Ladataan...
Juliaihminen

Olen sattuneesta syystä miettinyt viime aikoina paljon tunteita ja niiden tunnistamista. On nimittäin tullut hieman sanoitettua erään ukkelin tuntemuksia. Ystäväni, joka on kahden lapsen isä, sanoi yksi päivä lounaalla, että on se hassua, miten lapselle joutuu kertomaan, että "nyt sinua harmittaa, koska kaaduit". Naurettiin yhdessä, että eikö se muka tiedä sitä muuten, että siksi sitä harmittaa. Mutta ei se välttämättä tiedä! Syy-seuraussuhteet on monimutkaisia juttuja, ja kun olen joutunut sanoittamaan tässä toisen tunteita noin sata kertaa päivässä, olen alkanut siinä samassa sanoittaa myös omia tunteitani. Se on hassua, ja se on kiinnostavaa.

Ennen kaikkea se on opettavaista. Etenkin silloin, kun on määrittelemätöntä ahdistusta, pahaa mieltä tai levottomuutta, omien tunteiden sanottaminen on erityisen tärkeää. Ne eivät nimittäin ole ihan yhtä yksiulotteisia kuin 2-vuotiaan ihmisen murheet. 

"Nyt mieleeni nousi epämiellyttävän ahdistava tunne siitä, että eilen kun oltiin ystävien kanssa viinillä, puhuin liikaa muiden ihmisten asioista, sellaisista, joita minun ei olisi pitänyt kertoa."

"Nyt tiuskin Tikille, vaikka jos tarkkoja ollaan, olen oikeastaan vihainen itselleni, koska en pakannut näitä tavaroita jo eilen ja nyt meille kaikille tuli kiire sen takia."

Ikääntymisessä on hienoa se, että itsensä oppii koko ajan tuntemaan paremmin. Omia tunteitaan oppii tunnistamaan paremmin, ja niitä pystyy suorastaan ennakoimaan etukäteen, jolloin niille voi yrittää tehdä jotain:

"Meillä on ollut hirveän kiva viikonloppu, ja nyt kun viimeiset vieraat lähtevät, minulle saattaa jäädä tyhjä ja surullinen olo, joten on parempi järjestää itselleen jotain kivaa tekemistä kuten elokuvan katsomista."

"Nyt minulla on pissahätä, ja pian tämä fyysinen epämukava tunne muuttuu henkisesti epämukavaksi tunteeksi, joten on parempi etsiä se vessa ja pian."

Äitini antoi joskus sellaisen ohjeen, että hankalissa tilanteissa itsestään voi puhua kolmannessa persoonassa. Näin saa etäännytettyä itsensä tilanteesta, jolloin on mahdollista tarkastella tapahtunutta analyyttisemmin. Parhaimmillaan silloin näkee omassa toiminnassaan jopa koomisia piirteitä.

"Nyt Julia riehuu mielivaltaisesti, koska puhelimen netti ei toimi ja hän ei saa ladattua instagram-kuvaa."

Ystäväni Ida oli myös bongannut sellaisen termin kuin aleksitymia. Se tarkoittaa persoonallisuuden piirteistöä, jossa ihmisellä on vaikeuksia tunnistaa tai kuvata omia tuntemuksiaan tai erottaa niitä ruumiillisista tuntemuksista. Minä en missään nimessä kärsi tuosta, päinvastoin, mutta on kiinnostava tietää, että tunteiden tunnistamattomuus on ihan olemassaoleva ilmiö, ja se voi aiheuttaa ihmiselle paljon hankaluutta.

Niin että ei se lapsen tai omien tunteiden sanoittaminen ole yhtään sen hullumpaa toimintaa, suosittelen välillä kokeilemaan.

 

Kuinka taitavia olette tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitanne?

 

Kuvat: Saara Helkala eli Ässä

Lue myös:

Tunteiden näyttämistä voi opetella

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Olen nyt tehnyt nelipäiväistä viikkoa puolitoista vuotta. Minulla on ollut perjantait vapaat, jotka olen aina viettänyt Alpun kanssa. Lapsen toinen päiväkotivuosi käynnistyy elokuussa, ja tällainen taitekohta on hyvä hetki miettiä, että jatkanko näin vai tehdäänkö muutoksia.

Kannattaisiko jo alkaa tehdä viisipäiväistä työviikkoa vai olenko tyytyväinen nykyiseen systeemiin?

Tilanne on siitä mukava, että minun ei tarvitse kysyä tähän keneltäkään lupaa. Ei työnantajalta, valtiolta tai miltään muultakaan instanssilta. Koska olen yrittäjä, saan aivan vapaaasti määritellä, milloin teen töitä.

On myönnettävä, että nelipäiväinen työviikko on välillä tuntunut liian lyhyeltä. Töitä tuntuu riittävän aivan niin paljon kuin niitä vain jaksaisi tehdä, mikä on tietenkin vain upea juttu. Tämä on johtanut sellaiseen tilanteeseen, että teen aika usein ikään kuin tuplavuoroa: Päivällä puoli yhdeksästä neljään, ja sitten lapsen mentyä nukkumaan kymmenestä kahteentoista. Lisäksi etenkin tuo rahakirja on aiheuttanut sitä, että olen välillä joutunut tekemään sunnuntaisin töitä.

Sitten olen miettinyt, että olisiko elämä helpompaa, jos tekisin ihan rehellisesti viittä täyttä työpäivää.

Toinen miinuspuoli tässä on se, että lapsonen on välillä aika uhmaikäinen. Etenkin aamut ovat välillä kiukuttelua (ainakin omalta osaltani). Vaatteita pitää valita jumalattoman pitkään, ja lopulta kuitenkin joku sukka on väärän värinen. Tällaisina hetkinä mietin, että miksi minä nyt sitten pakolla hengailen sen yhden ylimääräisen päivän vielä lapsen kanssa.

Lapsen käytös tuntuu kohtuuttomalta, kun itse kuitenkin tässä yrittää järjestää sille kaikenlaista pientä kivaa elämystä.

Sitten kun tutkiskelen vähän työtapojani, huomaan, että vaikka minulla olisi viiden päivän työviikko, luultavasti ahnehtisin silti hommia niin, että tekisin niitä iltoina ja viikonloppuina. On ollut tapana jotenkin hamstrata kivoja duuneja. On niin palkitsevaa saada hommia tehtyä ja kerryttää oman yrityksen liikevaihtoa.

Mun äidin mies sanoi hyvin, että luultavasti tuo yksi ylimääräinen arkivapaa tasapainoittaa mun duuneja niin, että mun on ikään kuin pakko lomailla se päivä. Kun olen Alpun kanssa, en voi tehdä töitä, se ikään kuin suojelee minua liialta työn tekemiseltä.

Toisaalta nelipäiväisyys tarkoittaa myös sitä, että Tiki joustaa. Olemme sopineet, että jos mulla on tiukka aikataulu, saan ottaa sunnuntaina muutaman tehotunnin käyttöön niin, että Tiki hengailee Alpun kanssa. Tässä mielessä Tiki on joutunut myös sitoutumaan tähän nelipäiväisyyteen. Toisaalta hän on sitä mieltä, että perjantaiaamut ovat ihania, kun saa lähteä rauhassa ajoissa töihin ja vielä tullakin vähän myöhempään kotiin ilman, että tarvitsee miettiä viemisiä tai tuomisia. Neljän päivän päiväkotiviikko siis helpottaa myös hänen elämäänsä.

Toiseksi, kun kerran minä voin tehdä nelipäiväistä viikkoa, niin miksen tekisi. Olen siitä onnekkaassa tilanteessa, että mun ja Tikin tulot riittävät hyvin tällä työmäärällä elämiseen. Ei mun tarvitse nyt näitä vuosia käyttää ahnehtien lisää hommia ja lisää rahaa, työtä ehtii tehdä myöhemminkin. Minun kohdalla kyse on nimenomaan omasta valinnasta, jonka voi tiivistää siten, että valitsenko perjantaisin työn vai lapsen. 

Mun pitää edelleen välillä muistuttaa itseäni siitä, että olen yrittäjä, joka määrittelee itse aikataulunsa ilman kenenkään, edes yhteiskunnan luomaa painetta siitä, että pitäisi tehdä töitä viitenä päivänä viikossa. Miksi ylipäänsä ihmisen pitäisi olla viisi päivää töissä? Vielä 1960-luvulla ihmiset työskentelivät myös lauantaisin Suomessa. 

Kolmanneksi, musta nämä päivät Alpun kanssa ovat hirveän kivoja. Me tehdään joka perjantai kaikenlaista ihanaa, yleensä pikkusiskoni Sofian ja hänen äsken yksi vuotta täyttäneen pikku Tonttusen kanssa. Retkeillään pitkospuilla, piipahdetaan Hämeenlinnassa, vaellellaan museoissa ja syödään lounaita. 

Nämä ovat paitsi mun ja Alpun aikaa, myös mun ja Sofian aikaa, ja huomaan, että usein perjantaikeskusteluista lähtee mahtavalla tavalla ideat liikkeelle, mikä näkyy ihan konkreettisena duunina: mieleen nousee juttuideoita, joita voi myydä lehdille, tai sitten ihan vain blogipostausajatuksia. On huippua, että Sofia on nyt vielä syksynkin vanhempainvapaalla, joten perjantaiperinteet voivat jatkua.

Ja vaikka Alppunen saattaa olla hieman kärttyinen aamulla, niin yleisesti ottaen se on maailman hauskinta seuraa. Kun se jutustelee menemään koko ajan enemmän, sen kanssa käydyt keskustelut menevät ihan uudelle tasolle. Mä huomaan, että yksinkertaisesti pidän lapseni seurasta, en vain hänen olemassaolostaan. Lisäksi on sellainen fiilis, että sekin tykkää minun seurasta. 

Olen siis taas tehny hieman ajatustyötä, ja päättänyt jälleen kerran jatkaa ainakin nyt syksyn tätä neljän päivän viikkoa. Inan verran jopa pelottaa, että olen jäänyt tähän koukkuun. Mun piti nimittäin yhtenä viikkona tehdä viisi päivää töitä, ja olin ihan finaalissa sen jälkeen! Se oli yllättävän raskasta, ja perjantai töissä tuntui ihan sellaiselta tahmealta kivireeltä. (Omituinen mielikuva, miksi kivireki olisi tahmea?) 

Näin ollen voin jopa perustella tämän itselleni myös tehokkuuden kannalta, että minulle sopii paremmin neljä tehokasta päivää ja kolmen päivän loma kuin viisi vähän löysempää päivää, jolloin pikku paniikki ehtimisestä ei kiritä minua hyvään suoritukseen.

Nelipäiväistä viikkoa voi tehdä muuten myös ilman lasta, haastattelin taannoin monen teidänkin tuntemaa Lauraa nelipäiväisestä työviikosta. En voinut muuta kuin nyökytellä kaikille hänen pointeilleen, ja aloin jopa miettiä, että voisin tehdä nelipäiväistä vielä silloinkin, kun lapsi on jo eskarissa. ihan vain itseni vuoksi. Mutta siihen on toki vielä paljon aikaa, eli sitä ehtii miettiä myöhemminkin.

 

Lue aiempia pohdintoja neljän päivän työviikosta:

Puoli vuotta takana nelipäiväistä

Vuosi takana, vapaa on luksusta

 

Kuvat: Eräältä perjantairetkeltämme!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Terveisiä Suomen Turusta! Lomaa on nyt kaksi viikkoa eli puolet takana, ja elämä on kohdellut meidän perhettä ihanasti! Ensimmäisellä viikolla tehtiin kymmenen päivän road trip halki Suomen, toisella viikolla taas ollaan oltu meidän mökillä Turun saaristossa. Aiotaan jatkaa mökkeilyä toinen viikko. Toivottavasti saadaan kavereita kylään meille samalla tavalla kuin ensimmäisellä mökkiviikolla.

Suomen läpi ajamiseen sisältyi valtavasti ihania kohokohtia, tässä niistä muutamia.

Porissa Pelle Hermannin puisto oli uskomaton onnenmaa. Voisin mennä koko kaupunkiin uudestaan ihan vain tuon eeppisen puistokeitaan takia. Alppu olisi helposti viihtynyt siellä koko päivän, nyt meidän piti lähteä noin puolentoista tunnin riehumisen jälkeen jatkamaan matkaa.

Kristiinankaupungista täytyy tehdä ihan erillinen postaus, siellä oli niin suloisia pikku katuja ja taloja. 

Vaasassa törmättiin hotellissa hauskaan humalaiseen miekkosseurueeseen. Kun Alppu karkaili ympäriinsä, yksi miehistä sanoi: "Tuo on niin söpö lapsi, että jos se vielä karkaa, niin minä vien sen mukanani." Musta on niin liikkistä, kun parikymppiset miehet juttelevat tuollaisia! Ei paljon haitannut, vaikka tyypit vähän sitten ördäsivätkin illalla pitkin hotellia.

Vaasassa käytiin katsomassa myös meidän sijoitusasuntoa ja moikkaamassa vuokralaista. Asunto oli mainiossa kunnossa, ja Palosaaren alue ihanaa seutua, jossa asuisin itsekin mielelläni, mikäli asuisin Vaasassa.

Raippaluodon silta teki ison vaikutuksen etenkin Alppuun. Mä olin käynyt katsomassa sitä joskus lapsena, ja Suomen pisin silta (1045 metriä) tuntui edelleen vaikuttavalta.

Seinäjoella pysähdyttiin lounaalle, ja ihasteltiin hieman Alvar Aalto -korttelia. Olisi kiva tutustua niihin rakennuksiin vähän paremminkin, mutta se jätettiin seuraavaan kertaan.

Pohjanmaa on ylipäänsä älyttömän kaunista seutua! Avarat ja kauniit pellot ja lakeudet tekivät olon onnelliseksi.

Mäntässä yövyttiin Peltolan Luomutilalla, joka on tosi sympaattinen bed and breakfast (yö maksoi meidän perheeltä vain 85 euroa, Suomessa pitäisi ylipäänsä hyödyntää enemmän B&B:tä, mutta harmi kyllä tällöin täytyy yleensä olla auto, koska junalla ne ovat hieman saavuttamattomissa). Etenkin B&B:n aamupala oli ihana, päärakennus oli hirmu kotoisa, ja siellä oli paljon tekemistä Alpulle. (Leluvarannot, pihan trampoliinit ja keinut tekivät vaikutuksen.)

Mäntästä jatkettiin Säynätsalon kunnantalokierroksen kautta Siilinjärvelle Tikin isän luokse. Vain kerran matkan varrella Alpulle tuli huono olo, jolloin jouduttiin pysähtymään vähäksi aikaa. Matkalla kävi ilmi, että Alpun lempihommaa on tällä hetkellä kivien heittäminen veteen, jota hän tämänkin pysähdyksen aikana pääsi tekemään. Myöhemmin mökillä Vehmersalmella päivät kuluivat siten, että minä poimin laiturille järven pohjasta kiviä, jotka Alppu sitten heitti innostuneena takaisin järveen. 

Tikin isän luona Alppu pääsi nostamaan uusia perunoita, joita se sitten myöhemmin ylpeänä popsi. 

Mökillä tehtiin myös Tikin kanssa marketti-Ipa-testi. Aion pian paljastaa, mikä noista oluista oli voittaja (tai itse asiassa Tikillä ja mulla oli eri suosikkivalinnat).

Jostain ihmeen syystä Alppu ryhtyi käyttämään mie-pronominia. Tiki tai minä emme kumpikaan ole mie-murrealueelta, ja nyt ihmetyttää, kun tuo hassu lapsi edelleen huutelee: "Mie tulen! Mie haluan!" (Vielä viime talvena se sanoi aina mnä, mikä tietenkin Tikiä, vanhaa savolaista ilahdutti.)

Mökiltä lähdettiin kohti Imatraa, ja pysähdyttiin Puumalassa. Siellä syötiin matkan huonoin lounas. Ruoka oli ihan ok, mutta sen saamisessa kesti yli tunti, mikä kulutti lapsen pinnaa aivan liikaa. Lisäksi tuon odottelun aikana pääsin kuuntelemaan, kun eläkettä lähestyvät ukkelit kertoivat, miten suomalainen kommunistilehdistö vain haukkuu Trumpia, miten Israel on maailman todellinen uhri ja miten veroja pitäisi aivan ehdottomasti laskea. Tyypit vetivät myös ihan kiitettävään tahtiin siinä keskipäivän konjakkeja. 

Raivostuttavan lounaan jälkeen koko perhe oli huonolla tuulella, ja käytiin sitten vähän riitelemässä Saimaan näköalasillan päällä. Tätä ei nyt suoranaisesti voi laskea matkan kohokohdaksi, mutta siitä ainakin huomasin, ettei olla muuten lomalla juurikaan riidelty, mikä on positiivinen asia.

Imatralla pääsin miltei toteuttamaan lapsuuden haaveeni: yöpymään Imatran upeassa valtiohotellissa. Ikävä kyllä pettymys oli karvas, kun kävi ilmi, että meidän varaus olikin 1980-luvulla rakennettuun lisärakennukseen. No, tästä pettymyksestä selvittiin ja otettiin Imatran uomasta, puistosta ja kesäillasta kaikki irti. Käytiin myös päärakennuksessa drinkeillä, mistä tuli pompöösi fiilis. Olin erityisen tyytyväinen meidän päätökseen siitä, ettei enää illalla menty syömään mihinkään raflaan, vaan käytiin reteesti hakemassa hampurilaisateriat Mäkkäristä. Syötiin ne kosken viereisessä puistossa ja oltiin onnellisia. 

Imatralla vaikutuksen teki Alvar Aallon Kolmen ristin kirkko, joka oli sisältä upea.

Imatralta ajettiin vielä Kotkaan, jossa käytiin arkkitehtonisesti upeassa merimuseossa. Sen katosta, jonne voi kävellä, tuli vähän mieleen Oslon oopperatalo.

Oli ihanaa saapua kymmenen päivän matkustamisen jälkeen kotiin sunnuntai-iltana. Mutta koska vuokra-auton palautus oli vasta maanantaiaamuna, käytiin vielä Vantaan Kuusijärvellä uimassa. Kesäautoilu tuntui kyllä ihanan helpolta ja mukavalta, mutta loppuloma vedetään silti junan avulla, sillä meidän mökille pääsee junalla tosi helposti. 

Ai että tämä matka oli ihana! Jokaisesta paikasta jäi sellainen olo, että täällä viihtyisi helposti pidempään. Muutamasta kohteesta, kuten Mäntän Serlachius-museosta ja Kristiinankaupungista, on tehtävä vielä oma postauksensa, niin kuvauksellisia ja kiinnostavia ne olivat.

Nyt jatkan mökkilööbausta ja pulahdan pian järveen. Toivottavasti teilläkin on ollut ihanat hellepäivät!

 

 

Lue myös: 

Rakastuin Suomeen

Säynätsalon kunnantalo on kiinnostava turistikohde

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Juhlin viikko sitten ystäväni Anna-Kaisan häitä. Hän asuu Tansaniassa, joten hänen näkeminen on aina muutenkin yhtä juhlaa, mutta tunnelm oli erityisen ihana.

Kävin moikkaamassa AK:ta nelisen vuotta sitten Tansaniassa, ja opin tuon kolmen viikon aikana yllättävän paljon swahilia (koska AK on maailman paras opettaja). Silloin totuin sanomaan kaikkeen: "Poa." Se tarkoittaa vähän niin kuin cool tai okei, mutta on sanana hauskempi. Poa pystyi sanomaan melkein mihin tahansa asiaa. Suomessa teki mieli sanoa kaikkeen poa, mutten voinut, kun harmillisesti swahili ei ole englannin veroinen populaarikulttuurista tunnettu kieli, jota miltei kaikki osaisivat. (Äidinkielenään swahilia puhuu noin 15 miljoonaa ihmistä, toisena kielenään 100 miljoonaa ihmistä.)

Nyt sen sijaan puhuttiin yhdestä toisesta käyttökelpoisesta sanasta: pole. Sitä voi myös sanoa monessa kohdassa. Polea ei pysty suoraan suomentamaan, mutta tultiin siihen tulokseen, että sellainen sana pitäisi kyllä löytyä suomen kielestä, koska se on niin symppis.

Kun jollekulle käy jotain ärsyttävää, tyyliin tiputtaa lautasen kahvilassa, myöhästyy bussista tai vaikka aivastaa. Se on vähän niin kuin koskisi toista kevyesti hartiasta ja sanoisi: "Oi." Eli sellainen empatian ilmaus. Hyvin käyttökelpoinen sana!

 

Mitä muiden maiden sanoja pitäisi löytyä suomen kielestä?

 

Lue myös:

Ting tong farang tarkoittaa höpsöä turistia

Näin nautit shampanjasi oikein

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tänä vuonna vietetään Alvar Aallon 120-vuotisjuhlaa, joten päätettiin kiertää meidän Suomi-reissulla muutamia Alvar Aalto -kohteita. Aalto on ollut Suomessa merkittävä nimi ja hänen käden jälki on tunnistettavaa, ja mielestäni myös tosi miellyttävää.

Aalto oli modernisti, mutta hänellä oli myös omanlainen tunnistettava tyyli. Aallon tunnistaakin aina muutamasta jutusta: tiilestä, puusta, hienosta valon käyttämisestä, luonnonmukaisista pinnoista ja luontoa myötäilevästä arkkitehtuurista.

Haastattelin kevättalvella yhtä arkkitehtiä, Tuomas Tervosta, Chydenius-lehden juttuun, ja hän sanoi, että jos haluaa perehtyä Aaltoon, kannattaa vierailla kolmessa paikassa: Aallon kodissa ja työpaikalla Helsingin Munkkiniemessä, Imatralla Kolmen ristin kirkossa sekä Säynätsalon kunnaintalolla.

Meidän reissulla perehdyttiin kahteen jälkimmäiseen. Ensin käytiin Jyväskylässä, Säynätsalon kunnantaloa ihailemassa. Ulkopuolelta paikka näyttää vaatimattomammalta kuin mitä se lopulta on. Tiilistä rakennetussa talossa on hauska sisäpiha, joka muistuttaa italialaista arkkitehtuuria, eli tiedättekö sellaista etelä-eurooppalaista meininkiä, miltei kuin keskiaikainen linna. 

Pihalla on kiva kesäkahvila, jossa Tiki ja Alppu joivat kahvin ja pillimehun sillä aikaa, kun minä kävin opastetulla kierroksella. 

Valtuustosali sijaitsee vaikuttavasti tornissa, piilossa katseilta. Opas kertoi hauskoja yksityiskohtia: Funktionaalisena suunnittelijana Aalto esimerkiksi teki puhujankopista niin epämukavan (se on todella lähellä seinää), ettei kenenkään kunnanvaltuutetun tehnyt mieli jorista pitkään asioitaan, vaan aika nopeasti piti asiansa sanoa.

Rakennuksen tiiliä ei ole valmistetu teollisesti tehtaassa, vaan ne on ihmisten valamia ja polttamia, sillä Aalto kaipasi rakennuksiin pientä epätäydellisyyttä. Hän ajatteli, että ne kuvastavat kuntalaisia: ihmisissä ja tiilissä on vinoutumia, joitain on poltettu liian paljon, jotkut ovat vähän halkeilleet, mutta aivan kaikkia tarvitaan, jotta homma toimisi.

Tervonen sanoi myös tuossa jutussa, että Aalto ajatteli, että luonto on hienolla tavalla standardoitua – periaatteessa muotoilultaan samanlaista, mutta kun vaikka puiden lehtiä katsoo tarkemmin, ne ovat kaikki erilaisia. Tietynlaiset virheet ovat siksi tärkeitä, että ihmiset tutkitusti viihtyvät paremmin, jos kaikki ei ole teollista ja tehdasmaista, mitä esimekriksi minimalismi usein on: Massiiviset ja tehtaassa esiteollisesti valmistetut suuret kliiniset pinnat saavat ihmiset vieraantumaan tiloista. 

Rakastan tätä kasvien peittämää ikkunaseinää! 

Talo toimi kunnantalona vuosina 1952 - 1993, kunnes Säynätsalo liitettiin osaksi Jyväskylää. Nykyään se on suojeltu kohde, mutta sitä voi ilmeisesti jopa vuokrata. Alakerta toimii kirjastona.

Suosittelen käymään, jos ajelee Keski-Suomessa tänä kesänä. Se avaa kivalla tavalla Aallon arkkitehtuuria.

Aallon arkkitehtuuri jakaa paljon mielipiteitä: toiset ylistävät ja toisten mielestä hänen funktionaalisuus ei lopulta ollut kovinkaan funktionaalista. Itse en tiedä arkkitehtuurista niin paljon, että osaisin sanoa. Hienoa tyypissä on se, että hän teki asioita niin laidasta laitaan: Pompöösejä rakennuksia, kuten Finlanida-talon, mutta myös pientä muotoilua, kuten vaikka ovenkahvoja. 

Suosittelen käymään!

 

Oletteko käyneet Alvar Aallon rakennuksissa? Mitä tykkäätte?

 

Säynätsalon kunnantalo Parviaisentie 9, Säynätsalo

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages