Ladataan...
Juliaihminen

Tässä kun olen käynyt läpi sitä, mitä sitä elämällään seuraavaksi tekisi, on ollut pakko miettiä vähän myös raha-asioita. On aina huvittavaa kuulla, kun jengi väittää, ettei raha tai tulojen nousu tee ihmistä onnellisemmaksi. Tietenkin ne tekee! Pitää olla saastainen hippi tai megarikas sanoakseen, ettei lisäraha ilahduta.

Juttelin onnellisuuden ja rahan välisestä suhteesta Aalto-yliopiston rahoituksen professori Markkku Kaustian kanssa. Oli lohdullista kuulla, että tulojen nousu tekee onnellisemmaksi vain tiettyyn pisteeseen saakka. Tätä on luonnollisesti tutkittu, ja tuloksena on, että ihmisen onnellisuuden kasvukäyrä lopettaa nousemisen suurinpiirtein silloin, kun bruttotulot ovat 70 000 euroa vuodessa.

Sehän ei ole edes mitenkään järjettömän paljon!

Mun bruttotulot ovat olleet tähän mennessä parhaana vuotenani vajaa 50 000 euroa, kun olen tehnyt oikein urakalla hommia. Eli tuohon lisättäisiin vielä hassut parikönt tonnia, ja mä olisin onneni kukkuloilla. Aikamoista! No, tämän vuoden tienesteistä en vielä osaa sanoa, mutta en kyllä tule pääsemään tuohon 50 000 euroon näillä näkymin, nelipäiväinen työviikko ei kauheasti kasvata tiliä.

Tämä on kuitenkin musta tosi ilahduttava tieto, koska se tarkoittaa, että vaikka Bill Gates on mua seitsemäntöistä pinkfiljoonaa kertaa rikkaampi, se ei ole kuitenkaan suhteessa mua saman verran onnellisempi.

Lottovoittajiakin on tutkittu. Aluksi voittajien onnellisuustaso nousee huomattavasti, mutta muutaman vuoden päästä se palautuu suurin piirtein alkuperäiseen, tai vähän korkeammalle, mikäli ihminen on sitä ennen ollut tosi pienituloinen.

Tulojen noustessa onnellisuuskäyrä nousee alussa tosi jyrkästi: Jos rutiköyhä saa asunnon ja ruokaa, hänen elämänsä tyytyväisyys kasvaa välittömästi huomattavan määrän. Omassa kodissa olo on turvallinen ja esimerkiksi väkivallan uhka laskee. Kun perustarpeet on tyydytetty, seuraava askel on sen verran rahaa, että voi harrastaa ja käydä vaikka ulkona syömässä. Sitten tulee matkustelu, jotkut luksustuotteet (kuten loputon mahdollisuus ostaa Jacky makupaloja), lopuksi ehkä vielä rahan tuoma status ja vallan tunne. Mahdollisuus olla tekemättä mitään.

 Mutta mitä sen jälkeen? Ei oikeastaan mitään. Raha on (tai ainakin sen kuuluisi olla) välinearvo, jolla saa elämäänsä materiaa tai kokemuksia. Ja niitä voi saada vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Mutta niin. Rahanmäärän kasvu ei siis tee loputtomasti onnelliseksi. Siitä me ei Kaustian kanssa harmi kyllä keskusteltu, paljonko tulojen pienentyminen laskee onnellisuutta: onko niin, että kun on kerran saavuttanut tietyn tason, on henkisesti hankala tulla siitä enää alaspäin? 

Vaikuttaa siltä, että mä otan tästä pian selvää. Lupaan kertoa sitten teille. 

 

 

Mitkä teidän tämänhetkiset vuOsitulot suurinpiirtein ovat? Oletteko tyytyväisiä summaan?

 

 

Lue myös:

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

Näin tulotasoni on noussut ja tämä se on nyt

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Edellisessä postauksessa kerroin, mitä töitä olen tähän mennessä tehnyt. Pääsin vuoteen 2016, eli siihen pisteeseen, jossa olin päättänyt, että nyt alan tosissani miettiä, mitä haluaisin tehdä urallani seuraavaksi.

Loppusyksystä 2016 mua alkoi ahdistaa aika paljon. Mitä hittoa mä teen?! Mitä seuraavaksi? Mitä mää oikein haluan?!

Kaikki kiteytyi nimenomaan siihen haluamiseen. Olen melko optimistinen hahmo ja aika suureellisestikin kuvittelen, että jos vain päätän, mitä haluan, niin saavutan sen kyllä jollain keinolla. Olen myös valmis hikoilemaan asioiden eteen, jos ne motivoivat mua tarpeeksi. (No, kukapa ei olisi?) Esimerkiksi ahneuksissani en halunnut pitää palkatonta opintovapaata vaan pykäsin gradun töiden ohessa valmiiksi. (Se oli itse asiassa ihan mukavaa aikaa elämässä, kun mulla oli niin hauska graduntekokaveri Katariina seurana aina kirjastolla töiden jälkeen.)

Syksyllä 2016 olin edelleen vauvan kanssa kotona. Hulluinta on, että olin koko vauvavuoden nukkunut paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Kuitenkin syksyllä aloin taas kärsiä unettomuudesta. Se iskee aina, kun stressaan tai innostun tai suutun tai no, tunnen minkäänlaisia tunteita. 

Otin tämän "mitä haluan tehdä isona" -kysymyksen vähän liian laveasti. Aloin epäillä, haluanko olla ylipäänsä media-alalla. Kun oli saanut etäisyyttä lehtitalojen meininkiin, aloin kyseenalaistaa niissä työskentelemistä. Luokkakokouksessa tapasin lukiokavereita, jotka olivat nyt valmistuneet ekonomeiksi, juristeiksi ja lääkäreiksi. Niiden työtilanne oli paljon varmempi kuin omani. Mua alkoi kiusata ajatus, että olin valinnut opiskelualani väärin. Yhtenä yönä selailin lääkiksen pääsyvaatimuksia ja mietin, millaista olisi olla nyt 19-vuotiaiden fuksien kanssa sitsaamassa.

Toisena päivänä ajattelin hankkivani sähköputkimiehen (!) tutkinnon ja alkavani asuntosijoittajamoguliksi, joka ostelee pommikuntoisia kämppiä ja remontoi ne itse. Kelasin myös palvelumuotoilun opintoja, koodaamista ja opettajan pätevyyden hankkimista. Toisaalta ajatuskin opiskelusta laiskotti. Ajatus lapsesta ja opiskelusta kauhistutti. Onneksi Thaimaa-kuukauden aikana sain muuta ajateltavaa. Rentouduin vähän. 

Helmikuussa palasin töihin taas Demiin. Tajusin, että aloitin täällä kahdeksan vuotta sitten. Se on pitkä aika. Osa työkavereista oli vaihtunut, työtehtävätkin olivat muuttuneet ja kaikki oli uutta. Ja samalla vanhaa. 

Kriisi alkoi vähän helpottaa. Töissä olikin paljon kivempaa kuin mä olin yön pimeimpinä hetkinä pelännyt. Työkaverit olivat superkivoja. Sain täysin uusia hommia, tutustuin suomalaiseen YouTube-kulttuuriin ja aloin tuottaa Tube-lehteä ja Tube-yhteisöä. Mun työpäiväni ovat monesti sellaisia, että nauran niin paljon, että mulle tulee kyyneleet silmiin. Tubettajat ovat hulluja, demittäjät ovat vielä hullumpia, ja mun työkaverit ovat kaikkein eniten sekaisin. Hyvällä tavalla.

Aloin ajatella, että ehkä mä olenkin nyt vain täällä, tämä on kivaa.

Ja sitten taas aloin miettiä, mitä muutkin musta ajattelee, tuo mujer on ollut samassa talossa töissä pian yhdeksän vuotta. Mikä uskomaton paikalleen jämähtänyt lortto! Nykyään pitäisi olla maksimissaan kaksi vuotta yhdessä työssä, ja sitten dynaamisesti vaihtaa seuraavaan. Mielellään johonkin pieneen startuppiin, jonka toimitilat sijaitsevat vanhassa sairaalassa tai jätteenpolttolaitoksen hylätyssä piipussa.

Mä oikein ihmettelin, miten paljon mua kiusasi muiden mahdolliset ajatukset. Aikaisemmin olin aina porskuttanut menemään tyytyväisenä, enkä ollut kelannut hetkeäkään, mitä joku muu ajattelisi mun pikku operaatioistani. (Tähän "mitä muut ajattelevat" -aiheeseen pitää palata, kävin siitä just todella hyvän keskustelun yhden Elisa-ystäväni kanssa.)

Tajusin kuitenkin, että ehkä mun nyt ei kuitenkaan kannata ryhtyä lääkäriksi tai sähköputkimieheksi. Voin toki joskus myöhemmin vielä tehdä sen, mutta silloin motiivin pitää olla joku parempi kuin että "se kuulostaa niin hienolta".

Aloin myös miettiä, että ehkä "ihan mukava" tai "helppo" ei enää riitä, vaan nyt kannattaisi alkaa miettiä jotain haastavampaa, ihan vain, jotta pysyisi skarppina työelämässä. Tajusin, että vaikka mun prioriteettini ovat aika lailla siirtyneet kotiin ja lapseen, niin silti työhön liittyvä kunnianhimo ja halu tehdä uusia juttuja eivät olleet kadonnut mihinkään.

Koko kevään hain kuumeisesti seuraavaa suuntaa. Hain yhtä työtä ja sain sen. Sitten kuitenkin kieltäydyin siitä, koska lopulta mun intuitio sanoi, että tämä ei sittenkään ole mun juttuni. (Lol, olen parjannut täällä usein "sydämen kuuntelemista", ja sitten lopulta aloin kuunnella sydäntäni.) Hain toista duunia, mutta toisella haastattelukierroksella tajusin, että ei tämäkään ole juuri tällä hetkellä minua varten. (Sydän se taas siellä ilmoitteli.)

Katselin kaikenlaisia kiinnostavia työpaikkailmoituksia ja keksin syitä, miksi en halua hakea niihin.

Aloin kuumeisesti miettiä, mistä mä saan kaikkein eniten kiksejä työssäni. Mitkä jutut tuovat sellaisia hetkiä, että tekee mieli räjähtää innostuksesta? Tajusin, että ihan ne samat kuin silloin 16-vuotiaana. Tykkään edelleen kysellä ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. (Oli kyse sitten vastarakastuneesta 14-vuotiaasta tai rahoituksen professorin uusimmasta tutkimuksesta.)

Tällä hetkellä mun työ tuottajana tarkoittaa sitä, etten pääse kovinkaan usein kysymään keneltäkään muusta kuin "sopiiko tämä aika". Mä sovin aikatauluista, briiffaan, luen ja editoin avustajien juttuja, katson paljon YouTubea, kirjoitan B2B-artikkeleja, suunnittelen somekoulutuksia sekä teen ja toteutan somestrategioita. Nämä ovat kaikki mahtavia juttuja, mutta niiden lisäksi haluaisin edelleen tavata ihmisiä ja haastatella niitä. Tai oikeastaan haluaisin tehdä enimmäkseen sitä.

Ette välttämättä tunne mediataloskeneä kovinkaan hyvin, mutta hommat ovat menossa koko ajan siihen suuntaan, että freelancer-toimittajat eli avustajat kirjoittavat juttuja, toimituksissa niitä tilataan ja editoidaan. Pienten aikakauslehtien toimituksissa ei siis enää ole kauheasti toimittajia, sen sijaan toimituspäälliköitä, tuottajia ja toimitussihteereitä löytyy.

Kesällä päätökset alkoivat muototua. Mutta nyt jätän tämän horinan taas kunnon cliff hangeriin, koska muuten tästä postauksesta tulee ihan liian pitkä. (No, tämä on jo ihan liian pitkä.)

Lisäksi tämän jälkeen lupaan aloittaa pienen postaussarjan siitä, minkälaiset käytännölliset neuvot auttoivat munt tämän jäätävän urakriisin yli. Koska kuten sanoin, tämä on vaatinut paljon erinäisiä työkaluja ja vielä enemmän horinaa eri ihmisten kanssa.

 

 

Millaisista jutuista te saatte työssänne eniten kiksejä? Saatteko tehdä niitä usein?

 

 

Lue myös:

Työhistoriani tähän saakka

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Alppu on vuoden ja kuusi kuukautta, ja sanainen arkku on avattu. On käynyt ilmi, että lapseni on vanhus. Tai ainakin Alpun ulosanti muistuttaa tosi vahvasti mun 88-vuotiaan papan puhetta.

On paljon ihmettelyä:

"Oho!" "Oh-hoh!"

Paljon voivottelua:

"Oijjjoijjoijjoiii." "Aijjaijjaijjjj."

Mutta kuitenkin myös vahvoja mielipiteitä. Oikeastaan mihin tahansa voi vastata painokkaasti:

"Eihh."

Mennäänkö portaat ylös? (Ollaan kiipeämässä portaita):

"Eihh."

Sitten voi myös ravistella villisti päätään, mikäli haluaa korostaa näkemystään:

"Eijjeijjeijjj!" 

Alppu ei osaa sanoa joo tai kyllä, sen sijaan se nostaa kädet ylös, hymyilee aurinkoisesti ja huutaa: "Jeeeh!" 

Mennäänkö puistoon?

"Jeeeeh!"

Osa kommunikaatiosta tapahtuu eleiden tasolla. Niissäkin on samaa kuin 88-vuotiaassa papassani. Vaikkapa jos tekee mieli poistua paikalta, voi laittaa päähän pipon, kengät (vääriin) jalkoihin ja mennä mykkänä odottamaan oven eteen, että koska lähdetään.

Lisäksi jos jonkun naama ei miellytä, voi kohteliaasti alkaa kesken keskustelun vilkuttaa hänelle merkiksi siitä, että: 

"Voitte poistua."

(No, tämä muistuttaa enemmän sellaisen despoottihallitsijan toimia kuin meidän pappaa.)

On myös upeaa, että nyt, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, myös minä alan kuulla Alpun äännähdyksissä sanoja. Tähän mennessä vain sellaiset ihmiset ovat bonganneet Alpun puheesta sanoja, joilla on omia lapsia. He ovat ikään kuin vihkiytyneet tähän vauvojen salakieleen. Itse vasta aloittelen. Sinänsä mä en oikein osaa sanoa, koska lapsi "oppii puhumaan", kun tuommosta ölinäähän se on ollut alusta pitäen.

"Au-tohhhh." (H-äänne on tärkeä, se ikään kuin pehmentää sanottua.)

"Bäll-lohh." (pallo)

"Kep-pihh"

"Pois!" (Tätä ei tarvitse pehmentää millään lailla.)

"Pippi!" (Pikkuli-sarja.)

"Kak-kah, ak-kah!"

Olen myös sitä mieltä, että lapseni on sanonut ensimmäisen lauseensa. Tai oikeastaan toistellut sitä nyt monta päivää:

"Äiti-tuh!" "Äiti-tuh!" Alppu huutelee ja osoittelee mua. "Äiti tule", mä uskon hänen tarkoittavan.

Toinen vaihtoehto on, että hän on Tove Janssonin hahmo, Tovellahan oli-ti Tiuh-ti ja Viuh-ti jotka-ti puhuivat-ti tällä-ti tavalla-ti. Ehkä-tuh äiti-tuh onkin-tuh samaa-tuh sarjaa-tuh.

Tätä tämmöistä on kyllä hauska seurata. 

 

Mimmosia sanoja teillä sanotaan?

(Tähän voi kertoa, millaisia juttuja puoliso, 20-vuotias lapsi, koira tai taapero kertoo, kaikki kiinnostelee.)

 

Lue myös postaus puolentoista vuoden takaa:

Miksi lapselle kannattaa horista?

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages