Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: C More

Mun ja Tikin mahdollisesti suurin yhteinen intohimo on elokuvat. Tutustuttiin toisiimme Turun yliopiston mediatutkimuksen opiskelijoina, joten on luonnollista, että meillä on tapana horista loputtomiin leffoista (erityisesti Bondeista).

Beebelon syntymän jälkeen ollaan käyty elokuvissa ehkä kaksi kertaa. On pitänyt vaihtaa tv-sarjoihin. Ollaan huomattu, että jotta me saadaan pidettyä parisuhde kasassa, eli hankittua viikoittain, mielellään päivittäin yhteistä aikaa, meillä on pakko olla aina joku yhteinen sarja kierroksessa. Muuten illat menee helposti niin, että molemmat puuhaavat omiaan.

Tiki harmi kyllä vihaa Game of Thronesia, ja mun mielestä Kyllä Jeeves hoitaa ei täytä määritelmiä hyvästä viihteestä. On siis ollut vähän hakemista, että mitä me voidaan katsoa yhdessä. 

Viimeisen parin vuoden aikana se jotain on ollut pohjoismaiset draamat, erityisesti nordic noir -sarjat. Ne ovat esteettisesti tarpeeksi tyylikkäitä (tanskalainen sisustus ja pukeutuminen!), niiden juonet ovat mukaansatempaavia ja niiden hahmot ovat tarpeeksi inhimillisiä.

Nyt ollaan aloitettu katsoa uutta suomalaista nordic noiria, Aallonmurtajaa. Se on C Moren ensimmäinen kotimainen alkuperäissarja. Aallonmurtajaa on tullut kolme jaksoa, ja tähän mennessä se vaikuttaa tosi hyvältä. Sarja alkaa siitä, kun kotkalaisen perheen isä Upi (Turkka Mastomäki) vapautuu vankilasta ja palaa takaisin pyörittämään rikosliigaa. Alkaa erinäiset valtataistelut, asioiden salailu ja juonittelu. Upin ja hänen vaimonsa (upea Maria Ylipää!) on vahva kemia. Lisäksi perheen ympärillä pyörii kaikenlaista sukulaista sun muuta rikollisliigan hännystelijää, jotka tarjoavat kiinnostavia sivujuonia. 

Tykkään Aallonmurtajassa erityisesti siitä, että päähenkilö Tuula on semmonen vahva mujer, joka saa asioita tapahtumaan. Samalla hän on kuitenkin rakastava perheenäiti, joka tekee mitä vain lastensa eteen. Oikeastaan voisi sanoa, että sarja kertoo itselle erittäin tutusta aiheesta: työn ja perheen yhteen sovittamisesta. Toki omaan työhöni ei kuulu rahakätköt, prostituoidut tai aseen kanssa riehuminen. (Ainakaan vielä, mistäs sitä tietää.)

Sarjan käsikirjoittanut Miira Karhula sanoi haastatelleensa sarjaa varten lukuisia entisiä ja nykyään toimivia rikollisia, hengailleensa netin Tor-verkossa ja tutkiskellut Kotkaa ja sen asemaa lähellä Venäjän rajaa. On virkistävää, että sarja kuvataan rikollisen näkökulmasta, yleensähän poliisi tai vähintäänkin toimittaja on aina pääosassa.

Nordic noireissa on tärkeintä synkkä tunnelma, johon on upotettu kuitenkin huumoria. Aallonmurtaja täyttää tämän vaatimuksen täysin. Ja lisäksi, no, siinä on mun ikisuosikki Maria Ylipää, joka nyt vaan on megatyylikäs ja pätevä näyttelijä kaikin tavoin. 

C More on siis erikoistunut näihin nordic noir -sarjoihin. Sieltä löytyy esimerkiksi Siltaa (iso suositus!), Wallanderia (love it!), Nousuvesi (katottiin just Tikin kanssa loppuun) sekä mun all time suosikki Millenium-elokuvasarja. Lisäksi tuolla on paljon kivoja kotimaisia sarjoja, kuten ihana Klikkaa mua, Ex-onnelliset ja Roba.

Tämän lisäksi olen katsonut C Morelta nyt lähiaikoina (luonnollisesti) Game of Thronesia, Young Popea ja Rivieraa. Alettiin myös vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen katsomaan Tikin kanssa Solsidania. (Miksi vasta nyt?! Herra tietää. Mutta se on parasta komediaa.)

Elokuvista viimeiseksi olen katsonut tuolta Bad Momsin (ihan viihdyttävä, mutta ehkä vähän kesy) ja Ihan yössä (Amy Schumer!). Odotan, koska pääsen katsomaan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi. (Eka osa oli aivan järjettömän hauska. Katsoin sen viimeisilläni raskaana ja tuli jäätävät supistuksen nauramisesta.)

On kerrassaan piristävä ajatus, että mun ja Tikin yhdessäolo perustuu tällä hetkellä pitkälti erinäisissä paikoissa murhattuihin ihmisiin ja muihin alamaailman edesottamusten seuraamiseen.

No mutta, tosiaan tuo Aallonmurtaja on nähtävillä vain C Moressa. Suosittelen tutustumaan C Moren tarjontaan, sillä se onnistuu kuukauden ajan ilmaiseksi. Siinä ajassa ehtii tsekkaa, tarjoaako tämä suoratoistopalvelu juuri nyt kiinnostavimmat sarjat. Ainakin, jos kotimainen tai pohjoismainen viihde kiinnostaa, C More on hyvä valinta.

 

 

Minkä genren sarjat kiinnostavat tällä hetkellä eniten?
Entä ne, keillä on puoliso: onko jotain tiettyjä sarjoja, jotka soveltuu hyvin pariskuntakatsottavaksi? (Vinkkejä otetaan vastaan.)

 

 

Kuvat: Jostain syystä mun tietokoneen ja tv:n välinen piuha ei enää toimi, enkä ole jaksanut tehdä asialle mitään. Niinpä katson nykyään oikeastaan kaiken läppäriltä, eikä televisiota avata käytännössä enää ollenkaan

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Jännittävältä, pelottavalta, haikealta, ihanalta!

Mä olen irtisanoutunut kaksi kertaa elämässäni. Molempia kertoja yhdistää se, että mun pomoni suhtautuivat asiaan hirmu kannustavasti ja ihanasti.

Ensimmäisen kerran irtisanouduin Turun ylioppilaslehdestä, jossa mulla oli vuoden määräaikainen toimittajan sopimus. Olin saanut vakiduunin Demistä, joten mun piti irtisanoutua jo jouluna, kun pestiä olisi ollut puoli vuotta jäljellä. Meidän päätoimittaja ja mun pomo oli Jani Sipilä, joka on ihan älyttömän rento ja hyväsydäminen tyyppi. (Hän on nykyään Greenpeacella digimarkkinointipäällikkönä, hyvisten puolella siis.)

Silti mua jännitti niin, että vatsa muljahteli ja kädet tärisivät, kun menin kysymään, voidaanko jutella hetki. Jani olisi voinut heittäytyä hankalaksi, koska mulla tosiaan oli määräaikaisuus voimassa. Mutta ei. Kun olin saanut soperreltua vuolaiden anteeksipyyntöjen kanssa, että sain vakiduunin toisesta paikasta, ja että en kai mä jätä Tylkkäriä kamalaan pulaan, Janin kasvoille levisi aurinkoinen hymy. Se onnitteli mua hirmu lämpimästi ja sanoi suosittelevansa mua mihin tahansa jatkossakin. Siitä jäi tosi hyvä mieli, sellainen, että tuota ensisijaisesti kiinnostaa mun hyvinvointi ja vasta toisena se, mitä käytännön järjestelyjä lehdessä täytyy tehdä.

 

No, nyt tämä toinen kerta oli ehkä vielä vakavampi, koska olen tosiaan ollut A-lehtitalossa reilut kahdeksan vuotta töissä. Tällä kertaa mua ei tosin jännittänyt itse irtisanomisilmoitus yhtään. Mun esinaiseni, A-lehtien tyttöjen ja nuorten naisten liiketoimintajohtaja, Anni Lintula on pomojen parhaimmistoa. Anni on halunnut aina vähentää hierarkiaa toimituksessa, joten meidän välillä ei tunnu olevan mitään eeppistä pomo-alainen-kuilua. No, Anni on ollut mulle myös tärkeä ystävä vuosikaudet, joten olisi omituista, jos mä yhtäkkiä olisin nyt alkanut jännittää sen reaktioita.

Olin jo alkukesästä pohtinut sen kanssa, mitä mun kannattaisi tehdä. Anni sanoi empaattisen tapansa mukaan, että on toki menetys, jos mä lähden, mutta että kyllä ihmisen pitää tehdä juuri sitä, mikä tuntuu oikealta. Sovittiin, että palataan kesäloman jälkeen aiheeseen. No, nyt sitten palattiin. Oikeastaan irtisanominen meni niin, että laitoin Annille viestiä, että voidaanko keskustella siitä, milloin olisi mun ja A-lehtien kannalta kaikkein kätevin ajankohta mun lähtemiselle. Tapaamisessa puhuttiin siitä, että voin jatkossa tehdä A-lehdille juttuja, joten oikeastaan nämä eivät ole mitkään hyvästit vaan ihan vain käytännön asioiden muutos.

Erinomainen pomo ja ihanat työkaverit ovatkin olleet mulle jarruttava tekijä tässä irtisanoutumisessa. En tiedä, löydänkö enää noin mahtava työyhteisöä. 

Yksi suuri oppi tässä työvaiheilussa on ollut se, että avoimuudesta ja asioiden ääneen sanomisesta ei ole ollut mitään haitaa. Päinvastoin. Meidän toimarikin sanoi, että muista aina mainita irtisanoutumisesta ennen kun seuraavan työpaikan nimet ovat paperissa tai olet tehnyt lopullisen päätöksen. Näin vanha duunipaikka voi vielä ehdottaa jotain vastatarjousta. Mutta no, tiedän kyllä sellaisiakin työpaikkoja, joista tällaisista jutuista ei olisi kannattanut hiiskuakaan, riskinä voi olla silmätikuksi joutuminen.

Tämä meni kuitenkin tosi kivasti. Läksäripäivä pitäisi pian sopia työkamujen, sitten voin haikeilla lisää.

 

Oletteko koskaan irtisanoituneet? Millainen tilanne se on ollut?

 

 

Lue myös:

Urakriisin ratkaisu

Työhistoriani tähän saakka

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen täällä blogissa puhunut paljon siitä, miten saan melko helposti ja kivuttomasti säästettyä rahaa. Yksi suuri syy, miksi rahaa jää säästöön on se, että mä ostan harvoin uusia vaatteita. Jos mä oikein tutkailen sieluani, niin en oikeastaan tee tätä rahan säästämisen tai edes ekologisuuden takia. Pohjimmainen syy on se, että olen hyvin ambivalentti tyyppi: mun on vaikea tehdä päätöksiä. Mun kauhhhhukuvani on se, että teen väärän päätöksen ja kadun sitä. Silloin syyllistän itseäni helvetillisesti.

Vaatteita ostaessa tällaisia vääriä päätöksiä syntyy helposti. Siksi mä olen just sellainen mujer, joka miettii ja miettii, tykkäänkö mä tuosta. Ja sitten kun mä oikeasti tykkään, niin mä kanssa käytän. Mulla on tapana käyttää vaatteet loppuun. Niin pitkään, että kenkien pohja on kulunut auki ja farkkujen haaroissa tuivertelee virkistävä tuuli. Nytkin mulla on semmonen Marimekon jokapoikapaita yöpaitana, on ollut jo 15 vuotta, enkä millään haluaisi luopua siitä, vaikka sen kyynärpäät ovat irvokkaan näköiset ammottavat aukot. Äitini on joskus heittänyt salaa mun sellaisia kenkiä pois, joiden pohjaa olen korjannut jeesusteipillä. (Tosin se on toki kuulunut teininä mun cooliin punkkari-skeittari-kaikki-mitä-en-kuuntele-tai-harrasta-mutta-haluan-näyttää-tämän-alakulttuurin-edustajalta lookiin.)

Mulla on yleensä aika lailla samat vaatteet kierrossa. Tai sitten on sellaisia juhlavaatteita tai kenkiä, joista ajattelen, että näitä käytän harvoin mutta pitkään. Kun mä ostan jonkun vaatteen, mun ajatus on se, että tämä on sitten loppuelämäksi, tai siihen hetkeen, kun tämä on niin nuhjaantunut, ettei sitä voi laittaa muuta kuin lumppukeräykseen. Tietenkin ostelen useammin vaikka t-paitoja Cossilta tai pikkareita ja sukkia Henkkamaukalta, mutta nekin mä käytän kyllä aina tappiin asti.

Tästä syystä en myöskään ostele useinkaan sellaisia vaatteita, joista huomaa, että tämä ei tule kestämään joko käyttöä tai ajan hammasta, eli että se menee muodista pois ehkä puolen vuoden sisällä. Voi olla, että tämä tekee musta vähän tylsän pukeutujan. 

Hesari uutisoi (26.8.), että suomalaiset ostavat ja hylkäävät vaatteita kiihtyvään tahtiin. Ongelmaksi on noussut muun muassa se, että käytetyt vaatteet eivät kelpaa enää edes Afrikassa. Oikeastaan ne aiheuttavat paljon pahaa siellä: Uffin ja muiden mestojen kierrätetyt vaatteet sotkevat maiden oman tekstiilituotannon, mikä ei todellakaan palvele paikallista yrittäjyyttä.

Olin muutama vuosi sitten matkalla Tansaniassa. Torien kupeessa oli kangakauppoja, joissa myytiin sellaisia upeita värikkäitä kankaita. Ostin niitä tuliaiseksi kavereille Suomeen. Samaan aikaan kaikissa pienimmissäkin kaupungeissa oli muutama kokonainen katu täynnä kojuja, joissa myytiin länkkäreiden käytettyjä vaatteita. Niitä, joita me tungetaan Uffin laareihin koko ajan enemmän ja enemmän.

En tietenkään ole aina ollut tällainen pukeutuja. Vielä silloin, kun rahaa ja ymmärrystä vaatteiden laadusta (mikä tekokuitu?) oli vähemmän, ostelin paljon enemmän kaikenlaista moskaa, joka sitten päätyi nimenomaan Uffin laariin. Tässä asiassa mua auttoi muun muassa Rinna Saramäen Hyvänmielen vaatekaapin lukeminen ja se, että tulotaso nousi. On nimittäin elitismiä, että pystyy ostamaan vain laadukkaita (ja tästä syystä usein kalliita) vaatteita. Lisäksi vaatii aikaa ja energiaa, että pystyy miettimään omat tarpeensa, eikä hätäpäissään vain ostele jotain, kun on pakko. Enkä vaadikaan sitä kaikilta, mutta itseltäni vaadin.

Okei, jeesustelisin, jos väittäisin, ettei mulle edelleen käy joskus niin, että huomaan kaapissani sellaisia vaatteita, joita en enää käytä, mutta jotka ovat ihan ok kunnossa. Säilyttelen niitä hetken ja sitten lopulta kerään ne muovipussiin ja tumppaan ne kierrätyslooraan. Lasken tämän aina suureksi epäonnistumiseksi.

Mulle on päivänselvää, että vaatteiden laittaminen johonkin kierrätysboksiin ei ole millään lailla mitään hyväntekeväisyyttä tai edistä mitään yhteistä hyvää. Tietenkin se on parempi kuin että heittäisi käytettävät vaatteet sekajätteeseen, mutta epäonnistuminen se mulle on kaikki tyyni. Sillä ei saa puhdistettua ekologista omaatuntoa. Tällaisina hetkinä aina päätän, että seuraavan kerran kun ostan vaatteen, harkitsen sitä vielä tarkemmin!

 

Millä lailla teidän suhde vaatteiden ostamiseen on muuttunut iän myötä?

 

 

Kuvassa: Ostin Samujin ihanan silkkitopin, jota aion käyttää tästä iäisyyteen - ja ehkä sen jälkeenkin vielä.

 

Lue myös:

Tällä lailla tyylini on kehittynyt 

Näin säästin 10k vuodessa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages