Ladataan...
Juliaihminen

Voi mitkä taianomaiset häät eilen olikaan! Ainon ja Oton juhannushäät Suomenlinnassa olivat niin täynnä tunnetta, että kyyneleet kävi silmissä vähän väliä.

Näitä juhlia makustelen mielessäni vielä pitkään. (Aion kätkeä nämä muistot syömeeni ja tutkistella niitä jälkeenpän vähän samalla tavalla kuin Neitsyt Maria jouluevankeliumissa). Juuri tällä hetkellä mieleen nousee erityisesti nämä hetket:

Kun mielettömän kaunis Aino astui Suomenlinnan kirkkoon isänsä vierellä, kyyneleet nousi välittömästi silmiini. Vihkitoimituksessa Oton oopperalaulajaystävä Aapo lauloi kaksi laulua, ja se oli niin komean kuuloista, että mun koko kropan läpi vilisti kylmät väreet. Upeaa!

Hääparin onnitteleminen on ihaninta! Sellaista onnea näkee harvoin, ja siksi siitä pitää ottaa oma osa itselleen. Tosin onnitteluhetken jälkeen on aina pitkin häitä sellainen fiilis, että joka kerta morsion kohdatessaan pitäisi sanoa jotain ylvästä ja runollista, vähintään siteerata Tommy Tabermania, muttei nyt ainakaan puhua mistään arkisesta tai latteasta. Sitten kuitenkin vain päätyy mumisemaan, että mustikkakakku oli todella herkullista.

Suomenlinnan Pirunkirkko oli juhlapaikkana aivan mieletön. Vanhat jykevät lattialankut, elegantit holvikaaret ja paljon tilaa (erillishuone lapsosille ja dansaamiselle!). Meidät plaseerattiin hirveän hauskaan pöytään, ja nauroin läpi häiden ihmisten jutuille. Alpun ystävä Eippu istui vieressä, ja pojilla riitti omaa hauskaa koko juhlan ajan. (Erityisesti mua ilahdutti, kun yhdessä vaiheessa Eippu alkoi syöttää toverillisesti Alpulle maissinaksuja suoraan suuhun.) Mutta olivat aikuistenkin ruuat aivan mielettömiä, tarjoilut ja kuuden (!!!) eri kakun kakkupöytä jättivät jäljen syömeen.

Kun ollaan kahden kulttuuri-ihmisen häissä, puheet sekä laulu- ja tanssiesitykset ovat juuri niin hyviä kuin toivoa saattaa. Erityisesti fiilistelin sitä, kun Ainon veli ja sisko esittivät ylvään Jos rakastat -kappaleen. "Jos rakastat pieniä tyttöjä, pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja..."

Hanuristi vei juhannustanssit ihan omiin sfääreihinsä. Vierasvenesataman mastot keinuivat aalloissa ikkunan takana, kaikki oli niin kaunista. Illemmalla Daruden Sandstormin tamppaaminen diskovalojen välkkeessä veti niskat mahtavalla tavalla jumiin. Mulla on vähän sellainen meininki, että kun danssaamaan kerrankin pääsee, niin sokka lähtee irti ja se on vähän sellaista amok-tanssimista, eli heiveröiset alta pois.

Lauttamatkalla Suomenlinnasta mantereelle laulettiin Ainolle ja Otolle Zen Cafén Todella kaunis. Samalla miltei yöttömän yön auringon säteet kajastivat horisontissa.

Sitä shottia ei todellakaan olisi pitänyt enää ottaa jatkoilla Skönessä, mutta se otettiin ja Whitney Houston raikasi.

Oli oikea päätös kävellä yökolmelta Niinan kanssa halki iloisen Helsingin kotiin. Matkalla ehti vähän freesata päätänsä ja räntätä siitä, miten hiton vaikeaa on olla johdonmukaisen hyvä vanhempi omalle lapselleen. (Tästä lisää myöhemmin.) Sen sijaan oikea päätös ei välttämättä ollut huutaa yökolmelta viimeisiä sillä hetkellä tärkeältä tuntuvia neuvoja hääparille, niin että Kanavaranta raikasi: "MUISTAKAA HARRASTAA SEKSIÄ HÄÄYÖNÄ!!!!"

Ok. Nyt menen vähän kellumaan tähän rakkaudentäyteiseen ja hieman crapuléiseen olotilaan.

 

Toivottavasti teillä oli myös taikaa ja rakkautta ilmassa juhannuksena!

 

 

Ainon ja Oton koko hääsaaga:

Ainon polttarit

Ainon ja Oton häiden etkot eräänä ihanana iltana

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ette ehkä ymmärrä, miten paljon sain lohtua kommenteista, jotka kirjoititte tähän mun kolmenkympin kriisiparahdukseen.

Ensinnäkin, en selvästikään ole näiden kelojen kanssa yksin. Moni muu saman ikäinen tai samassa elämäntilanteessa oleva tyyppi kelailee näitä juttuja. Siitä tulee lohdullinen olo, vaikken tietenkään toivo, että kukaan muu olisi samalla tavalla ahdistunut kuin itse olen.

Toiseksi, oli ihana lukea älykkäiden naisten kokemuksia siitä, miten kyllä nämä kriisit menevät myös ohi. Elämä vie mennessään ja kivoja asioita tapahtuu. Ennen kaikkea odotan tuota aikaa, jolloin ”lakkaa välittämästä, mitä muut ajattelee”. Se aika ei nimittäin todellakaan ole vielä täällä, vaikka kuinka haluaisin julistaa, että olen itsenäinen naikkelo, joka tekee mitä haluaa. Kuitenkin janoan muiden arvostusta, mikä on tietenkin täysin väärä lähtökohta tehdä vaikka jotain urasiirtoja tai ylipäänsä mitään päätöksiä elämässään.

Mietin myös, että monella vaikutti olevan tosi kiinnostavia juttuja meneillään (väikkäriä, urasiirtoja, matkoja) – ja silti samat kelat painoivat. Hulluutta!

En tietenkään pysty vertaamaan, millaista stressiä naiset ovat aiemmin kokeneet työelämässään, mutta musta tuntuu, että jotain kuumottavaa tämän hetken vaatimuksissa on:

Pitäisi olla dynaaminen ja vaihtaa työpaikasta toiseen, mutta toisaalta pitäisi mielellään olla CV:ssä pitkä pätkä jossain osoittamassa, että kyllä tämä kanttura osaa sitoutua työpaikkaansa.

Pitäisi olla monta kiinnostavaa projektia meneillään mutta pitäisi erikoistua yhteen asiaan, jotta voisi olla kunnon substanssiosaaja ja sen alan asiantuntija, oikea boss naakka.

Pitäisi siis olla generalisti mutta spesialisti.

Pitäisi tehdä hyvää uraa mutta sielun sopukoissa pitäisi kutkutella myös sellainen villi, boheemi puoli, jotta pystyisi työpaikan kahvipöydässä kertomaan siitä ajasta, kun soitteli Goalla bongorumpuja nuotion äärellä ja miten keskusteli matemaattisista yhtälöistä edesmenneen isoäitinsä kanssa ayahuasca-tripillään.

Pitäisi tosiaan pyrkiä sinne epämukavuusalueelle ja rakastaa jokaista hetkeä siellä.

Ja jotta voisi olla kunnon feministi, pitäisi edetä urallaan korkeisiin paikkoihin, sitten voisi nostaa ”muita siskoja” myös sinne korkeisiin paikkoihin (apua, mulla on joku angsti tuota sisko-sanaa kohtaan silloin, kun puhun jostakusta, joka ei ole mun sisko). Uralla nousua varten olisi ehkä vähän pakko tehdä pitkää työpäivää. Toisaalta pitäisi olla kotona hissutteleva ihana äiti-ihiminen, joka laittaa sen puhelimen pois, rauhoittuu ja keskittyy siihen hetkeen katselemaan, kun se lapsonen laittaa tikkuun renkaita.

Pitäisi pitää itsensä skarpin näköisenä, mutta ollakseen hyvä feministi ei saisi kuitenkaan meikata, jottei pidä yllä patriarkaattisia rakenteita.

Pitäisi olla viiltävän sarkastinen ja hauska sutkauttelija, mutta pitäisi muistaa etuoikeutettu asemansa eikä loukata muita. (Olen siis oikeasti sitä mieltä, että pitäisi aina muistaa etuoikeutettu asemansa eikä saisi loukata muita.)

Pitäisi ottaa elämä omiin käsiin mutta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Pitäisi ehdottomasti olla miettimättä tällaisia juttuja ja nauttia elämästä ja kesästä mutta pitäisi vähän tehdä jotain 5-vuotissuunnitelmaa niin kuin tässä elettäisiin jossain Neuvostoliitossa. Sitä paitsi kesälomallahan ne aivot sitten freesaantuvat ja kolmessa viikossa sieltä tulee takaisin täysin uusi ihminen ideoita pullollaan.

Onneksi suurimman osan ajasta vietän niin sanotussa hälläväliälandiassa, ja olen ihan että whatta fockery, ei tässä kenenkään pitäisi tehdä yhtään mitään. Nyt nainen, ota itseäsi niskasta kiinni ja vähän relaa! (Mutta ole kuitenkin hillitty samalla.)

Okei, ränttäys loppuu nyt. Mä taidan olla vähäsen loman tarpeessa – pari viikkoa, niin meitsi lähtee Berliiniin viettämään boheemielämää (Roomasta 20-vuotiaana ostetun bongorummun tosin heitin taloyhtiön jätelavalle).

 

 

Millaisia oksymoroneja teillä on elämässänne?

(Oksymoron (tai oxymoron?) tarkoittaa näennäisesti ristiriidassa olevaa sanaparia. Esimerkiksi kerran pyysin ihmisiä ilmoittautumaan tilaisuuteen ”alustavasti sitovasti”. Sellaista!)

 

 

Lue ensimmäinen ränttäys:

Kolmenkympinkriisi on totisinta totta

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Sitä tekee keittiössä tyytyväisenä pizzaa ja kuuntelee Muistojen bulevardia bluetooth-kaiuttimista puhelimensa kautta. Yhtäkkiä matalaääninen nainen kysyy olohuoneessa:

Voisitko toistaa?

Kuluu hetki, ja nainen sanoo pahoittelevaan sävyyn:

En tainnut ymmärtää.

Sitten hän jatkaa:

En saanut selvää, mitä sanoit.

Pyrkien säilyttämään keskustelukumppaninsa kasvot, nainen huikkaa hieman anteeksipyydellen.

En ole varma, mitä sanoit.

Hän kysyy kauniisti:

Voisitko selventää?

"Mikä ihmeen humalainen tuossa oikein örisee", nainen varmasti ajattelee, mutta jatkaa kohteliaaseen sävyyn:

Anteeksi kuina?

"Eikö tuo peijooni vie voi artikuloida mielipiteitänsä niin kuin järki-ihminen. Mikä siinä on!" nainen miettii mielessään, mutta on silti yllättävän kärsivällinen:

Anteeksi, en saanut selvää.

Nyt naisääni alkaa jo vähän ärsyyntyä. Ei tästä tule yhtään mitään.

Nyt meni ohi, voisitko toistaa?

Mutta kun tällainen keskustelukumppani on asialla, niin toistot eivät auta. Nyt tulee niin diippiä dadaa, että sen auki koodaamiseen vaadittaisiin paljon enemmän kuin mihin nainen pystyy.

Anteeksi, Julia, en saanut selvää.

Nainen erehtyy luulemaan keskustelukumppaniaan Juliaksi. Hän pinnistelee ymmärtääkseen käsittämätöntä ulosantia.

Yhteys taisi katketa, voisitko toistaa?

Lopuksi nainen luovuttaa ja sanoo:

Ehkä ei.

Ei ole helppoa olla Siri lapsiperheessä.

 

Lue myös: 

Lopeta syyllistäminen, Ingvar!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

 

Share

Pages