Ladataan...
Juliaihminen

Mulle tuli vähän huono omatunto siitä, että aloin paasata nimenomaan naisasiaa Women in Tech -tapahtumasta, vaikka sisältö oli kaikkea muuta. Siksi ajattelin nyt kumota tänne vielä kolme melko satunnaista asiaa, jotka kiinnostivat minua tuossa foorumissa.

Sitä ennen haluan vastata erään vierailijan hyvään kommenttiin: "Miten tuollaisissa tapahtumissa ollaan ja miten uskalletaan mennä sinne syvään päähän ja puhua ihmisille?"

Ai ai ai! Tämä onkin tiukka kysymys. Mulla on mennyt vuosia siihen, että olen karaissut itseni tällaiseen minglaushorinamoodiin. Mutta nykyään olen aika hyvä siinä! Olin yksin tuolla tapahtumassa vailla minkäänlaista henkistä turvaa, ja usein tämä onkin hedelmällinen lähtökohta horista menemään.

Ensin pitää tehdä ajatustyö: Täällä on ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua toisiin ihmisiin, kertoa agendastaan tai vain välttää hiljainen hetki seisoskellessaan lounaspöydän vieressä. Näin ollen se, että minä menen jorisemaan jollekin, on käytännössä katsoen palvelus hänelle (tai ainakin itselleni se on). Kaikki semmonen "ei tuo halua jutella minun kanssani" -ajattelu pitää lukita sielun pimeisiin kammioihin. Sinne, missä niitä lapsuuden traumojakin säilytetään.

Toiseksi pitää keksiä jotain sanottavaa, ihan mitä tahansa. Siis oikeasti, ihan mitä vain! Ei näissä keskusteluissa oikein ole mitään liian noloa, kun hassutkin jutut ovat ihmisten mielestä vain virkistäviä. Ja sitten pitää muistaa, että ei tuo ärsyynny, vaikken minä tiedä kaikkea hänen firmastaan tai alastaan. Ennemminkin ihmiset rakastavat selittää työstään, ja tätä kannattaa käyttää hyväkseen. Tuolla oli esimerkiksi paljon ständejä, joissa seisoi eri yritysten esittelijöitä. Mä valitsin muutamia kiinnostavan oloisen aika summan mutikassa, ja sitten vain menin ja pyysin: "Voitko kertoa, mitä Outokumpu on tehnyt viime aikoina?" "Voitko avaa, mitä CGI noin ylipäänsä tekee?" "Mikäs tämä Software Solutions niin kuin on?"

Kun parkkeeraa lounas- tai kahvipöydässä jonkun tuntemattoman viereen, voi vain reilusti esitellä itsensä käsi-päiväällä.

Kysymys on aina mainio aloitus. Paras kysymys on vieläpä sellainen, joka kiinnostaa minua itseäni. Tuolla oli jengillä kaulassa laput, joissa luki, mistä firmasta he ovat – tämän helpommaksi minglausta ei voi tehdä! Työtapahtumissa toisen työstä ei ole koskaan tökeröä kysellä! 

Lisäkysymykset tulevat helposti (koska olen toimittaja). Yksi erinomainen on se, että miten ala on muuttunut sinä aikana kun itse olet ollut sillä. Mitä vanhemmalta ihmiseltä tätä kysyy, sitä kiinnostavamman vastauksen saa. Tässä voi varautua joko ylistämään tai päivittelemään muutosta. Molemmat ovat ihan hyviä vaihtoehtoja.

Toinen hyvä jatkokysymys on se, miten olet päätynyt tälle alalle. Nämä tarinat ovat aivan sairaan kiehtovia, ja niistä tulee sellainen kutkuttava fiilis, että minäkin voin päätyä vielä vaikka mihin! Vaikkapa kuuhun! (Tosin en yhtään haluaisi olla kuussa.) Elämä on arvaamattoman hauskaa!

Usein tässä vaiheesa toinen on kysynyt jo jotain minultakin, ja jos ei ole, niin se ei haittaa, koska en mä nyt aina itsestäni jaksa jorista. 

Jossain vaiheessa (tai vaikka heti keskustelun alussa) voi kehua tapahtumaa. Mitä tahansa, puhujia, tarjoiluja, paikkaa, sitä että tällainen on ylipäänsä järjestetty. Mä olen huomannut, että ei kannata koskaan lähteä kritiikillä liikkeelle. "Aika kuiva esitys." Mahdolliseen kritiikkiin kannattaa yhtyä vasta, kun toinen on aloittanut sen (jos siis tekee mieli kirtisoida). Muuten saattaa tulla haukkuneeksi jonkun siskoa tai pomoa, tai ylipäänsä antaa itsestään ensivaikutelman negatiivisena mussuttajana. (Toki parhaat bondaushetket ovat usein muodostuneet nimenomaan siitä, että olen vänissyt jostain huonosta puheenvuorosta tai surkeasta lounastarjoilusta jonkun uuden tuttavan kanssa.)

Ja sitten jos juttu alkaa loppua, niin voi aina sanoa epämääräisesti: "Mä jatkan nyt tonnepäin." Toi voi olla mikä tahansa paikka. Saniteettitila, kahvipöytä, nurkka, jossa selailla puhelinta. Jyrkänne, josta hypätä alas. (No, ehkä ei se.)

Tässä vaiheessa voi myös vaihtaa käyntikorttia, jos tekee mieli. Itsellänihän ei sellaisia tällä hetkellä edes ole, joten ei ole paljon tehnyt mieli. (Mun käyntikortinvaihtaja-idoli on entinen pomoni Jenni, jolla on sellainen hopeinen käyntikorttikotelo, josta se smooth operatorina livauttaa kortin toisen käteen. Itsehän kaivelen jostain Fjällrävenin pohjalta jonkun ruttusen pahvinpalan, josta pitää vielä yliviivata faxi-numero, koska se ei ole enää käytössä ja itse asiassa "ei tuo sähköpostikaan enää toimi". Siksi mulla ei ole käyntikorttia juuri nyt, mutta vielä jonain päivänä tilaan sellaisen!)

Mikään minglaushetki ei ole liian lyhyt tai pitkä, vessajonotkin kannattaa käyttää hyödykseen, jos oikein on sillä tuulella. Yleensä tuntemattomien kanssa juttelemisesta jää aina jotain käteen. Joku kiinnostava tieto tai fiilis jostain firmasta tai ihan vain hyvä mieli siitä, että tässä sitä taas rupattelin menemään.

Toisaalta, jos ei ole sillä tuulella, niin minglaamattomuudestakaan ei kannata kantaa huolta. Jo se, että olet käynyt tällaisessa työtapahtumassa, antaa sosiaalista pääomaa, koska sitten voi sanoa jälkeenpäin: "Mäkin olin siellä." Mäkin olin siellä on usein ihan riittävä syy mennä johonkin paikkaan, vaikkei kuuntelisi siellä mitään tai tutustuisi siellä kehenkään.

 

Sitten vielä loppuun kolme kiinnostavaa asiaa, jotka opin tuolla ständilorttoillessani.

Outokummun teräksestä nykyään 85 % on kierrätysmateriaalia, ja Outokummulta tilataan terästä todella mässyihin projekteihin. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkun karkkilalaisen mummelin pesukoneen osa saattaa tällä hetkellä olla Freedom Towerin perustuksissa.

CGI:n pisteellä tutustuin tyyppiin, joka oli koulutukseltaan ala-asteopettaja, mutta joka tekee nykyään CGI:llä konsultaatiota eri lafkoille, eli auttaa valitsemaan sopivia systeemejä vaikkapa terveysasemille tai yrityksiin käyttöön. Tämä oli musta siitä rohkaisevaa, että aina kun sanotaan, että ”lisää naisia teknologia-alalle”, niin itselleni tulee sellainen olo, että öööh, mä olen kouluttautunut yhteiskuntatieteilijäksi, onko mulla mitään mahdollisuuksia mennä minnekään tech-firmaan töihin, jos en hae nyt heti tuotantotaulouteen. Mutta kyllä on! CGI:llä on esimerkiksi meneillään ohjelma, jossa ne ottaa tuhat ”Future Talenttia” neljän kuukauden palkalliseen harjoitteluun, koulutustaustalla ei ole niin väliä. Jos harjoittelun aikana löytyy joku sopiva pesti, mihin harjoittelija sopisi, hän luultavasti saa töitä firmasta. (CGI järjestää muuten tammikuussa Finlandia-talolla Future Talent -päivän. Jos kiinnostaa, kannattaa mennä.)

Juttelin myös Software Solutionin yhden mimmin kanssa, ja tästä keskustelusta jäi sellainen oivallus, että on varmasti siistiä olla töissä yrityksessä, jossa ajatellaan, että kaikki teknologinen kehitys on eteenpäin vievää ja auttaa omassa työssä. Suuressa osassa yrityksiä nimittäin aina uusi ohjelma aiheuttaa vain sen, että ihmiset stressaantuu ja ärsyyntyy, että tämäkin vielä.

 

Lue myös:

Tarvitaanko Women in Tech päivää?

Ammatin kysyminen on tylsä aloitus (PAITSI JOS OLET TYÖTAPAHTUMASSA!)

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ensimmäinen viikko freelancer-toimittajana on ollut ihan mahtava. Olen päässyt haastattelemaan niin kiinnostavia ihmisiä, että herra mun vereni! Viikko on mennyt euforisessa tilassa, voiko näin onnellinen ollakaan? Juuri tällaista duunia mä haluan nyt tehdä: Kysyä ihmisiltä kaikenlaista ja oppia samalla itsekin. 

Tajuan kyllä, että tämä on tällaista alun huumaa, ja jossain vaiheessa mua varmasti alkaa ärsyttää moni juttu, vaikkapa se, että tämä on aika eeppistä säätämistä välillä. (Just nyt tosin juuri se säätäminen on musta ehkä hauskinta.) Jotta muistasin myöhemmin, miksi tämä työ on niin antoisaa, listaan tähän nyt viisi täysin satunnaista mutta mieltä kiehtovaa asiaa, jotka olen ensimmäisen freelancer-viikkoni aikana oppinut:

Ihmisen persoonallisuus rakentuu viidestä jokseenkin muuttumattomasta piirteestä: ulospäinsuuntautuneisuus, neuroottisuus, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus. Juuri näiden piirteiden vaihtelu erottaa ihmiset toisistaan. Kysyin kolmelta psykologilta, voiko ihmisen itse muuttaa persoonaansa. Mun on pakko horista aiheesta lisää sitten, kun kyseinen juttu on ulkona, koska tästä heräsi aika perustavanlaatuisia oivalluksia omasta elämästä ja suhteestani muihin.

Melko pienituloinenkin voi vaurastua asuntosijoittamisella. Haastattelin erästä lastentarhanopettajaa, joka oli hankkinut monta sijoitusasuntoa: Ensimmäisen lainan takasi omistusasunnon maksettu osuus, tämän jälkeen vuokralainen maksoi aina seuraavaa lainaa niin pitkään, että sijoitusasunnon maksettu osuus toimi vakuutena seuraavan sijoituskämpän lainaan. Tällä meiningillä voi kerryttää aika hyvän asuntosalkun itselleen.

Kahden vanhemman ja yhden lapsen vuoden kestänyt maailmanympärysmatka maksoi 53 000 euroa. Tästä haastattelusta jäi muuten aivan järjetön matkakuume, ja nyt alan taas miettiä, pitäisikö pyörtää päätös siitä, etten tänä talvena matkustaisi mihinkään kauas.

Korealainen ruoka on tulossa, japanilainen on menossa. Eräs kulutusta ja yhteiskunnallista asemaa tarkastellut tutkija kertoi, että nykyään eliitti ei välttämättä enää kuluta niin paljon korkeakulttuuria, mutta status näytetään esimerkiksi sillä, että syödään "oikeanlaisen etnisen keittiön ruokaa". Esimerkiksi intialainen, kiinalainen ja meksikolainen keittö on jo banalisoitunut yläluokan mielestä, sen sijaan japanailainen on jees (joskin sushi alkaa olla passé) ja korealainen vielä coolimpi. Tämä on siitä jännää, että kaikki nuo keittiöt ovat melko samoilta suunnilta, mutta silti niiden arvostuksessa on suuria eroja.

Tosi monilla koululuokilla on nykyään oma Instatili, Whatsapp-ryhmä, kotisivut ja FB-ryhmä. Olin Demos Helsingin yhdessä työpajassa sparraamassa opettajia, ja tajusin tuolla, että koulu on kehittynyt aivan järjettömän paljon ja että opettajien duuni on kyllä todella edistyksellistä ja ajassa mukana olevaa hommaa. Toisaalta jotkut vannovat näiden lisäksi fyysisen reissuvihon nimeen, sillä näin viestttely ei tapahdu Wilmassa "oppilaan yllä", vaan oppilas on osa viestintää ollessaan vastuussa reissuvihkonsa kulkeutumisesta suuntaan ja toiseen.

 

Aika kiinnostava viikko siis. Ensi viikolla on samanlainen setti tiedossa, käyn esimerkiksi Women in Techissä, talousgurujen sijoitusillassa ja juttelen teinien kanssa heidän rakkausoivalluksistaan.

Nyt ei auta muu kuin sanoa että HÄSHTÄG I LOVE MY JOB!

 

Kuva: Annettiin Soffun kanssa Lotan tytölle 2-vuotissynttärilahjaksi puinen sushisetti, koska kulttuurikodistahan tässä ponnistetaan (ei minun nuoruudessani!)

 

Lue myös:

Miksi vasemmistolaiset juovat punkkua ja 4 muuta satunnnaista kysymystä maailmasta

Aikuinen naistenlehtitoimittaja oon

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Aikamoista. Tällä viikolla loppui mun peräti kahdeksan vuoden duuniputki A-lehdillä. Kolusin Demin, Trendin, Lilyn ja Avun sekä kaikenlaista muuta kiinnostavaa läpi, ja nautin näistä vuosista valtavasti. 

Torstaina haikeissa läksiäisissä puhuin työkavereille siitä, miten nämä vuodet olivat minulle uskomaton toimittajakoulu (ja se kuuluisa elämäm koulu):

Demissä opin kirjoittamaan niin, että lukija ymmärtää. Lehden sivuille ei päästetä yhtäkään puolivillaista lausetta tai juttua, jonka pointti ei olisi kristallin kirkas. Ei ole oikeastaan väliä, onko lukija 9- vai 99-vuotias, tekstin pitää olla ymmärrettävää ja selkeää.

Demissä opin myös sen, mitä tarkoittaa lukijan palveleminen. Palautetta tulee päivittäin monesta eri kanavasta, ja jos joku asia ei miellytä, se todellakin ilmaistaan (jopa runoin tai meemein). Toisaalta aina kun miellyttää, niin se kerrotaan sydäntä pakahduttavalla tavalla.

Demissä työskennellessäni myös tiesin aina, että teen työtä, jolla on merkitys. Meillä oli valtava vastuu kasvattaa suomalaisista tytöistä suvaitsevaisia (itseään ja muita kohtaan), sivistyneitä ja kivoja tyyppejä. Demin entinen päätoimittaja Jenni sanoi aina, että "me ollaan luultavasti kasvatettu Suomen tulevaa presidenttiä".

Kesä Apu-lehdessä taas opetti minulle sen, että ihmiset ovat saman arvoisia. Siis toki olen aina ajatellut, ettei joku ole parempi kuin toinen, mutta kesä, jolloin tein yhetnä päivänä road tripin Sirpa Pietikäisen kanssa Parikkalan patsaspuistoon ja minglailin toisena päivänä Jukka Rintalan kanssa Savonlinnan oopperajuhlilla sai mut ymmärtämään, että ihmiset ovat pohjimmiltaan aika perus pulliaisia. Sen jälkeen ei ole enää ujostuttanut soittaa juuri millekään isolle pampulle.

Lisäksi opin Avussa, mitä vittuilu voi olla parhaimmillaan. Mä en varmaankaan ole koskaan nauranut töissä niin paljon kuin sen kesän aikana. Avun toimituksen tyypit ovat kaikki uutteria kirjailijaneroja, mutta samalla myös täysin jalat maassa -tyyppejä, joilla on tapana tanssia melko epäeroottisen näköisesti maanantai-iltapäivisin sen jälkeen, kun viikkolehti on lähtenyt painoon.

