Ladataan...
Juliaihminen

Oltiin tuossa yhtenä päivänä Alpun kanssa päiväretkellä Espoossa. Tapasin ystäväni Paulan ja tämän siskontytön Emmassa. Oli hypnoottista istuskella pitkään sellaisen Brasiliaa kuvaavan videoteoksen edessä ja kuunnella, kun Paula kertoi, mitä ihmiset puuhailevat Rio de Janeirossa.

Tämän jälkeen Paula tarjosi meille bataattikeittoa ja leipää talossa, jossa Paula oli koira- ja talovahtina. Sitten keitettiin termariin kahvit ja pakattiin koriin Paulan paistamat letut ja hillo ja suunnattiin leikkipuistoon piknikille. Tämän jälkeen tehtiin kävelylenkki pitkin Westendin rantaa, Paulan siskontyttö kahlasi meressä ja Alppu oli tyytyväisenä menossa mukana.

Käytiin vielä venesatamassa jätskillä. Paula on lukenut taidehistoriaa ja se tietää paljon arkkitehtuurista. Tämä on yksi syy, miksi sen kanssa on hauska liikkua missä vain. "Julia. Nuo talot ovat puhdasta kahdeksankymmentälukua. Täällä voi larpata sellaista sosiaalidemokraattista unelmaa."

Paula on niitä ihmisiä, jotka pitävät kaikesta huolta ja joiden seurassa tulee sellainen olo, ettei oikeastaan mistään kannatakaan huolehtia. Paulan aura on sellainen lungin rauhallinen, vaikka se on muuten kyllä todella pirskahteleva hahmo. Paulaliitto on myös täydellinen vauva- ja lapsikuiskaaja, ja siksi Alppu on viihtynyt sen seurassa alusta asti. (Silloin kun ekan kerran lähdin Alpun kanssa ihmisten ilmoille, Paula vei meidät Ateneumiin.)

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, miten mun mielestäni ydinperhettä korostetaan vähän liikaa tällä hetkellä: ei lapsi tarvitse sisaruksia, se voi luoda tiiviit suhteet muihinkin lapsiin. Olen myös sitä mieltä, että on ihanaa, kun Alpun elämässä on monia mielenkiintoisia ja läheisiä aikuisia, joilla on kaikilla oma juttunsa ja joista Alppunen voi nähdä mallia, millaista hyvä elämä on. Koska hyvä elämä on tosi monenlaista, ja musta tuntuu, ettei riittäisi, että Alppu näkee vain mun ja Tikin tavan elää. 

No, ennen kaikkea olen tietenkin iloinen, että Paula on mun elämässäni, se, että se on Alpun elämässä, on kiva bonus!

Paula on myös erinomainen ihminen näyttämään hyvää esimerkkiä siitä, millaista hyvä elämä on. Katsokaa nyt noita lettujakin!

 

Oliko teillä paljon kivoja aikuisia elämässä silloin, kun olitte lapsia? Entä jos teillä on nykyään lapsia, niin onko niillä mukavaa aikuisseuraa?

 

 

Lue myös: 

Uusioisovanhemmat eli kun isovanhempia on paljon

Lapsi ei tarvitse sisarusta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

”Kukaan ei sanonut et murrosikä tulee aina yhä uudestaan. Oisko tää nyt kolmas? Aina yhtä kauheaa.”

Iisan Kun olit nuori on mun tämän kesän theme song. Se on soinut mulla päässä tässä viikkoja, ja se on ihan superhyvä biisi.

Olen täällä blogissa horissut mun kolmenkympin kriisistä pitkin kesää. Se on edelleen vahvana päällä.

Musta tuntuu, että jos kriisiä omasta vanhenemisesta ei ole itse kokenut, ei voi tajuta, miltä tämä tuntuu. Tai ainakaan vuosi sitten en olisi voinut millään lailla samastua tämän nykyisen Julian sepustuksiin. Olisin vain ajatellut, että senkin pateettinen kanttura, nostalgia on kammottavaa, ota itsestäsi niskasta kiinni.

Enkä mä edelleen ole mikään nostalgikko. Päinvastoin, mä vihaan nostalgiaa. Mun mielestä ennen ei koskaan ollut paremmin, ja jos joku kuvittelee niin, sen pää muokkaa asiat kultaisemmiksi kuin mitä ne olivat.

Jos ihan konkreettisesti ajattelen vaikka lapsuuttani tai nuoruuttani, ihan mitä tahansa hetkeä, niin en mä haluaisi palata menneisyydessä yhtään mihinkään. En missään nimessä haluaisi elää niitä aikoja uudestaan. Mulla on ollut tähän mennessä hyvä elämä ja kaikkea, mutta aina kun ajattelen, mitä hyvää on ollut, muistan samalla sen, mitä kamalaa tai vähintäänkin vaivalloista on ollut.

Jos ajattelen ala-asteajoilta aurinkoisia loppukevään päiviä, jolloin ilmassa oli odotusta kesästä ja määrittelemätöntä esimurrosikäisen ihastusta, niin muistan myös sen, miltä tuntui herätä joka hemmetin aamu kahdeksaksi kouluun sysipimeässä syysaamussa. Ja ajattelen, että onneksi mun elämä ei ole enää tuota.

Tai jos kelaan sitä, millaista oli yläasteikäisenä juoda itse tehtyä kiljua kaverin veneellä (tämä on siis pelkästään positiivinen muisto, vaikkei se siltä kuulosta!), niin muistan samalla, miten epävarmalta ihmissuhteet ja kuva omasta itsestään tuntui. En haluaisi kokea enää sitä kaikkea.

Tai lukioikäisenä, kun pyöräiltiin ystävän kanssa baari-illan jälkeen rankkasateessa kotiin ja naurettiin niin, ettei meinattu päästä eteenpäin. Niin muistan samalla, miltä tuntui derivoida itku kurkussa pitkän matikan kursseilla kaikenlaista skeidaa. (En enää edes muista, mitä derivointi on. Jotain pahaa luultavasti.)

En menisi takaisin edes fuksivuoteen, vaikka se oli paras ikinä. Se vapaus, se omahyväisyyden määrä ja kuvitelma siitä, että tässä sitä keskustellaan maailman älykkäimpiä keskusteluja. Siinä vaihtokaupassa saisin myös epävarmuuden tulevaisuudesta ja siitä, saanko mä koskaan mitään töitä.

Oh, en palaisi enää edes vauvavuoteen, vaikka se oli niin taianomaisen ihana. Mutta kyllä nykyinen taapero on vielä ihanampi.

Ikäkriisi ei siis selvästikään tarkoita mun kohdalla sitä, että kaipaisin menneisyyteen. Tästä huolimatta olen jotenkin järkyttynyt siitä, että mä en ole enää nuorisolainen. Ja on sanottava, että kun hilluin toissaviikonloppuna Tubeconissa kolme päivää, se ei todellakaan auttanut asiaa.

Mulle tuli siellä semmonen olo, että mä olen niin auttamattoman eri sukupolvea kuin te, nuorisolaiset. Teillä on niin paljon sulkemattomia ovia edessä, niin paljon kaikenalisia mahdollisuuksia. Mä olen sulkenut vaikka mitä, ja lisää sulkeutuu koko ajan, riippuen siitä, mitä valintoja teen seuraavaksi.

Ja nyt tullaan taas tuohon alun theme songiin. Koska mulla on semmonen fiilis, että vaikka olenkin tällainen vanha kanttura, niin tässä on päällä jonkinlainen murrosikä.

”Mä olen erehtynyt kuvitteleen, että oisin aikuinen. Sitten käykin ilmi, että mitään siitä tiedä en.”

Koko kevään ja kesän olen miettinyt kuumeisesti, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Nyt olen ottanut sellaisen taktiikan, että rajaan pois sellaisia juttuja, mitä en halua tehdä. Lisäksi olen kerännyt itseäni viisaammilta ihmisiltä työkaluja, joilla olen pystynyt helpottamaan tätä vaiheilua. Olen nimittäin purkanut tätä kriisiä Tikille, ystäville, vanhemmilleni, pomolleni, A-lehtien toimarille (!!!?), psykologille, Sitran asiantuntijalle pikamentoroinnissa, satunnaisille tuttavuuksille minglaustilaisuuksissa (!!?) ja tietenkin tänne blogiin.

Vaikuttaa siltä, että alan pian päästä kuiville tästä pikku kriisistä. Mutta jotta mulla olisi työkalut seuraavan ura-/ikäkriisin selvittämiselle (ehkä sitten 35-vuotiaana tai 40-vuotiaana?) ja ehkä jollakin muulla saattaa olla näitä keloja mielessä (olen huomannut, että aika monet äikkäriltä duuniin palaavat miettivät näitä juttuja), niin kirjoita tästä nyt pienen postaussarjan. Tämä alkaa pahasti lähennellä huttuista self helppiä, mutta eivätkö kaikki blogit pohjimmiltaan ole juurikin self help -huttua? (Eikö koko elämä ole yhtä isoa self helppiä?)

 

 

Onko kellään muulla täällä murrosikää meneillään?

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täällä

Vaatimukset syövät kolmekymppistä kuin leipää

 

 

Kuvat: Mirja oli hankkinut Flow-etkoille naamioita, mikä innosti mut hämmentävään Instagram-taideprojektiin. 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Minun Turkuni on paikka, jossa ihmiset tulevat kutittelemaan bussissa pienen vauvan paljaita varpaita, kun näkevät sellaiset. 

Minun Turussani rupatellaan torimyyjän kanssa pitkään, kun ostetaan kesän ensimmäiset Rainion uudetperunat. 

Minun Turussani otetaan Ruisrockissa satunnaista vierustoveria kädestä ja hypitään yhdessä Flaming Sideburnsin moshpitissä.

Minun Turussani tuntematon nainen nappaa lapseni, joka meinaa tipahtaa kärryistä kirjaston lattialle.

Minun Turussani kerrotaan muille kännykkä kädessä laahustaville, missä on nähty parhaat pokémonit ja istutaan battlaamaan muita vastaan teatterisillan kupeeseen.

Minun Turussani jäädään selvittämään tilannetta yökahdelta, kun tuntemattoman 15-vuotiaan vappu on mennyt liian lujaa ja hän on hukannut kaverinsa ja suuntavaistonsa.

Minun Turussa kysytään kohteliaasti "Eissunkkaa tää bussi Naantaliin mee" ja saadaan reittiohjeiden lisäksi suositus hyvään kahvilaan.

Minun Turussa yritetään pysäyttää julmat väkivallan teot, vaikka sitten oman hengen uhalla. Olet upea, Hassan Zubier.

Minun Turussani on paljon lämpöä ja rakkautta, ja tästä syystä sinne ei jätetä tilaa vihalle tai pelolle.

Minun Turkuni ja Suomeni on suvaitsevainen, ja jatkaa valitsemallaan tiellä, vaikka sitä uhattaisiin.

 

Lämpimimmät osanottoni perjantain iskun uhreille ja heidän omaisilleen.

 

 

Kuva: Ihanasta Gaggui-kahvilasta

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages