Ladataan...
Juliaihminen

Kun ihminen on seurustellut viimeiset kahdeksan vuotta (onko naimisissa oleminen seurustelua? kyllä mun mielestä!), saattaa välillä kaivata sellaisia treffailun kutkuttavia tunteita. Kaverit tinderöivät villisti vieressä ja itse vain näkee krhmmm-tsäpädää-unia siitä, millaista olisi, jos olisi sinkku ja kaikki olisi mahdollista. (Koska sinkuille kaikki on mahdollista, näin se on. Kyllä.)

Äitiyslomalla kävi kuitenkin ilmi, että seurustelevakin voi treffailla ja saada kaikki treffeihin liittyvät ihanat tunteet osaksi fiilistensä kavalkadia.

Nimittäin. Mom datet on käytännössä katsoen identtiset tavallisiin treffeihin verrattuna. Paitsi vielä paremmat! Suosittelenkin kaikille äitiyslomalaisille pientä treffailua, siitä saa ihania huhuhu-huu-tunteita! (Vieläpä ilman riskiä seksitaudista!)

Nyt kerron teille eräiden äititreffien kulun.

 

Alkusysäys – kiinnostuksen herääminen

Sain kesäkuussa blogiin liittyvän kivan sähköpostin yhdeltä kiinnostavan oloiselta mimmiltä.  Ajattelin jo silloin, että tämän tyypin kanssa voisi mennä lounaalle. Tuli kesälomareissut ja asia unohtui. Kun hän lähetti uudestaan meilin syksyllä kommentoidakseen mun alkoholipostausta, laitoin takaisin viestiä, että meidän pitäisi nähdä.

Treffien sopiminen

Mom daten aikataulun sopiminen eroaa perustreffeistä siinä, että myös lapsosten päiväuniajalle tulee löytää match. Mutta kuten Martina Aitolehti aikanaan ihoonsa tatuoi: "There Were Is Will, There Is a Road."

Mom dateiillä ei mennä elokuviin, keikalle tai kaljalle, vaan lounaalle ja vaunukävelylle. Saimme paikan ja ajan onnistumaan.

Alun jännitys

Kättelimme kohteliaasti Weeruskan edessä ja esittelimme lapsosemme. Heti tuli sellainen, että tuo vaikuttaa ihan superkivalta tyypiltä. Että nyt pitää skarpata!

Onneksi olin juuri haastatellut Niina Lahtista ja oppinut häneltä upean säännön uusiin jännittäviin tilanteisiin: Älä mieti niin paljon sitä, mitä itse aiot seuraavaksi sanoa, vaan keskity aidosti kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Kun kävin jossain vaiheessa vessassa, huomasin että mun posket on ihan punaiset innostuksesta ja loputtomasta horinastani. Treffit sujuivat siis hyvin!

Meillähän on puhuttavaa ja tuo on ihan huippu tyyppi -fiilikset

Kului tunti, toinen ja kolmaskin. Lounaat syötiin, vauvat söivät, nauroimme hersyvästi pää taaksepäin kallistettuna hidastetuin freimein mairean musiikin soidessa taustalla. Kävelimme Töölönlahden rannalla ja keskustelimme taukoamatta. (Mies ja alaston ase -elokuvan Frank ja Jane -montaasin tapaan.)

Mom datet on siitä varma nakki, että puhuttavaa on aivan sataprosenttisen varmasti. Olen sanonut ennenkin, että vauva on täydellinen conversation piece, ja tämä pitää edelleen paikkansa. Onnistuneilla mom dateilla ei tietenkään puhuta pelkästään vauvoista (se on vähän sama kuin puhuisi tavan treffeillä pelkästään säästä, paitsi jos on treffeillä meteorologin kanssa).

Vauvoista voi siirtyä riehumaan suomalaisesta sosiaalipolitiikasta, vertailemaan kirjallisuusmakua ja tykittämään kaikki vuosien varrella kerätyt ja tarkkaan hiotut hauskat oman elämän anekdootit, jotka uudelle ihmiselle kerrotaan kasuaalisti ja ohimennen antaen vaikutelman siitä, että minä olen aina näin hauska tarinaniskijä ja minulle vasta sattuu ja tapahtuu.

Tavataanhan uudestaan -eroaminen

Lopulta molemmat vauvelot saivat tarpeeksi meidän maireasta kohtaamisestamme, ja jouduimme lähtemään koteihimme. Ratikkapysäkillä piti ujosti vielä tunnustella, että olipa tämä hirmu kivaa ja voidaanko ottaa uudestaan.

Sitten sitä vielä kömpelösti halasi toista. (Huom! Tavallisiin treffeihin verrattuna tämä oli vapauttava hetki, koska ei tarvinnut alkaa hamuilemaan pakkasen turruttamilla huulilla tuhoon tuomittua ensisuudelmaa.)

Jälkikäteisviestittely

Viimeistään siitä huomaan, että olen todella kiinnostunut jostain ihmisestä, kun mulle tulee jälkikäteen semmonen ”mitäs helvettiä mä oikein horisin” -olo. Eli kertaan jälkikäteen meidän keskusteluja ja sanomisia ja sitten tajuan, että puhuin ihan idioottimaisia juttuja.

Tiedän, että selitteleminen ei ole koskaan hyvä idea, mutta silti sorrun siihen usein. Tällä kertaa lähettelin paniikissa viestejä: ”Ei mulla ole oikeasti mitään Espoota vastaan. Jotenkin vain vahingossa päädyin disauttelemaan Espoota, kun se on just sellaista ihme kliseistä horinaa.” (Hää siis on kotoisin tietenkin Espoosta.)

Ja sitten jos sielujen sinfonia soi tarpeeksi kauniisti yhteen, toinen vastaa hymiöillä ja sanoo, että älä tommosta mieti, ja että mun mielestä nämä treffit menivät tosi hyvin ja että tavataan pian uudestaan!

Toiset treffit

Toiset treffit voivat jo kestää vaikka koko päivän, niillä käydään museossa, kävellään Seurasaaressa ja syödään lopulta italialaisessa ravintolassa myöhäinen lounas. Toisilla treffeillä siirrytään keskustelemaan lapsuuden traumoista, isäsuhteesta ja elämän ratkaisevista valinnan hetkistä.

Tästä tietää, että this is a beginning of a beautiful friendship.

Miten mom dateille sitten pääsee?

Mä olen tutustunut ihmisiin äikkärillä vauvakerhossa, kadulla(!) ja laittanut viestiä kaverin kavereille. Nyt homma on vielä helpompaa, sillä täällä Kulttuurimamat ja papat -yhteisössä on aivan naurettavan helppo bongailla samanhenkisiä hahmoja kahvi-, lounas- tai kärryttelyseuraksi. Suosittelen liittymään ja suosittelen mom deittailemaan!

 

Oletteko te olleet mom dateilla? Millaista on ollut?

 

Lue myös:

Samaa mieltä olevat naiset

 

Kuvat: Esimerkiksi tältä ei kannata näyttää sellaisina hetkinä, kun yrittää tehdä johonkuhun vaikituksen.

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Meillä oli eilen töissä tunteellinen aamiainen: Vietettiin mun entisen pomoni läksiäisiä. Kyseessä ei ole kuka tahansa boss lady, vaan Lilyn ja Trendin päätoimittaja, Jenni Lieto.

Olen tehnyt enemmän tai vähemmän töitä hänen kanssaan kahdeksan (!?) vuotta, ja siksi tuntuu ihan uskomattomalta, että hän ei olekaan enää sermin toisella puolella ensi viikosta lähtien. Jenni on mulle instituutio, valtamerilaivaa varmoin ottein ohjaava kapteeni (okei, nyt meni kielikuvat heti pateettisen puolelle). Juteltiin pitkät pätkät Jennin läksiäisissä, mitä kaikkea hän on opettanut työelämästä (ja elämästä noin muutenkin).

Tajusin, että mun kannattaa kirjoittaa nämä opit ylös, koska nämä ovat aivan törkeän hyviä ohjenuoria naiselle, joka haluaa menestyä elämässään. Siksi kerron ne nyt myös teille.

Mitä olen oppinut Jenniltä?

Kehu aina omiasi. Jennillä on tapana ylistää tiimiään ja työkavereitaan paitsi heille itselleen, myös eteenpäin. On suorastaan euforinen tunne törmätä johonkin ihailemaani urahahmoon, joka yllättäen sanookin: ”Aa joo, sä olet Julia. Jenni on ylistänyt sun nerokkutta vaikka kuinka paljon.” Jenni on tiukissa tilanteissa myös pitänyt aina mun puolta, mikä on kasvattanut omaa itsevarmuutta työelämässä ihan alkumetreiltä saakka. 

Nosta muita naisia. Jenni on yksi vahvimpia naisia ja feministejä, kenet tunnen. Ehkäpä siksi hänellä on varaa nostaa muita naisia urallaan, enkä ole koskaan nähnyt häntä etenevän kyynärpäätaktiikalla. Jenni on myös todella tarkka ja hyvä rekrytoija. Hehheh, hän onkin palkannut mut kahteen (itse asiassa kolmeen) eri työhön.

Elämä ei ole pelkkää työtä. Kun Jenni rekrysi mut kahdeksan vuotta sitten A-lehdille, hän kysyi muutaman kuukauden jälkeen, kelailenko näitä duunijuttuja iltaisin. Uumoilin, että mun olisi pitänyt sanoa käyttäväni illat miettien juttuideoita, mutta vastasin kuitenkin totuudenmukaisesti: ”En.” Siihen Jenni sanoi: ”Hyvä! Jos osaa työpäivän jälkeen päästää irti duunijutuista, pääsee pitkälle. Se on taito, jonka monen uraohjuksen pitää opetella kantapään kautta.” Silloin ajattelin, että jos tuon luokan big boss ei mieti työasioita himassaan, niin en sitten minäkään.  

”Ei ole vääränlaisia kenkiä, on vain vääränlaisia kulkuvälineitä”, sanoo hän 15 sentin koroissaan. Kun aloitin työt supertyyläkkäässä naistenlehdessä, kävin vimmaisesti shoppailemassa etukäteen, sillä pelkäsin, että työpaikalla pitää olla aina vimpan päälle. No, ei pitänyt (ja nykyään menen aika usein sukat sandaaleissa tuolla käytävillä). Jenni on kuitenkin tyyliguru, jolta olen oppinut, että vaatteilla, meikeillä ja hiustyylillä voi hullutella rauhassa: yhtenä päivänä pukeutua töihin kuin juhliin, toisena päivänä kulkea verkkareissa (toki Jenni mustissa verkkareissa on glitteriä).

Työllä pitää olla myös syvempi merkitys. Mun mielestä työn pitää tuoda maailmaan enemmän hyvää kuin pahaa, ja senkin olen tajunnut näiden kuluneiden vuosien aikana. Ne brändit, joita Jenni on ollut luotsaamassa (kuten Demi, Lily ja Trendi) pitävät tyttöjen ja naisten puolta. Kaikki eivät sitä tässä maailmassa tee, ja siksi on tärkeää, että on paikkoja, joissa tasa-arvon vaatimus kulkee dna:ssa.

Kaikesta voi vitsailla – ainakin jälkikäteen. Nettisaitteja on kaatunut, niihin on tullut kaikenlaisia hyökkäyksiä, uudistukset ovat venyneet, uloste on osunut tuulettimeen. Joskus on vituttanut niin ettei veri kierrä. Mutta jälkikäteen näistä on aina tullut mahtavaa anekdoottimatskua, jolle on voitu nauraa lounaalla. (Kikkeleiden yö, never forget.) Myös lapsuuden traumat, paska mutsi -fiilikset ja erinäiset helvetilliset vastoinkäymiset elämässä ovat oikein hyvää materiaalia mustalle huumorille.

 

Ah, tältä naiselta olen oppinut niin paljon. Hän on ollut mulle jo vuosia esikuva, joka on aina laittanut riman korkealle ja jonka arvostusta olen niin kovasti janonnut – ja myös saanut.

Hulluutta, että Jenni siirtyy seuraaviin hommiin muualle. Hän tulee aina olemaan mulle se pomo, joka johdatti mut työelämään ja nosti mun ammatillisen itsetunnon sille tasolle, millä sen kuuluukin olla. 

Kiitos!

 

 

Millaisia työhön liittyviä oivalluksia te olette saaneet esimiehiltänne?

 

 

Kuvat: Jenni (eikä kukaan muukaan) ei opettanut mua taittamaan. Mutta tällaisia kuvia kuulkaas löysin vuosien varrelta (suttuiset omiani, muut A-lehtien kuva-arkistosta)

 

Lue myös:

Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka tylyttävät pikkuvauvojen äitejä

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

*Reiman tuotteet saatu.

Meidän perheessä on otettu pari viikkoa sitten suuri askel kohti tuntematonta: haalaribisnekset ovat lähteneet käyntiin.

Tähän mennessä olen nimittäin vetänyt autuaasti äitiyspakkauksen talvihaalarilla. Kävin ennen joulua Ipanaisessa kyselemässä, pitääkö mun ostaa yhdeksän kuukauden ikäiselle vaavelolle talvihaalari. Erinomaisesta palvelusta kertoo se, että eivät siellä tuputtaneet, että ”kyllä joo, ehdottomasti ostat nyt”, vaan sanoivat: ”Älä osta, luultavasti äitiyspakkauksen haalari menee tämän talven.”

Ja niin se sitten menikin, peräti siihen saakka, kun Alppu täytti 1 vuotta ja 3 kuukautta. Alppu itse asiassa käytti sen haalarin todella finaaliin, koska se konttasi menemään puistossa (raukka ei osannut vielä kävellä). Haalareiden polvet menivät niin surkeaan kuntoon, että haalari siirtyy nyt lumppulandiaan.

Joskus asiat lutviutuvat täydellisesti: Juuri, kun Alppu oppi kävelemään, säät alkoivat olla sen verran lämpimät, että pystyi viimein pukemaan ylleen välikausihaalarin.

Tämä tarkoitti myös sitä, että olen joutunut perehtymään tähän bisnekseen. Etukäteen luulin, että kyseessä on jumalaton suo, josta ihminen ei tule koskaan selviämään järjissään. Minkälainen haalareiden yhdistelmä on hyvä? Voiko olla kasvuvaraa? Tuleeko lapselle kylmä? Kyselin kavereilta, joilla on vanhempia lapsia, ja asiat alkoivat selkiytyä. Ilmeisesti lapsen pukeminen ei ole hirveästi monimutkaisempaa kuin aikuisen pukeminen. Kokosin itselleni tällaisen ohjenuoran.

1. Hanki sopivan kokoinen haalari pikkutyypille. Alppu on 77 senttiä pitkä. Mun pihi sielu haaveili 86 koon haalarista, jotta se menisi varmasti ensi syksynäkin. Raisa kuitenkin pointtasi, että jos lapselle hankkii tässä vaiheessa liian ison haalarin, se kuluttaa pussimaiset polvet puhki, ja kun haalari viimein olisi sopivan kokoinen, se on jo niin rikki, että pitää ostaa uusi. Tuommoinen kävelemään opetteleva taapero tuntuu operoivan helpommin kunnolla istuvassa haalarissa.

Niinpä päädyin koon 80 välikausihaalariin ja koon 80 fleece-haalariin. Valitsin vihreän Reiman Fangan-välikausihaalarin

2. Hanki käytännölliset mutta omaa silmää miellyttävät vaatteet. Tämä kuulostaa nyt superpinnalliselta, mutta kun puin lapsosen ensimmäistä kertaa kauniiseen uuteen haalariin, onnen hyrskäys vavahdutteli mun sieluani. Siinä vaiheessa, kun äitiyspakkauksen haalari alkoi olla täysin loppuun käytetty, lapso näytti mierolaiselta. Ei miellyttänyt enää silmää. Kun sitten puin ensimmäistä kertaa Fanganin päälle, tuli heti sellainen olo, että tässä sitä vain ihminen elää hyvää elämää kauniisti puetun lapsensa kanssa.

Fiilistelen noita Reiman haalareita, koska niissä on sympaattiset kirkkaat värit, paljon heijastimia, pitkä vetoketju eikä selkeitä tyttöjen tai poikien vaatteita (nämä menevät seuraavaksi sitten Alpun serkulle). Matsku on sateen- ja tuulenpitävää, mutta hengittää. Lisäksi haalarin voi pestä pesukoneessa kolmessakympissä.

Tähän sopi myös samanvärinen Lautta-pipo (jossa on UV-suoja!). Olen antanut itseni ymmärtää, että pipoja kannattaisi olla enemmän kuin yksi, kun eräälläkin on tapana yhtäkkiä vain heittää se menemään. (Kerran laitoin Tikin palaamaan monta kilsaa taaksepäin, jotta saataisiin pipo takaisin.)

3. Hanki välikausihaalarin alle kevyempi haalari. Suurin huoli oli, että tuleeko lapselle kylmä välikausihaalarissa. Kun Alppu nukkuu lämpöpussissa päiväuniaan, pidän sillä vain yhtä haalaria (yleensä sitä välikausihaalaria, mutta joskus myös fleeceä). Jos ulkona on oikein vihmaista, niin kerrospuen lapsen puistoleikkeihin siten, että sillä on sekä fleece- että päällishaalari. (Tämä on varmaan aika itsestään selvää kaikille, mutta mä en ollut jotenkaan tajunnut tätä etukäteen.)

Tämä Tahti-haalari on toiminut hyvin, polyesterinen haalari on pehmeä ja kevyt, ja se kuivuu nopsaan.

4. Hanki kahvilarientoja varten lapselle takki. Silloin kun tiedän, että ei olla menossa puistoon möyhäämään, vaan pelkästään lounaalle tai kahvilaan, puen Alpulle takin. Sitten ei tarvitse ottaa kenkiä pois haalaria riisuessa.

Meillä on tällainen Quilt-takki, joka saa lapson näyttämään suomenruotsalaiselta purjehtijalta. Se ei ole mun kirjoissa huono juttu.

5. Hanki sopivan kokoiset kengät. Jotkut väittävät, että lapsen ekat kengät kannattaa ostaa uutena, koska lapsen jalka muotoutuu niihin. Mun korvaan se kuulostaa kenkävalmistajan salajuonelta, mutta tiedä näistä. Alppu käytti ystävänsä Hilman kenkiä ensimmäiset pari kuukautta (joskin silloin se ei vielä osannut kävellä). Alpun kengät ovat nyt koossa 22.

Meillä on haalareiden kanssa sävy sävyyn sopivat Patter-tennarit, mikä tietenkin riemastuttaa mun sieluani. Ne pitävät vettä ja ne voi pestä pesukoneessa. (Mä itse kuulun siihen koulukuntaan, joka pesee kaiken pesukoneessa, oli se ok tai ei. Jos voisin, pesisin myös itseni pesukoneessa.)

Tämän lisäksi olen nyt hommannut lapselle sadehousut ja -takin, mutta niitä ei olla vielä ehditty käyttää, koska ei olla oltu ulkona sateella. Olen käsittänyt, että viimeistään päiväkotia varten sellaiset on sitten oltava.

Suunnitelmanani on nyt pärjätä näillä ainakin kesän yli. Reiman koot ovat sen verran reiluja, että nuo saattavat mennä myös ensi syksynä. Kattellaan.

 

 

Tuleeko mieleen jotain hyviä vinkkejä tai havaintoja liittyen lapsosen puistopukemiseen keväällä? Tämä on vielä itselleni niin uusi maailma, että kaikki neuvot otetaan kiitollisna vastaan!

 

 

Tuotteet saatu Reiman verkkokaupasta, tässä vielä listaus niistä:

Fangan-välikausihaalari

Tahti-fleecehaalari

Lautta-pipo

Patter-kengät

Ei kuvassa:

Quilt-takki

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

Share

Pages