Ladataan...
Juliaihminen

Kuten olen kertonut, mä ja Tiki oltiin seurusteltu seitsemisen vuotta ennen Alpun syntymää. Meidän dynamiikka on aina ollut sellainen, että molemmat ovat menneet ja tulleet juuri niin kuin on tehnyt mieli. Meillä on monia yhteisiä ystäviä, mutta myös omia kavereita. Lisäksi molemmat tykkäävät tehdä paljon töitä ja nauttivat yksinolosta ja omasta puuhailusta.

Niinä vuosina, jolloin Tiki oli töissä Kauppalehdessä, se saattoi olla joka viikko jollain työmatkalla päiviä niin, että sain olla kotona rauhassa. Oli kivaa alkaa ikävöidä miekkosta ja odotella, koska se tulee kotiin viettämään Komisario Palmu -elokuvailtaa.

Me ei koskaan kyselty toisiltamme lupalappuja siihen, voiko lähteä kavereiden kanssa mökkireissulle tai bisselle töiden jälkeen. Ne olivat ilmoitusluotoisia asioita: "Annan kanssa kaljalle. Pus!" "Ok, nähdään illalla, pus pus!"

Nyt on kuulkaas toisin! Vaikka tiesin ennen lapsen hankkimista, että se on aikaavievä operaatio, niin ehkä juuri tämä ilmoitusvelvollisuus omista menoisa on yksi kaikkein ärsyttävimpiä piirteitä vanhemmuudessa. Pitää aina kertoa, missä on ja koska tulee kotiin. On pakko olla valmis vastaamaan puhelimeen koska tahansa. Välillä ihan vain se fyysinen teko, että joutuu pakkasessa sormet kohmeessa kirjoittamaan viestiä toiselle olinpaikastaan, saa mut superturhautuneeksi. 

Spontaaniudelle on tosi vähän varaa. Lupalaput vain viuhuvat, pian Tiki alkaa luultavasti kutsua mua hallitukseksi, herra mun vereni. Nykyään käytäntö sanelee sen, että kaikki pitää suunnitella etukäteen. Kuka vie ja kuka hakee Alpun, kuka tekee ruuan ja kuka on lapsosen kanssa illan.

Mulla on joskus jopa sellainen olo kuin asuisin taas vanhempieni luona: Silloin piti aina visusti kertoa, missä on ja mitä tekee. Ilmoittaa, koska tulee kotiin ja sitten pitää lupauksensa. Kun muutti omaan kotiin, vapaus oli huumaava. Usein mä oikein herkuttelin ajatuksella, että on hetkiä, jolloin kukaan ei tiedä missä olen. (Toki välillä myös mietin, milloin joku tulisi poimimaan mun muumioituneen tomumajani, jos kupsahtaisin yllättäen yksiööni.)

Milloin mä saan sen vapauden takaisin? Ööö 18 vuoden päästä?

Ollaan tietysti puhuttu tästä Tikin kanssa usein ja ollaan täysin samalla puolella tässä. Molemmat tajuaa toista tosi hyvin: yksinoloaikaa olisi saatava, spontaaniudelle pitäisi olla tilaa. Ollaan jopa kehitetty muutamia ohjenuoria näihin menoihin liittyen. (Nämä ovat kirjoittamattomia sääntöjä, mutta kappas vain Tiki, nyt minä kirjoitin ne ylös!)

1. Yritetään katsoa sunnuntai-iltana seuraavan viikon viemiset ja tuomiset. Sitten kun ne on sovittu, niistä voidaan kyllä joustaa, mutta näin omassa päässä ei synny kummallisia oletuksia. "Mä olin ajatellut, että sä hakisit huomenna." Nyt ollaan myös lanseeraamassa Perhe Thukkasen jaettua Google-kalenteria, mutta mä aina unohdan laittaa menoni sinne, koska olen niin paperiorientoitunut!

2. Kun toinen lähtee ilkamoimaan viikonloppuiltana jonnekin, hänelle ei lähetellä kitkeriä viestejä siitä, että lapsonen vain riekkuu ja "nyt se meni yövaatteet päällä täynnä vettä olevaan kylpyammeeseen". Pienistä aggressiivisista viesteistä ei ole kellekään osapuolelle hyötyä, koska ei se humpuuttelemassa oleva osapuoli kuitenkaan voi auttaa.

Okei, tässä viestien lähettämättömyydessä mulla on vielä treenaamista. Oikeastaan nämä viestit kannattaisi ehkä lähettää jollekin kaverille? Koska kaveri luultavasti vastaisi toivotulla tavalla, eli empatialla ja huumorilla: "Oi voi, onpa tylsää, mutta laita kuva!" Eikä syyllistymällä: "Mä olen ansainnut kivan iltani, älä vie tätä multa!!!!111")

3. Ymmärretään, jos toisella venyy. Pelkän periaatteen vuoksi ei ikinä kannata suuttua. Ja jos toinen ei heti vastaa puhelimeen tai ilmoita olemassaolostaan, niin sitäkin yritetään ymmärtää. Ei se luultavasti tee sitä sen takia, että se on viheliäinen mulkvisti.

4. Ja kun toinen joustaa, niin sitten kiitetään ja laitetaan vähän sydän-emojiita ja pus pus:ia. Pelkkä yksinkertainen kiitos nollaa hirveän monta tilannetta. Voin raivostua nollasta sataan, mutta kiitoksen jälkeen palaudun välittömästi sadasta nollaan ja siivoan vielä keittiön kaupan päälle. Kiitos on taikaa! 

5. Vaikka omasta ajasta on kroonista pulaa, niin yritetään silti viettää myös  kolmestaan aikaa. Tämä on arvokasta jo pelkästään siksi, että pääsee näkemään Alpun riemun siitä, että se saa meidän molempien jakamattoman huomion. Se kihertää kuin pieni possu, kun yllättävä pusuhyökkäys osuu siihen kahdesta suunnasta yhtä aikaa.

Kyllä spontaaneita juttuja voi tehdä lapsenkin kanssa (tosin ne eivät sitten ole mitään ex tempore bisselle menemisiä, muuten tulisi sossu paikalle!).

Just maanantaina Tiki laittoi mulle yllättäen viestiä: "Haen sut toimistolta kolmelta, mennään yhdessä Alpun kanssa uimaan." Mäkelänrinne oli mahtavan väljä noin aikaisin. Alppu sai ihan rauhassa kiivetä likukumäkeä ylöspäin, kun lastenaltaassa ei ollut meidän lisäksi ketään muita.

Mutta kyllä meillä on vielä paljon opeteltavaa näissä hommissa. Ja juuri mun isosisko sanoi puhelimessa, että alle 2-vuotias lapsi on ehkä pahin. Sen kanssa elämä on niin jäätävää sekoilua, mutta sitten kun lapsoseen saa puheyhteyden, hommat helpottuu. Tämä tarkoittaa sitä, että kokonainen viikonloppu kahdestaan lapsen kanssa voi olla alusta loppuun kiva eikä niin, että välillä lapso saa amok-riehumiskohtauksen ja piirtää lattian täyteen ITE-taidetta ja imeskelee tulitikkuja. 

 

Onko teillä tilaa spontaanille ilottelulle yksin, parina tai lapso(ste)n kanssa?
(Oli lapsia tai ei!)

 

Lue myös:

Parisuhteeni ei kaipaa juuri nyt yhtäkään keskustelua

Kummallisimmat riidat Tikin kanssa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kun mä ja Tiki ruvettiin vuonna 2008 seurustelemaan, meille muodostui tavaksi aloittaa joka päivä aina uusi sähköpostiviestiketju, jota heiteltiin toisillemme eestaas. Siinä oli sellaisia yhden lauseen kuulumisia ja pusutteluja. Joskus suunniteltiin, mihin raflaan mennään illalla syömään, useimmiten leikkimielisesti kettuiltiin toisillemme jostain hassuista jutuista.

"Käykö ympyrätalon kulmalla? Siinä missä tavattiin silloin, kun olin vielä iloinen poikamies? Tuntuiko muuten pahalta, että laitoin hauskemman linkin kuin sinä?" Tiki esimerkiksi kirjoitti sähköpostissaan heinäkuussa 2009.

"Nähdään siinä. Ei, tuntuu vain pahalta huomata, miten alikehittynyt sun huumorintajusi on", minä vastasin.

Kun tyhjensin viime viikolla työsähköpostiani, löysin joukon näitä viestejä ja liikutuin. Meidän kommunikaatio on joskus ollut näin hupsua ja flirttailevaa!

Nykyään kettuilussa ei nimittäin ole mitään leikkimielistä. Ja niissäkin viesteissä, joissa ei piruilla toiselle, viestit ovat sellaista "mis meet", "tuutko pian", "mihin aikaan ruoka" -tasoa. Hassuttelu on poistunut viimeisen parin vuoden aikana, mikä on ihan berberistä.

Meidän parisuhde on ottanut aivan eeppisiä kierroksia viime aikoina. Käytin juuri tunnin valittaen työterveyspsykologille meidän suhteesta. Me ollaan sellaisia tyyppejä, että kyllä puhutaan kaikista ongelmistamme. Itse asiassa välillä me vain puhutaan ja analysoidaan ja puhutaan ja lopulta ollaan täysin uupuneessa tilassa. Meillä ei jää mikään hiertämään, mikä on välillä hyvä, mutta välillä väsyttävän huono.

Siksi olikin niin ihanaa, kun sunnuntaina käppäiltiin Lidliin ja puhuttiin pelkästään independent-elokuvan lajityypin synnystä 1980–1990-luvun vaihteessa, Steven Soderberghin leffoista ja siitä, miten tuotantoyhtiö Miramaxin perustajat olivat ilmeisen kusipäisiä ihmisiä. Muistin taas, että ai niin joo, tämähän oli se tyyppi, joka lukee koko ajan kaikkea kiinnostavaa ja mun omasta tiedollisesta repertuaarista täysin poikkeavaa. Tikihän on se, joka osaa sanallistaa omituisia ilmiöitä maailmasta hyvin tarkasti ja samalla aika lystikkäästi. Kyllä vain, tuohan on oikeasti hyvää seuraa.

Tunnin kauppareissun aikana ei sanottu sanaakaan lapsesta, suhteesta, arjesta, lähitulevaisuudesta, kotitöistä tai mistään muusta sellaisesta, jotka on koluttu joka kulmalta loppuun. Joskus tulee piste, jolloin ei vain pysty enää kaivelemaan sitä, mikä on shaibaa ja miettimään, miten prosesseja pitäisi parantaa. Silloin pitää puhua niistä jutuista, mistä nykyään puhuu ystävien kanssa, eli muista ihmisistä, kulttuurista, politiikasta, ideologioista, ärsyttäävistä podcasteista ja siitä, että onneksi meidän talo on tulva-alueen yläpuolella, jos ilmastonmuutos iskee kunnolla Helsinkiin. 

Meillä on pian yhdeksänvuotispäivä, ja Alpun vaari ja mummi on jo kontaktoitu ja ravintola varattu. Aiemmin olin sitä mieltä, että on päälleliimattua tehdä sellaisia sääntöjä, ettei lapsesta saa puhua silloin, kun ollaan treffeillä. Nyt olen kääntänyt kelkkani. Ei sanaakaan mistään, mitä tapahtuu meidän kotona ja paljon sanoja siitä, mitä tapahtuu kaikkialla muualla.

 

 

Jauhetaanko teidän parisuhteessa liikaa, liian vähän vai just sopivasti?

 

Kuvassa: Jo kesällä 2010 meillä oli tapana vähän piruilla toisillemme.

 

Lue myös: 

Viime aikojen kummallisimmat riidat Tikin kanssa

Tätä puolison ei tarvitse tietää

Äiti ja isä vaihtoivat roolejaan

 

Lisää horinoita näistä hommista löytyy usein mun Insta Storystä

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kolme viikkoa suoritettuamme lapsiperheunelmaa heivastiin Alppunen mummonsa luokse ja vietettiin niin sanottu love vacation. Tiki vihaa sanaa love vacation, mutta vielä enemmän se vihaa sanaa pasuaika (parisuhdeaika), joten mun on vaikea päättää, kumpaa termiä viljelisin tässä postauksessa enemmän. Ehkä puhun vain pasu vacation of lovesta, niin saan täyden värisuoran! 

Otettiin aamujuna Tampereelle ja tavattiin siellä Tikin veljen vaimo ja Alppusen Paavo-serkku. Heitettiin kamat meidän vakkari-Scandikkiin ja syötiin ihan superhyvä lounas Kattilassa.

Olin kerrankin valmistautunut ja kysyin etukäteen Facessa Tammesterin suositusruokapaikat. Listasta tuli niin pitkä, että tein siitä ihan oman postauksen.

Suunnattiin Pyynikin tornille kahville ja munkille. Täällä mulla soi aina päässä Zen Cafén upea Stop-biisi ("Kuinka ne kohtasivat Pyynikin harjulla!"). Mä ja Tiki koettiin uskomattomia ylpeyden tunteita, kun Alppunen verkostoitui tommosten ehkä 7-vuotiaiden lasten leikkeihin. 

"Kato täällä on söpö pikku orava!" joku poika huusi. Kaikki ryntäsivät paikalla, myös Alppu.

"Kato, toi pikkunen tykkää oravasta!" toinen ilahtui.

"Hei pikkunen, tuu tänne!" kolmas sanoi ja halasi Alppua (!!!).

Alppu, meidän pikku minglaaja, karjui tietenkin helvetillisesti, kun meidän oli lopulta lähdettävä eteenpäin. 

Neljältä nähtiin Tikin äiti keskustassa ja luovutettiin Alppunen sille. LOVE VACATION SAI ALKAA!

Rynnättiin hotellille, avattiin pullo kuivaa Ecusson-siideriä ja otettiin vuorotellen kylvyt hotellin isossa ammeessa. Sitten tehtiin vaikea valinta illallispaikan suhteen. Osa meistä olisi halunnut mennä testaamaan Tommin kehumaa Huberia, mutta tiedättekö kun joskus iskee semmonen fiilis, että haluaa ehtiä kaiken yhden illan aikana? Mä halusin ravintolan, pussikaljottelun, baarin ja hotellilöhöilyn nyt, kun lapsonen oli muualla.

Niinpä valittiin vähän helpompi ja nopeampi mesta, Olympia-kortteleiden keskeltä Muusan sisäpiha, joka on upea tunnelmallinen paikka katolla. Syötiin ihan älyttömän hyvät safkat ja juteltiin kaikessa rauhassa. (Käytiin taas läpi mun 30-kriisiä, mutta nyt se alkaa onneksi jo vähän hellittää. Ollaanhan tässä nyt oltu kolkkent jo puolitoista kuukautta.)

Koko kesän mulla oli ollut unelma pussikaljasta. Tähän unelmaan kuului se, että saan istua mun Fjällrevenin istuma-alustalla nurmikolla, tuntea ruohon käsissäni sekä katsella vettä ja auringonlaskua kaupungin siluetin taakse. 

Tämä unelma toteutui täydellisesti! Siinä oli kuulkaa rakkautta ilmassa. Rakastin Tikiä, kesää, elämää ja etenkin sitä pientä kymmenen euron viinipulloa, jonka olin keimassut hotellin minibaarista, koska en vain jaksanut mennä Alkoon ennen kello kahdeksaa.

Kun ysin jälkeen alkoi tulla vähän kylmä, mentiin käymään vielä pubissa. Siinä vaiheessa aloin olla jo vähän tuiterissa. Tavattiin sattumalta Tikin opiskelukaveri, jonka se oli nähnyt kymmenen vuotta sitten ja päädyttiin iskemään tarinaa parin tuopin verran. Oli ihan sellainen fiilis kuin lasta ei olisikaan, kun siinä vain satunnaisen ihmisen kanssa juteltiin menneistä ja tietenkin jalkapallosta. Sitten seurueeseen liittyi yksi hauskan oloinen ukkeli, jolla oli kotona 4-vuotias poika, ja joka kertoi (kun vähän mainitsin, että on ollut semi raskasta tässä tämä lomailu lapsen kanssa):

"Jotkut sanoo, että muija muuttuu mahottomaksi raskaana. No se mahottomuus ei kyllä ole mitään verrattuna siihen viimeiseen puoleen vuoteen, kun muija on kotona lapsen kanssa. Siinä on ero koko ajan esillä. Muija on kotona vaan yksin, näkee ehkä just päivän aikana kaupan kassaa. Ihan helvetin kiukkunen, kun tuun kotiin. Päiväkoti pelasti mun ja muijan suhteen."

Tulin tästä iloiseksi, sillä päiväkotihan meillä sitten alkoi tämän love vacationin jälkeisenä maanantaina. Ja johan lähti parisuhde kohenemaan.

Saavuttiin joskus ennen kahtatoista hotellille. Mä kuvailin Insta Storyyn jotain syvällisiä pätkiä siitä, kun loputon tavarajuna puksutteli meidän hotellin ohi. Menin nukkumaan.

Kahden aikaan yöllä heräsin kauhun tunteeseen siitä, että mitäs hemmettiä mä olen mennyt kännipäissäni jotain horisemaan jonnekin julkisesti, ja poistin kaiken. Onneksi moni ei ollut ehtinyt nähdä. Nämä insta storyt sun muut livevideojutut tuli niiden parin vuoden aikana suosituksi, kun mä en juonut ollenkaan alkoholia. Nyt en siis selvästikään ollut tottunut siihen, miten tällaiset tilsut tulisi hoitaa. Tästä lähtien puhelin pidetään visusti laukussa, kun lähdetään ottamaan kastiketta. 

Oli miten oli, seuraavana aamuna oli maailman siisteintä syödä pitkään aamupalaa ja lukea sekä Hesari että Kauppalehti ihan rauhassa. Kun sitten Tikin äiti toi Alpun meille, Alppu kurkotteli kärryissään mummoaan kohden kuin ilmaistakseen: "Keitä noi on? Älä anna niiden viedä minua!"

Mutta niin vain riistin Alppusen hoteisiini ja vein sen kotiin. Love vacation oli tehnyt tehtävänsä. 

 

Lue myös:

Lapsiperheloma otti vähän voimille

18 ravintolasuositusta Tampereelta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

 

Share

Pages