Ladataan...
Juliaihminen

Tänään on minun ja Tikin neljävuotishääpäivä. Mennään siis Linnanmäen vuoristorataan ja syömään, kuten aina hääpäivänämme. Me oltiin oltu melkein kuusi vuotta yhdessä silloin, kun mentiin naimisiin, joten kymmenenvuotispäivä kolkuttelee ovella. Tämän takia kerron nyt kymmenen asiaa, joista pidän hänessä.

Tiki on hauskin ihminen, jonka tunnen. Hänen huumorinsa on välillä täysin käsittämätöntä ja vähän törkeää (siis hyvällä tavalla törkeää, sovinismi/rasismihuumori on vain huonoa huumoria). Esimerkiksi meidän viisivuotispäivänä hän toi minulle kolme ruusua ja kertoi, että "tässä on kolme ruusua kolmesta ihanasta vuodesta". (Ei sitten lähtenyt erittelemään, että mitkä kaksi vuotta olivat olleet surkeita.) Useimmiten Tikin huumori kohdistuu häneen itseensä, ja itseironia onkin mielestäni täysin vastustamatonta.

Tiki on kiva ja kiltti. Se tuo viikonloppuaamuisin minulle espresson sänkyyn, tekee arkisin meidän ruoat ja käy kaupassa. Se antoi minulle aivan eeppisen ihanan syntymäpäivälahjan ja järjesti mun 30-vuotisjuhlat. Tiki on niitä ihmisiä, jotka eivät viitsi laittaa lentokoneessa tuolia taaksepäin, jottei häiritsisi takana olijaa ja pitää yllä sellaista hillittyä kohteliaisuutta. Tiki on myös äärimmäisen oikeudenmukainen, ja mulla on tapana sanoa, että siitä tulisi myös hyvä ex-mies, kun sen kanssa olisi niin helppo operoida. Mutta toivon mukaan se pysyy nykyisenä. 

Tiki elää eri maailmassa kuin minä. Meillä on vahvasti omat elämämme, ja se on aina ollut molemmille todella ok. Joskus kun joku on kysynyt, otanko mieheni aveciksi vaikkapa johonkin blogitapahtumaan, niin mua on alkanut oikein naurattaa. Olisi aivan vihoviimeinen ajatus roudata tuo mies Savosta johonkin sellaiseen. Ja toisaalta en minullekaan tulisi mieleen kysyä, voisinko tulla mukaan, kun hän käy keilaamassa Kauppalehtiaikaisten ystäviensä kanssa tai juhlii vanhojen opiskelukavereidensa luona. On meillä nykyään yhteisiäkin ystäviä, mutta sopiva erillisyys toimii hyvin.

Tikillä on kivoja ystäviä. Kaikki ihmiset, jotka olen hänen kauttaan elämääni saanut, ovat mahtavia. 

Tikillä on aina jotain kiinnostavaa sanottavaa. Sillä on koko ajan luvussa monta kirjaa ja se tilaa hyviä lehtiä kotiin. Sitten se esilukee ne ja vinkkaa, jos vaikka Economistissa on joku juttu, josta voisi olla kiinnostavaa kirjoitettavaa vaikka mun blogiin. (Näin mä voin vaikuttaa älykkäältä!) Tästä syystä mulla ei ole ollut koskaan tylsää sen kanssa, ja jos autiolle saarelle pitäisi ottaa mukaan joku, niin ottaisin kyllä Tikin.

Tiki on kunnianhimoinen. Musta se on viehättävä piirre ihmisessä, kunhan ei mene överiksi.

Tiki saa mut poikkeuksetta hyvälle tuulelle. Tämä tapahtuu yleensä musta huumorin kautta. Jos mä valitan sille vaikka likaisesta keittiöstä, hän sanoo lakonisesti, että olisin kiitollinen, kun hän ei ole vaimonhakkaaja. Okei, kirjoitettuna tämä ei kuulostanut hauskalta vaan sairaalta, mutta ehkä ymmärrätte, tai sitten ette.

Tiki on hauska isä. Se kutsuu Alppua usein herraksi, ja puhuu Alpulle niin kuin aikuiselle. Joskus tosin asiallinen kielenkäyttö menee vähän överiksi. Tiki on juuri sellainen miehen malli, jonka toivon lapseni saavan: kohtelias, älykäs, herkkä, ilman vaatimuksia jostain tietynlaisesta maskuliinisuudesta tai no, ilman vaatimuksia yhtään mistään. On hienoa nähdä, miten ihaillen Tiki kohtelee Alppua ja arvostaa ihan vain sen olemassaoloa. Se myös sanoo Alpulle päivittäin, miten paljon rakastaa sitä. Siitä on tullut meidän perheessä hyvä tapa, jonka toivon jatkuvan ihan elämän loppuun saakka.

Tiki tuntee elokuvat. Me ollaan tutustuttu Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaineessa, kun Tiki tuli lukemaan sinne elokuvaa (minua kiinnosti enemmän journalismi). Tiki tietää etenkin vanhoista elokuvista ihan aspergertyylisen paljon, ja joskus mulla on tapana huvitella kyselemällä siltä Kinovisa-kirjasta sairaita kysymyksiä, joihin se aina tietää vastaukset. Tyyliin: Kuka suomalainen ohjaaja kaatui talvisodassa vain 28-vuotiaana? Vastaus: Tietenkin Nyrki Tapiovaara.

Tiki tykkää musta. On vaan tosi kiva juttu, että on joku, joka tykkää. Tulen siitä erittäin hyvälle tuulelle!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Meidän kaveripiirissä on alettu oikein odottaa nelikymppisyyttä. "Sitten viimeisetkin mietinnät siitä, mitä muut ajattelee, katoaa varmasti. Voi tehdä vapautuneesti juuri siten kuin haluaa", on meidän yleinen ajatus ja toivo.

Mutta on sitä aiemminkin eletty niin kuin huvittaa. Ajatukseni elämän lineaarisesta kulusta ovat alkaneet kariutua pois. Yhteiskunnassa on eletty pitkään vähän sellaisella ideaalilla, että yksi asia seuraa toista. Ensin opiskellaan, sitten hankitaan hyvä ammatti, sitten edetään siinä kunnianhimoisesti eteenpäin. Tai parisuhteessa: ensin aletaan seurustella, sitten muutetaan yhteen, sitten mennään naimisiin ja hankitaan lapsi (näiden kahden järjestys sentään vaihtelevat), ja sitten mietitään uudestaan.

Ensin multa karisi ajatus siitä, miten hyvässä parisuhteessa asioiden pitäisi edetä.

Kerroin taannoin, että muutin Tikin kanssa yhteen jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Syy oli taloudellinen: koska molemmat olivat juuri muuttaneet Helsinkiin eri kaupungeista, tuntui luontevalta muuttaa yhteen, kun kerran ikään kuin toisiamme varten Helsinkiin alun perin muutettiinkin. Meillä oli Punavuoressa kiva vuokrakaksio, jossa asuttiin puolitoista vuotta. Yhdessä asuminen tuntui ensimmäisestä päivästä lähtien luontevalta tavalta olla.

Mua oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan kaksi asiaa: Halusin Erasmus-vaihtoon ja halusin asua elämäni aikana kommuunissa. Muhun iski jonkinlainen pelko, että jos mä en nyt elä elämääni niin kuin haluan, niin hommat jäävät kaduttamaan. Niinpä lähdin Belgiaan Erasmus-vaihtoon, kun oltiin seurusteltu noin kaksi vuotta. Tiki muutti pienempään ja halvempaan kaksioon Meilahteen. Kun mä palasin vaihdosta, oli vielä tämä toinen toive täyttämättä. Belgiassa asuin kyllä soluasunnossa, mutta sitä niiden kahden keskenkasvuisen tomppelin kanssa asumista ei voi kutsua miksikään auvoisaksi kommuunielämäksi. (Terkkuja vaan äänekkäälle suihkuseksin harrastajalle sinne Belgian syövereihin.)

Koska olin elämäni aikana käynyt monissa ihanissa kommuunijuhlissa ja lukenut kasan Tiitu Takalon tunnelmallisia sarjakuvia, muhun oli iskostunut pakkomielle, että kommuuniin on päästävä. Ja niin minä sitten muutin Suomeen palattuani Kruununhakaan kommuuniin Vironkadulle. Siellä asui viisi mimmiä ja yksi miekkonen. Asunto oli maagisen upea. Mun huone oli 25 neliötä, siellä oli iso ikkunalauta jolla istua ja kakluuni, jossa poltin talvella kynttilöitä. Siellä oli myös upea parveke, jolla tuolloin vielä bloggaava kämppikseni Jenna otti asukuviaan. Välillä istuskeltiin keittiössä iltaisin juomassa teetä, kerran pidettiin valtavat Flow-etkot. Se oli mahtava vuosi!

Samaan aikaan jokainen ystävä ja tuttava kysyi, että nytkö te sitten Tikin kanssa eroatte. Ihmisten oli vaika ymmärtää mun päätöstäni siitä, että kaiken ei tarvitse mennä aina eteenpäin tietyn kaavan mukaan. Voi olla, että tuo vuosi antoi mulle hyvää mietintäaikaa siitä, onko Tiki elämäni mies. Voi olla, että mä ihan vain halusin elää vielä hetken sellaista huoletonta opiskelijakommuunielämää. Joka tapauksessa, se toimi ihan täydellisesti minulle.

Vuoden päästä sitten ostettiin ensiasuntomme Tikin kanssa, kaksio Hermannista. Tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Viimeisen vuoden aikana olen myös tajunnut, ettei elämä ylipäänsä ole mikään lineaarisesti ylöspäin nouseva käyrä. Mun ura ei selvästikään ole sellainen, ja se on vain hyvä niin. Mulla kesti tosi pitkään hyväksyä, ettei mun kannata tavoitella sellaisia asioita työssäni, joita pidetään "yleisesti järkevinä tavoitteina", vaan ihan vain mennä kohti sellaista elämää, joissa työpäivät ovat lähtökohtaisesti palkitsevia.

Mutta juu. Kyllä mä odotan sitä nelikymppisyyttä. Silloin viimeisetkin "mitä muut ajattelevat" -kelat poistuvat, näin olen antanut itseni ymmärtää!

 

Oletteko tehneet elämässä jotain "väärässä järjestyksessä"?

 

Kuvassa: Oltiin Tikin kanssa yhtenä päivänä treffeillä. Tiki ei oikein tuosta valokuvissa esiintymisestä niin välitä.

 

Lue myös:

Teen sellaisia juttuja, jotka ovat kivoimpia

Älä tee sitä vielä

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tiki kirjoittaa toisinaan työpaikkansa blogiin postauksia. Mua nauratti, kun luin hänen viimeisimmän postauksensa. Siinä hän kertoo, miten ei olisi ajatellutkaan asunnon ostamista, ellen minä olisi patistanut häntä siihen. (Samaisessa postauksessaan Tiki myös antaa musta sellaisen käsityksen kuin paheksuisin hänen rahan käyttöään. Oh well, vähän ehkä risoo toisinaan energiajuomatölkkivarannot.)

Postauksen luettuani aloin kuitenkin miettiä: On tuhannen tosi, että minä olin se, joka puski Tikin avaamaan ASP-tilin, säästämään sinne tarvittavan määrän massia, käymään lopulta asuntonäytöissä ja lopulta ostamaan asunnon. Ja kun ajattelen asiaa, niin omassa ystäväpiirissäni tämä on toistuva kaava. Pääsääntöisesti heteropariskuntien naiset ovat liikkeelle paneva voima, oli kyse sitten asunnon ostamisesta, naimisiin menemisestä, lapsen yrittämisessä tai kodin isoista sisustushankinnoista. 

Mistä tämä kertoo? No ainakin siitä, että markkinointia kannattaisi suunnata ihan reilusti naisille, jos sitä halutaan sukupuolittaa jotenkin. Muistan kun haettiin lainalupauksia, niin todella usein pankit puhuttelivat Tikiä sekä soittivat ja meilailivat hänelle perään. Tämä oli raivostuttavaa, koska minä olin se, joka oli kartalla meidän laina-asioista. Lopulta valittiin pankki, jonka virkailija suostui juttelemaan hommista myös minulle, ei vain miehelle.

Itse asiassa olen lukenut muutamastakin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset tekevät yli puolet ostopäätöksistä, joissa hankitaan jotain, mitä pidetään tyypillisesti miesten tuotteina, kuten teknologiaa. Samassa tutkimuksessa sanotaan, että naiset päättävät Yhdysvalloissa 91 prosenttia kotien ostamisesta, 92 prosenttia lomamatkoista ja 65 prosenttia perheen yhteisestä autosta. Ja samaan aikaan tuntuu usein, että kamaa markkinoidaan miehille. Lol!

Ja tuon kaiken voin allekirjoittaa: minä varaan meillä lomamatkat sekä hotellit ja päätän noin yleisesti ottaen kodin yhteisten esineiden hankkimisesta. (Tiki taas käy ruokakaupassa yhdeksän kertaa kymmenestä.) Tähän on varmasti syynä myös se, että minä haluan, että pysyvät esineet ovat just sellaisia, joista minä pidän. Olen tosi tarkka siitä, miltä koti näyttää. Sen kerran kun Tiki parka kävi ostamassa meille pari uutta lakanaa, olin syvästi järkyttynyt, kun se oli ostanut väärän värisiä. (Miksi kukaan haluaisi nukkua kakan värisissä lakanoissa?) Eli olen ihan yhtä lailla syyllinen tähän kuvioon kuin Tikikin.

Totta kai on heteropariskuntia, joissa mies on enemmän kiinnostunut tällaisista kodin päätöksistä, mutta oman kokemuksen mukaan naiset ovat ylivoimaisesti enemmän liikkeelle panevia voimia kaikissa suurissa päätöksissä, oli kyse sitten ostamisesta tai elämän radikaalista muuttamisesta (lapsen hankkiminen). 

Sinällään tämä on harmillista, koska se johtaa siihen, että mies voi käyttää aivoistaan kapasiteettia moneen muuhun juttuun, kuten työhönsä, urallaan etenemiseen, lukemiseen, lorvailuun, oluen juomiseen, mihin ikinä.

Kysymys kuuluukin, miten tämän asian voi muuttaa? Ainakin siten, että minä relaan enemmän ja annan Tikin ottaa vastuuta asiosta. Ja siten, että miehenä Tiki hoitaa tekee päätöksiä enemmän eikä oleta, että nainen diilatkoon. Ja itse asiassa, vaikka minä olin se, joka sai meidät ostamaan ensimmäisen asunnon, niin Tiki taas päätti tästä meidän nykyisestä asunnosta. Mä nimittäin olisin jäänyt vain hannailemaan, kun olen sen verran ambivalentti tyyppi. Ja onneksi päätti, koska edelleen kolmen ja puolen vuoden jälkeen olen täysin ihastunut meidän kotiin.

 

Minkälainen dynamiikka teidän suhteessa on / on ollut isojen tai pienten päätösten suhteen?

 

Kuvat: Meidän keittiö kesällä 2016, kun Alppunen oli vielä möngertävä lattiamato (keittiö ei ole muuttunut, lapsi on)

 

Lue myös:

Raha-asioiden hoitaminen parisuhteessa

Parisuhteeni ei kaipaa enää yhtäkään "keskustelua"

Ei kannata erikoistua vaipanvaihtoon

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sain Tikiltä niin överin ihanan 30-vuotissyntymäpäivälahjan, että mun on ollut vaikea toipua siitä. Tiki oli nimittäin haastatellut ja pyytänyt mun perheenjäseniä ja lukuisia ystäviäni kirjoittamaan minusta. Sitten hän oli taittanut tämän kaiken kauniiksi kirjaksi, jonka nimi on luonnollisesti Juliaihminen.

Mä en ole pystynyt lukemaan kuin yhden tai kaksi tekstiä kerrallaan, sillä olen liikuttunut näistä jutuista niin valtavasti. Ja samaan aikaan mua on jollain oudolla tavalla hävettänyt: En minä nyt noin hyvä ystävä ole, en minä ansaitse näitä kaikkia kauniita sanoja. 

Ihmiset ovat kirjoittaneet ihania muistoja, ensivaikutelmia, kohtauksia ja yleistunnelmaa meidän suhteesta. 

Tuntuu mielettömältä lukea hetkistä, jotka itse on unohtanut mutta jotka nousevat heti elävänä mieleen, kun lukee toisen muiston. Kirjaan ovat kirjoittaneet hyvin erilaisista elämänvaiheista olevat ihmiset: äiti, isä, heidän puolisonsa, sisarukseni, kummitätini, paras lapsuuden ystäväni, parhaat aikuisuuden ystäväni, opiskelukaverini, Tikin kaverit joista on tullut myös mun kavereita, Bengtskärin majakalta saatu ystäväni, työkaverini, entinen kämppikseni, äitikaverini ja jopa paras chattailu-ystäväni (jonka kanssa chattailemme enimmäkseen käpertymisestä). 

On koskettavaa muistella rakkauden kesää 2010, Golden Gaten ylittämistä avoautolla, vuoden 2011 MM-finaalin torilla tapaamista, 10-vuotiaana tekemääni Tanskan-matkaa kummieni luokse ja Turun Hennalan päiväkerhon aikoja. 

Osa on myös kertonut vähän surullisiakin juttuja ja sellaisista puolistani, jotka eivät ole välttämättä aina positiivisia. Niitäkin olen lukenut ilolla, sillä tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta nähdä kokonaiskuva, mitä läheiseni minusta ajattelevat.

Kirja on täynnä lauseita, joita vaalin mielessäni koko elämäni loppuun asti.

 

"Jostain syystä kuvittelin ensimmäiset viikot työkaverina, että Julia VIHAA mua."

"En keksi tilaisuutta, johon en voisi tai haluaisi pyytää Juliaa avecikseni."

"Hän pitää puolensa ja määrittelee aika tarkasti, mitä haluaa. Se on hyvä, koska se on määrätietoisuutta. Se on myös vaikeata, koska se on jonkinlaista joustamattomuutta ja paremmin tietämistä."

"Olen oppinut Julialta sen, että ystävien ei tarvitse olla täydellisiä, että jonkun kanssa voi tehdä jotain juttuja ja jutella tietyistä asioista ja toisen tyypin kanssa toisista."

"Olen oppinut Julialta tavan tarkastella maailmaa klassisen sivistyksen ja jälkimodernin elämäntavan yhdistelmän näkökulmasta."

"Kun 11-vuotiaana sain sitten oman huoneen, raahasin iltaisin patjan Julian huoneeseen ja nukuin sillä sängyn sijaan vielä pari vuotta: joka ilta oli pakko päästä vielä juttelemaan!"

"Sillon kun asuttiin yhdessä vanhalla hämeentiellä ja oli vähän kireät välit kaikilla (AKA vaikeat ajat) ni Julia anto mun lainata sen konetta wowin pelaamista varten."

"Julialla on riittänyt kärsivällisyyttä ja luottoa omiin hoksottimiin, ja usein siinä vaiheessa, kun olen itkien ollut jo luovuttamassa, hän on selittänyt miten esimerkiksi yksikköympyrä ja trigonometriset funtkiot toimivat."

"Minä ihailen ja rakastan Juliaa kolmekymppisenä ja siitä eteenpäinkin."

"Julia on ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa nainen, joka on nukkunut mun vieressä alasti."

Ystäväni Maria kertoi vähän aikaa sitten, että hän on äitiyslomallaan ottanut tavaksi lukea nekrologeja Hesarista. Hän sanoi, että ihmisten pitäisi saada lukea omat nekrologinsa eläessään, niin kauniisti ihmiset toisistaan puhuvat.

Tämä kirja on käytännössä nekrologi mun tähän menneisestä elämästä. Paitsi että se on paljon kattavampi ja moninpuolisempi, kun kokemukset tulevat niin monenlaisten ihmisten suusta.

Tämä on myös sellainen kirja, että voin koko loppuelämäni palata sen pariin aina silloin, kun tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi tai kaipaan lohdutusta. Tällainen on oman identiteetin rakentamisen kannalta aika eeppistä materiaalia: nähdä ja muistaa, että ystävät oikeasti tuntevat minut ja pitävät minusta.

Tässä kirjassa on myös paljon samaa kuin mitä omissa polttareissani oli (toinen asia, jonka saatan katsoa silloin kun kaipaan itsetuntobuustia on mun polttarivideoni, leijun aina sen nähtyäni ainakin puoli metriä maanpinnan yläpuolella). 

Haluan kiittää tuhannesti ihanaa ja rakasta Tikiä, että hän teki tämän kirjan minulle. Tämän jälkeen en koskaan enää vänise lahjoista, vaikka ostaisit mulle pölynimurin jokaisena syntymäpäivänäni. Kiitos myös perheeni ja ystäväni kauniista sanoista, niitä en unohda.

Jos joskus mietitte, mitä suurta, merkityksellistä ja unohtumatonta voitte antaa läheisellenne, jolla on jo kaikkea, niin tämä on melko lailla vastaus siihen.

 

Lue myös:

Elämäni paras viikonloppu: omat polttarini

Joukko rakkaitani

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Vauvavuotena me jaettiin erilaisia lapsenhoidollisia tehtäviä paljon ajatuksella "minä teen, koska osaan tämän paremmin". Tätä on jatkunut aina näihin päivään saakka: Esimerkiksi vielä kuukausi sitten Tiki nukutti Alpun joka ilta. Tämä johtui siitä, että Tiki saa Alpun nukahtamaan niin jumalattoman paljon paremmin kuin minä. Sitten aina maanittelin, että Tikin pitäisi nukuttaa Alppu, kun multa menee siihen tupla-aika. "Tee sinä se, kun olet niin hyvä siinä!"

Yritin siis vyöryttää tylsän työtehtävän Tikille vedoten suhteellisen ja absoluuttisen edun teoriaan. Monessa työnjaossa tämä taloustieteessä käytetty ajatus toimii, mutta olen tullut nyt siihen tulokseen, että lapsen hoitamisessa se ei toimi.

Taloustieteessä puhutaan siis suhteellisesta edusta ja absoluuttisesta edusta. Esimerkiksi Heikki Pursiainen selitti tämän pitämällään taloustieteen kurssilla käyttäen klassista esimerkkiä: Robinsonia ja Perjantaita, jotka asuvat autiolla saarella. Saarella nimittäin kalastetaan ja poimitaan kookospähkinöitä. Valoisaa aikaa on vain 12 tuntia päivässä, ja ystävysten pitää miettiä, miten he jakavat työt mahdollisimman tehokkaasti.

Esimerkissä Perjantai on yhtä hyvä kalastamaan kuin Robinson, mutta sen lisäksi hän on parempi keräämään kookospähkinöitä. Koska Perjantai on parempi kookospähkinöiden kerääjä, sanotaan Perjantailla olevan absoluuttinen etu kookospähkinöihin keräämisessä Robinsoniin nähden. Robinsonilla taas ei ole absoluuttista etua Perjantaihin nähden missään, sillä hän ei ole kummassakaan parempi kuin Perjantai. Silti hänen kannattaa erikoistua kalastamiseen. Tämä johtuu siitä, että Robinsonilla on kalan tuotannossa suhteellinen etu

Robinsonin kannattaa siis erikoistua kalastamiseen ja Perjantain kookospähkinöiden keräämiseen, sillä tällä systeemillä molemmat hyötyvät ja ruuan saaminen maksimoidaan. Nimittäin kalastamisen vaihtoehtoiskustannus on Robinsonilla alempi kuin Perjantailla. Toisin sanoen: Robinsonin kalastamat kalat maksavat vähemmän kookospähkinöitä kuin Perjantain kalastamat kalat. 

Sama periaate pätee yhteiskunnassa. Voidaan ajatella, että aika moni meistä kykenisi kirjoittamaan tällaista lifestyleblogia, mitä minä tässä hommailen. Sen sijaan kaikki eivät kykenisi tutkimaan syöpäsoluja, jota taas eräs ystäväni Otto tällä hetkellä tekee. Näin ollen Otolla on absoluuttinen etu minuun nähden syöpäsolujen tutkimisessa. Hän tutkii niitä tehokkaammin kuin minä (etenkin kun minä en osaa tutkia niitä ollenkaan). Sen sijaan minulla on suhteellinen etu blogin kirjoittamisessa Ottoon nähden, sillä jos Otto käyttäisi aikansa blogin kirjoittamiseen syöpäsolujen tutkimisen sijaan, tulisi blogin kirjoittaminen melko kalliiksi yhteiskunnalle: Oton syöpäsolujen tutkimispanos olisi poissa. Näin ollen yhteiskunnallinen työnjako ja erikoistuminen hyödyttävät kaikkia, jokainen voi keskittyä hommailemaan niitä juttuja, joissa heillä on suhteellinen etu. Sama pätee valtiontasolla: suhteellisen edun takia eri valtiot erikoistuvat tuottamaan erilaisia asioita ja sitten käyvät kauppaa niitä keskenään. Saudi-Arabia tuottaa öljyä, Suomi tuottaa paperia ja niin edelleen.

Nyt tullaan tämän postauksen pihviin. Olen nimittäin tajunnut, että suhteellinen ja absoluuttinen etu eivät päde vanhemmuuden työnjaossa. On aivan hemmetinmoinen virhe ajatella näin - ja silti monet pariskunnat kelaavat hommat juurikin siten. Itse ainakin olen tehnyt niin.

Ajatellaan, että koska minä olin ensimmäisen vuoden äitiyslomalla, harjaannuin tosi hyväksi vaippojen vaihtamisessa. Tästä syystä voidaan ajatella, että minulla on absoluuttinen etu vaippojen vaihtamisessa: Olen siinä nopeampi eli tehokkaampi, mikä tarkoittaa sitä, että Tikiltä uhrautuisi huomattavasti pidempi aika vaihtaa lapsen vaippa kuin minulta, mistä voidaan päätellä, että minun kannattaa tehdä se ja Tikin kannattaa aina sillä aikaa vaikka siivota keittiötä. Ja samalla tavalla: koska Tiki nukuttaa lapsen nopeammin kuin minä, hänen kannattaa tehdä se ja minun vaikka siivota lelut sillä aikaa. Väärin!

Olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmuudessa ei kannata erikoistua kumppaniin nähden yhtään mihinkään, vaan molempien on kyettävä tekemään yhtä lailla kaikkea. Jos ollaan tilanteessa, että lapsella on kaksi vanhempaa kotona hoitamassa häntä, molempien kannattaa pitää erinäisiä (vaativia) taitoja yllä, vaikka toinen kävisikin töissä. Etenkin nykyään, kun lapsi on kaksi ja me molemmat olemme työelämässä, on pelkästään järkevää, että molemmat tekevät kaikkea.

 

Okei, imettämisessä mulla oli pakostakin absoluuttinen etu Tikiin nähden, mutta muuten ihan kaikki aina nukuttamisesta, leikkimiseen, lukemiseen ja muskarissa käymiseen ovat sellaisia hommia, joita molempien pitää kyetä tarvittaessa tekemään. Niissä ei pidä vedota siihen, että "tee sinä, kun olet siinä niin paljon parempi". Ei! Sillä muuten erikoistuminen ja eriytyminen vain jatkuvat, ja lopulta ollaan tilanteessa, jossa toinen on täysin sidottu beebeliin, koska toinen ei kykene nukuttamaan sitä tai tiedä, mitä lapsen reppuun pakataan, kun lähdetään kahvilaan. Toinen ikään kuin vahingossa pelataan ulos koko hoitosysteemistä, ja toisesta taas tehdään liian tarpeellinen.

Tiki nimittäin kyllästyi lopulta aivan totaalisesti nukuttamiseen. Tuli pieni konfrontaatio. Nyt ollaan systeemissä, jossa molemmat lusivat lapsennukutusvuoron vuoropäivin. Hitto että mä vihaan sitä, mutta näin se nyt vain on!

 

Onko teillä ollut parisuhteessa tai vanhemmuudessa työnjaollisia ongelmia?

 

Kuvassa: Fridalla on Alppuun nähden absoluuttinen etu puhumiseen, joten hän on enimmäkseen hoitanut sitä. Alpulla ei taida olla absoluuttista etua vielä mihinkään (mutta erikoistuminen jatkuu!).

 

Lue myös:

Äiti ja isä vaihtoivat roolejaan, ja parisuhde alkoi voida hyvin

Ilmoitusvelvollisuus hiertää parisuhdetta

Parisuhteeni ei kaipaa enää yhtään keskustelua

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages