Ladataan...
Juliaihminen

Okei, kaikki loppuu aikanaan, niin urakriisitkin. Vaikka oikeasti keväällä ja kesällä aloin kuvitella, että koko mun loppuelämä tulee olemaan haikailua siitä, mitä mä olisin voinut tehdä tai olla, ja pohdintoa siitä, milloin mä tein ensimmäisen kriittisen virheen valinnoissani. 

Nyt taas ajattelen itsestäni, että Julia senkin vanha draamailija, ota seuraavan kriisin kohdalla vähän rennommin. Onneksi kyllästyn helposti kaikenlaiseen, niin myös oman napanöyhdän kaivelemiseen. Loppukesästä mulle kirkastui se, mitä haluan tehdä seuraavaksi, ja nyt homma tuntuu itsestäänselvältä. Tämän urakriisisaagan kaksi aiempaa postausta ovat siis tässä ja tässä

Okei, eli loppukeväästä mä aloin tajuta, että haluan tehdä enemmän toimittajan hommia kuin tuottajan töitä. Lisäksi äitiysloman jälkeen tuntui, että jos se olisi mitenkään mahdollista, niin tässä vaiheessa elmää en haluaisi neuvotella kenenkään kanssa siitä, onko ok, että vien lapsen neuvolaan kesken päivän tai haen sen päiväkodista vähän aiemmin. Mä ymmärrän hyvin, että työpaikalla tällaisista aikatauluista on pakko sopia, mutta se tuntuu välillä vähän raskaalta.

Mä olin juuri Demos Helsingin järjestämässä tulevaisuuden työ -workshopissa, ja siellä oli aika vahva konsensus siitä, että tulevaisuudessa asiantuntijatyö ei ole yhtä sidottu aikaan tai paikkaan kuin mitä se nyt on. Aikaa ei vaihdeta rahaksi, vaan työpanosta vaihdetaan tahaksi. Sen jälkeen, kun Alppunen tuli kuvioihin, musta alkoi tuntua, että en halua odottaa tulevaisuuteen, haluan tällaisen järjestelyn nyt.

Sitten ajattelin ihan sellaisia hyvin konkreettisia asioita kuin että mä haluaisin kirjoittaa myös muihin medioihin. Ehkäpä Apuun, Helsingin Sanomiin, Trendiin, Imageen, Meidän perheeseen ja Vauvaan, vaikka mihin. Ja haalia kaikkia ihan uusia ja kiinnostavia projekteja. Nykyisessä työssäni tuottajana tämä ei ole mahdollista. 

Ilmiselvä ratkaisu tähän olisi: Irtisanoudu, perusta toiminimi ja ala kirjoittaa freelancerina juttuja.

Mutta eihän se ole niin yksinkertaista! 

Olen kuitenkin aika turvallisuushakuinen. Koko kesän mun päässä on pyörinyt kysymykset: Olenko idiootti, kun haluan tieten tahtoen luopua vakituisesta työstä, taloudellisesta turvasta, työterveyshuollosta, työkavereista, palkallisista lomista ja ööö liikuntaseteleistä? Useimmiten vastaan, että olen. Täysi idiootti.

Sitten taas mietin, että kyllä freelanceritkin pärjäävät ihan hyvin. Yksi mun työidoleista on esimerkiksi freelancerina juttuja tekevä toimittaja Virpi Salmi, ja olen ajatellut vuosia, että sellainen ura olisi todellinen unelma. No okei, jos haluaa olla Virpi Salmi, pitää olla yhtä nerokas ja hyvä kirjoittaja kuin hän. Mutta sellaiseksi ei voi päästä, jos ei ala kirjoittaa niitä juttuja.

Sitä paitsi niin harvoilla ihimisillä on oikeasti mahdollista ryhtyä näin kepeästi yrittäjäksi. Läppäri, kamera ja työhuone riittävät. Mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että on olemassa edes sellainen vaihtoehto, että alan määrätä itse omista aikatauluistani ja näin ollen olen lapseni kanssa toivon mukaan enemmän. On niin paljon ammatteja, joissa se ei ole mitenkään mahdollista. Eli nyt kannattaisi hyödyntää tilaisuus, kun tämän alan olen kerran itselleni valinnut!

Sitten epäilykset ovat taas iskeneet. Pärjäisinkö minä? Mitä jos kaduttaa? Tilaako kukaan multa juttuja? Mitä jos Alppu on tosi paljon kipeänä päiväkodista, enkä saa tehtyä ikinä töitä ja sitten menetän kaikki tulot? Tuleeko mun hirveä ikävä Demiä ja työkavereita? Mitä jos mä tuun raskaaksi ja saan toisen lapsen, niin onko se sitten kamalan hankalaa? Mitä jos en pysty enää koskaan pitämään lomia? Mitä jos me joudutaan mieron tielle?

Olen jopa murehtinut sitä, että jos kirjoitan juttuja kahvilassa, mun työergonomia on huono ja saan yhtäkkiä rannetuppitulehduksen, joka kehittyy kuolioksi ja lopulta puolet mun ruumiistani joudutaan amputoimaan (olen stressannut ihan kaikkea). 

Mutta ennen kaikkea: Mitä jos mä en viihdykään yhtään yrittäjänä?! 

No, sitten mä haen jotain muuta työtä, herran tähden. 

Ah, ette voi kuvitella, miten paljon mä olen veivannut näitä asioita eestaas. Kesälomasta kaksi viikkoa meni yöt valvoen ja stressaten. Olenko mä idiootti, jos nyt lähden?

Mutta sitten taas, olisin ainakin onnellinen idiootti.

Ja niinpä minä tyttö menin ja irtisanouduin toissa viikolla. Lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtein olen "vapaa kirjoittaja" eli freelancer, eli media-alan yrittäjä. Shiiit!

 
Jännittävää!!!!!!!!!!!

 

 

Lue myös:

Urakriisi kulminoituu

Työhistoriani tähän saakka

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Nauroin tuossa yksi päivä, kun Demi.fissä oli keskustelu ”Ei helvetti! Poikaystävä vastaa puhelimeen kesken seksin.” Mutta sitten ei enää naurattanut, koska tilanne kuulosti niin tutulta. (Joo, tätä ei onneksi ole tapahtunut meidän parisuhteessa.) Olen kuitenkin räntännyt ennenkin miekkosen puhelinaddiktiosta.

Mun mielestä alkoholi ja älypuhelimet ovat sillä lailla samaa kamaa, että molemmista aiheutuu maailmaan enemmän paskaa kuin hyvää. Olenkin miettinyt, että jos saisin nappia painamalla valita, poistetaanko alkoholi ja älypuhelimet kokonaan, niin saattaisin valita että kyllä.

Mutta koska olen opportunisti, niin luonnollisesti käytän näitä molempia hyödyksi elämässäni, koska ne ovat olemassa, halusinpa tai en.

Luin jonkin aikaa sitten Ian Leslien artikkelin The Economistista (October/November 2016). Siinä kerrotaan psykologian tutkijoista, joiden työ on tehdä sovelluksista koukuttavia. Se oli tosi silmiä avaava, ja se vain lisäsi mun fiilistä siitä, että älypuhelinadditktiota voi verrata alkoholiaddiktioon, vaikkakin alkoholismissa onkin vielä tuhoisampia piirteitä.

Jutussa kerrotaan, miten 1930-luvulla psykologiassa behaviorismiksi kutsuttua suuntaa edustava harvardilainen proffa B.F. Skinner huomasi, että rotta ehdollistuu painamaan laatikon vipua, kun se huomaa saavansa palkkioksi ruokaa. Skinnerin mielestä myös ihminen toimii samalla tavalla.

Tästä juontuu juurensa nykyään käytetty termi behaviour designista, eli ”käyttäytymisen design”. Standfordin yliopiston tutkija B. J. Fogg on tutkinut pitkään sitä, miten tietokoneet ja älylaitteet muuttavat ihmisten käyttäytymistä. Hän on sitä mieltä, että teknologialla voi saada aikaiseksi paljon hyvää ihmisen käyttäytymisessä, vaikkapa pelillisyyden avulla saada ihmiset säästämään rahaa tai uhreilemaan.

Kun tiedetään, miten ihmisen aivot toimivat, teknologia voidaan suunnitella sellaiseksi, että se suostuttelee ihmiset tekemään asioita, joita he eivät muuten tekisi: Näihin kuuluvat sähköpostitarjoukset, jotka saavat ihmisen ostamaan heti tai koukuttavat sovellukset ja pelit, jotka haukkaavat kaiken ihmisen huomion. Kiinnostavinta tässä on se, että manipulointi on tehty yhä huomaamattomammaksi koko ajan.

Fogg sanoo, että jotta ihminen saadaan tekemään jotain, se vaatii kolmen asian toteutumista yhtä aikaa: Ihmisen pitää haluta tehdä asia, hänen pitää pystyä tekemään se ja häntä pitää kehottaa tekemään se. Kehotus toimii siis vain silloin, kun ihminen on motivoitunut tekemään jotain.

Juuri tähän kehotukseen behaviorismi antaa triggereitä: Netflix alkaa pyörittää seuraavaa House of Cardsin jaksoa suoraan, jolloin on helppo antaa itselleen lupa katsoa seuraava jakso. Puhelin värisee, kun siihen saapuu viesti, jolloin on ihan pakko katsoa, mitä sinne on saapunut. Facebookin Messenger-sovellukseen ilmestyy punainen täppä viestin saapuessa, ja täpän painaminen ja sen "hoitaminen pois päiväjärjestyksestä" on nautinnollista, ikään kuin saisi jotain aikaiseksi. Tällaisen triggerin pitää saapua juuri sellaiseen aikaan, jolloin itse kokee motivoituneeksi tarttumaan siihen.

Teknologia ei kuitenkaan saa ihmistä tekemään, mitään, mitä hän ei haluaisi. Eli aluksi tekemisen pitää olla tarpeeksi miellyttävää. Tähänkin on keinonsa. Foggin mukaan ihmisen pitää ”tuntea itsensä menestyksekkääksi” tai hänelle pitää ”antaa supervoimat”. Vaikkapa Instagramin kahdentoista erilaisen filtterin valitseminen saa käyttäjän tuntemaan itsensä taiteilijaksi.

Mukana pitää olla myös yllätyksellisyyttä, sillä se koukuttaa. Kun avaa Tinderin tai Facebookin, ei voi koskaan tietää, millainen matchi siellä on tai kuka on tykännyt statuksesta. Aivoissa vapautuu nautintoa tuottavia kemikaaleja sosiaalisissa kohtaamisissa. Toisin sanoen, ilmoitukset uusista viesteistä tuovat välitöntä mielihyvää.

Sovellusten pitää myös vastata perustavanlaatuisin tunteisiin jo ennakkoon: Ennen kuin ihminen edes tiedostaa tuntevansa itsensä yksinäiseksi, hän menee Facebookiin. Tai ennen kuin tajuaa olevansa tylsistynyt, suuntaa YouTubeen. Kukaan ei sano, että tee näin, vaan triggerit ovat sisäsyntyisiä, ne lähtevät ihmisestä itsestään.

Sovelluksille on keksitty myös ihan omia kikkoja rakentamaan koukuttavuutta: Esimerkiksi jos lisäät Faceen uuden profiilikuvan, algoritmi näyttää kuvaa paljon muiden feedissä, jotta se keräisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä ja sinä innostuisit vaihtamaan kuvaa useammin. LinkedIn lähettää sähköpostiin ilmoituksen siitä, että joku haluaa olla yhteyksissä minuun: tämä antaa dopamiinin hyrskähdyksen aivoihin: ”Minä olen tärkeä!”

Tässä kohdassa moraali astuu myös kehiin. Onko eettistä koukuttaa ihmiset tuijottamaan koko ajan älypuhelimiaan? Yleensä yritykset sanoutuvat moraalisista kysymyksistä täysin irti, koska ”eiväthän he pakota ketään tuijottamaan ruutua” ja ”mehän annetaan ihmisille vain sitä, mitä ne haluavat”. Mutta jos ihminen katsoo puhelintaan vaikka 150 kertaa päivässä, niin onko se joka kerta tietoinen päätös vai addiktio?

Itse asiassa koko teknologian ympärille on mun mielestäni rakennettu sellainen uskonnonkaltainen hype ja innostus. Usein teknologiakriitikot leimataankin vanhoillisiksi luddiiteiksi, jotka eivät vain halua olla kehityksessä mukana laiskuuttaan tai typeryyttään. Jos sanoo jotain negatiivista teknologisesta kehityksestä, ajatellaan, että tuo hupsu naikkonen ei pysy maailman menossa mukana.

Teknologiafirmojen eettisestä vastuusta on nyt jonkin verran puhuttu tech-piireissä. Googlelle palkattiin esimerkiksi nykyään työntekijä, joka vastaa nimenomaan designin etiikasta. Kun valtaa on niin paljon, pitää ottaa myös vastuuta. Yrityksillä ja yksittäisillä ihmisillä on kuitenkin eri intressit. Olisi lapsellista ajatella, että Instagram haluaisi vain hyvää minulle.

 

Mutta joo. Palatakseni tuohon alun keskusteluun. Mä tajuan tosi hyvin, miksi joku alkaa räplätä kännykkää kesken live-keskustelun tai jopa tarttuu siihen kesken seksin. Isot koneistot ovat taustalla miettimässä, miten mua koukutetaan tähän. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oman addiktion voi tiedostaa ja sitä vastaan voi myös taistella. Sillä lailla ole deterministi, etten voisi vaikuttaa omaan käyttäytymiseen. Ja tämä lähtee siitä, että edes tajuaa, että minua manipuloidaan.

 

Mikä sovellus koukuttaa teitä eniten? Miksi?

 

 

Lue myös:

Miekkosen ryhmä-chatti-addiktio koettelee suhdetta

Some ei muuta persoonaasi

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Oi voi. Kerroin aiemmin, että päiväkoti on lähtenyt hyvin käyntiin. Niinhän se onkin. Mutta ne kutka seuraavat  mun insta storyä, tietävät, että nyt jo kuukauden verran aina, kun vien Alppusen päiväkotiin, se jää sinne itkemään. Todella sydäntäsärkevää itkua. Huuli väpättää ja silmät anoo, että äiti älä mene. 

On niin karmeaa jättää pikkuinen itkemään, täysin luonnonvastaista toimintaa. Päiväkodin tyypit kuitenkin sanovat, että Alppunen tyyntyy nopeasti mun lähdön jälkeen. Luovutan Alpun aina jonkun syliin, jossa se saa olla niin pitkään, että se tyyntyy. Esimerkiksi toissapäivänä Alppu oli alkanut huudella: "Äiti jee! Äiti jee!" Päikkyläiset olivat yhtyneet tähän huutoon, ja lopulta Alppu oli taas iloinen itsensä.

Tosin on myös päiviä, jolloin se on kuulemma vähän ollut surkeana aamupäivän ennen päikkäreitä. Iltapäivät se on onneksi aina tyytyväinen elämäänsä, mutta nuo aamut saattavat olla vähän raskaita.

On muuten maailman ihaninta, että ne ovat listanneet aina semmoseen sarakkeeseen joka päivä, mitä Alppu on touhunnut, paljonko se on nukkunut ja syönyt, kenen kanssa se on leikkinyt ja mistä se on innostunut tai onko jokin surettanut. Rakastan yli kaiken niitä selontekoja, joita henkilökunnalla on aina aikaa antaa, kun haen Alppusen. 

Mun ystäväni Kerttu, joka on töissä päiväkodissa, sanoi jo ennen päikyn alkamista, että on tosi tärkeää lähteä silloin, kun aikoo. Ei saa jäädä siihen hillumaan tai pahimmillaan kääntyä ovelta takaisin ottamaan lapsi uudestaan syliin. Tästä lapselle tulee sellainen olo, että on hänen vastuullaan, jääkö äiti vai ei. Ikään kuin itkun volyymillä voisi vaikuttaa äidin toimintaan. Vastuu on liian painava, ja se vain stressaa lasta.

Näin mä olen tämän kuukauden toiminutkin. Mutta hitto että se on raskasta! Tuntuu luonnottomalta vain lähteä vetämään, kun kuulee vielä eteisessä toisen lohduttoman itkun. On niin selkäytimestä tottunut pitämään lapsosta sylissä niin pitkään, että kaikki on taas kunnossa. 

Tällä viikolla aloin jo kyseenalaistaa koko periaatetta, ja kyselinkin ihmisiltä, pitäisikö sittenkin jäädä lohduttelemaan lapsosta? Kaikki sanoivat kategorisesti: EI TODELLAKAAN PITÄISI. No, mä uskon itseäni kokeneempia vanhempia ja päikkyammattilaisia. Ei kai tässä muu auta.

Mutta kyllä tässä vähän miettii, että koska tuo pikkuinen tottuu sinne päiväkotiin jäämiseen. Meneekö siinä vuosia? Itkeekö se vielä silloinkin, kun saatan hänet armeijaan? (No ei tietenkään, 2030-luvulla ei ole enää niin aikansa eläneitä instituutioita kuin armeija nykymuodossa. Hehehehe.)

Ei mutta oikeasti. Kaipaan vähän lohtua ja tsemppiä tilanteeseen. 

 

Milloin teidän lapsoset ovat tottuneet jäämään päiväkotiin? Onko mitään kikkoja?

 

Lue myös:

Päiväkodin kaksi ensimmäistä viikkoa

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages