Ladataan...
Juliaihminen

Ennen kuin sain lapsen, kuvittelin, että olisin sellainen vanhempi, joka aina yliarvioi lapsensa taidot ja lesoilee niillä salaa syömessään. Nyt on käynyt ilmi, että olen täysin päinvastainen vanhempi.

Mä aliarvioin lapsen motorisia ja kognitiivisia kykyjä jatkuvasti. Tuossa syksyllä yhtenä päivänä lapsi otti kuulakärkikynän käteen ja alkoi piirrellä sillä paperille. Olin täysin ihmiessäni. Lapseni osaa pidellä kynää kädessä! 

Kesällä taas se vaati itselleen leluja ulkoleikkeihin. Olin yllättynyt. Lapseni on kykeneväinen haluamaan jotain niinkin spesifiä kuin hiekkalelun! Ikävä kyllä mulla oli tarjota hänelle vain haarukka, jolla hän sitten vähän aikaa tonki maata.

Mä en edelleenkään sisäistä kunnolla, että lapsi tosiaan ymmärtää kaiken, mitä sanon sille. Toisaalta hänen suhteellisen valikoiva kuulonsa kyllä vähän ohjaa minua harhaan.

Oikeastaan aina kun lapsi osaa tehdä jotain, olen täysin yllättynyt. Osaa tehdä nuppipalapelin, mitä tämä on! Osaa rakentaa legotornin, ei kai nyt sentään!

Tämä kykenemättömyys tunnistaa hänen kehittyviä taitojaan johtaa siihen, että tarjoan lapselleni jatkuvasti hänen kehitystasonsa alittavia leluja ja esineitä. Tässä on itse asiassa käynyt niin, että olen ulkoistanut koko tarvehankinnan: lapsen mummi osti hänelle värikynät, lapsen kummi osti hänelle hiekkalelut, lapsen mumma toi joululahjaksi legoja. 

Kyse ei ole niinkään mun omasta vaatimattomuudesta tai uskosta siihen, ettei lapseni kehittyisi. Mä olen vain huomannut, että aika menee niin hirveän nopeasti, etten pysy perässä. Lisäksi olisi varmaan järkevää lukea jotain kehitysoppaita, joista voisi ottaa selvää, mitä minkäkin ikäinen lapsi saattaa osata. Mutta mutta. Mä olen niitä ihmisiä, jotka tarkastavat asennuksen manuaalista vasta sen jälkeen, kun savu on hälvennyt.  

Tässä toimintatavassa on myös se etu, ettei tule kauheasti lesoiltua lapsen taidoilla kenellekään. Olen nimittäin antanut itseni ymmärtää, että sellainen on kohtalaisen tylsistyttävä puheenaihe, hehehehe (kuten olen kertonut, tylsät puheenaiheet eivät ruoki sieluani). Paitsi sitten kyllä lesoilen, kun lapsi oppii ulostamaan pottaan! Sen voin luvata. Mutta siihen saattaa olla vielä aikaa. Ehkä kymmeniä vuosia.

 

 

 

Lue myös:

Pikku sabotööri

Valitsen nauraa

 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Leffamaailma ja The Florida Project

The Florida Project (2017) on elokuva, joka jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Leffa kertoo 6-vuotiaasta Mooneestä, joka viettää villiä seikkailujen kesää parin samanikäisen ystävänsä kanssa. Moonee asuu 22-vuotiaan Halley-äitinsä kanssa floridalaisessa pienessä motellissa. 

Mooneen maailma koostuu auringonpaisteesta, kauniista pastellisävyisistä seinistä, jännittävistä autiotaloista, juoksemisesta, kikattamisesta ja jäätelön syömisestä. Toisaalta hänen maailmansa koostuu myös likaisessa motellihuoneessa ketjussa röökiä vetävästä työttömästä äidistä, pannukakkujen syömisestä päivälliseksi ja elämän arvaamattomuudesta. Moonee on kuitenkin niin pieni, iloinen ja reipas, että hän ottaa asiat annettuina, eikä näe niissä mitään tragediaa. Luultavasti hän ei edes tiedä, että jollain muulla tavalla voisi elää.

Mooneen lähin isänkorvike on motellia johtava Bobby, joka välillä hermostuu lapsiin, mutta kokee kuitenkin velvollisuudekseen katsoa heidän perään ja suojella heitä kaikelta, miltä vain pystyy.

The Florida Project on kuin rakastettu kasarileffa Stand By Me, jossa ystävykset lähtevät seikkailulle. Molemmat ovat päällisin puolin hyväntuulisia ja kuvaavat lapsuuden vapautta ja huolettomuutta upeasti. Tosin The Florida Projectissa on kaiken päällä on surumielisyyden ja ankeuden varjo.

Amerikassa on suuri piilokodittomien joukko: Ihmiset, joilla ei ole vakituista osoitetta vaan he asuvat halvoissa motelleissa. Tässä joukossa on juurikin monia perheitä. Elokuva ei oikeastaan ota kantaa ilmiöön tai tuomitse hahmojaan, se vain näyttää asiat sellaisena kuin ne ovat. Ensinnäkin on virkistävää ja hienoa, että huono-osaisista on tehty pitkä elokuva, jossa köyhyyttä ja toivottomuutta ei esitetä mustavalkoisena (vaan päinvastoin, pastellisävyin). Toiseksi on virkistävää, että naisista ja heidän kamppailustaan on tehty pitkä elokuva – ohjaaja Sean Baker (ja moni muu) on ollut sitä mieltä, että tämä on tarpeeksi arvokas tarina valkokankaalle. 

Sitten niistä näkökulmista. Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti (ja oikeastaan jo tovin verran aiemminkin), olen alkanut samastua enemmän elokuvien vanhempiin kuin heidän lapsiinsa. En luonnollisestikaan enää samastu 6-vuotiaaseen tyttöön, enkä tässä tapauksessa kyllä 22-vuotiaaseen äitiinkään. Eniten samastun Bobbyyn, järjen ääneen, joka joutuu huolehtimaan ja vetämään koko ajan rajaa sen kanssa, paljonko laittaa lusikkaansa tähän soppaan.

Äitinä sitä aina miettii, asettaako tarpeeksi rajoja lapselleen. Kun on oikeastaan aika löperö monen asian suhteen, antaa lapsen mennä sarvi-lippis päässä päiväkotiin ja maistaa popcornikarkkeja. Tämän leffan jälkeen taas tajuaa, miten uskomattoman etuoikeutettua, jopa vähän irvokasta on stressata tällaisista asioista. Maailmassa kasvaa koko ajan lapsia kaikenlaisissa olosuhteissa. Elokuvan Mooneella ei ole käytännössä katsoen minkäänlaisia rajoja, koska hänen äitinsäkin on oikeastaan vasta lapsi, tai ainakin käyttäytyy kuin lapsi. Ihmisiä syntyy ja kasvaa valtavan erilaisissa olosuhteissa.

Kriitikot ovat ylistäneet The Florida Projectia paljon. Paitsi ohjaus, myös näyttelijäntyö on upeaa. Bobbyä näyttelevä William Dafoe on saanut elokuvasta ehdokkuuden sivuosa-Oscariin, täysin ansaitusti. Mutta olisin melkein itse antanut myös Mooneeta näyttelevälle Brooklynn Princelle Oscar-ehdokkuuden, koska hän on ilmiömäinen roolissaan. 

En halua spoilata elokuvan juonta enempää, mutta voin kertoa, etten ole tainnut koskaan ennen itkeä, kun näen 6-vuotiaan vollottavan suu auki. (Yleensä en oikein ota lasten murheita niin vakavasti, mikä johtuu varmasti siitä, että ne eivät ole kovin vakavia.)

No niin, kuten huomaatte, The Florida Project herätti paljon ajatuksia. Voin suositella. Kyseessä ei ole mikään hyvänmielen elokuva, mutta toisaalta ei myöskään mikään pahanmielen elokuvakaan. Jotain kiinnostavaa siltä väliltä.

 

 

The Florida Project elokuvateattereissa 2.2.

 

Kuvat: Filmikamari

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus sanotaan, että anteeksi pyytäminen on hirveän vaikeaa. Tietyllä tapaa se onkin, mutta toisaalta se myös helpottaa elämää älyttömän paljon. Mä olen miettinyt, etten ehkä uskaltaisi tehdä tai sanoa koskaan mitään, jos anteeksi pyytämisen mahdollisuus vietäsiiin kokonaan pois. Jos ei koskaan saisi pahoitella sitä, että nyt mokasin, sanoin typerästi tai tulistuin tyhmästä asiasta, elämä olisi ihan superhankalaa. Anteeksi pyytämisessä on myös se hyvä puoli, että sen jälkeen voi pyrkiä tekemään aina parmmin tai voi myöntää, että olin väärässä ja korjaan mielipidettäni tässä asiassa.

Tiedän, että kuulostan nyt joltain pyhistelijältä, kun tällä lailla ylistän anteeksi pyytämistä, mutta todellisuudessa tykkään anteeksi pyytämisen mahdollisuudesta ihan itsekkäistä syistä. Anteeksi pyytäminen on vähän kuin SuperMariossa uuden elämän saaminen. Oho, putosin rotkoon, aloitetaan uudestaan.

Esimerkiksi tämä blogi on sellainen, että saatan kirjoittaa jonkun postauksen niin, että ajattelen jotain asiaa tiukasti vain yhdestä näkökulmasta, ja sitten kommenteissa joku pointtaa toista näkökulmaa, minkä jälkeen tajuan, että mun oma näkökulma oli liian suppea tai naiivi, ja se kaipaa muutosta. Tai sitten ihan vain niin, että sanon sivulauseessa jotain typerää, ja joku korjaa kommenteissa ystävällisesti asiaa ja sen jälkeen tajuan, että olinpa muuten typerä, nyt parannan tapani.  (Vaikkapa taannoisessa postauksessa käytin kulunutta vitsiä siitä, että "sossu hakee jos käyn lapsen kanssa baarissa", niin yksi kommentoija mainitsi kohteliaasti, ettei kannata vahvistaa stereotypiaa tällaisesta lastensuojelusta, minkä jälkeen ymmärsin hänen pointtinsa täysin ja lupasin parantaa tapani.)

Jos mulla ei olisi mahdollisuutta pahoitella tai muuttaa mieltäni, kaiken krijoittamani pitäisi aina olla älyttömän tarkkaa ja mielellään sellaista, että joku toinen olisi editoinut sen etukäteen. Silloin bloggaaminen muuttuisi tosi raskaaksi, ja luultavasti en jaksaisi sitä kauan. Nyt kirjoitan tänne paljon puoleenväliin ajateltuja ajatuksia, ja sitten kun ihmiset kommentoivat älykkäästi eri näkökulmista, saan muodostettua ajatuksesta kokonaisen.

Toinen esimerkki anteeksipyynnön mahdollisuuden hienoudesta on yleisesti ottaen perhe-elämä. Keskusteltiin tämän postauksen kommenteissa siitä, miten välillä vanhemmuus tuntuu valtavalta vastuulta, sillä lapsella ei ole muuta mallia hyvästä ja oikeasta elämästä kuin minä ja mieheni. Suureksi osaksi mä kykenen olemaan sellainen vanhempi kuin mitä haluankin. Eli rento ja kiva. Mutta en aina. Jos minä olen pahalla tuulella, koko kodin ilmapiiri on huono. Jos minä tiuskin lapselle yöllä, kun se herää viisi kertaa kukkumaan, lapsi ei voi mun mielivalallle mitään. Hän ei tiedä paremmasta, vaan minä olen hänen ainoa äitinsä ja minun toimintani rakentaa hänen koko todellisuutensa. Se tuntuu välillä ihan hirveältä, koska minä en vain pysty olemaan täydellinen, vaikka kuinka haluaisin olla aina joustava, rakastava ja hauska äiti, joka ei ikinä tiuskisi lapselle tai riitelisi tämän isän kanssa lapsen läsnäollessa.

Mutta tässäkin asiassa mua auttaa ihan mielettömästi se, että aina voi pyytää anteeksi. Ja itse asiassa aina, jos olen riidellyt Tikin kanssa Alpun nähden, yritän varmistaa, että Alppu näkee sen, kun me sovitaan riidata ja halataan ja pusitaan. Tai yhtenä yönä, kun löin nyrkillä sängyn patjaa ja huusin, että "nyt sinä nukut!" Seuraavana aamuna pyysin monta kertaa anteeksi sitä (ja päätin mielessäni, että tällaista en enää tee, saa nähdä!).

Ajattelen, että näin lapsikin oppii, että ei kukaan ole ylihiminen tai täydellinen. Kyllä äitikin mokailee, mutta sitten äiti tajuaa sen ja pahoittelee. Sitten asiat on taas hyvin. Saa olla väärässä ja saa olla välillä vähän raivohullu. Kunhan muistaa pyytää anteeksi lopulta. 

 

Kiinnostaa muuten ihan tällainen perus kysymys: Milloin olet viimeksi pyytänyt anteeksi joltakulta?

 

Lue myös:

Miten vanhemman arkinen julmuus vaikuttaa lapseen?

Väittelyn pointti ei ole voittaa 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK
 
 

Share

Pages