Kaksi vuotta Trendissä ja Lilyssä perehdyttivät minut vahvasti suomalaiseen blogiskeneen. Niiden vuosien ansioista päätin itsekin lopulta perustaa blogin, kun en äikkärille jäädessäni halunnut luopua tästä melko koukuttavasta harrastuksesta.

Sisäistin myös vahvasti toimituksen "halataan ne kuoliaaksi" -mentaliteetin, eli sen, että jos joku vittuilee, niin ole sille takaisin överin ystävällinen, jolloin se luultavasti menee itseensä eikä kehtaa enää jatkaa öykkäröintiä. Tämä on toiminut omassa blogissa aivan sairaan hyvin. Ihan alussa saattoi tulla yksi tai kaksi kenkkua kommenttia, mutta nyt mulle ei tule mieleen yhtäkään kertaa, jolloin olisin pahoittanut mieleni jonkun kommentista. Siksi uskallan kirjoittaa aika mielipiteitäkin jakavista jutuista. (Ei puhuta tippi-gatesta!)

Ja siis tämä ystävällisyys on ihan aitoa. Nykyään, kun en ole enää yhtä tulistuvainen kuin nuorempana, ymmärrän ihmisten näkökulmia ja sitä, miksi ne kommentoivat kuten kommentoivat. Ja kun toista ymmärtää, on helppo olla kiva takaisin, vaikka olisi eri mieltä.

Hoh, sitten opin vaikka mitä triviaalia. Sen, että mikään ei ole liian absurdia demittäjien maailmassa, että käärmeet kyllä kakkaavat (soitin joskus Zoolandiaan ja kysyin tätä), että nettiuudistukset menevät aina aluksi päin helvettiä, että Justin Timberlake on face-to-face vähän nuiva tyyppi mutta Tarja Halonen juuri niin karismaattinen kuin etukäteen saattoi kuvitella, että jos eläisin keskiajalla olisin luultavasti jo kuollut ja että David Hasselhoff on aivan superkiva miekkonen (one-on-one-haastattelussa!).

Opin, miltä Helsinki näyttää helikopterista käsin (metsäiseltä!), miltä tuntuu lentää New Yorkiin ja takaisin 72 tunnin sisällä (väsyttävältä) ja millaista on olla duunin pikkujoulujen jälkeisenä päivänä töissä niin krapulassa, että joutuu ryömimään aina uuteen vessaan eri puolelle taloa, jottei jäisi kiinni siitä, että laattailee menemään pitkin päivän (tuntuu muuten todella, todella pahalta).

Ennen kaikkea opin, millainen hyvän työyhteisön pitää olla: Tasa-arvoinen, sellainen jossa naiset tukevat ja kehuvat muita naisia, jossa asioista sanotaan ennen kuin syntyy konflikteja ja jossa juodaan skumppaa silloin, kun on saavutettu jotain (eli aika usein).

Opin myös, että jollekulle ei ole väliä, onko hänen seinällään Demin toimitus vai joukko susia. Käytännössä katsoen nämä ovat sama asia:

Aikamoiset kahdeksan vuotta. Onneksi tuntuu siltä, että nyt kaikki on vasta alussa. Huomenna kävelen pari minuuttia himasta mun superihanalle työhuoneelle Vallilaan, avaan läppärin ja alan suunnitella yhtä vielä hetken salaista, mutta pian paljastettavaa projektia.

(Voi luoja, vihaan tällaisia cliff hangereita, mutta joskus sitä pitää tehdä juttuja just for the sake of drama.)

 

Kiitos A-lehdet! Oli upeaa!

 

Kuvat: Yhteen aikaan mulla oli tapana kerätä Demiin tulleita hauskimpia palautteita omaan sähköiseen arkistoon. 10–19-vuotiaat työt ovat ehkä parasta mitä maailmassa on. Niin aitoja, niin heittäytyviä ja niin hirmuisen hassuja ja suloisia. <3

 

Share

Pages