Ladataan...
Juliaihminen

Hengailin tänä viikonloppuna Turussa pitkään veljeni Oton kanssa. Ajeltiin yhdessä ympäri Turkua ja tehtiin vähän hommia meidän mökillä. Tuli taas oikein sellainen onnen hyrskäys, että voi kun Otto niin mahtava tyyppi.

Kuten olen kertonut, meidän lapsuudenkotiin kuuluu neljä sisarusta, Lotta, minä, Sofia ja Otto. Olemme keskenämme tosi läheisiä, kaikki on mulle älyttömän rakkaita. Otto on nuorin, ja hänellä on siksi tietynlainen suosikkiasema meidän kesken.

Toisaalta Otto on koko lapsuutensa joutunut kestämään kolmen isosiskonsa kritiikkiä. Meillä on ollut tapana kertoa Otolle, milloin hänen vitsinsä kaipaisivat parempaa terää ja tehdä kaikenlaisia kepposia sille. Ehkäpä tämä on karaissut Oton sillä lailla, että siitä on tullut kaikkein hauskin meistä. Sitten se lähettelee esimerkiksi tällaisia kuvia whatsapissa tai pitkiä ääniviestejä, joissa se kertoo, miten se on opettanut jonkun 5-luokkalaisen solmimaan kengännauhat. (Se tekee välillä opintojen ohessa keikkaa erityisluokan avustajana.) Myös se on viihdyttävää huumoria, kun Otto katsoo himassaan eduskunnan kyselytuntia ja referoi sitä meille livenä whatsapissa.

Jos mun pitäisi päättää, kenen kanssa lähden avaruuslennolle Marsiin, Otto olisi mun ykkösvalintani. Etenkin kriisitilanteissa se on miltei luonnottoman rauhallinen. Meillä on Oton kanssa yhteinen purjevene, ja kesäisin Otto opettaa mua purjehtimaan sillä. Kerrankin mä mokailin keskellä Airistoa niin, että vene teki 180 asteen käännöksen tulosuuntaan, puomi rytkähti väkivaltaisesti toiselle puolelle ja tuulta oli 11 metriä sekunnissa. Ilman että ilmekään värähti, Otto alkoi täysin rauhallisesti katsoa merikortista, ollaanko me menossa kiville vai voiko tähän suuntaan lähteä. 

Lisäksi Otto on harvinaisen diplomaattinen. Kun me oltiin Yhdysvaltojen länsirannikolla muutaman viikon road tripillä, Otto oli meistä viidestä se, joka piti hyvän fiiliksen yllä silloin, kun joltakulta muulta meni hermo. Jos meinasi tulla kinaa, Otto kertoi kaskun jostain sen omituisesta kaverista tai laittoi Willie Nelsonin On the Road Againin soimaan.

(Otto on sanonut, että ainoa asia, mikä saa hänet suuttumaan, on se, kun ollaan pimeässä metsässä ja joku väläyttää taskulamppua niin, että silmät sokaistuvat hetkeksi ja sitten joutuu taas odottamaan, että silmä tottuu näkemään pimeässä. Kyllä minäkin suuttuisin.)

Mitä ehkä eniten Otossa ihailen, on sen oikeudentaju. Se opiskelee kauppakorkeassa, ja sillä on selvästi motivaatio tehdä maailmasta parempaa ja oikeudenmukaisempaa paikkaa, ei hyötyä maailman virheistä rahan kiilto silmissä. Välillä musta tuntuu, että se on vähän liiankin empaattinen tyyppi, kun me sisarukset usein vähän huomaamattamme laitetaan se tekemään meille palveluksia, hoitamaan meiän lapsia tai kyyditsemään meitä eri paikkoihin. Yritän tsempata tämän kanssa, koska Otto ei oikeastaan koskaan sano mihinkään ei. 

Oh, nyt mä jo liikutuin tässä omista sanoistani, kun aloin antaumuksellisesti fiilistellä Ottoria (tämä on yksi lapsuuden peruja oleva kiusaamislempinimi). Niin siistiä, että Alpulla on oma Otto-eno, jonka kanssa voi riekkua ja jolta voi oppia kaikkea, mikä nyt elämässä on oppimisen arvoista. Ja niin siistiä, että meillä on oma Otto-veli. 

