Ladataan...
Juliaihminen

Lukion ensimmäisellä luokalla jollain yhteiskuntaopin tunnilla eräs (naispuolinen) ystäväni viittasi ja sanoi, että hänen mielestään naiset eivät sovi johtajiksi esimerkiksi politiikassa. "Naiset alkavat itkeä pahan paikan tulleen. Jos pitää vaikka tehdä jotain hankalia päätöksiä", hän perusteli.

Tuolloin mua kiukutti. "Eivätkä ala itkeä!" väitin.

Nykyään, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vastaisin, että mitäpä sitten. Mitä niin hirveää siinä on, että ihminen näyttää ihmisyyteensä kuuluvia tunteita? Jos on joku tiukka ja vaikea päätös, niin eikö ahdistusta ja stressiä saa näyttää, vaikka sitten itkemällä. Miksi itkeminen olisi niin noloa tai vaivaannuttavaa?

Mietin, että itkeminen otetaan usein vähän liian vakavasti. Joskus itkeminen on vain itkemistä, ei sen kummempaa.

Itkemistä ei pidä käyttää keinona manipuloida toista osapuolta - tai ainakaan toisen osapuolen ei tarvitse myöntyä itkevän ihmisen tahtoon vain siksi, että tämä itkee. Kerran kun olin mokannut töissä tosi pahasti (kyse oli ihmisten palkkioiden maksusta), mun pomo halusi selvittää, mitä hommassa oli käynyt. Koska tiesin feilanneeni tehtävänantoni täysin ja tiesin myös sen, että siitä aiheutuisi monelle ihmiselle hankaluuksia, mua alkoi itkettää. Pomo ei kuitenkaan reagoinut mun nyyhkytykseen niin, että "oi voi sua itkettää noin, no annetaan tämän olla", vaan ihan pokkana kävi sen asian läpi. Niin sen kuuluikin mennä. 

Vain se, että minulle tulee ikävä tunne ja näytän sen, ei tarkoita sitä, että hommat pitäisi keskeyttää siihen. Sama pätee vaikka ihmissuhteissa. Jos alan riitatilanteessa itkeä, se ei tarkoita sitä, että nyt riidan pitäisi päättyä mun hyväkseni ja toisen pitäisi automaattisesti alkaa hyvitellä. Joskus olen lukenut jostain parisuhdejutuista, että itkeminen on taantumusta lapsuuteen ja pyrkimystä käyttää samoja keinoja kuin mitä lapsena on käyttänyt saadakseen tahtonsa läpi. Voi olla, mutta ei se mun mielestä pelkästään sitä ole. Minulle se on ihan vain pahan mielen ilmaisemista. 

Toisaalta vaikka itkevän ihmisen tahtoon ei tarvitse automaattisesti myöntyä, niin kyllä itkevälle ihmiselle voi osoittaa empatiaa. Se on kuitenkin merkki siitä, että toisella on paha mieli, ja silloin voi lohduttaa.

Eräs ystäväni kertoi, että hän oli ollut masentunut ja vain kävellyt kaupungin kaduilla ja itkenyt. Käynyt kaupassa ja itkenyt. Hän oli miettinyt, että onko hän maailman ainoa ihminen, jolla on paha mieli. Miksei kukaan muu itke julkisesti? Toisaalta häntä vähän ihmetytti  myös se, että kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, että onko kaikki hyvin. "Toisaalta. En mä ehkä sellaista olisi kaivannutkaan", hän myönsi. 

Mä varmaankin haluaisin, että joku kysyisi, onko kaikki hyvin silloin, kun itkettää. Vaikka sitten tuntematon ratikassa. Olisi kiva voida kertoa jollekulle syy omalle itkulle, että mä en ole ihan hullu, kun tässä itkeskelen yksin, vaan mulla on syyni. Usein ne syyt ovat vaikkapa väsymys, pieni vitutus ja nälkä. Vähän aikaa sitten itketti, kun postin asikaspalvelija oli niin uskomaton mulkvisti. Suurin itkun aiheeni on yleensä se, jos tietokone ei jostain syystä toimi.

Syyt eivät siis hirveän vakavia. Mutta olisi kiva kuitenkin voida sanoa siitä ääneen ja saada joku random ihminen puolelleen, niin ei olisi niin taukki fiilis. Itse asiassa kun tuossa pari viikkoa purskahdin itkuun päiväkodin pihalla, kun lapseni oli jäänyt sinne itkemään, oli tosi kiva että siinä sattui olemaan yhden toisen lapsen äiti, jolle saatoin purkaa tilanteen. (Hetken lohdutettuaan minua hän kertoi, että oli menossa iltapäivällä naimisiin! Kelatkaa miten hauskaa! Kannattaa alkaa itkeskellä useamminkin julkisesti, niin silloin ihmiset avautuvat ja kertovat omia henkilökohtaisia juttujaan.)

Välillä kun meinaa alkaa itkettää, pitää vain ajatella arkisia asioita, koska meidän kulttuuri on sellainen, ettei itkeminen oikein sovi. (Ja joo, olisihan se raskasta jos nyt joka tilanteen keskeyttäisi itkullaan.) Mutta on kyllä karmea ajatus, että miehiltä itkeminen olisi vähemmän hyväksyttävää kuin naisilta. Miehet tuntevat ihan samalla tavalla kuin naisetkin, eli yksilöllisesti, toiset enemmän toiset vähemmän. Käsittääkseni sukupuolella ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa.

Itkun aiheita ja tasoja on siis monia. Jos on tällainen tunteellinen tyyppi kuin minä, sitä voi itkeä vähän mistä sattuu, eikä sitä tarvitsekaan ottaa niin vakavasti, kunhan sanoo pari kivaa sanaa. Sitten on sellaista lohdutonta itkua, jossa suru on pohjaton, se on sitten ihan oma juttunsa. Mutta mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain näihin "kaikki on mennyt" -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa. 

Ja toisaalta, on paljon ihmisiä, joita ei itketä juuri mikään, vaikka sisällä kuohuisi. Olisi typerää ajatella, että vaikka joku ei itke, hän ei olisi surullinen tai harmissaan koskaan, tai tuntisi noin yleisesti mitään. 

 

Millaiset jutut saavat sinut itkemään, jos saavat?

 

 

Kuvat: Ei ole tullut kauheasti otettua itkukuvia, mutta tässä kuvia minusta Tallinnan-reissulta!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen viimeistelemässä rahakirjaani lukua, jossa puhutaan raha-asioista parisuhteessa. Tajusin, että raha tulee oikeastaan vastaan jo ensimmäisillä treffeillä: Kumpi maksaa drinkin, leffalipun tai kahvin? Elämme 2010-luvulla, tasa-arvo on edennyt joidenkin mielestä jo "liian pitkälle", mutta silti tähän tarjoamishommaan liittyy aika vankat sukupuoliroolitukset!

Kysyin nimittäin ig storyssäni, että olisiko kiva, jos mies tarjoutuisi maksamaan ensitreffeillä. 64 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että kyllä vain olisi. Ja mitä sitä hurskastelemaan, kyllä minunkin mielestä olisi herttaista ja romanttista, jos mies tarjoutuisi tarjoamaan vaikkapa bissen treffien alkuun. Sitten mä voisin kyllä tarjota seuraavan kierroksen. Tai sitten vaikka seuraavilla treffeillä.

Mutta kun tätä mielipidettä hitusenkin raaputtaa, niin alta paljastuu kyllä patriarkaattinen rakenne. Nykypäivänä kuulostaa vähän ankealta kuulostaa, että defaulttina miehen pitäisi tarjota. Joku kommentoi mulle hyvin: "Samaan kulttuuriin kuuluisi sitten, että miehen suvulle maksettaisiin myötäjäiset sitten kun mennään naimisiin. Ei olla maksamassa."

Ja näin pihinä naisena mietin ennen kaikkea miesraasujen taloutta! Jos joku miekkonen vaikka tinderdeittailee kolme kertaa viikossa, niin joutuuko se sitten aina tarjoamaan naiselle. Jos ei tule toisia treffejä, niin mies jää aina tappiolle. Tulee äkkiä kalliiksi! Tosin kysyin tätä eilen brunssilla kahdelta miespuoliselta ystävältä, ja he sanoivat, että olisi jotenkin alistavaa, jos naisen olisi pakko saada tarjota. Hah! Siinä ollaan edelleen samassa sukupuoliroolien suossa.

Sitten kelasin, että me heterot voimme ottaa mallia naispareilta ja kysyin, että millainen etiketti on naisilla, jotka deittailevat naisia? Sain ilahduttavan paljon hyviä viestejä! Suurin osa sanoi, ettei etikettiä oikein ole (mikä ei nyt noin suoranaisesti yllätä), mutta vaihtoehtoja oli muutamia: Se kuka kutsuu, tarjoaa. Molemmat maksavat omansa. Lasku laitetaan tasan puoliksi (ravintolassa).

Sitten oli vähän spesifimpiä vastauksia: "Jos olen esimerkiksi myöhässä / paikka on valittu täysin minua ajatellen / olen joutunut siirtämään tapaamista, niin silloin on kohteliasta vastata toisen huomaavaisuuteen tarjoamalla." Eli mennään tapauskohtaisesti, mikä on kohteliaisuutta parhaimmillaan.

Yksi taas sanoi, että on hauska seurata, kun tarjoilijat arpovat, että kummalle tämä lasku nyt sitten osoitetaan. Heheheh. 

Toisaalta, sain myös tosi kiinnostavan viestin yhdeltä mimmiltä, jonka kokemus oli, että naispareillakin on monesti selkeä roolitus maskuliinisemman ja femmemmän puolison välillä - ja maskuliinisempi tarjoaa (vaikka sitten maksu menisi tyyliin yhteiseltä tililtä, jos on seurusteltu pitkään).

Mutta juu, jäin siihen lopputulemaan, että naisparit hoitavat tämän homman heteropareja paremmin: Ei ole odotuksia, että joku maksaisi ihan vain sukupuolensa vuoksi (etenkään ensitreffeillä) toisen safkat.

Ja nyt kun muistelen omia deittailujani, niin ennen Tikiä kaikki poikaystäväni olivat aina niin hiton rahattomia, etteivät todellakaan mitään tarjonneet, päinvastoin. Tikin kohdalla tilanne oli toinen. (Ehkä mä rakastuin alun perin vain hänen rahoihinsa. No ei nyt! Ihan yhtä köyhiä opiskelijoita oltiin molemmat.) Mutta ei meillä tuolloin ollut mitään mies/nainen roolituksia, vaan ihan vain tarjoiltiin sinne sun tänne. (Herregud, siitä on syksyllä kymmenen vuotta aikaa.)

 

Mutta kiinnostaa kuulla kokemuksia ja mielipiteitä:

Miten lasku hoidetaan (ensi) treffeillä? Ja jos seurustelet, muistatko miten homma tuolloin aluksi meni?

 

 

Lue myös:

Miksi miehen pitäisi olla naista pidempi?

En riitele koskaan rahasta parisuhteessani

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tiki kirjoittaa toisinaan työpaikkansa blogiin postauksia. Mua nauratti, kun luin hänen viimeisimmän postauksensa. Siinä hän kertoo, miten ei olisi ajatellutkaan asunnon ostamista, ellen minä olisi patistanut häntä siihen. (Samaisessa postauksessaan Tiki myös antaa musta sellaisen käsityksen kuin paheksuisin hänen rahan käyttöään. Oh well, vähän ehkä risoo toisinaan energiajuomatölkkivarannot.)

Postauksen luettuani aloin kuitenkin miettiä: On tuhannen tosi, että minä olin se, joka puski Tikin avaamaan ASP-tilin, säästämään sinne tarvittavan määrän massia, käymään lopulta asuntonäytöissä ja lopulta ostamaan asunnon. Ja kun ajattelen asiaa, niin omassa ystäväpiirissäni tämä on toistuva kaava. Pääsääntöisesti heteropariskuntien naiset ovat liikkeelle paneva voima, oli kyse sitten asunnon ostamisesta, naimisiin menemisestä, lapsen yrittämisessä tai kodin isoista sisustushankinnoista. 

Mistä tämä kertoo? No ainakin siitä, että markkinointia kannattaisi suunnata ihan reilusti naisille, jos sitä halutaan sukupuolittaa jotenkin. Muistan kun haettiin lainalupauksia, niin todella usein pankit puhuttelivat Tikiä sekä soittivat ja meilailivat hänelle perään. Tämä oli raivostuttavaa, koska minä olin se, joka oli kartalla meidän laina-asioista. Lopulta valittiin pankki, jonka virkailija suostui juttelemaan hommista myös minulle, ei vain miehelle.

Itse asiassa olen lukenut muutamastakin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset tekevät yli puolet ostopäätöksistä, joissa hankitaan jotain, mitä pidetään tyypillisesti miesten tuotteina, kuten teknologiaa. Samassa tutkimuksessa sanotaan, että naiset päättävät Yhdysvalloissa 91 prosenttia kotien ostamisesta, 92 prosenttia lomamatkoista ja 65 prosenttia perheen yhteisestä autosta. Ja samaan aikaan tuntuu usein, että kamaa markkinoidaan miehille. Lol!

Ja tuon kaiken voin allekirjoittaa: minä varaan meillä lomamatkat sekä hotellit ja päätän noin yleisesti ottaen kodin yhteisten esineiden hankkimisesta. (Tiki taas käy ruokakaupassa yhdeksän kertaa kymmenestä.) Tähän on varmasti syynä myös se, että minä haluan, että pysyvät esineet ovat just sellaisia, joista minä pidän. Olen tosi tarkka siitä, miltä koti näyttää. Sen kerran kun Tiki parka kävi ostamassa meille pari uutta lakanaa, olin syvästi järkyttynyt, kun se oli ostanut väärän värisiä. (Miksi kukaan haluaisi nukkua kakan värisissä lakanoissa?) Eli olen ihan yhtä lailla syyllinen tähän kuvioon kuin Tikikin.

Totta kai on heteropariskuntia, joissa mies on enemmän kiinnostunut tällaisista kodin päätöksistä, mutta oman kokemuksen mukaan naiset ovat ylivoimaisesti enemmän liikkeelle panevia voimia kaikissa suurissa päätöksissä, oli kyse sitten ostamisesta tai elämän radikaalista muuttamisesta (lapsen hankkiminen). 

Sinällään tämä on harmillista, koska se johtaa siihen, että mies voi käyttää aivoistaan kapasiteettia moneen muuhun juttuun, kuten työhönsä, urallaan etenemiseen, lukemiseen, lorvailuun, oluen juomiseen, mihin ikinä.

Kysymys kuuluukin, miten tämän asian voi muuttaa? Ainakin siten, että minä relaan enemmän ja annan Tikin ottaa vastuuta asiosta. Ja siten, että miehenä Tiki hoitaa tekee päätöksiä enemmän eikä oleta, että nainen diilatkoon. Ja itse asiassa, vaikka minä olin se, joka sai meidät ostamaan ensimmäisen asunnon, niin Tiki taas päätti tästä meidän nykyisestä asunnosta. Mä nimittäin olisin jäänyt vain hannailemaan, kun olen sen verran ambivalentti tyyppi. Ja onneksi päätti, koska edelleen kolmen ja puolen vuoden jälkeen olen täysin ihastunut meidän kotiin.

 

Minkälainen dynamiikka teidän suhteessa on / on ollut isojen tai pienten päätösten suhteen?

 

Kuvat: Meidän keittiö kesällä 2016, kun Alppunen oli vielä möngertävä lattiamato (keittiö ei ole muuttunut, lapsi on)

 

Lue myös:

Raha-asioiden hoitaminen parisuhteessa

Parisuhteeni ei kaipaa enää yhtäkään "keskustelua"

Ei kannata erikoistua vaipanvaihtoon

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kyllä!

Nyt on käsillä aivan nerokas kansalaisaloite: Sauli Niinistölle pitäisi saada oikeus jäädä isyysvapaalle.

"Elämme perheiden ja työelämän tasa-arvon kannalta synkkiä aikoja. Kauan odotettu perhevapaauudistus kaatui ja moni tuore isä empii heille jo tälläkin hetkellä kiintiöityjen isyysvapaiden käyttöä. Moni nuori epäröi ylipäätään lasten hankkimista ja syntyvyys onkin ollut laskussa vuodesta 2010.

Meillä on kuitenkin toivoa. Kansakuntamme isähahmo, tasavallan presidentti Sauli Niinistö on juuri tullut kolmannen kerran isäksi. Saulilla on nyt erinomainen tilaisuus toimia roolimallina kaikille Suomen isille ja muille vanhemmille, ja jäädä presidenttikautensa aikana kotiin hoitamaan lastaan kahdeksi kuukaudeksi. Hyödyntämällä perhevapaita Sauli osoittaisi käytännön arvojohtajuutta näyttämällä, että mikään työ ei ole liian tärkeä etteikö siitä voisi jäädä perhevapaalle. Tämä olisi vahva viesti muillekin perhevapaita pohtiville tahoille."

Kokemuksesta voin sanoa, että jokaisen isäksi tulleen pitäisi viettää lapsensa kanssa kahdestaan aikaa tämän vauva- tai taaperoiässä. Myös presidentin. Tämä on hyväksi paitsi lapselle, isälle, mahdolliselle vanhempien väliselle suhteelle ja yhteiskunnalle. Presidentti kotiin!

Aloitteen ovat panneet alulle yhdet suosikkibloggaajistani, Lean life -blogin Sonja ja Tommi.

Kävin allekirjoittamassa, se onnistuu täällä.

 

Lue myös:

Tietenkin isä jää hoitovapaalle

 

Kuva: Screenshot aloitteesta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Yli 50 000 ihmistä on allekirjoittanut vetoomuksen perintö- ja lahjaveron poistamisesta, joten aihe siirtyy eduskunnan käsittelyyn. Oli tietenkin pakko vähän ränttää aiheesta eilen ig-storyssä, ja sain kymmenittäin vastauksia monologilleni. Mulla ei ole vielä lopullista kantaa asiaan, joten olen valmis kuulemaan aiheesta argumentteja puolesta ja vastaan.

Sen sijaan muutaman omasta mielestäni huonon argumentin perintöveron poistamiselle haluaisin tuoda esiin.

"Perintövero rankaisee surijaa läheisen poismenosta",

sanoo perintöveron poistamista ajavan vetoomuksen alullepanija Christian Pundars. Aina kun joku sanoo, että vero on "rangaistus" jostain (rangaistus työnteosta, rangaistus kuolemasta jne.) niin tulee fiilis, että tämä ihminen ei ihan täysin tajua, mistä veroissa on kyse. Vero ei ole rangaistus, vaan vero on ihmisten tapa tukea meidän hyvinvointivaltiota. Toki jos on sitä mieltä, että ei halua tukea hyvinvointivaltiota, niin se on sitten eri asia. Mutta ei siitä kuulu puhua "rangaistuksena". En minäkään puhu "palkintona" siitä, että kävelin tänään töihin verovaroilla asfaltoitua tietä pitkin tai kuuntelin eilen verovaroilla tehtyä Ylen podcastia.

Verotus ei ole rangaistus, verolla saatu etu ei ole palkinto. Veroja nyt vain täytyy maksaa, jotta tämä yhteiskunta pyörisi. Politiikkaa on miettiä, paljonko veroja maksetaan, kuka niitä maksaa ja mihin ne verot käytetään. Tässä kohdassa voidaan miettiä, mikä on reilua ja oikein.

Hesarin jutussa Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta sanoi hyvin, että perintövero on siitä hyvä vero, että se ei esimerkiksi kannusta olemaan tekemättä töitä. Toisin kuin esimerkiksi tuloverojen kova nostaminen. Jos perintövero poistettaisiin, joko jotain muuta veroa täytyisi nostaa tai sitten leikata lisää. Nyt perintövero tuo valtion kassaan puolesta miljardista miljardiin joka vuosi.

Kumpi vaikkapa on teidän mielestä reilumpaa: Nostaa tuloverotusta eli viedä isompi osa ihmisen työn teolla ansaitusta palkasta vai pitää perintövero ennallaan, eli verottaa sellaista summaa, jonka eteen ihminen ei ole tehnyt mitään muuta kuin sattunut syntymään johonkin perheeseen?

"Joudun myymään rakkaan kesämökkini perintöveron takia."

Tämä on hankalampi homma, ja tätä argumenttia minä jo ymmärrän. Etenkin ymmärrän tuskaa siitä, että sukutilan perijät joutuvat ottamaan pankista lainaa, jotta he saisivat jatkaa oman sukunsa maatilayritystä. Se on hankalaa.

Toisaalta taas, jos tiedetään, että perintövero on tulossa, niin siihen pitäisi myös pystyä varautumaan. Jos me kaikki pelataan samoilla säännöillä, niin sitten tämä peli on reilua. Jotkut jopa sanovat, että ei ole mitenkään automaattista, että perheyrityksen olisi tehokkainta tai järkevintä pysyä perheessä, vaan paras yrittäjä saattaisi olla ihan joku muu - sellainen jolla on intohimoa ja osaamista, ja joka haluaa vaikka ostaa perheyrityksen.

"Perintöverosta on maksettu jo kerran veroa, on moraalitonta joutua maksamaan siitä uudestaan."

Oletko perinnön saaja maksanut siitä jo kerran veroa? Ei. Vaan joku muu on maksanut siitä jo kerran veroa. Mun käsittääkseni jokaiselle verotettavalle asialle löydetään kyllä helposti syitä, miksi juuri tämä vero olisi epäreilu. Vaikkapa tonttivero: kyllähän se tuntuu kenkulta, että pitää vuodesta toiseen maksaa valtiolle veroa tontista, jonka itse omistaa. Tai vaikka sitten pääomavero. Miksi minä joudun maksamaan valtiolle siitä, että otan riskiä ja sijoitan rahojani, kun valtio ei tätä riskiä kanna? Tai vaikkapa tukien verotus: Pitääkö niistä pienistäkin tuista vielä ottaa veroa?

Politiikka on sitä, että mietitään, mikä olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu. Mun mielestä on järkevää ottaa niiltä, joilla on, kun kertain joltakulta on pakko ottaa, jotta homma toimisi.

Perintöveron puolesta taas on mielestäni hyviä argumentteja. 

Esimerkiksi yhteiskuntarauhan turvaaminen.

Ranskalainen Thomas Piketty on kirjoittanut, että massiiviset suvuilla pysyvät perinnöt johtavat vielä Euroopan turmioon: Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kun pääoma kasaantuu rikkaille. Piketty ennustaa, että mikäli vauraus jatkaa kasaantumista vauraan vähemmistön käsiin, niin meritokratia (eli se, että ihmiset menestyvät omilla ansioillaan) murtuu ja perintöyhteiskunta (eli että sosiaalinen liikkuvuus pysähtyy) palaa takaisin.

Tämä aiheuttaa hänen mukaansa lopulta yhteiskunnassa epävakautta ja demokratian luhistumista. Perusteeksi näille väitteilleen Piketty on koonnut massiivisen aineiston taloustilastoa ympäri maailmaa ja näin ollen hänen väitteensä ovat empiirisesti tutkittuja. Ratkaisuksi Piketty ehdottaa "pehmeää menetelmää", eli noin 50-60 prosentin perintöverotusta, sillä hänen mielestään "kova menetemä" olisi sota ja väkivalta. Piketty myös sanoo, että varallisuutta kannattaa verottaa mieluummin kuin työtä, jotta kannustinloukkuja ei syntyisi.

Ja sitten vielä se, minkä moni unohtaa:

Perintöverotus ei ole mitenkään hirveän korkea tällä hetkellä

Jopa yllätyin itse, miten paljon saa periä ilman, että perintöveroa maksetaan juuri lainkaan. Verottajan sivuilla on aiheesta tosi selkeät tiedot, ja superkätevä laskuri: Jos siis vaikka perisin äidiltäni yksin 100 000 euron arvoisen mökin, mun pitäisi maksaa siitä perintöveroa 8700 euroa. Jos taas perisin mökin neljästään sisarusteni kanssa, eli toisin sanoen 25 000 euron arvosta mökkiä, niin maksaisin tästä 450 euroa perintöveroa. Se ei ole mielestäni mitenkään päätähuimaava summa. Jos siis tietäisi perivänsä tällaisen summan, siihen voisi yrittää varautua. Jos kuolema tulisi yllättäen, se voisi toki olla vähän ikävämpi homma, ja tähän mulla ei ole esittää ratkaisua.

Mielestäni perintöveron suurin ongelma onkin ehkäpä se, että se pitää maksaa niin nopeasti. Homma toimii niin, että kun läheinen kuolee, perunkirjoitus täytyy tehdä kolmessa kuukaudessa, minkä jälkeen on kuukausi aikaa lähettää tästä tieto verottajalle. (Olen tehnyt aiheesta juttua, täällä siitä tarkemmin.) Tämän jälkeen verottaja tekee verotuspäätöksen noin 4-12 kuukauden sisällä, minkä jälkeen on noin kolme kuukautta aikaa maksaa ensimmäinen veroerä, ja seuraava tästä kahden kuukauden päästä. Eli suht nopeasti kuoleman jälkeen!

Näin voidaan päätyä tilanteeseen, jossa varaton ihminen perii kesämökin ja joutuu myymään sen, koska hän ei saa pankista lainaa perintöveroa varten. Pahimmillaan mökkiä ei saada kaupaksi, ihminen ei saa pankista lainaa ja hän joutuu turmioon! Toisaalta hän voi myös tällöin kieltäytyä perinnöstä, mikä ei tietystikään ole mitenkään erityisen kiva vaihtoehto.

Ja ai niin: En kannata myöskään mitään 100 % perintöveroa.

Koska let's face it, kyllähän periminen on aika kivaa, ja kyllä perinnön jättäminenkin on palkitsevaa. Jos ei saisi jättää mitään perintöä, niin se kannustaisi ihmisiä kerskakulutukseen, ja sitten sitä vain lentelisi ympäri maapalloa eläkevuotensa ja ostaisi kaikenlaisia öljyperäisiä härpäkkeitä ja lasten selkänahasta tehtyjä mahdollisimman kalliita design-tuoleja, jotta saisi hassattua kaikki rahansa ennen kuolemaa - koska valtiollehan ei haluta jättää mitään! Tämä ei olisi ekologisesti kovinkaan järkevää.

Tai jotain.

Mutta juu, olen kyllä valmis muuttamaan kantaani, jos saan tarpeeksi hyviä argumentteja puolesta tai vastaan!

 

Mitä mieltä olet perintöverosta?

 

 

Lue myös:

Parkkeeraaminen on liian halpaa kaupungissa

Kuulutko samaan luokkaan kuin äitisi?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages