Ladataan...
Juliaihminen

Joku kysyi, olenko koskaan ollut yksinäinen. Todellakin olen. Melko lyhyen aikaa ja siten, että toivoa paremmasta oli ilmassa, mutta sen ajan kun olin yksin, olo oli lohduton. Nyt yksinäisestä jaksostani on aikaa yhdeksän vuotta, mutta edelleen viikoittain mietin, miten kiitollinen olen siitä, että elämästä tuli lopulta tällaista.

Olen kertonut, että kasvoin lapsuuteni nelilapsisessa perheessä. Meillä oli myös suuri määrä tuttavaperheitä ja saman ikäisiä ystäviä, joita nähtiin miltei viikoittain. (Äitini oli kotona kunnes menin kouluun, eli päiväkotikokemuksia ei ole.) Peruskoulussa totuin siihen, että mulla on erilaisia ystäväpiirejä, koulukaverit, sisarusten ystävät, lapsuuden perheiden tutut ja harrastusten kautta saadut kaverit. Opiskelujen alettua ystäväpiiri vain laajeni, ja oli helppoa tutustua kaverin kavereihin tai sitseillä vierustoveriin ja aloittaa siitä uusi ystävyyssuhde. Asuin Turussa ja totuin siihen, että aina kun lähti ovesta ulos, ei voinut olla välttymättä tuttujen kohtaamiselta.

Kuten olen maininnut, 21-vuotiaana, kolmannen vuoden opiskelijana sain yllättäen töitä Demi-lehdestä. Muutin tammikuussa kivaan yksiöön Helsingin Kamppiin ja aloitin työt. Olin silloin seurustellut Tikin kanssa noin kolme kuukautta, hän asui Palokassa (nykyisessä Jyväskylässä) ystävänsä kanssa kämppiksinä. Muutettuani Helsinkiin tajusin toden teolla, että mulla ei ole täällä juuri yhtäkään tuttua. Olin kauhuissani.

Muistan, kun kirjoitin kalenteriin kaikki ihmiset, jotka tunnen edes etäisesti Helsingistä. Heitä oli alle kymmenen ja puolet heistä oli sukulaisiani. Kaikki sosiaaliset piirini jäivät Turkuun, ja tajusin, miksi aiemmin olin saanut niin helposti ystäviä: hengailemalla isoissa porukoissa ystävystyminen on maailman helpointa. Jengiä tulee ja menee, ja jos jonkun tyypin kanssa synkkaa erityisen hyvin, voi ehdottaa kasuaalisti kahdestaan hengailemista. Aina löytyy uusi kaverin kaveri, johon voi tutustua, asian eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa yhtään. Tällaisissa tilanteissa ystävystyminen on kuin kaataisi laajenevan dominoradan. Kaadat yhden palikan ja se kaataa seuraavan ja yhtäkkiä ystäviä on sata. (Ilmeisesti ystävyys on kuin kaatunut dominonappula.) 

Helsingissä taas ajattelin, etten ikinä tule törmäämään yhteenkään tuttuun, koska kaupunki on niin iso ja tunnen niin vähän ihmisiä. Siksi Helsinki tuntui kylmältä ja vähän ahdistavalta. Vaikka tiesin, että Helsingissä on vaikka mitä kulttuuritarjontaa ja muita tekemismahdollisuuksia, en osannut nauttia mistään, koska yksin tekeminen ei vain ole kivaa. Ihmiset tekevät kotikaupungin.

Päätin kuitenkin, että pakko minun on sopeutua ja hankkia ystäviä keinolla millä hyvänsä. Kun sitten jo ensimmäisen kuukauden aikana työkaverini Anna pyysi minua Bellyn brunssille (vuonna 2008 brunssit oli siisti juttu, ja ne maksoikin vain jotain alle 10 euroa!), otin kutsun vastaan valtavan kiitollisena ja otettuna.

Aloin vain tunkea itseäni ihmisten valmiisiin kaveripiireihin ja juhliin. Pakotin itseni pyytämään ihmisiä kahville ja olemaan juhlissa vähän semmonen kiusallinen "en tunne ketään muita kuin emännän mutta täälläpä sitä siemaillaan hiljaa boolia" -muija. Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii. Mutta koska tilanne oli epätoivoinen, oli vain pakko jatkaa.

Enimmäkseen olin kuitenkin yksin. Katsoin töiden jälkeen Gilmoren tyttöjä tietokoneelta ja hankin Orionin kausikortin ja luuhasin elokuvateatterin pehmeillä penkeillä vanhoja elokuvia katsellen. Hankin myös Motivuksen jäsenkortin, mutta tajusin aika nopeasti, että pukuhuoneessa ei kauheasti rupateltu kenenkään kanssa saati pyydetty kahville alastomana suihkussa itseään pesevää tyyppiä.

Viikonloput olivat pahimpia. Tein itselleni lupauksen, etten pakene joka viikonloppu Turkuun kavereideni luo tai Palokkaan Tikin luo, vaan kiukulla jään aina välillä Helsinkiin. Turussa mulla oli ollut opiskelukavereita muualta, ja heillä oli tapana lähteä kotikaupunkeihinsa aina viikonlopuiksi. He eivät täysin koskaan kotoutuneet Turkuun, ja päätin, etten halua samanlaista kohtaloa: tiesin, että olin tullut Helsinkiin pysyvästi, koska täällä on kaikki työt.

Sitten tuli toukokuu, ja Tiki sai duunia Kauppalehdestä ja muutti Helsinkiin. Löydettiin ihana kaksio Punavuoresta ja muutettiin yhteen, koska asuminen oli kahdestaan niin paljon halvempaa kuin yksin (oltiin tosiaan seurusteltu vasta seitsemän kuukautta). Helsinki alkoi näyttäytyä vähän lämpöisemmältä. Pahin viisi kuukautta oli ohi.

Tutustuin Tikin kaveriin Mariaan, josta tuli tosi nopeasti minulle tosi tärkeä (nyttemmin hän on Alpun kummitäti). Olen edelleen aika ihmetyksissäni siitä, miten Maria kutsui noin vain minut kaveripiiriinsä, kun sillä oli jo valmiiksi aivan mielettömän rikas sosiaalinen elämä. Olen tästä syvästi kiitollinen. Olen saanut myös suurimman osan ystävistäni, kuten Mannen, Mirjan ja tätä kautta myös Raisan Marian kautta.

Olin myös tutustunut edelliskesänä majakalla työskennellessä erääseen Kastehelmeen, ja hän on niitä ihmisiä, jotka toivottavat tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset ystäväpiiriinsä. Kassun kautta olen saanut toiset tämän hetken läheisimmät ihmiset elämääni - ja koko joukon mielettömiä juhlia ja seikkailuja.

On jännä huomata, että lopulta tarvittiin vain kaksi hyväsydämistä ihmistä purkamaan minun valtava yksinäisyydentunteeni.

Syksyllä pahin yksin olemisen kausi oli ohi: Olin jo tutustunut työkavereihini niin, että heistä oli tullut ystäviä, sain Tikin kautta ystäviä ja sitten mulla oli Maria ja Kassu. 

Kaipaan kuitenkin suurin piirtein joka päivä seuraa, joten kaksi ystävää eivät riittäneet vielä siihen, että tuntisin oloni täysin kotoisaksi kaupungissa. En kehdannut joka päivä soitella heille, että nyt taas mennään lenkille. En myöskään ole koskaan ollut sellainen "poikaystäväni on paras ystäväni" -ihminen, vaan on ollut tärkeää, ettei onneni ole kiinni vain Tikissä.

Niinpä sitten syksyllä jatkoin hieman epätoivoisia pyrkimyksiäni. Liityin partioon ja aloin vetää yhtä sudenpenturyhmää. Se ei tuottanut tulosta, sillä tuntui, että lippukunnassa kaikki tunsivat toisensa niin tiiviisti, ettei mulla ollut oikein paikkaa siellä. Kahdeksanvuotiaiden sudareiden ystävyys ei riittänyt. Lopetin vuoden jälkeen. Liityin myös Helsingin yliopiston elokuvakerhoon, mutten oikein sopeutunut sinnekään. Siellä oli vain B-luokan kauhuleffaharrastajia, ja minä tykkään vain A-luokan kauhhusta! Helsingin Nuoret Journalistit -ryhmittymä oli kuitenkin lottovoitto, sieltä sain paljon kavereita.

Pikkuhiljaa dominoefekti toimi ja ystäviä alkoi kertyä. Pystyin hengittämään vapaammin. Edelleenkin kaipasin valtavasti sitä tunnetta, että vaikkei olisi suunnitellut viikonlopulle yhtään mitään, saattoi silti olla varma, että viimeistään viides ystävä vastaa viestiin, että joo mä tulen sun kanssa bisselle. Turussa tämä oli arkea, Helsingissä rulettia, koska saattoi olla, että kaikilla neljällä ystävällä oli jo menoa. En oikein pidä sovituista menoista, vaan ex tempore -hengailusta, mutta jos ystäviä on alle viisi, menot on oikeastaan pakko varmistaa etukäteen.

Luulin monta vuotta, etten koskaan saisi Helsingistä niin paljon ystäviä, että niihin törmäisi kadulla. Nyt olen asunut täällä yhdeksän vuotta ja sanoisin, että ehkä noin kolmannen vuoden kohdalla tajusin, että bisseseuraa on aina. Viidennen vuoden kohdalla aloin moikkailla kaupungilla tuttuja. Viimeistään äitiysvuosi kaatoi koko dominopakan.

Nykyään ystäviä on niin paljon kuin vain ehtii nähdä. Ja silti olen sitä mieltä, että tähän pakkaan mahtuu aina lisää. Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan (tuskin siis kuitenkaan säälistä, vaan näin yhdeksän vuoden jälkeen voi varmaan jo sanoa, että hekin haluavat aidosti viettää mun kanssa aikaa). Olen vahvasti sitä mieltä, että oma kaveripiirini ei ole koskaan "täynnä". Jos vastaan tulee joku, jonka kanssa klikkaa, niin kannattaa aivan ehdottomasti tutustua tyyppiin. Kyllä sitä aikaa aina jostain repii.

Lisäksi mä olen myös kaveripiirien yhdistelijä: tykkään hengailla porukoissa, joten tutustutan uudet kivat ihmiset mielellään mun ystäviin, jotta voin edelleen viettää aikaa porukassa.

Yhdeksän vuotta sitten aloitettu missio on siis onnistunut. Helsingistä tuli mun kotikaupunkini, mutta se vaati kyllä paljon työtä ja vaivaa. Olen myös iloinen tästä kokemuksesta, sillä sen jälkeen en ole enää ottanut isoa kaveripiiriä itsestään selvyytenä. 

Tunnen suurta empatiaa yksinäisiä ihmisiä kohtaan. Se on viheliäs, vatsaa kouristava tunne. Siitä tulee herkästi sellainen olo, että on ihan luuseri, vaikkei tietenkään ole. 

En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan. Itselläni oli koko ajan mahdollisuus lähteä maitojunalla Turkuun tai vaikka muuttaa poikaystävän luo Palokkaan. Lisäksi mulla oli kokemus siitä, että samanhenkisiä ystäviä voi saada, mikä helpotti niiden metsästämistä.

 

Oletteko tunteneet yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänne?

 

 

Postauksessa linkatut tekstit:

Neljä lasta on hyvä perhekoko (muttei minulle)

Työhistoriani

 

Kuvat: Marian mies, Lauri Hovi ottaa aina toisinaan ihania potretteja meistä. Nämä ovat kesältä 2016.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Yhtenä päivänä Alppu alkoi hokea: "Itaatti, itaatti!" Mä en ymmärtänyt yhtään, mistä se puhuu.

"Sitaatti? Haluatko kulta, että kerron sulle jonkun sitaatin? Et sä kyllä edes tiedä, mikä sitaatti on. Muistankohan mä edes mitään sitaattia?

No ehkä pari. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoi. 'Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.'"

Ei tyydyttänyt lasta. "Itaatti!" hän huusi jo tuskastuneena.

Kaivelin muistiani lisää ja mieleen nousi V. A. Koskenniemen säe: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot."

En oikein tiedä, miksi kaikki mun mieleeni tupsahtavat sitaatit ovat näin murheellisia. Tai no, tiedän. Tiki hokee näitä aina välillä. (Hehehe, olemme selvästi omalla tavallamme onnettomia.)

Lopulta Alppu kuitenkin otti mua kähdestä kiinni, johdatti lastenvaunuille ja osoitti: "Itaatti! Itaatti!"

Kävi ilmi, että hän tarkoitti aurinkolasejaan! Eli silmälasejaan! Eli itaattia!

Tämä olisi pitänyt tietää, koska viimeisen viikon ajan Alpun on pitänyt koko ajan roudata noita aurinkolasejaan joka paikkaan. Myös illalla sänkyyn ja aamulla päiväkotiin. Se laittaa ne päähänsä ja huutaa riemukkaasti: "Pimemee!" (eli pimenee)

Tällä hetkellä lapsen kanssa operoiminen on jatkuvaa koodin murtamista. Moni homma menee ohi, mutta silloin kun lapsi painokkaasti haluaa saada tahtonsa läpi, se kyllä onnistuu lopulta tulemaan ymmärretyksi!

 

Jos sinun pitäisi sanoa mikä tahansa sitaatti, niin mikä tulisi ensimmäisenä mieleen?

 

Kuva: Kuvan kovassa käytössä olleet aurinkolasit on saatu Reimalta

 

Lue myös:
 
O ou, puhun lapselleni startup-kielellä
 
Huomenna se on vielä ihanampi
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ah, olipa ihana pitkä viikonloppu vappuhumpuutteluissa. Vappu meinasi aluksi tuhoutua, kun suunnitelmana oli juhlia vappuna ystäväni häitä. Paria päivää ennen h-hetkeä tuli kuitenkin tieto, että hän on denguekuumeessa, eikä voi lentää kotoaan Tansaniasta Suomeen. Huoli oli ensin iso, mutta nyt ystäväni on jo paranemaan päin, ja häitä voidaan juhlia myöhemmin onneksi.

Vappu on juhlista iloisin, ja mä en ole koskaan kokenut mitään paineita siitä, että vappuna pitäisi tehdä jotain erityistä (toisin kuin vaikka uudenvuoden ja juhannuksen kohdalla, silloin paineet musertavat minut kuin kuivan keksin).

Olin pyytänyt Alpun päiväkodista, että voinko vaihtaa perjantaivapaan maanantaille, ja ne ovat siellä niin ihanan joustavia, että se onnistui. Kutsuin vappuaattona lähiseudun naapurini meille paistamaan munkkeja ja juomaan simaa. Lapsia, ääntä ja hauskoja keskusteluja oli paljon. 

Vappu on tällä hetkellä selkeästi lasten juhla. On niin hauska nähdä, kun Alppu ilahtuu illallosta (ilmapallo), vappuhajjasta (vappuharja = happuhuisku) ja serpentiineistä. Alppu sai maistaa simaa, ja olin niin ylpeä lapsosestani, kun se veteli sitä ihan mielissään. Myös munkki maistui!

Illalla, kun Tiki alkoi laittaa Alppua nukkumaan, kävelin parin korttelin päähän "blogikodin vappujuhliin". Oli mahtava ilta! Juteltiin enimmäkseen järjestäytyneestä rikollisuudesta, keskitysleireistä ja lähisuhdeväkivallasta. Sellaisia ihania vappuisia aiheita!

Vaikka tavallisesti en pidä nostalgiasta, niin vapun aikana alan helposti muistella haikeudella aiempia vappujani. Olen kertonut, miten se on aina ollut mulle merkityksellinen juhla. 

On myös jännä huomata, etten enää nostalgisoi pelkästään opiskelijavappuja (joita rakastin valtavasti!), vaan tänä vappuna muistelin haikeudella myös menneitä aikuisvappuja täällä Helsingissä. Mulla on ollut tapana pitää vappujuhlia meillä kotona, sen viitisen vuotta, kun ollaan asuttu Hermannissa (koska tästä pääsee niin helposti Vallilan vapputansseihin). Tällä hetkellä en oikein pysty pitämään sellaisia "kutsun aivan kaikki" -juhlia, joita me ennen Tikin kanssa pidettiin. Lapset vähän sanelevat sen, että tietyn ihmismäärän jälkeen homma muuttuu liian kaoottiseksi. 
 

Vappu tietyllä tapaa laittaa mut huomaamaan vahvasti sen, missä elämäntilanteessa olen nyt. Sellainen rymyily on nyt hetkeksi takanapäin, ehkä sen aika on taas joskus myöhemmin. ("Mä niin odotan nelikymppisyyttä, sitten alkaa taas kunnon sekoilun vuodet", Marianna on nauranut tänä vappuna monta kertaa, ja mä komppaan. Oman käsitykseni mukaan nelikymppisenä voi vapautua velvollisuuksien ikeestä ja laittaa hurlum hei!)

Toisaalta samaan aikaan myös tiedän, että aivan varmasti tulen lähivuosina nostalgisoimaan myös näitä vappuja, jolloin Alppu on pieni ja niin valtavan innostunut kaikesta. Heheh, edelleen: en tykkää nostalgiasta, mutta vappu on mun pehmeä kohta.

 

Vapun päivänä ei menty tänä vuonna Ullanlinnanmäelle, koska sää oli niin kalsa. Sitä paitsi me aloitettiin Raisan ja Antin kanssa uusi perinne: Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan Vappushokkelo! Se on aivan älyttömän sympaattinen tapahtuma. Siellä on ongintaa, kasvomaalausta, vappupallon myyjä ja hyvä kahvila. Shokkelo itsessään on sellainen seikkailurata, jolle Alppu ei kyllä tänä vuonna oikein osallistunut muuta kuin katsomalla toimintaa vaunuista käsin. (Alkoi olla hänen päiväuniaikansa.)

Shokkeloon menen ehdottomasti myös ensi vuonna. Oli muuten huvittavaa, kun taas lapseni kulttuurinen sukupuoli tuli niin vahvasti esiin. Yritin kovasti, että se olisi valinnut jonkun tyylikkään tai hassun ilmapallon, mutta ei. Sen piti valita kaikkein rumin pallo, sillä siinä on punainen auto. Minä tai Alppu ei onneksi vielä tiedetä sen tarkemmin, mikä tuo saastainen autohahmo on, mutta ilmeisesti se tulee jossain vaiheessa elämää tutuksi, koska olen nähnyt tuota hahmoa erinäisissä katalogeissa.

Shokkelon jälkeen mentiin Alpun ja Tikin kanssa vielä Jätkäsaareen ystäviemme luo paistamaan isolla porukalla munkkeja. (Siis samalla, jolla oltaisiin muuten juhlittu ystäviemme häitä.) 

Tätä kirjoittaessa (kello 23.47 tiistai-iltana) huono olo noin tuhannen munkin syömisestä alkaa vihdoin taittua. 

Oli ihanan upea vappu, mutta samalla olen tyytyväinen, että huomenna pääsee taas töihin lepäämään. Sitä paitsi tästä alkaa todellinen kesän odotus, ellei jo peräti kesä! 

 

Onnea meille kaikille, jotka selvisimme vapusta! <3

 

Lue myös:

Vappu 2016: vauvan ensimmäinen juhlahumpuuttelu

Vappu 2017: perinteiden muodostaminen

Kaikki aiemmat vaput ja syy, miksi rakastan vappua

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Pages