 

 

Onko teidän lapsilla kivoja enoja, setiä tai tätejä?

 

 

Kuvat: Viime kesänä Alppu oli tuollainen pieni pötkäle, jolle Otto opetti jalkapallon saloja (ja Lotan tytöille myös bofferimiekkailua)

 

Katso myös:

Voimakuva

Oton kanssa purjehtimassa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sitä tekee keittiössä tyytyväisenä pizzaa ja kuuntelee Muistojen bulevardia bluetooth-kaiuttimista puhelimensa kautta. Yhtäkkiä matalaääninen nainen kysyy olohuoneessa:

Voisitko toistaa?

Kuluu hetki, ja nainen sanoo pahoittelevaan sävyyn:

En tainnut ymmärtää.

Sitten hän jatkaa:

En saanut selvää, mitä sanoit.

Pyrkien säilyttämään keskustelukumppaninsa kasvot, nainen huikkaa hieman anteeksipyydellen.

En ole varma, mitä sanoit.

Hän kysyy kauniisti:

Voisitko selventää?

"Mikä ihmeen humalainen tuossa oikein örisee", nainen varmasti ajattelee, mutta jatkaa kohteliaaseen sävyyn:

Anteeksi kuina?

"Eikö tuo peijooni vie voi artikuloida mielipiteitänsä niin kuin järki-ihminen. Mikä siinä on!" nainen miettii mielessään, mutta on silti yllättävän kärsivällinen:

Anteeksi, en saanut selvää.

Nyt naisääni alkaa jo vähän ärsyyntyä. Ei tästä tule yhtään mitään.

Nyt meni ohi, voisitko toistaa?

Mutta kun tällainen keskustelukumppani on asialla, niin toistot eivät auta. Nyt tulee niin diippiä dadaa, että sen auki koodaamiseen vaadittaisiin paljon enemmän kuin mihin nainen pystyy.

Anteeksi, Julia, en saanut selvää.

Nainen erehtyy luulemaan keskustelukumppaniaan Juliaksi. Hän pinnistelee ymmärtääkseen käsittämätöntä ulosantia.

Yhteys taisi katketa, voisitko toistaa?

Lopuksi nainen luovuttaa ja sanoo:

Ehkä ei.

Ei ole helppoa olla Siri lapsiperheessä.

 

Lue myös: 

Lopeta syyllistäminen, Ingvar!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sairasta, mä täytän kahden viikon päästä KOLKKENT vuotta!

En ole koskaan aiemmin kokenut minkäänlaista ikäkriisiä. Suuri osa mun ystävistäni on mua jonkun verran vanhempia (esimerkiksi Tiki on mua kuutisen vuotta vanhempi), joten olen vähän niin kuin elellyt siinä sivussa itseäni vanhemman ihmisen elämää, enkä ole ehtinyt kriisiytyä. Olen puuhastellut mukavia juttuja, ja asiat ovat vain ikään kuin soljahtaneet aina seuraavaan tilaan ilman sen suurempia päätöksiä. Olen ollut melko tyytyväinen elämääni.

Olen jopa vähän ylimielisesti miettinyt, että mitä nämä ihmiset tästä ikäkriisistä oikein jauhavat, se on tuntunut vähän keksityltä. Mulle ei sellaista varmastikaan tule, koska paletti on niin hyvin kasassa ja olen tällainen järkevä ihmisyksilö.

Trollolololllooo! Karma is a bitch. Nyt mulle on nimittäin iskenyt aivan järjetön ja saatanallinen ahdistus siitä, että mä olen tämän ikäinen ja aika kuluu!!!! Ymmärrys tästä hiipi mieleen tuossa viime syksynä, ja on voimistunut koko ajan. Nyt mä olen ollut päästäni sekaisin jo monta kuukautta. 

Kyseenalaistan koko ajan mun valintojani eri elämänalueilta. Päässä saattaa pyöriä luupilla monta kertaa päivässä tällaiset ajatusketjut, vaikkapa duunihommeleihin liittyen:

 

Olenko mä saavuttanut mitään järkevää elämässäni? En todellakaan ole!!!!

Sitten järki yrittää välillä jotain, että: "No kyllä sää ainakii..." 

Ja tunne huutaa taas: "EN OLE! EN YHTÄÄN MITÄÄN JA KAIKKI ON PASKAA! Mää vaan mietin mietin, milloin mä tein sen viimeisen ratkaisevan valinnan, jonka jälkeen KAIKKI ALKOI TUHOUTUA! Oliko se jo yläasteella? Vai vasta lukiossa?"

Sitten järki yrittää toppuutella: "Noo, ei kaikki ole tuhoutunut, sullahan on ihan hyvä eläm..."

Tunne vastaa: "EI OLE! Mää oon jo kolkkent! Kolkkentvuotiaana ollaan jo saavutettu vaikka mitä, tai ainakin kaikkea sitä mitä SÄÄ ET OLE!"

Järki: "No on sulla toi lapsi."

Tunne: "MIKÄ SAAVUTUS SE MUKA ON? KYLLÄ HITLERILLÄKIN OLI LAPSI!"

Järki: "No itse asiassa Hitlerillä ei ollut lasta."

Tunne: "Ei kyse ole nyt siitä, vaan siitä, että en ole tehnyt mitään järkevää ammatillisesti. Mistä maailma munt muistaa? Ei mistään! Mä esimerkiksi valitsin aivan liian kevytkenkäisesti opiskelualakseni viestinnän ("No jos nyt vaikka tommosta"). En tehnyt plus miinus -listoja, en käsitekarttoja tai syväanalyysiä aiheesta. En miettinyt yhtään, mihin työllistyn, millä palkalla, millainen urakehitys on luvassa ja onko koko hommassa mitään järkeä."

Järki: "Ihan hyvä työ sulla on, ja ihan hyvä palkka. Etkä sää olisi varmaan niillä plus miinus -listoilla päätynyt mihinkään muualle. Ja sähän tykkäät tehä tota."

Tunne: "SE EI RIITÄ. KAIKKI KAVERIT OVAT NIIN MENESTYNEITÄ! Ja Britney Spearskin oli tämän ikäisenä jo saavuttanut vaikka mitä ja selvinnyt vuodesta 2007!"

Järki: "Jaa se on pois sulta sillä lailla että..?"

Tunne: "No ei mitenkään, mutta MÄÄ OLEN JÄMÄHTÄNYT ELÄMÄSSÄNI."

Järki: "Noo totaa, mihin?"

Tunne: "KAIKKEEN. Mun pitäisi vähintään olla oman kasvuyritykseni toimitusjohtaja, olla kerännyt apurahoja kaikenlaisiin kirjaprojekteihin, osata puhua ranskaa kunnolla, osata ylipäänsä jotain kunnolla, olla erikoistunut johonkin asiaan. Olla joku niche, josta munt tunnettaisiin. Tai vähintään mun pitäisi haluta olla toimitusjohtaja ja hankkia se niche. Mutta en mä halua enkä ainakaan jaksa."

Järki: "No, mitä sä sitten haluat?"

Tunne: "Aaaaaa! Mä haluaisin tietää, mitä mä haluaisin! Ja se, ettei tee päätöstä on sekin päätös."

Järki: "Nyt alkaa kuulostaa pelottavalla tavalla Paulo Coelholta."

Tunne: "Niin siinä käy, kun on tällä lailla tuudittautunut omaan mukavuuteensa, eikä ole mennyt epämukavuusalueelle, jossa TAIKA tapahtuu."

Järki: "Ööö, mikä taika?"

Tunne: "No se taika, johon kaikki muut ovat taianomaisesti päässeet osalliseksi. Se mikä tekee niistä mielenkiintoisia ja saa ihmiset kunnioittamaan niiden saavutuksia."

Järki: "Tuo 'mitä muut ajattelee' on vanha ja hyödytön virsi, mitä sä siitä kostut? Et mitään. Eikö ne epämukavuusalue-horisijat aina puhu, että unohda mitä muut ajattelee."

Tunne: "Joo-o. Ja sitten niiden instagram-sitaateissa aina lukee, että do what you love and love what you do, mutta kaiken tulee kuitenkin tapahtua siellä epämukavuusalueella!! Miten se on edes mahdollista?! Eikö se ole jonkinlainen irvokas oxymoron?!"

Järki: "No tähän kypsään ikään mennessä sun olisi pitänyt jo oppia, että maailma on irvokas oxymoron. Nyt ihan oikeasti. Vedä henkeä. Jos sä et olisi tehnyt niitä valintoja, jotka olet nyt tehnyt, et olisi tässä. Sulla on kiva aviomies ja kivat ystävät ja ennen kaikkea Alppu, ja sitä sä et vaihtaisi mihinkään ikinä."

Tunne: "En tietenkään vaihtaisi."

Järki: "Niin jos tää olisi semmonen aikakone-elokuva, joita oli muodikasta tehdä joskus 2010-luvun alussa, niin jos sää menisit taaksepäin ja muuttaisit jotain, niin sitten sää menettäisit Alpun. SITÄKÖ SÄ TÄSSÄ HALUAT?! SITÄKÖ?! MENETTÄÄ OMAN LAPSESI?!"

Tunne: "No en mää nyt SITÄ halua."

Järki: "Niin."

Tunne: "Mutta entä tästä eteenpäin?! Entä nyt? Mitä seuraavaksi! Valintoja nainen, valintoja! Saavutuksia! Epämukavuusaluetta! Mene sinne epämukavuusalueelle ja saavuta niitä saavutuksia."

Järki: "No jos jotain on tässä saavutettu, niin kyllä tämä kaikki aika epämukavalta tuntuu. Että sille alueelle on nyt sitten viimein päästy."

 

Jep, sitten tämä luuppi vaan jatkuu ja jatkuu. Mä veikkaan, että kyse ei ole pelkästä kolmestakympistä, vaan siitä, että äikkärin jälkeen pää on edelleen vähän sekaisin. Äitiyslomalla oleminen sai mut tajuamaan, että elämä on hirveän arvokasta ja ohimenevää, ja että oma aika kannattaa käyttää oikeasti hyvin. Mutta mitä se hyvin sitten on, on täysin toinen kysymys.

Kyllä mä tällä hetkellä harkitsen jonkinlaista lobotomiaa, jotta pääsisin näistä ajatusluupeista.

 

 

Onko ketään, jolla on ollut samanlaisia keloja?
Tai peräti ketään, jolla olisi ollut samanlaisia pohteita, ja joka olisi selvinnyt niistä kuiville? Miten?

 

 

Lue myös:

Sen vain tietää on surkea elämänohje

Apua, verotietokateus iski

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus, kun tapaan sellaisia kavereita, jotka ovat tsekkailleet somesta mun kuulumisia, mua saattaa alkaa vähän nolottaa. Facebookissa lauon toisinaan aika jyrkkiä mielipiteitä. Insta Storyssä taas hassuttelen ja kerron turhankin henkilökohtaisia juttuja. Instagramin kuvapuolella taas yritän vaikuttaa siltä kuin mun elämä olisi aivan fanttastisen ihanaa ja kaunista (mitä se toki on, kyllä kyllä).

Tällöin tekisi mieli sanoa, että todellinen minä on tässä ja nyt, someminä on vain someminä. Mutta eihän se niin mene: etenkin kun suurin osa mun kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa on nimenomaan somessa, niin on vanhanaikainen ajatus, että se en olisi "todellinen minä", joka siellä somessa heiluu. Tietenkin se on. Tosin se on tiettyjä minuuden piirteitä, jotka eivät pääsisi muuten välttämättä koskaan esiin elämässä.

The Economistin 1843-lehdessä (April & May 2017) oli kiinnostava pohdinto siitä, miten internet ja sosiaalinen media eivät luo ihmiselle uusia persoonallisuuden piirteitä, sen sijaan ne antavat mahdollisuuden ilmaista itseään sellaisilla tavoilla, jotka "todellisessa maailmassa" olisivat naurettavia. Vaikkapa Facebookissa ja Instagramissa on ihan hyväksyttyä lesoilla omilla saavutuksillaan (olivat ne sitten ihana aamiainen tai uusi hieno työpaikka). Kasvokkain sellaisilla ei ehkä tulisi brassailtua samalla tavalla. 

Artikkelissa kerrottiin Harvardin tutkimuksesta, jossa huomattiin, että kasvokkain ihmiset puhuvat itsestään noin kolmanneksen ajasta. Internetissä numero nousee 80 prosenttiin(!). Kasvokkain jutellessa ihminen tarkkailee kuulijansa ilmeitä ja katsoo, saako tältä jutuilleen vastakaikua ja ymmärrystä. Sen sijaan somessa ihmiset ajattelevat puhuvansa isolle, kasvottomalle yleisölle. Kun ihminen kuvittelee kertovansa tarinan vaikkapa tuhannelle Facebook-ystävälleen, hän ei pysty miettimään, miten kukin reagoi siihen. Sitä ajattelee vain melko persoonatonta massaa, ei välttämättä yksittäisiä henkilöitä.

Siksi mua saattaa joskus nolottaa omat somejuttuni. "Ai sinäkin yksittäinen ihminen olet nähnyt mun Hesarin kommentointipaasaukset Insta Storyssä!" No, senhän ei nyt suoranaisesti pitäisi yllättää, sinnehän mä ihan itse sitä juttuani tuuttasin vaikka kuinka paljon. En vain välttämättä tule ajatelleeksi yksittäisen ihmisen reaktiota siihen.

Economistin jutussa kirjoittaja tuli siihen lopputulemaan, että nämä tällaiset lesoilut tai hassuttelut on sisäänrakennettu kaikkiin ihmisiin. Somealustat vain mahdollistavat niiden esiin tuomisen. Sosiaalisen median alustojen kulttuuri tekee käytöksestä hyväksyttävää: koska muutkin, niin minäkin voin.

Vaikka some tekee intiimistä performatiivista, se ei välttämättä tarkoita, että tämä esittäminen olisi mitenkään feikkiä. Se on vain yksi osa sitä ihmistä.  Se, onko tämä hyvä vai huono, on toinen juttu.

 

 

Mikä on teidän lemppari sosiaalinen media ja miksi? Millaisia olette siellä?

 

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen puhunut paljon richplainaamisesta (rikas selittää alentuvasti itseään köyhemmälle, miten asiat tulee hoitaa). Minja taas mainitsi taannoin siitä, miten womansplainingia ei ole olemassa, vaikka mansplainingia on. Olen samaa mieltä.

Sen sijaan yksi asia, mihin nainen voi huomaamattaan syyllistyä, on momsplaining! Ja mä olen pahimmanlaatuinen momsplainaaja. (Termistä kunnia Raisalle, joka yksi päivä alkoi vitsailla sillä.)

Momsplainaaja mussa on saanut otteen nyt, kun minusta on tullut vuodessa vanhemmuuden kokemusasiantuntija. Kaksi mun parhaimmista ystävistäni saavat lapsen kesällä (toinen heistä on mun sisko Sofia), olen alkanut ”jaella vähän neuvoja”.

Tämä on siitä erityisen huvittavaa, että mä niin lupasin itselleni raskausaikana, etten ala sitten tunkea ihmisten naamoihin neuvoja pyytämättä. Mutta kyllä mä sitten kuitenkin aloin.

Jotkut neuvoista ovat sellaisia, että haluan muiden välttävän minun tekemät virheet:

”Älä vaihda pissavaippaa öisin, lapsi ja sinä heräätte vain turhaan.”

”Kun lapsi on juuri syntynyt, muista kieltäytyä, kun lukuisat ihmiset (jopa puolitutut!) kutsuvat itsensä sinun luoksesi katsomaan vauvaa. Siinä kohdassa ei välttämättä jaksa esittää urheaa ja uljasta uutta äitiä vaan pelkästään maata sykkyrässä."

Jotkut neuvoista on tarkoitettu sellaiseksi ”tunteesi ovat ihan normaaleja” -rohkaisuksi:

”Vaikka aluksi tuntuu siltä, ettet tule ikinä kestämään niitä yöheräilyjä, niin sitten yhtäkkiä, ehkä viikon päästä lapsen syntymästä, hormonit puskee sisään ja se yöheräileminen ei tunnu enää maanpäälliseltä helvetiltä. Eli keskity hetkeen, älä siihen, miten selviät tulevista öistä.”

”Kun mun lapsi syntyi, olin aluksi vain että ok, tommonen. Sitten noin vuorokauden päästä vasta iski sellaiset ’mää rakastan tota hahmoa niin paljon, että melkein pakahdun kualiaaksi’ -tunteet. Tosin yhdelle mun kaverille se tunne tuli vasta sitten, kun lapsi oppii puhumaan. Eli tunteet tulee aikanaan, ei kannata stressata.”

Nämä ovat vaarallisia neuvoja, koska kukaan ei voi sanoa toiselle, miten hän tulee tuntemaan jossain vaiheessa. Jokaiselle nämä ovat ihan omanlaisia kokemuksia.

 

Jotkut neuvot taas ovat sellaisia, että haluan muiden tekevän samalla tavalla kuin itse tein, koska jollain alitajuntaisella tasolla haluan vahvistaa omat valintani oikeiksi sillä, että muut tekevät samoin:

”Todellakin voit lähteä lapsen kanssa museoon silloin, kun se on kaksi viikkoa vanha.”

”Joo joo, kyllä sen vaipan voi vaihtaa tuolla kahvilan ryönäsellä lattialla, ei se siitä rikki mene.”

"Kestovaippojen käyttäminen on oikeasti tosi helppoa!"

"Nämä mun vaunut on parhaat, ostakaa samanlaiset."

 

Jotkut neuvot ovat ihan silkkaa momsplainausta, eli itsestään selvien asioiden jankuttamista toiselle:

”Kun lasta kuljettaa autossa, se kannattaa laittaa turvaistuimeen." (Captain Obvious reporting for duty.)

"Vaipat laitetaan vauvalle näin." (Still in duty.)

"Illalla vauvalle kannattaa laittaa yöpaita." (No shit Sherlock.)

"Vastasyntynyt vauva ei viihdy leikkimatolla tai ainakaan se ei sillä lailla leiki niiden hilavitkuttimien kanssa." (Ööö, hyvä että tämä informaatio tuli nyt jaettua, se ei millään lailla olisi selvinnyt tulevalle äidille muutoin.)

Näiden kaikkien neuvojen perimmäinen tarkoitus on olla mukava odottavalle äidille: osallistua, bondailla ja kanssaelää sitä raskautta. Mutta sitten taas, kun itse muistelen raskausaikaani, niin mua ärsytti kaikki tuputetut neuvot. Kun neuvoja vain sateli joka tuutista, koko vauvabisnes alkoi tuntua tosi monimutkaiselta ja vaikealta. "Mää en ikinä opi näitä kaikkia juttuja!"

Tätä voisi verrata vaikkapa aamiaisen valmistamiseen. Jos olisi ihminen, joka ei ole koskaan ennen laittanut aamiaista, ja sille alkaisi selittää teorian tasolla hyvin yksityiskohtaisesti, miten aamupala laitetaan, homma tuntuisi monimutkaiselta. ("Otat pakastimesta marjat, laitat ne 20 sekunniksi mikroon. Sen jälkeen lisää rahka, ja ehkä vähän kaurahiutaleita. Jotkut tykkää laittaa mysliä, mutta itse preferoin kaurahiutaleita, koska marjat ja rusinat eivät sovi yhteen. Lopuksi sitten mehukeittoa päälle...")

Oikeasti aamiaisen laittaminen tai vauvan hoitaminen ovat melko yksinkertaisia juttuja, ja kaiken tarvittavan oppii sitten, kun tilanne on käsillä. Sitten tekeekin mieli kysellä ja vinkit ovat tervetulleita.

Pitää siis vähän skarpata neuvojen tuputtamisen suhteen. Vaikka se onkin niin herkullista päästä vähän ohjeistamaan toista ja sillä verukkeella muistella ihania vaaveliaikoja. Mutta ehkä sitä voi välillä odottaa, että toinen kysyy.

 

 

Onko teille momsplainattu asioita raskausaikana tai oletteko itse momsplainanneet muille?

 

 

Kuvassa: Sofia on luultavasti oppinut Alpulta paljon enemmän vauvajuttuja kuin multa.

*Alpun Quilt-takki saatu Reimalta.

 

Lue myös:

Liian paljon tietoa liian aikaisin

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Pages