Ladataan...
Juliaihminen

Istuin yhtenä päivänä tunnin meikissä, kun minusta ja Raisasta otettiin studiokuvat meidän tulevaa kirjaa varten (josta myöhemmin lisää). Minut meikannut Mervi paljastui siinä tunnin jutteluhetken aikana ihan mielettömäksi tyypiksi, jonka kanssa sielun sinfonia lähti soimaan heti lujaa. (Tällaiset täysin satunnaiset kohtaamiset ovat elämässä yksi parhaimmista jutuista.)

Mervi on minua hieman vanhempi, joten hän on minua myös hieman viisaampi. Tällaisten tyyppien elämänohjeet ovat yleensä puhdasta kultaa, niin tälläkin kertaa. Niitä tuli keskustelussa monia, mutta yksi oli suosikkini, ja olenkin ottanut sen heti käyttöön:

Tunteet pois.

Okei, tämä vaatii hieman selitystä. Mervi kertoi, että hän oli murtanut kerran kätensä ratsastusonnettomuudessa, ja tuskaili, että miten nyt yrittäjänä pärjää, ja kotonakin on niin hankalaa. Hänen ystävänsä oli tokaissut: "Nyt tunteet pois. Teet vain!"

Kuulostaa epäempaattiselta näin äkkiseltään, mutta sitten kun asiaa tarkastelee lähemmin, tajuaa, että siinä on pointtinsa. Joskus elämässä on vain tilanteita, joissa elämä helpottuu valtavatsi, jos tunteet saa siirrettyä hetkeksi syrjään, ja päättää vain suoriutua kylmän rauhallisesti. Tunteita ei tietenkään voi tai kannata laittaa kokonaan pois päältä elämässään, ja negatiivisille tunteille on ehdottomasti paikkansa - ne pitää hyväksyä osaksi elämää.

Sen sijaan joistain pienistä käytännön vastoinkäymisistä, kuten jos lentokone myöhästyy tai laukut eivät saavu, pudottaa vahingossa avaimen hissikuiluun tai pyörän kumi puhkeaa, pitää vain hengittää pari kertaa rauhassa, siirtää vitutus sivuun ja toimia vain! Ja miksei isommissakin vastoinkäymisissä, kuten käden poikki mennessä.

Tietenkään pitkän aikaa, tyyliin viikkoja, ei tunteita voi pitää syrjässä, ja surut ja murheet kannattaa ehdottomasti surra mieluummin kuin padota niitä pitkään. Mutta juuri näissä pienissä tilanteissa, joissa omalla kohdalla tunteet saa vähän liikaakin valtaa, tämä neuvo on minulle kullan arvoinen.

Heheheh, tätä sitaattia on sitten hoettu pitkin kesää aina viinilasillisilla, kun ollaan puitu erilaisia ihmissuhdekuvioita ystävien kanssa.

 

Pystytkö siirtämään hetkellisesti tunteet syrjään?

 

 

Lue myös:

Itken kun itkettää

Tunnista päätöksissäsi vakavuuden aste

 

Kuvat: Raisa otti musta pari puhelinräpsyä siinä samalla kun oltiin ammattikuvaajan hoteissa! Tsekatkaa mun meikit! Herättää minussa ilon tunteita!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tuli mieleen kertoa teille sellaisesta ukkelista, johon tutustuin viitisen vuotta sitten. Olin Apu-lehdessä kesätoimittajana, ja piti kirjoittaa juttu vanhuksesta, joka halusi myydä asuntonsa mutta jäädä siihen vuokralle. Tyyppi asui Itä-Helsingissä, ja menin käymään hänen kotonaan. 

Kuten usein haastatteluja tehdessä, nytkin itse aihe oli nopeasti käsitelty, ja sitten siirryttiin vähän jorinoimaan muuta. Mies alkoi sitten kertoa siitä, miten hän on saanut kerrytettyä viekkaidella itselleen oikein mukavan omaisuuden. Hän oli juuri niitä ihmisiä, joilla on pestyt muoviset jogurttipurkit kaapissa, ja niistä voi sitten halutessaan vaikka juoda.

Yksi säästövinkki oli kuitenkin ylitse muiden, ja ajatukseni ovat usein vaeltaneet takaisin hänen pikku kikkailuunsa:

"Olen alkanut käydä hautajaisissa. Niissä saa syödä kunnon juhla-aterian, ja tämän ikäisenä se on helppoa. Katson vain lehdestä, missä ja milloin jonkun tuntemattoman ihmisen hautajaiset ovat ja ilmaannun paikalle. Jos joku tulee kyselemään, mistä tunsit vainajan, katson häntä surullisesti ja sanon: "Sodasta. Mutta siitä en välitä puhua enempää." Jos omainen sitten jatkaa vielä utelua ja sanoo, ettei hänen käsityksensä mukaan Pekka ollut sodassa, niin aina voi myös esittää, että en kuule mitään vanhoilla korvillani."

Nauroin katketakseni, kun miekkonen kertoi näistä keplotteluistaan. Sittemmin ukkelista tuli minulle aikamoinen maanvaiva, ja hänellä oli tapana käydä A-lehdissä ja pyytää minua rakennuksen aulaan rupattelemaan milloin mistäkin. Lopulta jouduin valehtelemaan aulan henkilökunnalle, etten ole juuri nyt talossa, jotta minun ei tarvitsisi tulla enää pitämään seuraa tälle miekkoselle. Nyt en ole nähnyt häntä enää pariin vuoteen, mutta uskoisin, että tuolla elinvoimalla hän ei ole vielä itse päässyt omiin hautajaisiinsa kunniavieraaksi.

 

Tuleeko teille mieleen sukulaisten tai tuttavien opettamia muita erinomaisia säästävinkkejä?

 

 

Kuva: Oma säästövinkkini on käydä syömässä äidin luona. Ei tarvitse edes esittää, että tuntisi ketään sota-ajoilta.

 

Lue myös mitenkään aiheeseen liittymätön postaus:

Aikuiset ihmiset, jotka eivät ole vieläkään irtaantuneet tutin kaipuusta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tein muutama vuosi sitten sellaisen päätöksen, että pyöräillessä pysähdyn aina suojatien eteen silloin, kun jalankulkija aikoo ylittää sen. Sinällään tämä ei ole mikään vallankumouksellinen idea, koska myös Suomen liikennesäännöt sanovat, että näin kuuluu tehdä.

Olen kuitenkin huomannut, että tällä taktiikalla saa valtavasti hymyjä osakseen! Etenkin silloin, kun pyöräilen Kauppatorin viertä, ja turistit ovat ylittämässä pyörätietä, niin pidän oikein kunnia-asiana sitä, että pysähdyn ja annan heidän mennä ensin. Sen sijaan silloin, kun pyöräilijät tulevat lujaa ja oikein soittavat kelloa suojatietä ylittäville hölmistyneille turisteille, minuun iskee turhautuminen:

Miettikää nyt herran tähden, mitä tuollainen rimputtelu tekee meidän Suomi-brändille!!!!!!!!!!!!!

Menevät turistit vielä kotimaihinsa ja sanovat ystävilleen, ettei Suomeen kannata matkustaa, kun siellä vaan kelloa rimputellaan suojatiellä viattomalle jalankulkijalle. Eivät tule sen jälkeen isoina turistilaumoina pyörimään Kauppatorille kalakukkoa ostamaan (koska jostain syystä olen nähnyt Helsingin kauppatorilla tätä myytävän). Menee siinä kuulkaa meidän kansantalous aivan tappiolle, tulee kestävyysvaje eikä virtaa lainkaan ulkolaisen rahaa tänne meille. Millä sitten kustannetaan puistoruokailut ja taidehankinnat Emmaan?!!! Kysynpä vain!!!

Että parempi miettiä sen kellon kanssa, jos ette halua, että maamme ajatuuu konkurssiin ja me kaikki joudumme mieron tielle!!!

Mutta itse olen kunnon kansalainen, pysähdyn ja annan ihmisen kulkea tien yli, kuten hänen kuuluukin saada tehdä. 

Ihan vain tuli mieleen kertoa.

 

Kai maar tekin pysähdytte suojatien eteen pyörinenne ja etenkin autoinenne? (Ja mietitte samalla kansantalouttamme.)

 

Lue myös:

Äijäs se siellä kävi (rimputtelu on muuten porttiteoriani mukaan portti muille kadulla huutelemiseen)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Viimeiset päivät ennen Alpun loman alkua se sairastui kesäflunssaan ja oli kotona pari päivää. Tämä tarkoitti sellaista raivostuttavaa kitinä-ääniraitaa, joka pyöri taustalla taukoamatta. Hoin koko ajan itselleni, että pikkuisella on paha olla ja siksi sitä itkettää. Mutta välillä, kun se ei suostunut juurikaan syömään, halusi vain juoda maitoa, uikuttaa ja katsoa Ryhmä Hauta, mulla alkoi mennä hermo. Ylipäänsä mulla on nyt viime aikoina ollut pinna lapsen kanssa käsittämättömän kireällä.

Ukkelilla on uhmaikä, ja se on täysin luonnollista. Ei mitenkään erityisen paha tai raskas, mutta uhmaikä kuitenkin. Ja se ajaa minut välillä aivan hulluuteen. Tiki lähti ystäviensä kanssa viikonlopuksi mökille, joten mä olin lapsen kanssa kahdestaan (tai no, oltiin Turussa ystävien kanssa, mutta pointti on, että vastuu lapsesta oli täysin minulla). Hermo kiristyi ja kiristyi, ja lopulta teki mieli vain karjua joka asiasta lapselle. Esimerkiksi silloin, kun se heitti yhtäkkiä molemmat kenkänsä keskelle lasten kahluuallasta. Ja kerran karjuinkin (mutten siitä kahluuallasepisodista, koska se mua sitten kuitenkin vain nauratti).

Maanantaina tehtiin vahdinvaihto. Tiki otti Alpun ja lähti sen kanssa Tampereelle ja minä sain lähteä Helsinkiin yksin ja olla monta päivää yksin. Tuntui kuin valtava taakka olisi vierinyt pois hartioilta. Junassa matkalla Turusta Helsinkiin vain nautiskelin siitä, ettei mun tarvitse olla kenellekään mitään juuri nyt.

Tämä yksin vietetty aika on ollut suoraan sanottuna henkireikä. Miltei itketti ilosta, kun saavuin kotiin, ja siellä oli käynyt siivooja. Sain ihan rauhassa vain olla. Makoilin sohvalla, söin vanukasta ja katsoin Netflixistä Sinkkuelämää ilman, että sitä ennen olisi pitänyt ottaa nukutustaistelu lapsen kanssa. Aamulla herääminen tyhjässä kodissa tuntui taivaalliselta. Jos rehellisiä ollaan, en kaivannut myöskään Tikiä yhtään. En ole pitkään aikaan saanut olla kotona yksin noin pitkää aikaa. 

Joku kysyi mun edellisessä pikku mussutuksessani ihan hyväntahtoisesti, että jos lapsesta niin kovasti haluaa lomaa, niin uskaltaako sellaista hankkiaka ollenkaan. Tämä oli ihan relevantti ja hyvä kysymys. Toisaalta luin myös Kauppalehdestä taannoin kolumnin, jossa kolmekymppinen miestoimittaja kertoo, miten "lapsiperhe-elämä on brändätty Suomessa huonosti". "Syntyvyyden kannalta toimivampaa olisi varmaankin, jos julkisessa keskustelussa korostettaisiin, miten lapsi ei välttämättä muuta kaikkea ja elämä jatkuu", hän kirjoittaa.

Tämä kolumni aiheutti minussa suurta suurta raivoa, koska siinä oletetaan, että olisi joku taho, joka haluaisi brändätä lapsiperhe-elämää jollain lailla. Ikään kuin lapsiperhe-elämä olisi samanlainen myyntituote kuin matka Aasiaan, jonka voisi kaupata dink-talouksille. Kuka tämä taho sitten oikein olisi? Olen ennenkin puhunut tästä, mutta mielestäni on käsittämätön ajatus, että olisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän vastuulla suostutella muita ihmisiä hankkimaan lapsia ja perustamaan perhettä.

Ikään kuin tällainen puhe, jota minä nyt tuotan, eli kerron miten raskasta edellisviikko lapsen kanssa oli, olisi jotenkin epäisänmaallista, koska näin saatan vaikuttaa johonkuhun niin, että tämä ei sittenkään hanki lapsia, koska ajattelee, että se on raskasta. (Enkä aio edes puhua siitä seikasta, että ei lapsettomuus nyt oikeasti mistään brändistä johdu, vaan kyse on paljon monisyisemmästä asiasta, josta on tehty kiinnostavaa tutkimustakin juuri. Pakko ehkä palata aiheeseen myöhemmin.)

Mielestäni olisi vain falskia joko ylistää tai haukkua lapsiperhe-elämää. Minä teen molempia, koska lapsiperhe-elämääni kuuluu paljon upeita ja paljon paskoja juttuja. Voin aivan kirkkaasti sanoa, että lapsen saaminen on heittämällä kivoin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapsen saatuani olen paljon onnellisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Lapsi tuo elämääni sellaista sisältöä ja merkitystä, jota en voinut edes kuvitella saavani. Voisin helposti listata vaikka sata ihanaa asiaa lapsen saamisessa, listalta löytyisi esimerkiksi se, kun lapsonen tulee pyytämään kikatellen, että leikitään lentokonetta tai nostaa pippistään ja sanoo: "Hyvää päivää." 

Mutta koska asiat eivät ikinä ole mustavalkoisia ja joko tai, niin totta kai minun pitää saada ommoo lommoo lapsesta. En minä jaksa tehdä mitään muutakaan asiaa 24/7, olivat ne sitten kuinka ihania juttuja tahansa, tyyliin nukkua, syödä jokirapupitsaa, katsella televisiota, makoilla auringossa... Ei ole mitään yhtä lapsiperhe-elämää, jota voisi brändätä, kun ihmiset ovat niin erilaisia muutenkin. Se on sama kuin sanoisi, että "elämä pitäisi brändätä paremmin". Että juu kyllä tämä elämä on ihan mukavaa, välillä on vähän vaivalloista ja joutuu käymään töissä ja harjaamaan hampaita, mutta kyllä minä silti ihan suosittelen, uskoisin olevani onnellisempi kuin silloin kun en ole elossa (!???).

Että juu, ei tässä nyt kauheasti mietitä Suomen syntyvyysvajetta samalla, kun omasta elämästä kirjoitetaan tänne internetin syövereihin. Ei ole brändityöryhmää tässä taustalla, ei meikata pois "Raision kokoisia silmäpusseja" (mulla ei tosin ole koskaan ollut lapsen takia mitään uniongelmia) eikä vihjailla lapsettomille ihmisille, että "koskas sinä hankit lapsen" (koska asia ei kuulu minulle, ei kiinnosta minua ja tuollainen puhe on äärimmäisen epäkohteliasta, kuten Nata ansiokkaasti sanoi)

Kun lapsi sitten saapui isänsä kanssa kotiin, sen pelleilyt, uhmailut ja muut pikku kujeilut eivät ärsyttäneet minua enää yhtään, enkä oikein edes saanut enää kiinni, mikä niissä niin kovin vielä viikko sitten kismitti. Mutta sellaista se elämä on, välillä tarvitsee taukoa aivan kaikesta. Nyt olen valmis aloittamaan neljän viikon lapsiperhelomani, täysin rentoutuneena ja syvästi onnellisena!

 

Lue myös:

Kahvilaperheen terveiset

Useimmiten valitsen nauraa

 

Kuvat: Ystävien kanssa vietetyltä Turun-viikonlopulta, jolloin pinna oli lapsen takia kireä, mutta muuten elämä oli hyvää.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

!!!!!!!!!! Siistiä!!! Minut valittiin neljän finalistin joukkoon Vuoden positiivisin helsinkiläinen -äänestyksessä. Olen ihan super otettu tästä!!

Muut ehdokkaat ovat räppäri Ville Galle, avustusjärjestön Heikki Hursti ja tankotanssin maailmanmestari Oona Kivelä, eli olen aivan upeassa seurassa. 

Kisa on osa Positiivarit Oy:n Vuoden positiivisin suomalainen -kilpailua, jossa Nuorkauppakamarit valitsevat oman alueensa voittajan. Havis Amandan Nuorkauppakamari on järjestänyt Helsingin kisaa jo 12 vuotta.

Luin tämän sähköpostin meidän äidin luona Turussa ja nauroin ääneen, kun ilahduin niin kovin. Äitini mies nauroi myös ja sanoi, että mun pitäisi vastata: "Mitä tämä nyt on? Minä olen turkulainen."

En raaskinut kertoa hänelle, että kymmenen vuotta Helsingissä on tehnyt minusta ainakin kolmasosa-helsinkiläisen. (Jos ajatellaan, että olen elänyt 20 vuotta Turussa ja 10 Helsingissä, niin näin se saattaisi olla.)

Osa mun kavereista myös nauroivat siksi, etteivät suoranaisesti kuvailisi minun ainaisia ränttäyksiäni positiiviseksi. Esimerkiksi Raisan reaktio tähän uutiseen oli:

Kuitenkin ystävilleni haluan sanoa, että Nuorkauppakamari on puhunut, joten se on pulinat pois!!!!!!!!!

Lopputulos ratkeaa yleisöäänestyksellä, joten hei ystävät, äänestäkää minua!!!!!!! Olisi niin siistiä voittaa Ville Galle!! (Ymmärtänette huutomerkkien määrän asian tärkeyden vuoksi.)

 

Äänen voi antaa täällä!

 

Menenkin tästä kuuntelemaan JVG:tä.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages