Ladataan...
Juliaihminen

Helsingin Sanomat kirjoitti, että suomalaisista pojista 30 prosenttia on ylipainoisia (HS 12.10.). Lääkärilehti taas uutisoi, että 2–16-vuotiaista pojista joka neljäs on ylipainoinen. Tähän ei ole vain yhtä yhtä, mutta ilmiön takana on ilmeisesti se, että lapset napostelevat nykyään melko paljon mutta eivät liiku tarpeeksi.

Tuo ruoka-asia on myös yhteiskunnallinen ongelma: tutkijoiden mielestä sosiaalinen eriarvoisuus kasvaa, kun pienituloisilla ei ole varaa ostaa terveellistä ruokaa, kuten hedelmiä ja vihanneksia. Tähän päälle vielä Suomessa luovuttiin vuoden alussa makeisverosta, minkä tiedetään kasvattavan esimerkiksi karkin ja muiden sokerituotteiden myymistä. Mä itse uskon vahvasti, että verotuksella on isoja vaikutuksia siihen, millaisia juttuja ihmiset ostavat. (No ei tämä mikään mun oma uskomukseni ole, vaan ihan tutkitusti todistettu asia.)

Meillä ei ole vielä lapsen kanssa mitään naposteluongelmaa, kun se ei muutenkaan oikein suostu syömään. Tämä ei kuitenkaa tarkoita, etteikö tulevaisuudessa voisi olla. Toisaalta mun lapsuudessa oli tarjolla tosi vähän mitään makeita välipaloja hedelmiä lukuunottamatta, joten tässä mielessä on aika opittu tapa, ettei ruokein välissä vedetä mitään namuja. Iltaisin lapsen mentyä nukkumaan toki syön jätskiä tai vanukasta, mutta se ei ole mitään napostelua vaan rutiininomaista ateriointia!

(Lol! Just Mariannan kanssa puhuttiin, että me laman lapset aina koulun jälkeen viipaloitiin lautaselle Emmental-juustoa, sulatettiin sitä mikrossa ja syötiin. Se oli sitä herkkua parhaimmillaan.)

Myös tuo liikunta-asia on hankala homma. Uusimpien tutkimusten mukaan alle 8-vuotiaiden lasten pitäisi liikkua kolmisen tuntia päivässä. Mä vanhana suorittajana aloin heti laskeskella, toteutuuko tämä oman lapsoseni kohdalla. Päiväkodissa ollaan ulkona kello 9–11 ulkona ja sitten taas 14–16, jolloin siellä liikutaan varmaankin aika paljon. Lisäksi niillä on sisällä jumppahetki ainakin kerran viikossa, ja ilmeisesti touhuilevat muutenkin monenmoista liikunnallista.

Elo–syyskuussa me mentiin melkein joka ilta puistoon riekkumaan päivällisen jälkeen. Nyt on kuitenkin ollut niin karseat säät, ettei ole kamalasti tehnyt mieli käydä tuolla kaatumassa tuulessa. Sen sijaan me ollaan Raisan kanssa nyt pari kertaa otettu lapset ja lähdetty Mäkelänrinteen uimahalliin illalla. Se on yllättävän hauskaa hommaa tuollaisen vajaa kaksi vuotiaan ukkelin kanssa. Alppu rakastaa veteen menemistä, se kirkuu ja nauraa koko altaassaoloajan. Se on älyttömän hellyyttävää!

Olen tässä pohdiskellut, minkä ikäisenä sitä alotuttaisi jonkun lapsen liikuntaharrastuksen. Ei ole vielä jaksanut, mutta kenties keväällä jo voisi alkaa käydä taaperotanssissa tai -sirkuksessa. Kysehän on täysin minun ja Tikin jaksamisesta, lapsi varmasti liikkuu juuri niin paljon kuin vain me järjestetään sille mahdollisuuksia. (Urheiluharrastusten kalleus on sitten taas ihan oma iso keskustelunsa.)

Vielä en kuitenkaan ole huolissani siitä, että lapsi ei liikkuisi tarpeeksi.

Näistä lasten liikkumisista on puhuttu nyt syksyllä aika paljon. Esimerkiksi Reima lanseerasi äsken Kidventure-kamppiksen, jonka idea on kannustaa lapsia liikkumaan.

Tällaiset yritysten yhteiskuntavastuulliset kampanjat ovat kiinnostavia: Niissä kaupallinen brändi pyrkii nostamaan omaa arvoaan kuluttajien silmissä (joka välillisesti näkyy tuotteen myynnissä), mutta samalla suurella brändillä on mahdollisuus nostaa julkiseen keskusteluun joku tärkeänä pitämänsä aihe. Mun mielestä on siistiä, että Suomessakin yhä useammin brändit kelailevat tällaisia juttuja, kuten vaikka kun Finlayson nosti esiin naisten ja miesten välisen palkkojen epätasa-arvon.

Tämä Reiman Kidventure on onnistunut keskustelunavaus, ja innostuin itsekin osallistumaan siihen, eli kävin kliksuttelemassa tuolla saitilla, paljonko oma lapseni on liikkunut viikon aikana. (Tämän tehdessään voi myös voittaa loman Rukalla, mikä tietenkin motivoi myös.) Reiman tavoitteena on saada kerättyä syksyn aikana "miljoona tuntia liikuntaa". 

Mikäli vanhemmat alkavat kiinnittää huomiota lastensa liikkumiseen tämän ansiosta, kampanja on myös yhteiskunnallisesti onnistunut. 

Nämä liikkumiset ja napostelut ovat myös siitä hankalia juttuja, että hirveän herkästi homma kääntyy siihen, että ylipainoisten lasten vanhempia aletaan syyllistää. Mä en oikein usko, että sillä saadaan hirveän hyviä tai kestäviä lopputuloksia aikaiseksi. Sen sijaan kaikenlainen myönteinen kannustaminen saattaa innostaa ihmisiä harrastamaan lisää liikuntaa lastensa kanssa.

Toki ymmärrän, että ennen kaikkea tällaiseen kannattaa puuttua tyyliin neuvolassa asiallisesti ja hyvää tietoa antaen (mitä ei mun mielestä lasketa syyllistämiseksi). Sillä kuten sanottu, lasten ylipaino alkaa olla ihan yhteiskunnallinen ongelma, ei pelkästään perheen sisäinen asia. Mutta älyttömän herkkiä ja sensitiivisiä hommia näissä täytyy olla.

 

Millä lailla teidän lapset liikkuvat?

 

Kuvissa: Kuten aiemmin mainitsin, sain Reimalta tämän talven vaatteet lapselle, ja ne päällä Alppunen tässä tutkailee Seurasaaren ruskaa. 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Multa on useaan otteeseen pyydetty postausta, jossa kerron, miten mun mielestä freelancer-toimittajan kannattaa tarjota itseään tai juttujaan aikakauslehteen. Vihdoin sain tämän puristettua itsestäni ulos.

Olen ollut tuottajana sekä Demissä ja Trendissä, joten nämä vinkit tulevat tällaisella naistenlehtikokemuksella. Voi siis olla, että jonkun muun lehden tuottaja on täysin eri mieltä näistä neuvoista, joten laittakaapa kommenttiboksi laulamaan. (Olen tällä hetkellä ihastunut tuohon hieman tunkkaiseen sanontaan, jossa kerrotaan, että joku asia "laulaa". Esimerkiksi peräpeili laulaa, mtta nyt ei tietenkään ole kyse siitä.)

Okei. Nämä saattavat ola täysin itsestäänselviä neuvoja, mutta uskokaa minua, kaikille ne eivät ole sitä. Tee näin, kun lähestyt uutta lehteä vaikkapa sähköpostilla:

Lähetä viesti oikealle henkilölle, joka on yleensä lehden toimituspäällikkö tai joissain tapauksissa tuottaja tai oikein pienessä toimituksessa myös päätoimittaja. Tämän voi selvittää lehden "apinalaatikosta", eli siitä boksista lehden alusssa yleensä sisällysluettelon tietämillä, jossa esitellään lehhteä tekevät hahmot. Älä lähetä viestiä esimerkiksi lehden palauteboksiin, on suuri vaara, että se hukkuu sinne.

Esittele itsesi lyhyesti, kerro mihin olet tehnyt juttuja, mitä opiskellut ja mikäli olet erikoistunut tietynlaisiin aiheisiin (tyyliin ihmissuhteet, lääketiede tai merikotkat, mihin nyt ihmiset tapaavat erikoistua). Tämä kaikki on kiinnostavaa tietoa.

Kerro, miksi haluat kirjoittaa juuri tähän lehteen. Miksi tämä media kiinnostaa sinua? Kannattaa vaikkapa lukea lehden paria aiempaa numeroa analyyttisesti ja miettiä, millainen ääni lehdessä on. Onko se hyväksyvä, lempeä, ärhäkkä tai vaikkapa kuiva ja asiallinen.

Lehteen tutustuminen on olennaista, jos tarjoat sähköpostissasi juttuideoita: Tutki lehden rakennetta. Nykyään aikakauslehdet ovat äärimmäisen konseptoituja. Melkein joka aukeamalla on tietynlainen juttutyyppi, joka toistuu lehdestä toiseen: Lehti voi vaikkapa alkaa kansihaastattelulla, jossa esiintyy julkkis, joka kertoo elämänsä käännekohdasta. Sen jälkeen voi tulla vaikkapa "kamapalsta", jossa esitellään erilaista kamaa (ei huumeita, paitsi ehkä Lääkärilehdessä?). Sitten saattaa olla erilaisia palstoja, kuten kauneutta (eli siis meikkejä), muotia (vaatteita), ruokaa ja niin edelleen.

Lehdessä saattaa olla myös reportaasipaikka, jossa käydään tutustumassa johonkin hauskaan mestaan (tyyliin eläinsairaalaan tai vanhainkotiin, okei tämä oli omituinen rinnastus) tai seurataan jotain kiinnostavaa tapahtumaa tai ollaan itse osallisena siinä (tyyliin viikko vankilassa, kuten ystäväni Sonja juuri vietti mukavasti kesäpäiviänsä).

Lehdessä voi olla myös niin sanottu tavishaastattelu, jossa joku tavallinen ihminen kertoo selviytymistarinansa tai vaikka harrastuksestaan tai synnytyksestään. Monissa lehdissä on myös ilmiöjuttu, joka kaivautuu johonkin pinnalla olevaan ilmiöön, vaikkapa englannin kielen tunkeutumiseen suomalaisessa kulttuurissa tai äitien väliseen vihapuheeseen nettifoorumeilla. 

Kaikki lukijat eivät tiedosta, mitä juttukonseptit ovat tai eivät osaa hahmottaa, että tässäkin on tietty juttutyyppi, eikä heidän tarvitsekaan. Lehtien konseptoidut jutut luovat lehteen tutun ja turvallisen fiiliksen, sellaisen, että lukija tietää suurinpiirtein mitä odottaa.

Sen sijaan jos toimittaja tarjoaa kolumnia lehteen, jossa ei selvästikään ole kolumnipaikkaa, niin ainakin minun mielenkiintoni sammahtaa aika nopeasti. Tulee sellainen olo, että tämä tyyppi ei ole jaksanut nyt yhtään nähdä vaivaa perehtyäkseen lehteemme, joten minulla ei ole aikaa alkaa kouluttaa häntä. (Lisäksi kolumnien kirjoittaminen on aivan jäätävän vaikeaa. Moni aloitteleva toimittaja kuvittelee, että se on helpoin homma, kun ei tarvitse haastatella ketään. Päinvastoin, olen itsekin nyt kirjoittamassa erääseen mediaan kolumnia, ja hitto mä olen tehnyt siihen taustaduunia ja haastatellut jengiä, ja silti tuntuu, että siitä tulee ihan paska. End of rant.)

Lehdet kaipaavat ennen kaikkea hyviä haastateltavia. Hyvät verkostot ovat juttujen teon perusta. Jos tiedät jo vaikka hyvän asiantuntijan, jolla olisi kiinnostavaa sanottavaa, tarjoa tätä suoraan. Tai jonkun taviksen, jolle on käynyt jotain kummallista, joka sopisi juuri lehden tiettyyn juttukonseptiin. Jos taas tunnet paljon nuoria, haitarinsoittajia tai vaikka vastaanottokeskuksen jengiä, kerro sekin. Kaikki erityisosaaminen ja erityisverkostot kiinnostavat.

Meilissäsi voit suoraan ehdottaa vaikkapa kolmea tai viittä juttuideaa, jotka on räätälöity juuri lehteä varten. Kekseliäisyys palkitaan. Tällä hetkellä ei kannata tarjota haastatteluun vaikkapa "juuri elokuvan tehnyttä Tommi Korpelaa", sillä lehtien toimituksissa ollaan kyllä perillä siitä, mitä populaarikulttuurissa tapahtuu.

Juttuidea ei ole koskaan pelkkä aihe (tyyliin Tommi Korpela) vaan myös näkökulma aiheeseen (Tommi Korpelan pohjaton rakkaus ratikoihin ja mitä se kertoo hänen lapsuudestaan). Okei, tuo esimerkki oli täysin keksitty, on mahdollista, että Tommi Korpela vihaa ratikoita (vaikka hän tekikin aivan järjettömän hauskan sketsin ratikoista taannoin Studio Julmahuviin). 

Mutta siis, juttuideoita voi ehdottaa vaikka niin, että sanoo: "Tämä sopisi teidän ilmiöjuttupaikalle" tai "Tämä voisi olla kiinnostava henkkari". No, ei ole oikeasti vaarallista, jos ei idea ei heti osu maaliin, näistä voidaan ennen kaikkea jutella toimituksessa.

Voit myös lisätä sähköpostin liitteeksi pari näytejuttua, mutta tämä ei ole pakollista.

Ilmaise halusi ryhtyä vakituiseksi avustajaksi ja ehdota tapaamista. Hyvät freet ovat kullanarvoisia, ja hyvän freen perehdyttäminen lehden äänensävyyn, juttupaikkoihin ja toimituskulttuuriin on vaivalloista. Tästä syystä harva jaksaa tilata freeltä yhtä ainoaa juttua, vaan toimituksia kiinnostaa enemmän vakituiset avustajasuhteet. Toki superkokeneilta ja nimekkäiltä kirjoittajilta tilataan tällaisia yksittäisiäkin juttuja.

Voit soittaa perään, jos haluat. Lehtien toimituksissa ollaan yleensä todella kiireisiä, ja sähköpostit saattavat hautautua ties minne. Kiireisyys tarkoittaa myös sitä, että toimituksissa arvostetaan oma-aloitteisuutta ja sitä, että ihan kaikesta pienestä ei kysellä ja lähetellä hysteerisiä sähköposteja, koska silloin tulee sellainen olo, että tämä tyyppi on nyt ihan pihalla. Tämä kuulostaa julmalta meiningiltä, mä taidan ehkä olla vähän kyynistynyt. Ehkä on ihan ok, etten ole enää tuottaja! :D

Vielä pieni muistilista siihen, kun saat ensimmäisen jutun myytyä:

Ensinnäkin: Pidä deadline. Toimittaja, joka ei pidä dedistä, on täysin turha toimittaja. Toimittajuus ei ole mitään boheemia hauskaa kirjoittelua, vaan toimittajan on pakko olla superluotettava, myöhästelijöiltä ei tilata juttuja uudestaan. Jos dedis meinaa paukkua (vaikkapa haastateltava peruu tms.), kerro asiasta heti ja ehdota jotain toista ratkaisua mieluummin kuin vain kysyt, että mites nyt?!

Toiseksi: noudata juttubriiffiä eli tee sellainen juttu, mikä sinulta on tilattu. Muista myös noudattaa ainkain suurinpiirtein merkkimäärää. Jos sinulta tilataan 5000 merkin juttu ja palautat 10 000 merkin jutun, aiheutat saatanallista vaivaa jutun editoijalle. (Lol, mä itse olen niin tämä liian pitkien juttujen palauttelija + aiheesta selittelijä, mikä on vielä ärsyttävämpää.)

Varaudu myös siihen, että aikkareissa juttu tulee miltei aina bumerangina takaisin. Siinä pyydetään lisää tietoa johonkin kohtaan, jonkun kohdan parempaa selvitystä tai vaikkapa rakenteen radikaalia muutosta. Mun oman kokemuksen mukaan ei kannata jaksaa vängätä kauheasti vastaan, vaan suosittelen tekemään pyydetyt muutokset mahdollisimman hyvin. Toimittaja ei ole mikään taiteilija, joka vuodattaa sydänverensä ja sielunsa juttuun. Toimitusta kiinnostaa ennen kaikkea yksi tavoite: Tehdä lehden lukijalle mahdollisimman hyvä ja ymmärrettävä teksti, ja siinä ei paljon taiteelliset ambitiot kiinnostele. Ja kaikki tämä mielellään mahdollisimman tehokkaasti.

Kun olet saanut myytyä muutamia juttuja lehteen, sinulta aletaan luultavasti tilata juttuja, joiden aiheet ja näkökulmat on keksitty toimituksessa. Tämä on kivaa, koska silloin freelancerin ei tarvitse enää käyttää aikaa ideoiden miettimiseen ja myymiseen, riittää kun tekee! Joskus on tietenkin ihanaa ideoida omia juttuja, etenkin jos haluaa tehdä vaikka Imageen tai Kuukausiliitteeseen jonkun kunnianhimoisen projektin (jonka työmäärä on huomattavasti isompi kuin jutun hintalappu, mutta josta tulee omahyväinen fiilis, että tällaistakin minä menin tekemään!).

 

Tuleeko mieleen kysyttävää? Entinen Tuottaja vastaa mielellään!
Tai tuleeko jollekulle juttujen tilaajalle lisättävää tai eriäviä mielipiteitä? 

 

Lue myös:

Ensimmäinen viikko vapaana kirjoittajana

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Jo elokuussa fiilistelin sitä, miten puolitoistavuotias on alkanut sanoa asioita. Nyt samainen vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen ukkeli kertoo vielä enemmän. Tällä viikolla sanavarastoon ilmaantui aivan järjettömän kätevä sana: Sattuu

Se, että lapsi osaa kertoa, jos sitä sattuu ja mihin, on nerokasta. Nimittäin vielä puolitoista viikkoa sitten mä olin Alpun kanssa ratikassa ja jossain vaiheessa käänsin seinän vieressä olevan penkin alas, ja Alppu alkoi heti inistä. Mä ihmettelin, että miten se nyt niin kovin häiriintyi siitä, että hänen rakas äitinsä ilmaantui niin likeelle – kunnes huomasin, että lapsen jalka oli jäänyt kipeästi penkin ja lastenvaunujen väliin. Nousin nopeasti ja tietenkin tuli kurja fiilis, kun olin vahingossa murjonut toisen jalkaa. Sattuu:lla oltaisiin päästy siitäkin tilanteesta nopeammin.

(Dear god, mulle tuli tästä tapauksesta niin flashback siihen, kun olin noin 8-vuotias ja vieraana serkkuni synttäreillä. Istahdin syömään kakkua semmosen ehkä 1,5-vuotiaan vaavelin viereen ja se vaaveli alkoi ottaa muhun kontaktia. Jotain se vain ölisi siinä "Ölö öhö löö" ja osoitteli mua. Mä kohteliaana ihmisenä hymyilin ja jutustin menemään takaisin, mutta vähän ihmettelin, miksi tuo on niin huolestuneen näköinen.

Kun nousin siitä, huomasin että olin istunut tämän puolitoistavuotiaan lapsosen täytekakun päälle. Klassista.)

Pientä traagisuuttakin tämä puhumaan oppiminen on tuonut tullessaan. Kun Tiki oli Alpun kanssa viime viikolla Tampereella mummolassa kaksi yötä, Alppu oli iltaisin itkenyt: "Äiti tule. Äiti tule." Se oli aika sydäntäsärkevää! 

Aiemmin se on vain itkeskellyt verbaalisesti melko lahjattomalla jokelluksella, jolloin ei ole ollut aivan niin selvää, mikä tässä nyt on ongelma (vaikka tunne on varmasti ollut silloinkin yhtä aito). Toisaalta, Alppu oli aika nopeasti alkanut kutsua siellä Tikiä myös äidiksi, eli ehkä se ei nyt tarkoittanut ihan konkreettisesti, että juuri minun pitäisi olla siinä joikaamassa tuutuu-tupakkarullaa? 

(Sunnuntaina se myös kutsui mun ystävääni Idaa isiksi, mikä on toki tarpeeksi lähellä.)

 

Suureksi osaksi meininki on edelleen vauvojen kieltä. Mutta on siihenkin tullut sellaista performatiivista rakennetta. Esimerkiksi sunnuntaiaamuna Alppu ponkasi pystyyn ja esitti pitkän ja koreografisesti upean esityksen, jossa se tanssahteli pitkin sänkyä ja kirkui selvällä vauvojen kielellä: "Vää vää! Vaa vaa! Vää vää! Taa!" ja kikatteli perään kuin olisi keksinyt maailman hauskimman jutun. Niin kuin olikin.

 

 

 

Lue myös:

Taapero alkaa jutustaa

Kun puhut lapselle, muista kolmen T:n sääntö

 

Kuvissa: Alppu ymmärtää, että harava on parempi kuin lehtipuhallin

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Pages