Ladataan...
Juliaihminen

Juhlin viikko sitten ystäväni Anna-Kaisan häitä. Hän asuu Tansaniassa, joten hänen näkeminen on aina muutenkin yhtä juhlaa, mutta tunnelm oli erityisen ihana.

Kävin moikkaamassa AK:ta nelisen vuotta sitten Tansaniassa, ja opin tuon kolmen viikon aikana yllättävän paljon swahilia (koska AK on maailman paras opettaja). Silloin totuin sanomaan kaikkeen: "Poa." Se tarkoittaa vähän niin kuin cool tai okei, mutta on sanana hauskempi. Poa pystyi sanomaan melkein mihin tahansa asiaa. Suomessa teki mieli sanoa kaikkeen poa, mutten voinut, kun harmillisesti swahili ei ole englannin veroinen populaarikulttuurista tunnettu kieli, jota miltei kaikki osaisivat. (Äidinkielenään swahilia puhuu noin 15 miljoonaa ihmistä, toisena kielenään 100 miljoonaa ihmistä.)

Nyt sen sijaan puhuttiin yhdestä toisesta käyttökelpoisesta sanasta: pole. Sitä voi myös sanoa monessa kohdassa. Polea ei pysty suoraan suomentamaan, mutta tultiin siihen tulokseen, että sellainen sana pitäisi kyllä löytyä suomen kielestä, koska se on niin symppis.

Kun jollekulle käy jotain ärsyttävää, tyyliin tiputtaa lautasen kahvilassa, myöhästyy bussista tai vaikka aivastaa. Se on vähän niin kuin koskisi toista kevyesti hartiasta ja sanoisi: "Oi." Eli sellainen empatian ilmaus. Hyvin käyttökelpoinen sana!

 

Mitä muiden maiden sanoja pitäisi löytyä suomen kielestä?

 

Lue myös:

Ting tong farang tarkoittaa höpsöä turistia

Näin nautit shampanjasi oikein

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tänä vuonna vietetään Alvar Aallon 120-vuotisjuhlaa, joten päätettiin kiertää meidän Suomi-reissulla muutamia Alvar Aalto -kohteita. Aalto on ollut Suomessa merkittävä nimi ja hänen käden jälki on tunnistettavaa, ja mielestäni myös tosi miellyttävää.

Aalto oli modernisti, mutta hänellä oli myös omanlainen tunnistettava tyyli. Aallon tunnistaakin aina muutamasta jutusta: tiilestä, puusta, hienosta valon käyttämisestä, luonnonmukaisista pinnoista ja luontoa myötäilevästä arkkitehtuurista.

Haastattelin kevättalvella yhtä arkkitehtiä, Tuomas Tervosta, Chydenius-lehden juttuun, ja hän sanoi, että jos haluaa perehtyä Aaltoon, kannattaa vierailla kolmessa paikassa: Aallon kodissa ja työpaikalla Helsingin Munkkiniemessä, Imatralla Kolmen ristin kirkossa sekä Säynätsalon kunnaintalolla.

Meidän reissulla perehdyttiin kahteen jälkimmäiseen. Ensin käytiin Jyväskylässä, Säynätsalon kunnantaloa ihailemassa. Ulkopuolelta paikka näyttää vaatimattomammalta kuin mitä se lopulta on. Tiilistä rakennetussa talossa on hauska sisäpiha, joka muistuttaa italialaista arkkitehtuuria, eli tiedättekö sellaista etelä-eurooppalaista meininkiä, miltei kuin keskiaikainen linna. 

Pihalla on kiva kesäkahvila, jossa Tiki ja Alppu joivat kahvin ja pillimehun sillä aikaa, kun minä kävin opastetulla kierroksella. 

Valtuustosali sijaitsee vaikuttavasti tornissa, piilossa katseilta. Opas kertoi hauskoja yksityiskohtia: Funktionaalisena suunnittelijana Aalto esimerkiksi teki puhujankopista niin epämukavan (se on todella lähellä seinää), ettei kenenkään kunnanvaltuutetun tehnyt mieli jorista pitkään asioitaan, vaan aika nopeasti piti asiansa sanoa.

Rakennuksen tiiliä ei ole valmistetu teollisesti tehtaassa, vaan ne on ihmisten valamia ja polttamia, sillä Aalto kaipasi rakennuksiin pientä epätäydellisyyttä. Hän ajatteli, että ne kuvastavat kuntalaisia: ihmisissä ja tiilissä on vinoutumia, joitain on poltettu liian paljon, jotkut ovat vähän halkeilleet, mutta aivan kaikkia tarvitaan, jotta homma toimisi.

Tervonen sanoi myös tuossa jutussa, että Aalto ajatteli, että luonto on hienolla tavalla standardoitua – periaatteessa muotoilultaan samanlaista, mutta kun vaikka puiden lehtiä katsoo tarkemmin, ne ovat kaikki erilaisia. Tietynlaiset virheet ovat siksi tärkeitä, että ihmiset tutkitusti viihtyvät paremmin, jos kaikki ei ole teollista ja tehdasmaista, mitä esimekriksi minimalismi usein on: Massiiviset ja tehtaassa esiteollisesti valmistetut suuret kliiniset pinnat saavat ihmiset vieraantumaan tiloista. 

Rakastan tätä kasvien peittämää ikkunaseinää! 

Talo toimi kunnantalona vuosina 1952 - 1993, kunnes Säynätsalo liitettiin osaksi Jyväskylää. Nykyään se on suojeltu kohde, mutta sitä voi ilmeisesti jopa vuokrata. Alakerta toimii kirjastona.

Suosittelen käymään, jos ajelee Keski-Suomessa tänä kesänä. Se avaa kivalla tavalla Aallon arkkitehtuuria.

Aallon arkkitehtuuri jakaa paljon mielipiteitä: toiset ylistävät ja toisten mielestä hänen funktionaalisuus ei lopulta ollut kovinkaan funktionaalista. Itse en tiedä arkkitehtuurista niin paljon, että osaisin sanoa. Hienoa tyypissä on se, että hän teki asioita niin laidasta laitaan: Pompöösejä rakennuksia, kuten Finlanida-talon, mutta myös pientä muotoilua, kuten vaikka ovenkahvoja. 

Suosittelen käymään!

 

Oletteko käyneet Alvar Aallon rakennuksissa? Mitä tykkäätte?

 

Säynätsalon kunnantalo Parviaisentie 9, Säynätsalo

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen vihdoin ymmärtänyt, mistä tässä oikein kiikastaa. Joukossamme elää nimittäin yksi ammattiryhmä, joka harhaisesti luulee viettävänsä aikaansa myöhäiskeskiajalla, tarkemmin sanottuna 1600-luvulla. Tämä ammattiryhmä on kuljetuspalvelun työntekijät.

Kaikki käy yksi yhteen: Postilaitos perustettiin Suomeen vuonna 1638. Postimuseon mukaan tuolloin postin kuljetus perustui postitalonpoikajärjestelmään, jossa postia kuljetettiin talosta taloon aluksi jalan ja myöhemin ratsain. Siitä, koska posti sitten saapui perille, ei ollut tietenkään mitään takeita, vaan ajatus oli, että kyllä sitä on joku sitten vastaanottamassa kiitollisna.

Kun postiratsu kylään saapui, niin sitä mentiin suurella jouolla ja kunnioituksella vastaan!

No, tämän kevään kokemukseni erinäisistä tavaran kuljetuksista vastaa hyvin tätä kokemusta. Vaikka ihmiskunta on luonut monenlaisia järjestelmiä (kuten kalenterin, johon voi merkitä päivämäärän ja kertoa, milloin ajatteli tulla tuomaan lähetyksen sekä puhelimen, jolla voi soittaa ja kertoa jopa tarkemman kellonajan lähetyksen saapumiselle), eivät nämä tällaiset modernit järjestelmät ole vielä ilmeisestikään saavuttaneet tavarankuljetusyrityksiä.

Olen tänä keväänä tehnyt sekä keittiöremonttia sijoituskämpällämme että kalustanut lastenhuoneen uudestaan, ja on ollut aivan jumalattoman vaikeaa saada oikeita tavaroita toimitettua perille.

