Ladataan...
Juliaihminen

Talven pimeinä iltoina kotiin kävellessä mulle nousi mieleen hassu tarina kymmenen vuoden takaa. Asuin Turun ylioppilaskylässä ja olin matkalla Dynamosta kotiin pilkun jälkeen. Kävelin yksin Hämeentietä pitkin ja yhtäkkiä kuulin takaani juoksuaskeleita. Askeleet lähestyivät uhkaavan tuntuisesti. Kun takaa tulija saavutti mut, hän pysähtyi. Pelästyin. Sitten katsoin viereeni ja tajusin, että siinä oli luultavasti minua nuorempi tyyppi.

Poika sanoi: "Hei onko ok, että kävelen sun rinnalla, kun mua jotenkin pelottaa kävellä yksin täällä?"

Niin me sitten käveltiin rinnakkain koteihimme, juteltiin ihan jotain niitä näitä. Mua oikein nauratti tämä jälkeenpäin, sillä loppujen lopuksi me oltiin ihan samassa tilanteessa, kaksi loppuillan kulkijaa, jotka kaipasivat hetkellistä selustan turvaamista tuntemattomalta ihmiseltä.

 

 

Lue myös:

Äijäs kävi mua painamassa

Ole minulle Topi-poika

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tiedättekö sen tunteen, kun on juuri saamassa illalla unen päästä kiinni ja sitten mieleen iskee joku järjettömän idioottimainen juttu, jonka on päivän aikana sanonut? Häpeä lähtee valumaan kuumana ja punottavana virtana kasvoista alaspäin koko kropan läpi, keho tuntuu ahdistuksesta raskaalta. Ei helvete, miksi ihmeessä sanoin niin? Tämän jälkeen uni ei todellakaan tule, ja itseään joutuu tyynnyttelemään ja rauhoittelemaan pitkään.

Mulle käy näin aina silloin tällöin, viimeksi vähän aikaa sitten, kun olin yhdessä työtapaamisessa. Yksi tyyppi kertoi, miten hänen lapsensa on sairastellut ja välillä on jouduttu menemään yöllä ambulanssilla sairaalaan. Mulle heräsi valtava myötätunto, on helppo kuvitella, miten ahdistavalta tuntuu, kun oma lapsi kärsii. Sitten siinä vähän aikaa juteltuani jotenkin hajamielisesti jatkoin höpinääni, ja sanoin vitsilläni: "On se kyllä harmi, kun me otettiin se kallis lapsivakuutus, eikä lapsi ole ollenkaan sairastellut. Kalliiksi on tullut." 

Tuo mun omituinen panokseni keskusteluun palasi mieleen sitten illalla, kunnon häpeän vyörynä totta kai. Toinen kertoo huolestaan lastaan kohtaan, ja minä alan vastaukseksi lesoilla, että minunpa lapseni on harmillisen terve! Mitä ihmettä mun päässä on oikein liikkunut?!!! Jotenkin vain halusin jatkaa sitä keskustelua ja keventää sitä aiheeseen liittyvällä ei-millään-lailla-hauskalla vitsillä. Dear lord.

Näissä tilanteissa on erityisen hankalaa se, että kun oman mokan tajuaa vasta paljon myöhemmin, sitä ei oikein voi pyydellä anteeksi. On parempi kaikille osapuolille vain antaa asian olla, koska jos alkaisi lähetellä jotain viestejä perään, tilanteesta tulisi vielä kiusallisempi. Sitä voi vain hiljaa mielessään toivoa, että toivottavasti keskustelukumppani ei pannut mun idiotismia merkille, toivottavasti se ei muista sitä enää. Koska usein niinkin käy: voi hyvin olla, että toinen ei ole edes huomannut moukkamaista kommenttia ja jälkikäteen anteeksipyyntely vain muistuttaisi siitä turhaan.

Toinen asia, mitä tällaisissa tilanteissa voi tehdä, on tiedostaa, että miltei kaikki mokailevat näin joskus. Lähtökohtaisesti ihmiset eivät tarkoita pahaa tai halua painaa toista alas small talkillaan. Yleensä se on sellaista hyväntahtoista höpinää. Näin ollen, jos joku joskus sanoo minulle jotain ajattelematonta, niin minun ei kannata ajatella tästä tyypistä pahinta, vaan kelata, että tarkoitus ei ollut nyt olla tyly, lesoilla tai vähätellä kokemuksiani. Kyseessä oli vain harmittomaksi tarkoitettu kommentti, jolla jatkettiin keskustelua.

Lisäksi tällaisesta voi aina oppia. Ensi kerralla kun joku harmittelee mitä tahansa ongelmaansa, en heti perään kerro, että "minullapa ei ole tuollaista ongelmaa, hehheh!"

 

Tuleeko teille koskaan tällaisia häpeäkohtauksia iltaisin?

 

 

 

Lue myös:

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

Hiljennä Sirpa Selänne päässäsi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Nykyään, kun sattuu olemaan pienen pojan äiti, tulee jutusteltua kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se on mainiota!

Istuskelen nyt Turussa meidän äbän luona, ja junamatka tänne oli aika veikeä. Leikkivaunussa oli Alpun lisäksi yksi tyttö (Lidia tai Vivian, en ole varma), joka oli vähän Alppua vanhempi. Lidia (tai Vivian) osasi jo puhua, ja hän osoitti Alppua ja kertoi isoäidilleen:

"Topi-poika leikkii minun kanssani! Topi-poika kiipeää ylös!"

Isoäiti sitten vastasi tähän asiantuntevaan sävyyn: "Kuule. On mahdollista, että pojan nimi ei ole Topi. Itse asiassa on suorastaan hyvin todennäköistä, että hän ei ole Topi-poika."

"Tässä on Topi-pojan junalippu!"

Mun mielestä oli niin mukavaa elää hetki elämää Topi-pojan äitinä, miettiä, millaista se olisi, etten heti viitsinyt mennä besserwisseröimään siihen tilanteeseen ja name droppailemaan poikani oikeaa nimeä Lidialle.

Lopulta kuitenkin oli pakko paljastaa karu totuus, mutta Lidiaa se ei haitannut. He leikkivät Alpun kanssa oikein tyytyväisinä yhdessä aina Saloon asti, jossa Lidia jäi pois isoäiteineen päivineen. 

Toinen huvittava kokemus oli (yllätys yllätys) kasin ratikassa yhtenä päivänä. Oltiin Tikin ja Alpun kanssa tulossa Töölöstä kotiin, ja Alppu oli saanut hermoromahduksen. Se vääntelehti ja riehui ja itki vaunuissaan syvässä järkytyksen ja maailmantuskan vallassa.

Siinä vieressä istui narkkaripariskunta, jotka alkoivat kovaan ääneen ja hyvin pitkällisesti keskusella:

"Onneksi tuo ei ole minun lapseni."

"Huh huh, nimenomaan, onneksi! Olisi ihan hirveää, jos itellään olisi tommonen lapsi."

"Joo ei siitä tulisi mitään."

En oikein osannut muuta kuin hymyillä niille ystävällisesti, koska olin heidän kanssaan täysin samaa mieltä. Kahdella eri tavalla:

1.) Musta itsesänikin tuntui sillä hetkellä, että on aika karseaa, kun mun vastuulla on tällainen huutava ja elämöivä taapero.

2.) On oikein hyvä asia, että Alppu ei ole niiden narkkareiden lapsi. Onneksi!

Tuntuu, että kun operoi tommosen lapsosen kanssa, niin ovesta ulos lähteminen tietää aina pientä seikkailua. Se tekee elämästä vallan mainiota!

 

Millaisten tuntemattomien hahmojen kanssa te olette rupatelleet viime aikoina?

 

Kuvat: Oltiin Raisan, Fridan ja muiden ystävien kanssa Vallilan siirtolapuutarhan elojuhlissa

 

Lue myös:

Levinnyt berberoosa ja touché

Setien small talk -yritykset

Hei juttele sinä vaan

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Ladataan...
Juliaihminen

Ensimmäinen työpäivä äitiysloman jälkeen takana. Oikein ärystin itseäni, kun piti horista kaikki kliseekirjan sitaatit työkavereille: "On se niin outoa, kun vauva ei roiku lahkeessa ja kahvinsa saa juoda rauhassa." "Miten vuosi on voinut kulua jo!" "Kyllä ne pärjää poikien kesken." 

Jaada jaada jaa.

Kun kello löi neljä, ryntäsin bussiin ja sitten ratikkaan. Jäin Vallilan varikon kohdalla pois yhden pukumiehen kanssa. Lähdettiin molemmat juoksemaan samaan suuntaan. (Pukumiehen juokseminen on musta aina kiehtova näky.) Se meni mua edellä.

Tiesin heti, mihin sillä on matka. Kun se Kotikallion päiväkodin porttien kohdalla kääntyi ja katsoi mua silmiin kysyvästi (eli että jätänkö mä tämän oven auki sua varten), hymyilin sille takaisin ja heilutin päätäni. Teki mieli sanoa, että mulla on kiire ihan samaan kuin sullakin, mutta mun vauva on vain tuon mäen alapuolella.

 

Kuvassa: Hihkuvan vauvan syliin ottaminen työpäivän jälkeen 5/5.

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

On muuan ihmisryhmä, joka ei ihan vielä hallitse small talkia pienen vauvan äidin kanssa: setämiehet. Tässä kolme esimerkkiä tosielämästä.

1

Kun lähdettiin vastasyntyneen vauvan kanssa Kättäriltä taksilla kotiin, oltiin Tikin kanssa hirmu jännittyneitä kaikesta uudesta. Kahden päivän ikäinen Alppu nukkui hiljaa turvaistuimessaan. Puolivälissä matkaa se päästi pienen inahduksen. Tähän taksikuski kommentoi:

"Jaa! Ei se ollukaan kuollu!"

No hienosti bongattu kuule. Ei lähdetty roudaamaan Kättäriltä kuollutta lasta kotiimme.

2

Käveltiin Raisan ja Mirjan kanssa Töölössä. Mirjan tyttö nukkui autuaan näköisenä rattaissa. Liikennevaloissa vanha setä tuli siihen pällistelemään:

"Onkos se kuollut?"

Ööö. Mitä tohon nyt vastaisi. Enemmän hengissä se on kuin sinä.

Ihan sympaattista, että nämä sedät haluavat jutustella nuorille äideille, mutta härregyyd, ei lapsen elossa olemisen kyseenalaistaminen ole mikään jäänmurtaja hauskalle rupatteluhetkelle.

3

Matkattiin Niinan kanssa kasin ratikalla kohti Oopperataloa. Diakonissalaitoksen kohdalla yksi semi-sekakäyttäjän oloinen ihan mukava ukkeli katsoi Niinan kantorepussa olevaa poikaa ja kysyi:

"Onko se keskonen, kun se on niin pieni?"

Niinan poika oli tosiaan kolmen kuukauden ikäinen, normaalin kokoinen vavva. Mutta mikäs siinä, kyllä sitä saa aina kysyä.

+ 1

On niitä onnistuneitakin keskustelun aloituksia. Istuttiin Kruununhaassa Keisari-leipomossa kahvilla Ainon ja Niinan ja meidän poikien kanssa. Paikalle sattui vanha mies:

"Onkos tässä nyt niitä tulevia puolueenjohtajia?"

Mikä ihana herrasmies! Mutta disclaimerina, kysehän olikin Krunasta, jossa majailee tiettävästi paljon kulttuurikodin väkeä. Siellä small talk opitaan äidinmaidosta.

 

Mikä on omituisin small talkin aloitustapa, joka teille on tullut vastaan?

 

Samaa aihetta olen sivunnut ennenkin:

Tuntemattomille horiseminen

 

 

 

Pages