Ladataan...
Juliaihminen

Mikä on parempaa kuin ihana vappulounas rakkaiden ystävien kanssa? Kaksi ihanaa vappulounasta rakkaiden ystävien kanssa!

Oli muuten hauskaa, kun ensimmäisellä lounaalla Alppu oli "iso poika", eli muita vaaveleita vanhempi. Toisella lounaalla se taas oli "pikku palleroinen", eli joukon nuorin. Oikeastaan Alpun oma käytös ei erityisemmin siinä muuttunut: semmosta pientä projektia se yksikseen vääntää välittämättä kauheasti kanssaeläjistä (korkeintaan sitä kiinnostaa, jos jonkun toisen kädessä on joku esine).

Sen sijaan mun oma suhtautuminen vaihteli: Voi meidän isoa! Se osaa jo niin hienosti taapertaa ympäriinsä, jopa kyykistyä maahan ja ottaa tavaran ja kuljettaa sitä eteenpäin. (Mitä sitä muita taitoja ihminen oikeastaan enää tarvitsee?)

Voi meidän pikkuista! Se on vähän tuollainen hassulainen kömpelö, yrittää päästä isojen tyttöjen kanssa "Karhunpesään", mutta vähän ulkopuolinen se noissa leikeissä on. (Ilmeisesti jotain muita taitoja kannattaa sittenkin vielä kartuttaa CV:hen.)

Vappupäivä oli aivan ihana. Kiitos Aino & Otto sekä Raisa & Antti! <3

 

 
Tuntuuko teistä eri tilanteissa, että lapsi on "jo tosi iso" tai sittenkin "ihan semmonen pikkuinen"?

 

 

Katso myös:

Vappuaaton perinne on muodostunut

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen seurannut Ylen Vaakakapinaa vierestä ihaillen. Sen pointtina on, että omaa kehoaan saa ja pitää rakastaa, vaikka se olisi minkä muotoinen tai tai painoinen tahansa.

Olen ajatellut, että Vaakakapina ei suoranaisesti ole suunnattu minulle. Kuten juuri postasin, olen vihdoinkin päässyt semmoisesta ”lihavan ja epäliikunnallisen tytön” identiteetistä eroon. Mun ei tarvitse kuulla enää kehopositiivisuudesta, nyt kun kerran suhtaudun jo omaan kehooni positiivisesti!

Kunnes tajusin, että hmm, mä en ole suhtautunut kaikkien kehoihin positiivisesti. Tätä on todella inhottava myöntää, mutta olen ollut tässä suhteessa aika ajattelematon kanttura. Nimittäin joskus tutustuessani uuteen ihmiseen, olen ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota hänen painoonsa. Olen ajatellut mielessäni, että ”toi saleen haluaisi laihduttaa” tai ”ahaa, hän näyttää tuolta”. En luonnollisestikaan ole sanonut sitä ääneen, mutta ihan vain tämän asian ajatteleminen on tarpeeksi iso syy mennä lukemaan Jennyn terävä manifesti.

Jennyn pointit ovat (rankasti tiivistettynä):

1. Laihduttaminen ei kannata, sillä yleensä se lopulta vain tuo lisää ylipainoa.

2. Minkä kokoiset ihmiset tahansa "tuntevat itsensä lihavaksi", joten se on ennen kaikkea se "tunne" joka pitää karistaa päästä pois.

3. Terveydenhuollon pitäisi suhtautua ylipainoon järkevämmin: usein laihdutuskehotukset vain saavat ihmisessä aikaan päinvastaisen reaktion.

4. Mediassa pitäisi näkyä kaiken kokoisia vartaloita ilman kauhistelua.

5. Liikuntapaikkojen ilmapiirin pitäisi olla sellainen, että kuka vain kehtaa mennä urheilemaan ilman ikäviä katseita.

Todella hyvät pointit. Milloin syyllistämisellä, naljailulla tai alentuvasti suhtautumisella ollaan saavutettu maailmanhistoriassa mitään järkevää aikaiseksi? Jos pitää valita kahdesta vaihtoehdosta, niin kumpi on parempi: ihminen, joka pitää kehostaan vai ihminen, joka inhoaa kehoaan? Ihan jo yhteiskunnallisestikin olisi merkittävää, että meillä ei kasvaisi enää uutta sukupolvea, jotka käyttäisivät energiaansa kroppansa vihaamiseen.

Mistä nämä mun ajatukseni sitten tulevat, että ihmisen kropan pitäisi olla juuri tietyissä mitoissa ollakseen sopivia? Ainakin osaksi siitä, mitä mä näen ympärilläni ja millaisia kroppia meidän kulttuurissamme ihannoidaan. Tv-sarjoissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä elokuvissa hoikat ihmiset ovat menestyviä, ja vähän ylipainoiset näytetään joko surkeina tai vähintään koomisina (kuten jopa muuten niin vallankumouksellisessa Skamissa!).

Otetaan esimerkki: Ajatteletko kenestäkään ystävästäsi, että hän on ruma? Hyvä, en minäkään. (Jos vastasit kysymykseen kyllä, olet paha ja paatunut ihminen ja sielusi on grafeenia kovempi koppura).

Mä en luokittele mun ystäviäni sen perusteella, minkä painoisia he ovat. Mun silmäni on tottunut heihin, ja koska mä pidän heistä ihmisinä, mä pidän heitä myös kauniina ihmisinä. Miksi siis luokittelen tuntemattomia ihmisiä?

Siskoni Sofia vinkkasi mut seuraamaan  Instagarmissa yhtä Vaakakapinan mimmiä, Tytti Shemeikkaa. Hän postailee tyylikkäitä, hauskoja ja kauniita kuvia kropastaan instaan ja blogiinsa (tsekkaa vaikka tämä kuvasarja). Huomasin saman kuin Sofia: Ensin näin kuvissa "rohkean, kehopositiivisuudesta toitottavan pluskoon mallin". Pikkuhiljaa mun silmäni tottui ja kuvat alkoivat näyttää aika tavallisilta. Nykyään mä näen näissä kuvissa "kauniin ja tyylikkäästi stailatun ihmisen".

Ihan vain Tytin instakuvien seuraaminen on muuttanut aika paljon mun asennoitumista muihin ”pluskoon” ihmisten kuviin somessa. Mun pointtini on tämä: Mitä enemmän me näemme kuvia erinäköisistä ihmisistä, sitä luonnollisemmilta ja kauniimmilta ne alkavat tuntua. Ne eivät ole vain ”kiinnostava poikkeus” normaalista, vaan ihan osa sitä normaalia.

Vaakakapina on suunnattu kaikille: Sekä niille, joilla on matkaa oman kroppansa rakastamiseen että niille, jotka ovat itseensä jo tyytyväisiä. Nimittäin jokaisen pitäisi tsekata itsensä (check yourself!) ja ajattelunsa siitä, miten ihan oikeasti suhtautuu ihmisiin, jotka eivät näytä samalta kuin miltä itse näyttää.

Tästä syystä mä perkele vieköön haluaisin niitä kuvia kaiken näköisistä ihmisistä ihan kaikkialle. Tämä on paljon vaadittu, sillä yksittäisenä ihmisenä on hirveän vaikea lähteä sotaan isoa markkinakoneistoa vastaan. Mutta ainakin voi yrittää. Niinpä meikkis liittyy ylväänä vaakakapinoitsijoiden joukkoon. Tästä lähtien pyrin vahvasti siihen, että mun päässäni ei ole laihoja ihmisiä ja lihavia ihmisiä, on vain ihmisiä.

 

Ps. Lauantaina 6.5. vietetään muuten Älä laihduta -päivää. 

 

Onko täällä muita, joilla on tarvetta pään sisäiselle vaakakapinalle?

 

 

Kuvat: Meidän mamman kätköistä löytyi 1980- ja 1990-luvun Vogueita <3

 

Lue myös:

Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Paras tapa jäädä ihmisen mieleen, on pakottaa se ajattelemaan sinua joka kerta, kun se tekee jotain arkista.

Selitän. Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (2015) on nautinnollisen hyvä kirja. Siitä on jäänyt erityisesti yksi kohtaus mun mieleeni: Päähenkilö on treffeillä ja selittää mimmille, että mikäli haluaa saada ihmisen muistamaan sinut, pitää laittaa se yhdistämään jokin arkinen ja jokapäiväinen pikku askare sinuun. Sitten se kaataa lasillisen vettä päällensä ja sanoo, että tästä lähtein muistat minut aina, kun juot vettä. Illalla mimmi laittaa sille takaisin viestiä, että se joi vettä harjatessaan hampaita, ja alkoi ajatella miestä.

Tämä on nerokas keksintö. Tietenkään se ei ole noin yksinkertaista ja suoraviivaista. Yhdessä vaiheessa elämää voi ajatella paljonkin jotakuta, ja seuraavassa vaiheessa hänet jo unohtaa. Ei ole ihan yksinkertaista penetroitua jonkun mieleen noin vahvasti, ei ainakaan tarkoituksella. Itse asiassa mun mielestäni nämä jutut käyvät usein vahingossa. Ne eivät välttämättä ole millään lailla dramaattisia, päinvastoin. 

Kerron omasta elämästäni pari esimerkkiä.

Aina kun näen invataksin, ajattelen mun yläasteaikaista poikaystävää, Henkkaa. Kerran se tuli aika verisenä ja mustelmilla näkemään mua. Invataksi oli törmännyt siihen, kun se oli ollut pyöräilemässä. Kuski oli tietenkin noussut autosta paniikissa ja tullut hädissään katsomaan tilannetta. Henkka oli vain huikannut sille tyypillisellä mustalla huumorillaan: "Yritätkö sä hankkia lisää asiakkaita?!" Mua nauratti tämä silloin, ja mua naurattaa tämä edelleen, 15 vuoden jälkeen.

Kun maksan vanhanaikaisella korttipäätteellä, ajattelen Saara Helkalaa. Siihen maksupäättään ruudulle tulee maksaessa semmonen animaatio, jossa nuoli lähtee kohti pankkia, jotka on kuvattuna sellaisina pylväinä. Vuosia sitten, finanssikriisin pahimpaan aikaan Saara tokaisi läpällä: "Siinä ne meidän rahat lähtee taas Kreikkaan." (Kun ne pylväät näyttävät enemmän kreikkalaiselta temppeliltä kuin pankilta.)

Kun ripustan pikkuhousuja ja sukkia pyykkinarulle, mä ajattelen mun lapsuuden parasta ystävää Katarinaa. Me oltiin interrailaamassa kesällä 2006, ja pestiin wieniläisessä hostellissa nyrkkipyykkiä. Kata oli laittanut sukkansa ja pikkunsa roikkumaan sänkynsä reunalle ihan ruttuun. Mä tietenkin tarmokkaana käytännön muijana kävin suoristamassa ne, koska eihän ne kuivu rutussa kunnolla! Kata oli tästä huolenpidosta todella liikuttunut, ja tämä hetki jäi vahvasti mun mieleeni. Ja on siellä edelleen, yli kymmenen vuoden jälkeen.

Kukaan näistä henkilöistä ei todellakaan tiedä, että olen vuosia ajatellut heitä juurikin näissä tilanteissa. Ja vastaavanlaisia juttuja on varmasti kymmeniä, ellei satoja muitakin. Tässä mielessä se lapsuuden runo: "Muista silloin minua kun kirppu puree sinua" ei olekaan ihan niin dadaistinen sikermä kuin aluksi kuvittelisi.

Ai että olisi kiinnostava tietää, olenko mä tehnyt tai sanonut jotain, jolla olisin penetroitunut ikuisksi ajoiksi jonkun ihmisen arkiaskareiden mietteisiin. Ei voi koskaan tietää, milloin jättää toiseen pysyvän jäljen.

 

Onko teillä tällaisia vastaavia arjesta nousevia mielleyhtymiä ihmsiin tai tapahtumiin?

 

 

Lue myös:

Kotinimi kertoo, ettei kaikki ole aina niin vakavaa

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Pages