Vaikuttaa siltä, että tavarantoimittajat uskovat ihmisten istuvan kotonaan odottamassa saapuvaa lähetystä siitä sekunnista saakka, kun tämä on sen tilannut. Kuka muka olisi päivisin esimerkiksi töissä tai muissa riennoissa? Jos tavaraa on tulossa, niin sitä sitten varrotaan. Välillä tavarantoimittaja voi vähän kujeila ja sanoa, että "tulen tänään kello 08 - 16 aikoihin" ja sitten soittaa kello 19 ja sanoa, että "täällä sitä nyt ollaan, missä olet?!" Sitten ollaan järkytyksestä kalpeina, kun pinnallinen lortto on lähtenyt kylille ja jättänyt tavaran odottelun sikseen (tehtyään ensin kotona etätyöpäivän ja odotellessaan toimitusta kuin kuuta nousevaa). Sama pikku pila voidaan sitten toistaa seuraavana päivänä.

Tällaista ei ole tapahunut kerran tai kaksi, vaan aivan järjestäen. Tästä syystä haluaisinkin toivottaa tavarantoimittajayritykset tänne modernille 2000-luvulle! Samalla haluan muistuttaa, että on olemassa sellainen koodisto kuin puhekieli, ja siinä on sellaisia sääntöjä, että jos sanoo tulevansa kello 14 - 16 välillä, niin sitten voi yllättää ihmisen iloisesti, ja tulla ihan oikeasti tällä välillä. Tai ainakin ilmoittaa, mikäli ei sittenkään aio tulla.

Mukavaa kesää kaikille tavarantoimittajille toivottaa Katkera kanttura!

 

 

Ps. Vaikka tavaraa oli vaikea saada esimerkiksi Alpun huoneeseen, niin sitten kun se vihdoin saapui perille, niin olen ollut ikionnellinen lopputulokseen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sain aivan älyttömän kiinnostavia kysymyksiä tähän kysy mitä vain -postaukseen (saa edelleenkin ehdottaa postausaiheita!). Etukäteen en edes tajunnut, miten hyvään saumaan tuo postaus tuli, sillä olen pystynyt poimimaan sieltä mahtavalla tavalla isoja keskustelunaiheita mun ja Tikin Suomi-trippiin. (Alppukin osallistui toki keskusteluun muun muassa kertomalla seuraavaa: "Kiveä tattuu!" Hän on huolissaan siitä, sattuuko kiveä silloin, kun kiven heittää maahan.)

Yksi tuossa postauksessa esitetty pysäyttävä kysymys oli: Mitä olen joutunut uhraamaan, jotta olen nyt päässyt tähän missä nyt olen?

Ensimmäinen reaktio oli, että en tietenkään mitään. Elämäni on niin mukavaa, että ei tässä mitään olla uhrattu. Mulla on elämässä ollut hirveästi hyvää tuuria, joten voivottelu siitä, mitä en ole saanut, kuulostaa irvokkaalta. Sitä paitsi uhraaminen on sukua uhriutumiselle, ja suhtaudun itseeni vähän turhankin armottomasti: itse olen elämäni päätökset tehnyt ja niistä on itse vastuu kannettava (vaikka en ajattele tällä tavalla oikeistoliberaalisti muista ihmisistä). Näin ollen ajatus siitä, että mieltäisin tekemäni päätökset joidenkin asioiden uhraamisena tuntuu vieraalta.

Mutta sitten kun tarkastelen kysymystä hieman neutraalimmin, ilman tuohon uhraus-sanaan kiinni jäämistä, niin totta kai olen uhrannut asioita, jotta olisin tässä. Tässä tapauksessa uhraaminen tarkoittaa sitä, että tekemällä yhden valinnan karsii toisen valinnan pois elämästään. Siitähän elämässä on ylipäänsä paljolti kyse, päätöksistä ja niiden seurauksista.

Jos oikein tutkailen itseäni, niin jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt monet päätökseni ajattelemalla yhtä tärkeää juttua, joka on ollut ylitse muiden: Olen parikymppisestä saakka halunnut lapsen. En heti enkä hinnalla millä hyvänsä, mutta mulla on noista ajoista asti ollut sellainen ajatus, että minä haluaisin olla äiti. Tämä kuulostaa hassulta ja jopa kunnianhimottomalta, koska nykyään vallalla olevaan uusliberalistiseen feminismiin tuntuu kuuluvan se, että naisen tulee tavoitella ensisijaisesti uraa ja vaurastumista, ei niinkään perhettä. Ja totta kai minäkin haluan uraa ja vaurastumista, mutta ennen kaikkea olen ajatellut, että lapsen saaminen tekisi minut onnelliseksi. En ehkä ole tietoisesti ajatellut näin, mutta tällä lailla jälkikäteen ajateltuna huomaan, että tämä halu on vaikuttanut moniin päätöksiini elämässä. Tämä johtotähti mielessäni olen uhrannut moniakin juttuja:

Olen uhrannut irtosuhteet ja deittailun. Aloin seurustella Tikin kanssa silloin, kun olin 21-vuotias, eli kävin kolmatta vuotta yliopistoa. Tätä ennen minulla oli kyllä ollut ihan hyvä määrä poikaystäviä, eli Tiki ei todellakaan ollut mikään ensimmäinen rakastettuni, mutta silti tuntuu, että aika nuorena me mentiin yhteen. (Tiki oli tosin tuolloin 27-vuotias, eli hän oli jo kokenut elämää.) Tajusin yllättävän nopeasti, että Tiki on tyyppi, josta haluan pitää kiinni, jonka kanssa haluan vanheta – ja jonka kanssa haluan saada lapsen.

Joskus mietin, että olisi upeaa, jos olisin voinut tavata Tikin vaikka kolmen tai viiden vuoden päästä tästä, ja rillutella menemään esimerkiksi Erasmus-vaihdon ajan tai silloin, kun Tinder rantautui Suomeen. Tämä olisi tietänyt paljon kutkuttavia kohtaamisia ja kiinnostavia anekdootteja elämästä, mutta ei. Ei se oikein mene niin, että ”hei otetaan pikku seikkailutauko ja hurvitellaan ympäriinsä ja jatketaan siitä mihin jäätiin”. Tai totta kai joillakuilla se voi mennä niin, mutta omalla kohdalla on pitänyt tehdä ihan tietoinen valinta, että joko me ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Ja vaikka ei olemisesta olisi seurannut varmasti kaikkea hauskaa, niin ei se olisi ollut sen arvoista, etten olisi saanut tätä, mitä minulla nyt on.

Olen uhrannut myös sellaisen nuoruuden irti olemisen tunteen. Mun aikuisuus koitti yllättävän nopeasti, kun sain 21-vuotiaana myös vakituisen työn omalta alalta. Tuohon aikaan, vuonna 2009 taantuma, yt-neuvottelukierrokset ja median murros olivat juuri alkamassa, joten ihan kaikki kertoivat kerta toisensa jälkeen, miten hyvä tuuri oli, että sain vakityön hyvästä aikkarista. Ja olihan se. Olin tuossa samassa talossa töissä 30-vuotiaaksi saakka, ja sinä aikana opin valtavasti, loin hyvät verkostot ja tienasin rahaa niin, että sain esimerkiksi asuntolainan ensimmäiseen asuntooni.

Kuitenkin kolikon kääntöpuoli on se, että missasin päämäärättömän leijailun, kymmenittäin opiskelijabileitä ja hapuilevan pohdinnon siitä, että mitäs nyt seuraavaksi. En usko, että olisin ilman tuota duuniakaan koskaan lähtenyt Goalle soittelemaan djembeä puoleksi vuodeksi, mutta olisin taatusti reissannut enemmän, opiskellut vähemmän tavoitteellisesti ja enemmän huvitteellisesti sekä ehkä muuttanut hauskojen kesätyöpestien perässä ympäri Suomea eri paikallislehtien toimituksiin.

Nyt olen saanut viiden viikon kesälomat ja lomarahat 22-vuotiaasta lähtein ja käynyt kasista neljään töissä koko muun vuoden. En tietenkään pidä tätä minään suurena uhrauksena, päinvastoin olen ollut hyvin etuoikeutettu välttyessäni kesätyönhakustressiltä. Ja silti sitä aina joskus haikailee, että mitäpä jos olisin seilannut vapaammin vähän pidempään. Ajattelin kuitenkin aina (näin jälkikäteen mielestäni täysin virheellisesti), että jos haluan lapsen, niin äitiyslomalle on kiva jäädä vakituisesta työstä, joten parempi on nyt pitää kiinni siitä mitä on. (Jos saisin nyt sanoa 25-vuotiaalle Julialle terkkuja, niin sanoisin, että vakituinen työ on vain omituinen illuusio, älä ressaa.)

No, sitten se herttainen ”hapuileva pohdinto” iskikin äitiyslomalla todella lujaa vasten kasvoja, ja vietin puoli vuotta unettomana syvässä kriisissä siitä, mitä haluan tehdä elämälläni, kun kerran tämä lapsikin on nyt hankittu. Nyt onneksi elämä on taas tasapainossa ja tuntuu, että olen juuri siellä missä pitääkin.

Olen sulkenut monia muitakin ovia valinnoillani, tai no, jokainen valinta sulkee jotain, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kaikkea en kuitenkaan uhrannut. Kävin ulkomailla humpuuttelemassa Erasmuksessa (oman niitä irtosuhteita) ja elin vuoden kommuunissa, vaikka olin vakitöissä ja vakisuhteessa.

Ylipäänsä nämä mitä jos -ajatukset kannattaa pitää aisoissa ja perspektiivissään, koska ei elämä ole mitenkään ohi vielä. Ennemminkin nyt ajattelen, että sitten joskus, kun en ole enää ihan niin vahvasti vastuussa tuosta pikku ukkelistani, menen sekoilemaan jonnekin Aasiaan. Voi olla, etten silloinkaan hanki djembe-rumpua tai eksoottisia seksitauteja, mutta viisikymppisenä nämä sekoiluhommatkin voi tehdä sitten tyylillä – kun on varaa ja elämänkokemusta.

 

Mitä sinä olet uhrannut päästäksesi siihen, missä nyt olet?

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Sen vain tietää on surkea elämänohje

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Istuskelen Vehmersalmella Tikin isän mökin tuvassa ja katselen ikkunasta avautuvaa järveä. Ylen ykkönen soittaa klassista radiosta, ja pian grillataan tofua ja ananasta. Alppu nukkuu yläkerrassa päiväuniaan. Olo on niin onnellinen kuin vain voi olla. Hyttysenpistot vähän kutittaa, mutta toisaalta niidenkin raapiminen on vain puoliksi ärsyttävää, toinen puoli taas on nautintoa.

Ollaan oltu nyt viikko tien päällä. Lähdin heti viimeisen työpäivän iltapäivänä Vihtiin ystäväni Anna-Kaisan morsiussaunaan, lauantaina samassa paikassa oli häät. Siitä suunnattiin Turkuun isosiskon kolmannen tyttären ristiäisiin. Kahden mökkiyön jälkeen suunnattiin Vaasaan. Pysähdyttiin matkalla Porissa lounaalla ja Kristiinankaupungissa ihan vain ihastelemassa vanhoja puutalokortteleita. Matka jatkui Mänttä-Vilppulaan, Siilinjärvelle ja nyt ollaan oltu täällä mökillä kaksi päivää.

On hassua, miten käytännössä olen unelmoinut tällaisesta elämästä jo vuosikymmenen. Ennen lasta minulla on ollut tapana reissata lomilla pitkällä. Kuuba, Intia, Kiina, Thaimaa, Myanmar, Tansania. Ajattelin aina tuolloin, että ”sitten kun minulla on lapsi, tutustun Suomeen, joten on parempi nyt tehdä näitä reppureissuja”. Vaikka ulkomaanmatkailu on tietenkin upeaa, niin osa minusta sitten kuitenkin näillä pitkillä ulkomaan reissuilla alkaa odottaa, että olisipa tämä jo ohi. Olisinpa jo kotona sohvalla katsomassa telkkaria ja omassa sängyssä köllöttelemässä. 

En voi sille mitään, mutta ulkomaanmatkailu on minulle henkisesti raskasta. Olen loppujen lopuksi aika herkkä ihminen, ja isot kokemukset saattavat aiheuttaa minussa myönteisten tunteiden lisäksi jonkinlaista selittämätöntä haikeutta ja jopa ahdistusta. Lisäksi ulkomaanmatkailu on myös fyysisesti raskasta. Nukun aina vieraissa paikoissa vähän huonommin kuin kotona, ja koska olen suorittajaluonne, matkoilla pitää kävellä noin 15 kilometriä päivässä, jotta saisi kohteesta kaiken irti.

Nyt kun minulla on tuo lapsi, on kaikki ”tekosyyt” olla vain Suomessa. Ja tätä reissua tehdessä olen huomannut, että Suomessa matkatessa en ollenkaan odota, koska pääsisin jo kotiin. Ollaan yövytty hotellissa, bed and breakfastissa sekä mökeillä, ja olen nukkunut paremmin kuin vauva (koska en ole heräillyt keskellä yötä vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa).

Ja vitsi että Suomi on kaunis. Täällä on aivan taivaallisia maisemia, järvi kimaltelee auringossa, mäntyjen jylhät rungot kasvavat vieri vieressä ja kirkuvan keltaiset pellot levittäytyvät Pohjanmaan lakeuksissa upeasti loistaen. Sinisen taivaan pilvet ovat kuin kultakauden maalauksia, on vain pakko ihastella.

En halua jeesustella, koska olen matkustanut elämässäni niin paljon. Avaan kuitenkin hieman matkustusajatteluani, sillä sitä on kysytty jonkun verran, muun muassa tässä postauksessa. Viime aikojen uutiset ovat taas nostattaneet ilmastoahdistusta, ja nykyään mietin oikeasti päivittäin, millaisen maapallon jätän tuolle pikku ukkelille ja hänen mahdollisille jälkeläisilleen. Tästä syystä lentäminen on alkanut tuntua yhä vältettävämmältä asialta. En ole ryhtynyt mihinkään radikaaleihin toimenpiteisiin matkustelun välttämiseksi, mutta olen tehnyt sellaisen häilyvän linjauksen, että ei esimerkiksi enää matkusteta joka vuosi lämpimään. 

Kun vielä viisi vuotta sitten piti päästä joka talvi aurinkoon, nyt olemme käyneet "enää" joka toinen vuosi. Ja kesällä matkustetaan vain silloin, kun ihan kamalasti tekee mieli. Ei lähdetä vain siksi, että ”nyt kun kerran on aikaa, niin lennetään Eurooppaan”, vaan reissataan vain silloin, kun matkustaminen tuntuu todella houkuttelevalta. Ei sitäkään lentämistä pysty tietenkään itselleen mitenkään legitiimisti selittämään, mutta ainakin tällainen itsensä rajoittaminen on askel parempaan. 

Selkeä suunta omassa ajattelussa on se, etten pidä ulkomaille matkustamista enää erityisen rohkeana, siistinä tai tavoiteltavana asiana, eikä kuvat palmun alla löhöilevistä ihmisistä aiheuta juurikaan kateutta.

En tietenkään millään tavalla paheksu tai tuomiste muiden lentämistä, ei mulla edes olisi varaa siihen (eikä muiden tuomitseminen nyt muutenkaan ole hyvä tapa kuluttaa päiväänsä). Luultavasti ensi talvena reissataan taas jonnekin, kun sellainen lämmön kaipuu ylittää ilmastoahdistuksen (kognitiivinen dissonanssi, krhm), kun viime talvi pysyttiin Suomessa. Katsotaan nyt.

Mutta palatakseni vielä Suomi-reissaamisen ihanuuteen: Kolmestaan perheen kanssa oleminen on ollut tosi ihanaa. Alppu selvästi nauttii siitä, että hän saa molempien vanhempien huomion. Aina kun Tiki käy edes ulkona sytyttämässä grilliä, Alppu alkaa heti kysellä: ”Missä iti on?” Se haluaa meidät ympärilleen hassuttelemaan ja kujeilemaan. Olen itse nauttinut tästä yhdessä lööbaamisesta valtavasti. On niin hauskaa käydä kolmestaan saunassa, soutelemassa tai museossa. Kun arjessa hommat menee usein niin, että Alppu on joko mun (ja mun ystävien) seurassa tai Tikin kanssa, niin tällä matkalla on koko ajan kaksi vanhempaa hoitamassa yhtä lasta. Tämä asetelma tekee kaikesta rentoa ja kivaa.

Pian matka jatkuu Imatran kautta Helsinkiin, sen jälkeen suunnitelmissa on löllyä Turun saaristossa meidän mökillä. Kesä Suomessa on maailman paras asia!

 

Kuluuko tämä kesä kotimaassa vai matkustatko muualle?

 

Lue myös:

Kaksi vuotta sitten tehtiin samanlainen Suomi-reissu

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages