen hyrskäyksen: Seuraavat kaksi tuntia viettäisin käpertyneenä tähän isoon nojatuoliin, pöydällä tapaksia ja punaviiniä, eikä maailmassa olisi mitään muuta kuin minä ja hieman häiriintynyt pukusuunnittelija Reynolds Woodcock (eli upea Daniel Day-Lewis). 

Eilen kävin Maxim-elokuvateatterin kutsuvierasavajaisissa, ja ilta oli ihana henkireikä tähän muuten aika kammottavaan viikkoon. Lapsi on ollut kotona kovassa kuumeessa, ja mun tietokirjan käsikirjoituksen deadline on helmikuun lopulla. Tällä yhdistelmällä teen töitä öisin ja olen täysin maani myynyt.

(Hehehe, maansa myynyt on siitä huvittava sanonta, että kyseessä on etuoikeutetun ihmisen ongelma: hänellä on ollut maa, joka myydä. Raisa kysyi, että nauraako maansa myynyt matkalla pankkiin. Öhöhöhö, puujalkahuumori kukoistaa toimistolla. Joka tapauksessa, tuo sanonta kuvaa minua, koska kirjan kirjoittaminen on tietenkin siisteintä, mitä olen pitkään aikaan työrintamalla tehnyt, joten turhaan tässä valitan.)

Hengailin avajaisillan juhlat vanhojen kavereiden, Uuden Muusan Eevan ja Isyyspakkauksen Tommin kanssa. Paikalla oli näyttelijöitä ja muuta elokuvaväkeä, ja tunnelma oli mainio. Tunsin pienen häpeän piston sielussani, sillä olin missannut virallisen kutsun, ja en ollut ihan tajunnut, kuinka hienosta juhlasta oli kyse. Niinpä vedin college-mekossa ja maihareissa iltapukujen ja korkkareiden keskellä. En enää hirveästi häpeä elämässäni mitään, mutta alipukeutuminen nolottaa: Pelkään, että muut ajattelevat minun olevan niin ylimielinen, etten viitsinyt pukeutua juhlaan sopivalla tavalla.

Eevan sanat lohduttivat: "Jos huomaan olevani alipukeutunut, otan kaksi kertaa paremman ryhdin ja jatkan juhlia."

Olin etukäteen fiilistellyt sulku-uhan alla olleen Maximin uudestaan avaamista, ja teatteri oli juuri niin glamour kuin vain toivoa saattoi.

Mä olen leffafriikki, ja ennen Alpun syntymää katsoin helposti sata elokuvaa vuodessa. Kävin elokuvateatterissa yleensä kahdesta neljään kertaa kuussa. Lapsen syntymän jälkeen kaikki aika on kortilla, ja jos saa vapaaillan, pitää miettiä tosi tarkkaan, miten sen käyttää. Yleensä valitsen mennä kavereiden (tai jos oikein luksuksesta on kyse, niin Tikin) kanssa syömään ulos. Elokuvateatteriin meneminen karsiutuu helposti pois, koska se ei ole ihan niin yleellistä kuin ulkona syöminen ja viinin juominen.

Maxim tuo elokuvateatterimahdollisuuden takaisin listalle, koska se tarjoaa molemmat. Se, että elokuvaa katsoessa voi syödä tapaksia ja juoda viiniä upgreidaa elämyksen. Helsingissä sama mahdollisuus on tarjolla myös Kallion Rivierassa (jota fiilistelin taannoin) ja Korjaamolla. Näitä paikkoja ei todellakaan ole liikaa, sillä usein liput näytöksiin on loppuunmyyty, jolloin ex tempore -hauskuuttelulle ei jää mahdollisuutta. 

Ja ai että, Maximin kaksi remontoitua salia ovat nyt upeat. Kuten aiemmin kerroin, noin 600 asiakaspaikan teatteri on nyt supistettu 250 paikkaan. Tämä tarkoittaa reilua jalkatilaa, muhkeita nojatuoleja ja pieniä pöytiä, joille laskea ruokansa näytöksessä. (Elokuvateatterissa pahinta on vieraat ihmiset, ja nyt pystyy olemaan heistä vähän kauempana kuin tavallisessa teatterissa.)

Katsoin illan elokuvan lempipaikaltani: parven ensimmäiseltä riviltä. Phantom Thread oli täydellinen ensimmäinen elokuva uudessa Maximissa. Se on visuaalisesti ihana, sen äänimaisema on nautinnollisen intensiivinen ja se on juuri tarpeeksi eksentrinen tällaiseen art house -teatteriin. Hahaha, Tommi kertoi elokuvan jälkeen, että hän käy mieluiten katsomassa starwarseja ja sellaisia, joten tämä oli hänelle vähän kummallinen setti. (Itsekin käyn toki mielelläni katsomassa starwarseja, mutta välillä pitää nähdä vähän jotain arstympaa, koska siitä tulee omahyväinen kulttuurihipsteri-fiilis.)

Ah, ihana ilta! Ja kotona odotti oma pikku nuhanenä, joka on nyt niin innoissaan uudesta keltaisesta roska-autostaan, että halusi nukkua sen kanssa. (En suostunut antamaan roska-autolle pusua, vaikka Alppu oli sitä mieltä, että auto ansaitsee iltapusun siinä missä hänkin.)

 

Maxim avaa ovensa 9.2. perjantaina

 

Lue myös:

Maxim avataan uudestaan, tässä kolme syytä miksi se tämä on kulttuurin voitto

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Uskomatonta. Meidän pieni täyttää tänään kaksi vuotta. Juhlittiin tätä saavutusta lauantaina meillä. Mulla on ollut vähä raskas alkuvuosi töiden suhteen (liikaa!), joten päätettiin Tikin kanssa, että nyt ei stressata yhtään. Niinpä tilasin kakun leipomosta, Tiki osti kaupast keksibuffetin, uunissa lämmitettäviä pakastepasteijoita sekä hedelmiä. Lisäksi paistettiin vielä pakastepullia, joihin sai laittaa mansikkahilloa ja valmisstuutista kermavaahtoa, laskiaispullia siis. Kaikki tarjoilut olivat valmiina pöydässä alle tunnissa!

Tämän lisäksi koristeltiin viime vuodesta säästetyillä koristeilla asunto, ja voilà, meillä oli tosi kivat juhlat kasassa. Rakastan sitä, kun ihmiset leipovat itse ja jaksavat laittaa (vaikkapa isosiskoni taidot ovat eeppiset), mutta tajusin aika nopeasti, että meistä ei nyt ole siihen. Ja juhlissa tärkeintä on hyväntuulinen isäntäväki, ei itse kaulitut keksit. Voi olla, että tällainen puolivalmiiden asioiden tarjoaminen tulee synttärikutsuille jäädäkseen. Katsotaan.

Vaikka me päätettiin pitää kemut pieninä ja kutsuttiin ihan vain lähilähipiiri, niin lapsia oli silti kymmenisen ja toiset reilu kymmenen aikuista päälle. Oli mahtavaa menoa ja meininkiä! Ensin syötiin, avattiin lahjat ja humpuuteltiin. 

Neljän maissa suurin osa vieraista alkoi olla lähtenyt. Oli aika siirtyä juhlien kakkosvaiheeseen ja avata skumppapullo. Samalla tavalla kuin viime vuonna, nytkin oli suloista istua lattialla raukeana juhlien jälkeen pienen porukan kanssa ja jutella kaikesta. Syötiin laiskasti vielä vähän keksejä ja lapsetkin alkoivat olla riehumisen jälkeen melko seesteisiä.

Mulla on edelleen jotenkin juhlava ja hieno olo. Lapsen syntymäpäivä tuntuu jopa isommalta saavutukselta ja elämän etapilta kuin omat synttärit. Puhuttiin juhlissa paljon siitä, miten tällaiset etapit ovat merkittäviä. Mä ja Tiki ollaan onnistuttu olemaan ihan hyviä vanhempia tuolle pienelle kullalle jo kaksi vuotta.

Tällä hetkellä sanoisin, että minulle lapsen ensimmäinen vuosi oli ehkä helpompi kuin toinen. Jotenkin ekana vuotena tsemppasin valtavasti, kun kaikki oli uutta. Sitten yllätyin, miten helppoa vauvan hoitaminen olikaan – olin pelännyt paljon raskaampaa aikaa. Lisäksi olin koko sen vuoden äitiyslomalla, joten elämä oli lokoisaa. Toisen vuoden kohdalla en ole jaksanut enää sillä lailla tsempata. Monella tapaa lapsi paranee koko ajan kasvaessaan. Mutta töiden aloittaminen, lapsen päiväkodin aloittaminen ja sellaiseen arki-arkeen totuttelu on ollut kuitenkin aika kuormittavaa verrattuna vauvavuoden lounailla vetelehtimisiin ja museoissa lorvailuihin. (Toki jatkan näitä molempia edelleen.)

Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä vauvavuotta, ja elämä lapsen kanssa siitä eteenpäin voittaa vauvavuoden mennen tullen, nämä siis vaihtelevat valtavasti.

Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että tämä arki-arkikin on aika ihanaa. Raisa sanoi, että kaksivuotias on taas huomattavasti nautinnollisempaa seuraa kuin yksivuotias, ja ikävuosi 2–3 on aivan mahtava. Näin minäkin uskon. Ainakin kaikki sekä omassani että lapsen toiminnassa antaa viitteitä siihen suuntaan.

Toki on aika vaikeaa hahmottaa kokonaista vuotta. Viime vuonna Alppu ei osannut vielä tähän aikaan kävellä, nyt se steppaa menemään ja kiipeilee. Siinä välissä on tapahtunut paljon. 

Kuten synttäreiden tervetuliaispuheessa sanoin, on ihanaa, että meidän elämässä on ollut tuo pieni valtavan rakas poika jo kaksi vuotta ja paljon muita rakkaita ihmisiä ympärillä ja läsnä arjessa jatkuvasti.

Tänään illalla juhlitaan rakasta Alppusta vielä kolmestaan.

Ihanaa syntymäpäivää meidän pieni rakas ukkeli!

 

 

Postauksessa mainitut linkit: 

Alpun 1-vuotisjuhlat

Huijaus nimeltä vauvavuosi

Synttärit eläinteemalla

Lapsi on koko ajan vain ihanampi

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Minun äitiydessäni on ollut sellainen kummallinen piirre, että olen vähän niin kuin lopettanut itselleni vaatteiden hankkimisen. Kun joutuu näkemään niin paljon vaivaa jatkuvasti lapsen vaatehankintoihin, ei tee mieli enää käyttää yhtään päätöksentekoenergiaa omien vaatteiden hankkimiseen.

Kuten olen sanonut, mä harkitsen aivan järjettömän tarkkaan jokaista itselleni ostamaani vaatekappaletta, koska ajatus on se, että kyseinen vaate käytetään loppuun. (Tai sitten itketään ja käytetään. Se olisi kummallinen näky. Itkisin tuolla päivät pitkät menemään risaisissa, muttei tarpeeksi risaisissa farkuissa.)

Tämä mun kykenemättömyys omiin tarveharkintoihin on johtanut muun muassa siihen, että olen palellut ja kastunut tuntikaupalla puistossa. Lapsella on täydelliset kuravaatteet ja vermeet, mutta minä hillun sukat märkinä jäässä. 

Viime keväänä jouduin heittämään mulle niin rakkaan Jack Wolfskinin kuoritakin roskikseen, koska sen sisäkuoren muovi alkoi hilseillä pois. Mun äiti oli sitä mieltä, että sen muovin päätyminen keuhkoihin olisi epäterveellistä jollain lailla, joten hän pakotti mut luopumaan 15 vuotta palvelleesta takista. Olen kuoritakki-ihmisiä. Sadetakit ovat niin jämäköitä (joskin niillekin on aikansa ja paikkansa, kun oikein saavista sataa). Kuoritakin alle voi laittaa paksun paidan tai olla laittamatta, siksi sitä pystyy käyttämään aika tehokkaasti kesät talvet.

Ai että, olin tyytyväinen kun sain tämän Helly Hansenin W Crew Hooded -takin Akvamariinin viestintätoimistosta. Takki hivelee mun purjehtijaidentiteettiäni valtavasti, koska tällä voin viestittää muille puistossa oleville ihmisille, että tässä menee wannabe-suomenruotsalainen, jonka sielu käytännössä katsoen purjehtii tälläkin hetkellä Airistolla.

(Todellisuudessa mun purjehdustaidot ovat hyvin alkeellisia, mutta koska rahalla voi ostaa identiteetin itselleen, ostin veljeni kanssa H-veneen pari vuotta sitten.)

Okei, kovalla pakkasella kuoritakki ei kyllä toimi, näitä kuvia ottaessa mulle kylmä, mutta you got the point.

Olen nyt kovasti matkalla sellaista elämäntilannetta kohti, jossa mulla on täydellinen, funktionaalinen ja tyylikäs vaatekaappi, joka ei kaipaa mitään muuta. Sekä kesävarusteet että talvivarusteet olisivat täysin hanskassa. Se olisi ihanaa. Sitten ei tarvitsisi pyöriä enää koskaan tuolla kaupoissa. Olen kuullut ihmisistä, joilla on täydellinen vaatekaappi, ja olen ollut heille kateellinen. Mutta olen antanut kateuskompassin viedä, joten uskon pääseväni siihen pisteeseen.

En ole varma, kuuluvatko Robin-saappaat täydelliseen vaatekaappiin, mutta minusta ne ovat jotenkin hellyyttävät. Ainakin ne ovat toimineet tänä talvena hyvänä conversation piecenä, sillä ihmiset tykkäävät tulle puhumaan niistä, ja se on hauskaa. Itse asiassa sain nekin Robinin saapaspressistä, eli halvaksi on tullut minun sadetyylini!

 

Onko jollakulla täydellinen vaatekaappi? Miten siihen pisteeseen päästiin?

 

Kuvat: Siskoni Sofia kuvasi minua lähipuistossa 

 

Postauksessa linkatut jutut:

11 tapaa joilla lapsi tulee halvaksi

Ostan vaatteet viideksi vuodeksi kerrallaan

Ankkuri ylös

Kateus ohjasi minut tähän pisteeseen

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Share

Pages