Ladataan...
Juliaihminen

Sain ihanan toivepostausaiheen: Miten taaperon kanssa eläminen eroaa vauvan kanssa elämisestä? Eikö ole kamalaa, kun rakas suloinen vaavi kasvaa isoksi? On ja ei ole. 

Itse asiassa mä olen huomannut itsessäni odotapa vain -horisijan. Tosin mun odotapa vain -fraasit eivät ole sellaisia  "odotapa vain, kun se alkaa syödä kiinteitä, hankaluudet alkavat" tai "odotapa vain, kun se liikkuu, et saa hetken rauhaa ja koen kaikkivoipaisen hermoromahduksen”.

Sen sijaan ne ovat tällaisia. 

 

Odotapa vain, kyllä tuo vastasyntynyt on suloinen, mutta sitten kun se alkaa hymyillä, se on VIELÄ TUHAT KERTAA SULOISEMPI!!!

Hymyileminen on ihanaa, mutta kun se nauraa ekan kerran SÄÄ KUALET ONNESTA!!!!!

Kääntyminen on hauskan näköistä, mutta sitten kun se ryömii, SEN KANSSA LEIKKIMINEN ON MAAILMAN SIISTEITÄ!!!!

Onhan nelikuinen pötkäle aika helppo kahvilavauva, mutta sitten kun sen voi laittaa puolivuotiaana istumaan syöttötuoliin ja sää voit juoda kahvia kaksin käsin, niin KAHVILAELÄMÄ MUUTTUU TAIVAALLISEKSI!!!!

Joo, eivät nuo maitokakat haise pahalta, mutta sitten kun se alkaa syödä kiinteitä, SITÄ KAKKAA TULEE VAAN NIIN PALJON HARVEMMIN!!!!

Ryömiminen on siisti homma, mutta sitten kun sille kehittyy itsesuojeluvaisto ja se osaa tulla itse sängyltä alas, SÄÄ VOIT HUOKASTA HELPOTUKSESTA, ETTÄ EI SE LASPONEN TUHOUTUNUTKAAN!!!

Vokaalien ölinä on hassua ja viihdyttävää, mutta kun se sanoo ekan kerran täysin selvästi äiti (tai kärpänen, joka oli erään mun kaverin ensimmäinen sana), SYDÄN PAKAHTUU ONNESTA SYKKYRÄLLE!!!!

On ihanaa, kun vaavelo alkaa itse avata suutaan syötettäessä, mutta kun se itse ottaa luskian käteen ja alkaa vetää puuroa omatoimisesti YLPEYS ROIHUAA RINNASSA KUIN TURUN PALO!!!

Konttaaminen on iso edistysaskel, mutta sitten kun se osaa seistä, sen voi laskea ihan mihin tahansa, vaikka merellä poijun nokkaan (ööö?), JA ELÄMÄ HELPOTTUU IHAN SAIRAASTI!!!!

On mukavaa, kun se osottelee asioita, mutta kun se tuo itse kengät ja takin sulle merkiksi ulos lähtemisestä, SEN MIELENLIIKKEET AVAUTUVAT KUN ROSETTAN KIVI!!!

Tuo seiniä pitkin hiihtäminen on tosi liikuttavaa, mutta sitten kun se oppii kävelemään KOKO MAAILMA AVAUTUU IHAN UUDELLA TAVALLA!!!

On veikeää, kun se välillä ottaa sua varpaasta kiinni, mutta sitten kun se oppii halimaan ja pussamaan, EI OLE ENÄÄ PALUUTA, SE ON VAAN NIIN NIIN IHANAA!!!

Okei, mä en luonnollisestikaan sano ihmiselle, jonka lapsi on juuri oppinut konttamaan, että ”ei tuo vielä mitään”. Päinvastoin, olen tosi innostunut ja iloinen hänen (ja hänen lapsensa) puolesta.

Sen sijaan sanon tämän hälle, joka suree vauvansa kasvamista. Lapsi on siitä hauska ilmiö, että se muuttuu koko ajan vain paremmaksi. (Mikä tuntuu toki mahdottomalta, kun se on niin superkiva koko ajan.)

Mun lapseni on vuoden ja viisi kuukautta. Se kävelee, puhuu ihan pikkuisen ja osaa jo antaa aamupusun.

 
Mitäs mun tässä kannattaisi odottaa(pa vain)?

 

 

Kuvissa: Alpun haalarit, pipo ja kengät saatu Reimalta 

 

Lue myös:

Nauti nyt vielä kun lapsi on tuommoinen

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Rahapostaussarja jatkuu! Nyt käsittelen parisuhteen raha-asioiden hoitamista.

Me ei olla taidettu riidellä Tikin kanssa ikinä rahasta. Raha on pikemminkin molemmille semmonen hauska harrastus, josta on mukava jutustella. Vähän kuin elokuvista tai ruuasta. Kummallakaan meistä ei ole mitenkään himmeät tulot, ennemminkin ollaan sellaisia protestanttisia "työtä tekemällä ja sijoittamalla voi vaurastua" -tyyppejä.

Se, että raha-asioista ei tule sanaharkkaa, johtuu tietenkin siitä, että me ollaan niin etuoikeutetussa asemassa, ettei meillä ole puutetta rahasta. Molemmilla on vakituinen kuukausipalkka. Sen sijaan me riidellään ajasta (ja herregud, siitä vasta riidelläänkin), ja se taas johtuu siitä, ettei omaa aikaa ole lapsen tulon jälkeen koskaan tarpeeksi. Eli uskon, että jos jossain vaiheessa meillä alkaisi tehdä taloudellisesti tiukkaa, tälläkin elämänalueella alettasiin rettelöidä.

Toinen syy siihen, miksi raha ei aiheuta kränää, on se, me ollaan hiottu keskinäiset rahabisneksemme niin sujuviksi, etteivät ne ole koskaan aiheuttaneet mitään katkeruutta kummankaan sialussa. 

Miten me sitten ollaan hoidettu keskinäiset raha-asiamme?

Molempien palkka tai tulot (Tiki on nyt hoitovapaalla) tulevat omalle tilille. Sitten maksetaan aika lailla kaikki protestanttisesti puoliksi. Vaikka Tikillä on aina ollut isompi palkka kuin mulla, niin me ollaan silti päädytty tähän systeemiin. Toisaalta nyt hoitovapaan aikana Tiki saa huomattavasti mua vähemmän, mutta sitten se elelee säästöillään ja on tehnyt muutamia pikku duuneja kevään aikana. (Mä hoidan Alppua aina perjantaisin).

Mulla on aika monta tiliä, joita seuraan suurella kiinnostuksella:

Oma tili, oma säästötili, oma korkeampikorkoinen Norwegianin tili ja oma arvo-osuustili Nordnetissä.

Yhteisiä tilejä on asuntotili, yhteinen säästötili, S-tili eli ruokatili ja sitten kolme eri asuntolainaa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, kuun 15. päivä molempien tileiltä siirtyy automaattisesti 900 euroa asuntotilille ja 200 euroa yhteiselle ruokatilille, johon molemmilla on kortti.

Se, mitä näiden joka kuukausi tililtä siirtyvien summien jälkeen jää omalle tilille (mulla yleensä joku 800 euroa) on sitten omaa käyttöä varten. Eli niillä hurvitellaan tai sijoitellaan menemään.

Asuntotililtä maksetaan kaikki asumiseen liittyvä ja joitain isompia juttuja, kuten vakuutukset (jeskamandeer, maksoin juuri 600 euroa vakuutuksista!) ja vaikkapa Alpun muskari. S-tililtä taas maksetaan kuukauden ruuat, yhteiset ravintolaillalliset ja Alpun pienemmät jutut.

Ihan meidän suhteen alkuaikiona meillä ei ollut yhteistä ruokatiliä, mikä oli vähän epäreilua, koska Tiki kävi aina kaupassa, joten se joutui myös aina maksamaan kaiken.

Molemmilla on oma pankkikortti S-tilille, joten siltä on helppo maksaa perjantain Liidelin-reissut ja pikku pyrähdyksen Alepaan. (S-tili on siitä kiva, ettei siinä ole mitään ylimääräisiä maksuja.) Mun kaverit joskus kyselevät, että mitä jos toinen syö enemmän tai ostelee vaikka kalliita bissejä useammin kuin toinen. Mä en jaksa ihan näin pienistä summista stressailla. Noin pienien juttujen kyylääminen ei tee hyvää mulle tai meidän suhteelle, koska se olisi sitten loputon suo. (Ja tämä edelleen siksi, ettei kummallakaan ole puutetta rahasta.) Vaikka kun olin raskaana ja käytiin ulkona syömässä, Tiki otti viiniä ja minä en, niin sillä ei ollut mulle mitään merkitystä laskua maksaessa.

Tämän lisäksi meillä on kaikenmoisia satunnaisia säästöprojekteja, jolloin tehdään vähän enemmän töitä tai säästetään nopeammin, jos on joku tietty, mitä varten tarvitsee. Silloin saatetaan säästää just tuolle yhetiselle tilille niin, että asetetaan joku sovittu summa, tyyliin: "Joulukuuhun mennessä siellä on 8000 euroa."

Me tykätään aina välillä pitää sellainen sniiduilukuukausi, jolloin ei vaikka laiteta rahaa alkoholiin, vaatteisiin tai paljon mihinään ekstraan tai vaikka syödään vähän tarkemmalla budjetilla. Tänä vuonna ajateltiin pitää synnitön syyskuu. Tämä on täysin sellaisen etuoikeutetun lorton "köyhäilyä", josta saa perverssiä mielihyvää sen jälkeen, kun on hassannut koko kesän rahojaan menemään.

Musta kaikkein tärkeintä parisuhteen raha-asioissa on se, että molemmille jää tunne siitä, että asiat menevät reilusti. Meillä on myös suht samanlaiset kulutustottumukset ja täysi luotto toisen kykyyn hallita raha-asioitaan. En voisi koskaan kuvitella, että Tikille iskisi joku eeppinen pikavippivelka jostain takavasemmalta tai että se ostaisi tyyliin auton meidän yhteisen tilin rahoilla.

Ai niin, nyt muistin, että kyllä me ollaan joskus riidelty rahasta! Aikoinaan mun piheilyn pahimpina vuosina mä rageilin Tikille siitä, jos se otti junan bistrokärrystä omalla rahallaan oluen, koska "se on niin kallista". Sitten Tiki vähän puhutteli mua, ja mä ymmärsin kantturamaisuuteni ja aloin ihmisiksi.

 

 
Miten te jaatte rahanne parisuhteessa?

 

 

Kuvat: Meidän äiti toi mamman jäämistöstä tällaisia pikku asusteita, joilla sitten alettiin pelleillä. Turkis ei tullut käyttöön. Pääsin kuitenkin leikkimään pikku kroisos-ladyä!

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Hengailin tänä viikonloppuna Turussa pitkään veljeni Oton kanssa. Ajeltiin yhdessä ympäri Turkua ja tehtiin vähän hommia meidän mökillä. Tuli taas oikein sellainen onnen hyrskäys, että voi kun Otto niin mahtava tyyppi.

Kuten olen kertonut, meidän lapsuudenkotiin kuuluu neljä sisarusta, Lotta, minä, Sofia ja Otto. Olemme keskenämme tosi läheisiä, kaikki on mulle älyttömän rakkaita. Otto on nuorin, ja hänellä on siksi tietynlainen suosikkiasema meidän kesken.

Toisaalta Otto on koko lapsuutensa joutunut kestämään kolmen isosiskonsa kritiikkiä. Meillä on ollut tapana kertoa Otolle, milloin hänen vitsinsä kaipaisivat parempaa terää ja tehdä kaikenlaisia kepposia sille. Ehkäpä tämä on karaissut Oton sillä lailla, että siitä on tullut kaikkein hauskin meistä. Sitten se lähettelee esimerkiksi tällaisia kuvia whatsapissa tai pitkiä ääniviestejä, joissa se kertoo, miten se on opettanut jonkun 5-luokkalaisen solmimaan kengännauhat. (Se tekee välillä opintojen ohessa keikkaa erityisluokan avustajana.) Myös se on viihdyttävää huumoria, kun Otto katsoo himassaan eduskunnan kyselytuntia ja referoi sitä meille livenä whatsapissa.

Jos mun pitäisi päättää, kenen kanssa lähden avaruuslennolle Marsiin, Otto olisi mun ykkösvalintani. Etenkin kriisitilanteissa se on miltei luonnottoman rauhallinen. Meillä on Oton kanssa yhteinen purjevene, ja kesäisin Otto opettaa mua purjehtimaan sillä. Kerrankin mä mokailin keskellä Airistoa niin, että vene teki 180 asteen käännöksen tulosuuntaan, puomi rytkähti väkivaltaisesti toiselle puolelle ja tuulta oli 11 metriä sekunnissa. Ilman että ilmekään värähti, Otto alkoi täysin rauhallisesti katsoa merikortista, ollaanko me menossa kiville vai voiko tähän suuntaan lähteä. 

Lisäksi Otto on harvinaisen diplomaattinen. Kun me oltiin Yhdysvaltojen länsirannikolla muutaman viikon road tripillä, Otto oli meistä viidestä se, joka piti hyvän fiiliksen yllä silloin, kun joltakulta muulta meni hermo. Jos meinasi tulla kinaa, Otto kertoi kaskun jostain sen omituisesta kaverista tai laittoi Willie Nelsonin On the Road Againin soimaan.

(Otto on sanonut, että ainoa asia, mikä saa hänet suuttumaan, on se, kun ollaan pimeässä metsässä ja joku väläyttää taskulamppua niin, että silmät sokaistuvat hetkeksi ja sitten joutuu taas odottamaan, että silmä tottuu näkemään pimeässä. Kyllä minäkin suuttuisin.)

Mitä ehkä eniten Otossa ihailen, on sen oikeudentaju. Se opiskelee kauppakorkeassa, ja sillä on selvästi motivaatio tehdä maailmasta parempaa ja oikeudenmukaisempaa paikkaa, ei hyötyä maailman virheistä rahan kiilto silmissä. Välillä musta tuntuu, että se on vähän liiankin empaattinen tyyppi, kun me sisarukset usein vähän huomaamattamme laitetaan se tekemään meille palveluksia, hoitamaan meiän lapsia tai kyyditsemään meitä eri paikkoihin. Yritän tsempata tämän kanssa, koska Otto ei oikeastaan koskaan sano mihinkään ei. 

Oh, nyt mä jo liikutuin tässä omista sanoistani, kun aloin antaumuksellisesti fiilistellä Ottoria (tämä on yksi lapsuuden peruja oleva kiusaamislempinimi). Niin siistiä, että Alpulla on oma Otto-eno, jonka kanssa voi riekkua ja jolta voi oppia kaikkea, mikä nyt elämässä on oppimisen arvoista. Ja niin siistiä, että meillä on oma Otto-veli. 

 

 

Onko teidän lapsilla kivoja enoja, setiä tai tätejä?

 

 

Kuvat: Viime kesänä Alppu oli tuollainen pieni pötkäle, jolle Otto opetti jalkapallon saloja (ja Lotan tytöille myös bofferimiekkailua)

 

Katso myös:

Voimakuva

Oton kanssa purjehtimassa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages