Ladataan...
Juliaihminen

Eräs ystäväni mietti kerran, että hän haluaisi vaihtaa duunia kiinnostavampaan, mutta viiden tonnin palkka piti hänet työssään.

"Kun toiset ovat palkkakuopassa, niin minä olen palkkatornissa", hän huokasi. 

Musta tämä oli nerokas termi, joten otin sen heti käyttöön. Ja tein aiheesta Me Naisiin tietenkin myös jutun. Haastattelin 36-vuotiasta ekonomia, joka vaihtoi isopalkkaisesta duunista kymppitonneja pienempään palkkaan ja huomattavasti mielekkäämpään työhön. (Jutun voi lukea saitilta.)

Kun palkkatornista puhuu, pitää ensin sanoa kaikki mahdolliset disclamerit: Se on todellinen ensimmäisen maailman ongelma. Totta kai vaikeampaa on niillä, jotka velkaantuvat, kun raha ei vain riitä toimeentuloon. Mutta se, että maailmassa on yksi iso ongelma, ei tarkoita, että toisesta pienemmästä ongelmasta ei saisi puhua ollenkaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu!

No niin. Tuon Mimmien jutun haastateltava vaihtoi työhön, koska haluaisi duunin, joka vastaa paremmin hänen arvojaan. Siinä palkan trade off oli siis selkeä halu parantaa maailmaa. Mutta sitten on paljon ihan sellaisia duuneja, että niissä ei kyse ole mistään maailmanparannuksesta, vaan ihan siitä, että tekisi mieli tehdä jotain uutta ja kivaa. Tai että vanha alkaa puuduttaa, mutta pienempi palkka estää sen.

Olen jutellut it-alalla viestinnässä työskentelevän ihmisen kanssa, joka halusi vaihtaa kiinnostavampien asioiden viestimiseen. (It-alan palkat ovat viestinnän saralla muita parempia.) Keskustelin myös isossa valtionyhtiössä työskentelevän tyypin kanssa, joka halusi mennä startuppiin, mutta palkan puolittuminen esti.

Ongelma voi olla se, että on tottunut niin korkeaan elämänlaatuun. On iso asuntolaina, auto ja lapsilla kalliit harrastukset. Lisäksi on ihanaa, kun raha riittää helposti wolttaamiseen tai ex tempore -matkoihin vaikka Tallinnaan. Nämä asiat ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja kivoja juttuja, eikä niitä pidä mielestäni vähätellä tai ajatella, että "onpa pinnallista". Siksi tämä on ihan relevantti pohdinto, johon ei löydy automaattisen oikeaa vastausta.

Kyllä mä itsekin mietin kovasti ennen irtisanoutumistani, että mitäs nyt sitten, kun mun tulotaso laskee jäädessäni vakiduunista yrittäjäksi. (No, ei se laskenut, vaan nousi.)

Toinen ongelma, joka esimerkiksi tätä palkkatorni-termin keksinyttä ystävääni vaivasi oli se, että palkan putoaminen tuntui henkisesti siltä, että nyt hän menee elämässään taaksepäin. Kyse ei siis niinkään ollut siitä, että hän olisi rakentanut itselleen korkean elintason, jonka ylläpitäminen vaatii ehdottomasti x summan rahaa, vaan siitä, että sitä on tottunut ajatukseen, että palkan kuuluu aina nousta. Mutta ei se nykyään läheskään aina enää nouse, kun vaihtaa työpaikkaa. Moni onnistuu neuvottelemaan seuraavassa paikassa isomman palkan, mutta tämä ei ole automaatio.

Toisaalta juttelin myös yhden toisen ystäväni kanssa, joka oli valmistunut diplomi-insinööriksi, työskennellyt omalla alallaan vuoden ja tajunnut, että onpa paskaa. Sitten hän oli mennyt opiskelemaan vielä ympäristöjohtamisen maisteriohjelman, ja sen jälkeen tehnyt älyttömän mielekkäitä töitä. Nyt hän pystyy käytännössä itse määrittelemään tulotasonsa. Jälkikäteen on helppo viisastella, mutta tuo vuoden pudotus takaisin opiskelijabudjettiin oli sijoitus tulevaisuuteen, joka sitten taas on maksanut itsensä takaisin.

Ylipäänsä monia juttuja voi ajatella niin, että palkka putoaa nyt hetkeksi, mutta sitten sen voi kuroa niin. Tai sitten käy ihan kunnolla niin, että palkka putoaa lopullisesti, mutta työ on vain niin mielekästä, että se on sen arvoista. Näitä joutuu aika paljon pähkäilemään, ja niihin vaikuttaa moni muukin kuin työ ja palkka. Esimerkiksi se, onko puolisolla työtä, onko lapsia, ja no ylipäänsä, millainen se elämän kuuluisa kulurakenne on. 

Jopas mä nyt olen näistä palkka-asioista taas horissut. Jotenkin ovat pyörineet mielessä, kun olen kirjoittanut tuota rahakirjaa.

 

Tunnistatko palkkatorni-ilmiötä omassa tai läheistesi elämässä?

 

Kuvat: Käytin yrittäjän vapauttani tässä yhtenä maanantaina ja tein siskon ja lasten kanssa retken Lammassaareen.

 

Lue myös:

Kyllä töitä saa tehdä rahan takia

Palkkaneuvottelujeni mokat ja onnistumiset

Pyydä aina tiettyä summaa, älä vain "lisää"

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Meidän kaveripiirissä on alettu oikein odottaa nelikymppisyyttä. "Sitten viimeisetkin mietinnät siitä, mitä muut ajattelee, katoaa varmasti. Voi tehdä vapautuneesti juuri siten kuin haluaa", on meidän yleinen ajatus ja toivo.

Mutta on sitä aiemminkin eletty niin kuin huvittaa. Ajatukseni elämän lineaarisesta kulusta ovat alkaneet kariutua pois. Yhteiskunnassa on eletty pitkään vähän sellaisella ideaalilla, että yksi asia seuraa toista. Ensin opiskellaan, sitten hankitaan hyvä ammatti, sitten edetään siinä kunnianhimoisesti eteenpäin. Tai parisuhteessa: ensin aletaan seurustella, sitten muutetaan yhteen, sitten mennään naimisiin ja hankitaan lapsi (näiden kahden järjestys sentään vaihtelevat), ja sitten mietitään uudestaan.

Ensin multa karisi ajatus siitä, miten hyvässä parisuhteessa asioiden pitäisi edetä.

Kerroin taannoin, että muutin Tikin kanssa yhteen jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Syy oli taloudellinen: koska molemmat olivat juuri muuttaneet Helsinkiin eri kaupungeista, tuntui luontevalta muuttaa yhteen, kun kerran ikään kuin toisiamme varten Helsinkiin alun perin muutettiinkin. Meillä oli Punavuoressa kiva vuokrakaksio, jossa asuttiin puolitoista vuotta. Yhdessä asuminen tuntui ensimmäisestä päivästä lähtien luontevalta tavalta olla.

Mua oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan kaksi asiaa: Halusin Erasmus-vaihtoon ja halusin asua elämäni aikana kommuunissa. Muhun iski jonkinlainen pelko, että jos mä en nyt elä elämääni niin kuin haluan, niin hommat jäävät kaduttamaan. Niinpä lähdin Belgiaan Erasmus-vaihtoon, kun oltiin seurusteltu noin kaksi vuotta. Tiki muutti pienempään ja halvempaan kaksioon Meilahteen. Kun mä palasin vaihdosta, oli vielä tämä toinen toive täyttämättä. Belgiassa asuin kyllä soluasunnossa, mutta sitä niiden kahden keskenkasvuisen tomppelin kanssa asumista ei voi kutsua miksikään auvoisaksi kommuunielämäksi. (Terkkuja vaan äänekkäälle suihkuseksin harrastajalle sinne Belgian syövereihin.)

Koska olin elämäni aikana käynyt monissa ihanissa kommuunijuhlissa ja lukenut kasan Tiitu Takalon tunnelmallisia sarjakuvia, muhun oli iskostunut pakkomielle, että kommuuniin on päästävä. Ja niin minä sitten muutin Suomeen palattuani Kruununhakaan kommuuniin Vironkadulle. Siellä asui viisi mimmiä ja yksi miekkonen. Asunto oli maagisen upea. Mun huone oli 25 neliötä, siellä oli iso ikkunalauta jolla istua ja kakluuni, jossa poltin talvella kynttilöitä. Siellä oli myös upea parveke, jolla tuolloin vielä bloggaava kämppikseni Jenna otti asukuviaan. Välillä istuskeltiin keittiössä iltaisin juomassa teetä, kerran pidettiin valtavat Flow-etkot. Se oli mahtava vuosi!

Samaan aikaan jokainen ystävä ja tuttava kysyi, että nytkö te sitten Tikin kanssa eroatte. Ihmisten oli vaika ymmärtää mun päätöstäni siitä, että kaiken ei tarvitse mennä aina eteenpäin tietyn kaavan mukaan. Voi olla, että tuo vuosi antoi mulle hyvää mietintäaikaa siitä, onko Tiki elämäni mies. Voi olla, että mä ihan vain halusin elää vielä hetken sellaista huoletonta opiskelijakommuunielämää. Joka tapauksessa, se toimi ihan täydellisesti minulle.

Vuoden päästä sitten ostettiin ensiasuntomme Tikin kanssa, kaksio Hermannista. Tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Viimeisen vuoden aikana olen myös tajunnut, ettei elämä ylipäänsä ole mikään lineaarisesti ylöspäin nouseva käyrä. Mun ura ei selvästikään ole sellainen, ja se on vain hyvä niin. Mulla kesti tosi pitkään hyväksyä, ettei mun kannata tavoitella sellaisia asioita työssäni, joita pidetään "yleisesti järkevinä tavoitteina", vaan ihan vain mennä kohti sellaista elämää, joissa työpäivät ovat lähtökohtaisesti palkitsevia.

Mutta juu. Kyllä mä odotan sitä nelikymppisyyttä. Silloin viimeisetkin "mitä muut ajattelevat" -kelat poistuvat, näin olen antanut itseni ymmärtää!

 

Oletteko tehneet elämässä jotain "väärässä järjestyksessä"?

 

Kuvassa: Oltiin Tikin kanssa yhtenä päivänä treffeillä. Tiki ei oikein tuosta valokuvissa esiintymisestä niin välitä.

 

Lue myös:

Teen sellaisia juttuja, jotka ovat kivoimpia

Älä tee sitä vielä

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Haastattelin kulutustutkija Taru Lindblomia Trendiin (3/2018) siitä, miten instagram vaikuttaa meidän ruokailutottumuksiimme. Lindblomilla oli freesejä ja uusia näkemyksiä aiheesta, ja ne voi lukea nyt kaupassa olevasta Trendistä.

Itse jäin kuitenkin pyörittelemään Lindblomin kiinnostavaa huomiota siitä, miten eliitin kulttuurin kuluttaminen on muuttunut: Yleisesti on totuttu puhumaan korkeakulttuurista, jota eliitti kuluttaa ja rahvaan kulttuurista, jota muut kuluttaa. Korkeakulttuuriin on kuulunut esimerksikisi hieno kaunokirjallisuus, baletti, teatteri, klassinen musiiki, mitä näitä nyt on. Hienot ja ehkä vähän vaikeasti avautuvat kulttuurin tuotteet. Rahvaat taas ovat lukeneet chick littiä, katsoneet saippuaoopperoita ja käyneet katsomassa elokuvateattereissa romcomeja ja actioneja.

Nyt hommat ovat kuitenkin muuttuneet.

Nykyajan eliittiin kuuluu se, että pitää olla kiinnostunut oikeastaan ihan kaikesta vähäsen. Pitää tietää, mitä Syyrian sodassa tapahtuu ja mitä huumetta Jari Sillanpää on vetänyt. On coolia käydä nyökyttelemässä päätään kokeellisella jazz-keikalla mutta toisaalta myös osata laulaa karaokessa Anita Hirvosen De Va Kukku De -kappale. Olisi suotavaa innostua sekä horoskooppien lukemisesta että Higgsin hiukkasesta. Tosi-hipsteri on todellakin kärryillä tosi-tv-sarjan käänteistä.

"Valta tuntuu olevan niillä, jotka puuhaavat vähän joka tontilla. Mistään ei tarvitse tietää kauheasti mutta kaikesta vähän, tai vähintäänkin esittää kiinnostunutta", Lindblom sanoo. 

Mä tunnistan tämän täysin. Kaikesta pitää pitää. Jos ei pidä, on joko vain juntti tai sitten kyse on "rohkeasta ulostulosta". Sitten blogeissa kiertää tällaisia epäsuositut mielipiteeni -haasteita, joissa ihmiset paljastavat rohkeasti, että "minä en pidä teestä". Koska kyllähän nyt elämän menossa kiinni oleva ihminen pitää teestä, ja kaikesta muustakin nesteestä, mitä ikinä nyt voi suuhunsa kaataa.

Ongelma vain on se, että kaikki eivät pidä teestä, tai ole millään lailla kiinnostunut teestä. Eikä se ole mikään steitmentti. Se on ihan normaalia, koska ihmiset nyt pitävät ja ovat pitämättä tai kiinnostuvat tai ovat kiinnostumatta eri asioista. Mulle tulee vähintään kerran päivässä riittämätön tunne siitä, että olisi pitänyt olla kiinnostunut jostain kulttuuriknopista, mutta en kyennyt siihen. Mua harmittaa, etten ole ehtinyt katsoa Suomen Temppareita tai kykene oikeastaan tunnistamaan yhtäkään ensi kesän Flow-artistia. Mulla on semmonen olo, että olen täysin has been, kun ei vain ole aikaa, eikä suoraan sanottuna pienintäkään kiinnostusta johonkin Sammy Dee B2B Zip -nimiseen yhtyeeseen. (Okei, kun katsoin Flow'n artisteja, niin kyllähän mä niistä nyt tiesin aika monta, ja itse asiassa alkoi Vestan ja Paperi T:n takia kiinnostella koko festifaali.) 

Musta tuntuu, että mun ikään kuin pitäisi joko tietää tosi paljon vaikka musaskenestä tai sitten toinen vaihtoehto on sanoutua kokonaan musiikista irti  ja identifioitua joksikin "emmie enää pysy nuorten kotkotuksissa kiinni" -muijaksi, joka huutelee musadiggareille, että pitäkää kurja tunkkinne. En kuitenkaan halua tehdä kumpaakaan. Haluan olla kiinni ajassa, mutta en pysty olemaan niin kiinni ajassa, että olisin cool

No, tämä nyt ei ole mikään ongelma elämässäni, mutta mun mielestäni tämä ajatus siitä, että uusi eliitti on kaikkiruokaista, oli aivan sairaan hyvä huomio, ja auttaa mua asemoimaan itseäni tässä ajassa.

 

Resonoiko tämä yhtään?

 

Lue myös:

Epäsuositut mielipiteeni: en pidä muraaleista

Saippuaooppera pelastaa tyttövauvat

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Kerroin edellisessä postauksessa siitä, miten Mondon matkoilla maksimoidaan tekeminen ja nautinnot, jotta jutuista tulisi mahdollisimman hyviä. 

Tässä vielä top 5 fiilistelyt Rukalta, enemmän settiä voi tosiaan lukea syksyn Mondo-lehdistä. 

1 Eksoottinen ruoka

Söin aivan järjettömän hyvin Rukalla. Esimerkiksi Rukan Kuksassa söin tosi hyvää poroa, Riipisen riistaravintolassa fine dining -tasoisen menuun ja  Pizzeria Rukassa järjettömän maukkaan leipäjuustoporopizza. Rukalla oli paljon hyviä ravintoloita, ja totta kai after ski rennossa Hanki Barissa ja tunnelmallisessa Ski Bistrossa kuuluivat hiihtosmuidun elämään. . 

2 Tilavat ja maisemaltaan upeat rinteet täynnä tykkylunta

Rukalla on 39 eri rinnereittiä, ja mun taidoilla laskin vain sinisissä rinteissä, mutta se riitti vallan mainiosti. En ollut laskenut 15 vuoteen (viimeksi siis yläasteella), joten aluksi olin peloissani ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Mutta kyllä siitä tuli! Laskeminen on ihan älyttömän hauskaa. Etenkin sitten kun saatiin lasketteluopettajan tunti, joka muun muassa mainitsi, että mitä enemmän nojaa eteenpäin, sitä paremmin pystyy ohjaamaan. Mutta kun se on niin vaikeaa!

3 Hullu extreme-aktiviteetti

Yhtenä iltana käytiin joessa kellumassa (se oli friikkiä!) ja toisena päivänä pyöräiltiin tunturille (!!) sähköisillä fat bikeillä. Tuo fat bike -pyöräily oli kyllä semmosta, että sitä voisin koska tahansa tehdä lisää. On niin siistiä kokea luontoa tekemällä siellä jotain, ei vain ihastelemalla sitä. 

4 Tunnelmallinen Lammintupa ja mahdollisuudet lapsen kanssa

Lammintupa on pienen matkan päässä Rukan kylältä (päsee sekä autolla että vaikka hiihtämällä). Se oli ihanan perheen pitämä paikka, jossa me käytiin sekä poro- että husky-ajelulla. Tuolla tuli sellainen olo, että miksi mulla ole Alppua mukana! Tuvan keittiössä valmistetaan alusta alkaen tajunnanräjäyttävän hyviä leivoksia (mikään ei voita hiihtoreissun päätteeksi syötävää höyryävää munkkia) ja erinomaista kalakeittoa. 

Ihastuin erityisen paljon Simo-poroon. Hän vaikutti mukavan lakoniselta hahmolta, pysähteli kun huvitti mutta hoiti kuitenkin hommansa mallikkaasti kotiin. 

5 Rukan ja Sallan ihmiset

Tämä kertoo musta jotain, mutta monta kertaa varauduin siihen, että nyt pitää selitellä tai puolustella, että miksi me olemme tiellä. (Vaikka kun kuvattiin keskellä metsälatua tai ajettiin fat bikellä laskettelurinteen viertä tunturia.) Ei todellakaan tarvinnut! Joka kerta kun joku lähestyi meitä, tarkoitusperä oli pelkästään iloinen: "Onko noilla pyörillä helppo ajaa?" "Täällä on upeat maisemat."

Jokainen myös vuoron perään nauroi mulle, kun mulla oli iPhone - jonka akku oli kuollut koko reissun ajan. Kertoivat, että iPhonella ei tee Lapissa yhtään mitään, Steve Jobs ei ymmärtänyt pakkasen päälle.

Aion ehdottomasti mennä lapsen kanssa tuonne lomamatkalle, paikka oli niin mieletön. 

 

Lue myös:

Mondon matkoilla maksimoidaan

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus sitä käy aivan jäätävä munkki, ja tänä keväänä mulle kävi niin. Olin koko talven fiilistellyt instassa kaikenlaisia #visitlapland- ja #visitruka-kuvia ja mankunut Tikiä, että meidän täytyy lähteä pohjoiseen. Tiki ei lämmennyt idealle, etenkään kun sillä ei ole lomaa (kun se vaihtoi duunia syksyllä). 

Yhtenä päivänä sitten matkailulehti Mondon toimituspäällikkö laittoi viestiä ja kysyi, haluanko lähteä Rukalle ja Sallaan juttumatkalle. Aloin nauraa ääneen, kun luin sen viestin. Öö, todellakin haluan! 

Niin sitä sitten vietettiin tuossa maalis-huhtikuun taitteessa aivan älyttömän hauskat neljä päivää Rukalla ja Sallassa. Ja kyllä tiedän, Rukaa ja Kuusamoa ei vielä varsinaisesti lasketa Lapiksi, mutta Salla kyllä jo lasketaan, eli Lapissa oltiin!

Tämä oli siitä poikkeuksellinen Mondon juttumatka, että tunsin kerrankin entuudestaan kuvaajan, jonka kanssa lähdin reissuun. En tosin kovin hyvin, olin vain kerran tullut autokyydillä yksistä häistä Helsinkiin Hannan kanssa. Tiesin kuitenkin jo etukäteen, että hauskaa tulee olemaan, ja neljän päivän yhteiselo Hanna Koikkalaisen kanssa olikin sitten ihan älyttömän kivaa. Nauroin monta kertaa niin että... no, kaikki kovasti nauramiseen liittyvät vertaukset kuulostavat latteilta (pissa housuun, neste ulos nenästä?), joten sanotaan vain, että naurosin paljon! 

Yleensä olen käynyt Mondon juttureissuilla niin, että olen vasta Helsinki-Vantaalla tavannut ensimmäistä kertaa kuvaajan, jonka kanssa tulen viettämään seuraavan viikon, usein jopa samassa hotellihuoneessa. Näiden viikkojen aikana vieraassa ympäristössä ja kauniissa maisemissa sitä on päätynyt avaamaan ihan koko elämän sille toiselle, kertomaan kaiken maailman lapsuustraumat ja salaisuudet. Veikkaan, että Mondon matkoilla terapoidaan sielua antaumuksella.

Viime kerralla kävin Mondon matkalla Kroatiassa valokuvaaja Anna Salmisalon kanssa, ja hehe, juuri sen matkan aikana tein raskaustestin, joka paljasti, että Alppunen on aluillaan. (Anna olikin sitten ensimmäinen ihminen, jolle kerroin testin tuloksen - Tikille kerroin vasta päästyäni Suomeen.)

Sitä edellisellä matkalla taas olin Kaisu Joupin kanssa Turkissa, ja tällöinkin viikon aikana täysin tuntemattomasta ihmisestä tuli nopeasti hyvin rakas mulle.

Mondon matkat on siis kreisejä. Vähän sellaisia Napakymppimatkoja, että lähdetään reissun päälle tuntemattoman tyypin kanssa ja katsotaan, natsaako. Aina natsaa, koska Mondolla on vain ihan sairaan kivoja avustajia. (Kuten eräs Julia-niminen toimittaja.)

Mondon matkat ovat periaatteessa kuin lomaa: ollaan ihanissa paikoissa kivojen ihmisten kanssa ja tehdään huikeita juttuja. Mutta kyllä ne sitten kuitenkin ovat ihan täyttä duunia, ja vieläpä aika raskasta sellaista.

Yleensä lomamatkoillani optimoin. Herään myöhään, teen yhden asian, kuten käyn nähtävyydellä, rannalla tai pyöräilemässä ja sitten palaan majapaikkaan lueskelemaan ja lööbaamaan. Mondon matkoilla täytyy maksimoida. Herätä herätyskelloon, paahtaa koko päivä ympäriinsä, nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, haastatella ihmisiä ja tehdä muistiinpanoja. Sekin on kivaa, mutta se on myös aika raskasta, kun sitä tekee 12 tuntia päivässä vaikka neljä päivää putkeen. Eli kyllä nuo matkat täyttä työtä on, vaikka ihania ovat. 

Jutun sekä Rukasta että Sallasta voi lukea ensi syksynä Mondosta, en muista nyt tarkkaa numeroa, missä nuo jutut ilmestyvät.

Tämä oli myös pisin aika, jonka olen ollut Alpusta erossa: kolme yötä ja neljä päivää. Alppu oli kuulemma aluksi itkenyt mun perääni ja sitten tottunut mun poissaoloon. Mulla taas meni toisinpäin. Aluksi iloitsin vapaudestani, mutta loppua kohden tuli aivan älytön ikävä. Oli vaikeaa olla herättämättä Alppua keskiviikkoyönä, kun saavuin kotiin.

Ja sitten aamulla pikkuisen näkeminen tuntui aivan mielettömän hyvältä!

Joskus ihmiset jaetaan sen perusteella, ovatko he optimoijia vai maksimoijia. Mä olin nuoren selkeä maksimoija, vaikkapa interraililla oli pakko nähdä ihan kaikki, rakot jaloissa ja tuskan hiki noruen. Kun kerran oltiin täällä! 

Pikkuhijaa olen alkanut kuitenkin löysäillä ja ajatella, että ihan kaikkea ei tarvitse aina tehdä ja jotain kivuuksia voi jättää seuraavaan kertaan. Saan lomailtua paremmin, jos on paljon sellaista löysää aikaa. Toisaalta, elämästä saattaa saada enemmän irti maksimoimalla. Puolensa ja puolensa!

 

 

Oletko lomalla optimoija vai maksimoija?

 

Lue postauksessa linkatut: 

Kivat jutut voi jättää seuraavaan kertaan

Tein Kroatiassa raskaustestin

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages