Ladataan...
Juliaihminen

Sain vasta nyt käsiini Yuval Noah Hararin Sapiens Ihmisen lyhyt historia -teoksen (jonka on suomentanut Jaana Iso-Markku, huomaatteko, muistin mainita!). Teos on puhdasta kultaa, jokainen sivu tarjoaa oivalluksia ihmisen historiasta, ja veikkaan, että palaan tähän tietokirjaan blogissa vielä uudestaankin. 

Näin Pride-viikon kunniaksi nostan yhden erinomaisen ihmisyyttä koskevan nyrkkisäännön kirjasta:

"Biologia tarjoaa tilaisuuden, kulttuuri kieltää."

Harari puhuu siitä, mikä on luonnollista ja epäluonnollista, ja tulee siihen tulokseen, että biologisesta näkökulmasta katsoen mikään ei ole epäluonnollista. Eli se mikä on mahdollista, on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista käyttäytymistä, eli sellaista, joka uhmaisi luonnonlakeja, ei ylipäänsä voi olla olemassa, joten sitä ei tarvitse erikseen kieltää. Voisi olla epäluonnollista, jos minä juoksisin valoa nopeammin tai joku toinen ihminen yhteyttäisi, mutta näin ei vain tapahdu, koska luonnonlait ohjaavat meitä niin. 

Kulttuureilla on usein tapana väittää, että ne kieltävät epäluonnollisia asioita. Tyyliin "homoseksuaalisuus on epänormaalia, koska samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteista ei synny lapsia, joten sen täytyy olla luonnotonta eli se pitää kieltää". Oikeasti tällaiset käsitykset eivät tule millään lailla biologiasta, vaan täysin teologiasta, kuten kristinuskosta tai islamista. 

Harari selittää, miten kristityssä teologiassa ajatellaan, että Jumala on luonut ihmiskehon ja suunnitellut, että jokaisella ruumiinjäsenellä ja elimellä on tietty tarkoitus. Jos me käytämme ruumiinosiamme ja elimiämme Jumala aikomaan tarkoitukseen, kyse on luonnollisesta toiminnasta. Jos taas käytämme niitä muuhun, se on epäluonnollista.

Harari jatkaa, että evoluutiolla ei kuitenkaan ole tarkoitusta. Elimet eivät ole kehittyneet tiettyyn tarkoitukseen, ja tavat, joilla niitä käytetään, ovat jatkuvassa muutostilassa. Ihmiskehossa ei ole yhtäkään elintä, joka tekisi vain sitä, mitä sen prototyyppi teki saadessaan alkunsa satoja miljoonia vuosia sitten. Otetaan esimerkiksi suu. Se sai alkunsa, koska ensimmäiset monisoluiset eliöt tarvitsivat keinon saada ravintoa. Nykyään sillä edelleen lapotaan ruokaa sisään, mutta suutä käytetään myös puhumiseen ja suutelemiseen.

Harari ottaa toisenkin esimerkin: Erään teorian mukaan siivet kehittyivät lentokyvyttömien hyönteisten ulkonemista. Ulkonevat kasvoivat, koska näin hyönteinen pystyi imemään enemmän auringonvaloa sisään ja pysymään lämpimänä. Ja sitten yhtäkkiä niillä pystyikin myös lentämään. 

Sitten tullaankin seksiin. Myös sukupuolielimemme ja -käytöksemme ovat monitehtäväisiä. Seksi kehittyi kyllä suvun jatkamista varten, mutta monet eläimet käyttävät sitä myös muihin tarkoituksiin kuin pienten kopioiden tuottamiseen itsestään. Esimerkiksi simpanssit käyttävät seksiä poliittisten liittoutumien lujittamiseen, läheisyyden luomiseen ja jännityksen laukaisemiseen. Miksi se ei olisi luonnollista?

 

Ihanaa ja luonnollista pride-viikkoa kaikille!

 

 

Kuvat: Otettiin juhannuksena yhden mun vanhimman ystävän, Katarinan eli Kapukapun kanssa potretteja

 

Lue myös:

Lapsen voi hyvin hankkia yksin

Tyttövauva ei flirttaile

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Lukion ensimmäisellä luokalla jollain yhteiskuntaopin tunnilla eräs (naispuolinen) ystäväni viittasi ja sanoi, että hänen mielestään naiset eivät sovi johtajiksi esimerkiksi politiikassa. "Naiset alkavat itkeä pahan paikan tulleen. Jos pitää vaikka tehdä jotain hankalia päätöksiä", hän perusteli.

Tuolloin mua kiukutti. "Eivätkä ala itkeä!" väitin.

Nykyään, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vastaisin, että mitäpä sitten. Mitä niin hirveää siinä on, että ihminen näyttää ihmisyyteensä kuuluvia tunteita? Jos on joku tiukka ja vaikea päätös, niin eikö ahdistusta ja stressiä saa näyttää, vaikka sitten itkemällä. Miksi itkeminen olisi niin noloa tai vaivaannuttavaa?

Mietin, että itkeminen otetaan usein vähän liian vakavasti. Joskus itkeminen on vain itkemistä, ei sen kummempaa.

Itkemistä ei pidä käyttää keinona manipuloida toista osapuolta - tai ainakaan toisen osapuolen ei tarvitse myöntyä itkevän ihmisen tahtoon vain siksi, että tämä itkee. Kerran kun olin mokannut töissä tosi pahasti (kyse oli ihmisten palkkioiden maksusta), mun pomo halusi selvittää, mitä hommassa oli käynyt. Koska tiesin feilanneeni tehtävänantoni täysin ja tiesin myös sen, että siitä aiheutuisi monelle ihmiselle hankaluuksia, mua alkoi itkettää. Pomo ei kuitenkaan reagoinut mun nyyhkytykseen niin, että "oi voi sua itkettää noin, no annetaan tämän olla", vaan ihan pokkana kävi sen asian läpi. Niin sen kuuluikin mennä. 

Vain se, että minulle tulee ikävä tunne ja näytän sen, ei tarkoita sitä, että hommat pitäisi keskeyttää siihen. Sama pätee vaikka ihmissuhteissa. Jos alan riitatilanteessa itkeä, se ei tarkoita sitä, että nyt riidan pitäisi päättyä mun hyväkseni ja toisen pitäisi automaattisesti alkaa hyvitellä. Joskus olen lukenut jostain parisuhdejutuista, että itkeminen on taantumusta lapsuuteen ja pyrkimystä käyttää samoja keinoja kuin mitä lapsena on käyttänyt saadakseen tahtonsa läpi. Voi olla, mutta ei se mun mielestä pelkästään sitä ole. Minulle se on ihan vain pahan mielen ilmaisemista. 

Toisaalta vaikka itkevän ihmisen tahtoon ei tarvitse automaattisesti myöntyä, niin kyllä itkevälle ihmiselle voi osoittaa empatiaa. Se on kuitenkin merkki siitä, että toisella on paha mieli, ja silloin voi lohduttaa.

Eräs ystäväni kertoi, että hän oli ollut masentunut ja vain kävellyt kaupungin kaduilla ja itkenyt. Käynyt kaupassa ja itkenyt. Hän oli miettinyt, että onko hän maailman ainoa ihminen, jolla on paha mieli. Miksei kukaan muu itke julkisesti? Toisaalta häntä vähän ihmetytti  myös se, että kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, että onko kaikki hyvin. "Toisaalta. En mä ehkä sellaista olisi kaivannutkaan", hän myönsi. 

Mä varmaankin haluaisin, että joku kysyisi, onko kaikki hyvin silloin, kun itkettää. Vaikka sitten tuntematon ratikassa. Olisi kiva voida kertoa jollekulle syy omalle itkulle, että mä en ole ihan hullu, kun tässä itkeskelen yksin, vaan mulla on syyni. Usein ne syyt ovat vaikkapa väsymys, pieni vitutus ja nälkä. Vähän aikaa sitten itketti, kun postin asikaspalvelija oli niin uskomaton mulkvisti. Suurin itkun aiheeni on yleensä se, jos tietokone ei jostain syystä toimi.

Syyt eivät siis hirveän vakavia. Mutta olisi kiva kuitenkin voida sanoa siitä ääneen ja saada joku random ihminen puolelleen, niin ei olisi niin taukki fiilis. Itse asiassa kun tuossa pari viikkoa purskahdin itkuun päiväkodin pihalla, kun lapseni oli jäänyt sinne itkemään, oli tosi kiva että siinä sattui olemaan yhden toisen lapsen äiti, jolle saatoin purkaa tilanteen. (Hetken lohdutettuaan minua hän kertoi, että oli menossa iltapäivällä naimisiin! Kelatkaa miten hauskaa! Kannattaa alkaa itkeskellä useamminkin julkisesti, niin silloin ihmiset avautuvat ja kertovat omia henkilökohtaisia juttujaan.)

Välillä kun meinaa alkaa itkettää, pitää vain ajatella arkisia asioita, koska meidän kulttuuri on sellainen, ettei itkeminen oikein sovi. (Ja joo, olisihan se raskasta jos nyt joka tilanteen keskeyttäisi itkullaan.) Mutta on kyllä karmea ajatus, että miehiltä itkeminen olisi vähemmän hyväksyttävää kuin naisilta. Miehet tuntevat ihan samalla tavalla kuin naisetkin, eli yksilöllisesti, toiset enemmän toiset vähemmän. Käsittääkseni sukupuolella ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa.

Itkun aiheita ja tasoja on siis monia. Jos on tällainen tunteellinen tyyppi kuin minä, sitä voi itkeä vähän mistä sattuu, eikä sitä tarvitsekaan ottaa niin vakavasti, kunhan sanoo pari kivaa sanaa. Sitten on sellaista lohdutonta itkua, jossa suru on pohjaton, se on sitten ihan oma juttunsa. Mutta mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain näihin "kaikki on mennyt" -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa. 

Ja toisaalta, on paljon ihmisiä, joita ei itketä juuri mikään, vaikka sisällä kuohuisi. Olisi typerää ajatella, että vaikka joku ei itke, hän ei olisi surullinen tai harmissaan koskaan, tai tuntisi noin yleisesti mitään. 

 

Millaiset jutut saavat sinut itkemään, jos saavat?

 

 

Kuvat: Ei ole tullut kauheasti otettua itkukuvia, mutta tässä kuvia minusta Tallinnan-reissulta!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen viimeistelemässä rahakirjaani lukua, jossa puhutaan raha-asioista parisuhteessa. Tajusin, että raha tulee oikeastaan vastaan jo ensimmäisillä treffeillä: Kumpi maksaa drinkin, leffalipun tai kahvin? Elämme 2010-luvulla, tasa-arvo on edennyt joidenkin mielestä jo "liian pitkälle", mutta silti tähän tarjoamishommaan liittyy aika vankat sukupuoliroolitukset!

Kysyin nimittäin ig storyssäni, että olisiko kiva, jos mies tarjoutuisi maksamaan ensitreffeillä. 64 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että kyllä vain olisi. Ja mitä sitä hurskastelemaan, kyllä minunkin mielestä olisi herttaista ja romanttista, jos mies tarjoutuisi tarjoamaan vaikkapa bissen treffien alkuun. Sitten mä voisin kyllä tarjota seuraavan kierroksen. Tai sitten vaikka seuraavilla treffeillä.

Mutta kun tätä mielipidettä hitusenkin raaputtaa, niin alta paljastuu kyllä patriarkaattinen rakenne. Nykypäivänä kuulostaa vähän ankealta kuulostaa, että defaulttina miehen pitäisi tarjota. Joku kommentoi mulle hyvin: "Samaan kulttuuriin kuuluisi sitten, että miehen suvulle maksettaisiin myötäjäiset sitten kun mennään naimisiin. Ei olla maksamassa."

Ja näin pihinä naisena mietin ennen kaikkea miesraasujen taloutta! Jos joku miekkonen vaikka tinderdeittailee kolme kertaa viikossa, niin joutuuko se sitten aina tarjoamaan naiselle. Jos ei tule toisia treffejä, niin mies jää aina tappiolle. Tulee äkkiä kalliiksi! Tosin kysyin tätä eilen brunssilla kahdelta miespuoliselta ystävältä, ja he sanoivat, että olisi jotenkin alistavaa, jos naisen olisi pakko saada tarjota. Hah! Siinä ollaan edelleen samassa sukupuoliroolien suossa.

Sitten kelasin, että me heterot voimme ottaa mallia naispareilta ja kysyin, että millainen etiketti on naisilla, jotka deittailevat naisia? Sain ilahduttavan paljon hyviä viestejä! Suurin osa sanoi, ettei etikettiä oikein ole (mikä ei nyt noin suoranaisesti yllätä), mutta vaihtoehtoja oli muutamia: Se kuka kutsuu, tarjoaa. Molemmat maksavat omansa. Lasku laitetaan tasan puoliksi (ravintolassa).

Sitten oli vähän spesifimpiä vastauksia: "Jos olen esimerkiksi myöhässä / paikka on valittu täysin minua ajatellen / olen joutunut siirtämään tapaamista, niin silloin on kohteliasta vastata toisen huomaavaisuuteen tarjoamalla." Eli mennään tapauskohtaisesti, mikä on kohteliaisuutta parhaimmillaan.

Yksi taas sanoi, että on hauska seurata, kun tarjoilijat arpovat, että kummalle tämä lasku nyt sitten osoitetaan. Heheheh. 

Toisaalta, sain myös tosi kiinnostavan viestin yhdeltä mimmiltä, jonka kokemus oli, että naispareillakin on monesti selkeä roolitus maskuliinisemman ja femmemmän puolison välillä - ja maskuliinisempi tarjoaa (vaikka sitten maksu menisi tyyliin yhteiseltä tililtä, jos on seurusteltu pitkään).

Mutta juu, jäin siihen lopputulemaan, että naisparit hoitavat tämän homman heteropareja paremmin: Ei ole odotuksia, että joku maksaisi ihan vain sukupuolensa vuoksi (etenkään ensitreffeillä) toisen safkat.

Ja nyt kun muistelen omia deittailujani, niin ennen Tikiä kaikki poikaystäväni olivat aina niin hiton rahattomia, etteivät todellakaan mitään tarjonneet, päinvastoin. Tikin kohdalla tilanne oli toinen. (Ehkä mä rakastuin alun perin vain hänen rahoihinsa. No ei nyt! Ihan yhtä köyhiä opiskelijoita oltiin molemmat.) Mutta ei meillä tuolloin ollut mitään mies/nainen roolituksia, vaan ihan vain tarjoiltiin sinne sun tänne. (Herregud, siitä on syksyllä kymmenen vuotta aikaa.)

 

Mutta kiinnostaa kuulla kokemuksia ja mielipiteitä:

Miten lasku hoidetaan (ensi) treffeillä? Ja jos seurustelet, muistatko miten homma tuolloin aluksi meni?

 

 

Lue myös:

Miksi miehen pitäisi olla naista pidempi?

En riitele koskaan rahasta parisuhteessani

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tiki kirjoittaa toisinaan työpaikkansa blogiin postauksia. Mua nauratti, kun luin hänen viimeisimmän postauksensa. Siinä hän kertoo, miten ei olisi ajatellutkaan asunnon ostamista, ellen minä olisi patistanut häntä siihen. (Samaisessa postauksessaan Tiki myös antaa musta sellaisen käsityksen kuin paheksuisin hänen rahan käyttöään. Oh well, vähän ehkä risoo toisinaan energiajuomatölkkivarannot.)

Postauksen luettuani aloin kuitenkin miettiä: On tuhannen tosi, että minä olin se, joka puski Tikin avaamaan ASP-tilin, säästämään sinne tarvittavan määrän massia, käymään lopulta asuntonäytöissä ja lopulta ostamaan asunnon. Ja kun ajattelen asiaa, niin omassa ystäväpiirissäni tämä on toistuva kaava. Pääsääntöisesti heteropariskuntien naiset ovat liikkeelle paneva voima, oli kyse sitten asunnon ostamisesta, naimisiin menemisestä, lapsen yrittämisessä tai kodin isoista sisustushankinnoista. 

Mistä tämä kertoo? No ainakin siitä, että markkinointia kannattaisi suunnata ihan reilusti naisille, jos sitä halutaan sukupuolittaa jotenkin. Muistan kun haettiin lainalupauksia, niin todella usein pankit puhuttelivat Tikiä sekä soittivat ja meilailivat hänelle perään. Tämä oli raivostuttavaa, koska minä olin se, joka oli kartalla meidän laina-asioista. Lopulta valittiin pankki, jonka virkailija suostui juttelemaan hommista myös minulle, ei vain miehelle.

Itse asiassa olen lukenut muutamastakin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset tekevät yli puolet ostopäätöksistä, joissa hankitaan jotain, mitä pidetään tyypillisesti miesten tuotteina, kuten teknologiaa. Samassa tutkimuksessa sanotaan, että naiset päättävät Yhdysvalloissa 91 prosenttia kotien ostamisesta, 92 prosenttia lomamatkoista ja 65 prosenttia perheen yhteisestä autosta. Ja samaan aikaan tuntuu usein, että kamaa markkinoidaan miehille. Lol!

Ja tuon kaiken voin allekirjoittaa: minä varaan meillä lomamatkat sekä hotellit ja päätän noin yleisesti ottaen kodin yhteisten esineiden hankkimisesta. (Tiki taas käy ruokakaupassa yhdeksän kertaa kymmenestä.) Tähän on varmasti syynä myös se, että minä haluan, että pysyvät esineet ovat just sellaisia, joista minä pidän. Olen tosi tarkka siitä, miltä koti näyttää. Sen kerran kun Tiki parka kävi ostamassa meille pari uutta lakanaa, olin syvästi järkyttynyt, kun se oli ostanut väärän värisiä. (Miksi kukaan haluaisi nukkua kakan värisissä lakanoissa?) Eli olen ihan yhtä lailla syyllinen tähän kuvioon kuin Tikikin.

Totta kai on heteropariskuntia, joissa mies on enemmän kiinnostunut tällaisista kodin päätöksistä, mutta oman kokemuksen mukaan naiset ovat ylivoimaisesti enemmän liikkeelle panevia voimia kaikissa suurissa päätöksissä, oli kyse sitten ostamisesta tai elämän radikaalista muuttamisesta (lapsen hankkiminen). 

Sinällään tämä on harmillista, koska se johtaa siihen, että mies voi käyttää aivoistaan kapasiteettia moneen muuhun juttuun, kuten työhönsä, urallaan etenemiseen, lukemiseen, lorvailuun, oluen juomiseen, mihin ikinä.

Kysymys kuuluukin, miten tämän asian voi muuttaa? Ainakin siten, että minä relaan enemmän ja annan Tikin ottaa vastuuta asiosta. Ja siten, että miehenä Tiki hoitaa tekee päätöksiä enemmän eikä oleta, että nainen diilatkoon. Ja itse asiassa, vaikka minä olin se, joka sai meidät ostamaan ensimmäisen asunnon, niin Tiki taas päätti tästä meidän nykyisestä asunnosta. Mä nimittäin olisin jäänyt vain hannailemaan, kun olen sen verran ambivalentti tyyppi. Ja onneksi päätti, koska edelleen kolmen ja puolen vuoden jälkeen olen täysin ihastunut meidän kotiin.

 

Minkälainen dynamiikka teidän suhteessa on / on ollut isojen tai pienten päätösten suhteen?

 

Kuvat: Meidän keittiö kesällä 2016, kun Alppunen oli vielä möngertävä lattiamato (keittiö ei ole muuttunut, lapsi on)

 

Lue myös:

Raha-asioiden hoitaminen parisuhteessa

Parisuhteeni ei kaipaa enää yhtäkään "keskustelua"

Ei kannata erikoistua vaipanvaihtoon

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kyllä!

Nyt on käsillä aivan nerokas kansalaisaloite: Sauli Niinistölle pitäisi saada oikeus jäädä isyysvapaalle.

"Elämme perheiden ja työelämän tasa-arvon kannalta synkkiä aikoja. Kauan odotettu perhevapaauudistus kaatui ja moni tuore isä empii heille jo tälläkin hetkellä kiintiöityjen isyysvapaiden käyttöä. Moni nuori epäröi ylipäätään lasten hankkimista ja syntyvyys onkin ollut laskussa vuodesta 2010.

Meillä on kuitenkin toivoa. Kansakuntamme isähahmo, tasavallan presidentti Sauli Niinistö on juuri tullut kolmannen kerran isäksi. Saulilla on nyt erinomainen tilaisuus toimia roolimallina kaikille Suomen isille ja muille vanhemmille, ja jäädä presidenttikautensa aikana kotiin hoitamaan lastaan kahdeksi kuukaudeksi. Hyödyntämällä perhevapaita Sauli osoittaisi käytännön arvojohtajuutta näyttämällä, että mikään työ ei ole liian tärkeä etteikö siitä voisi jäädä perhevapaalle. Tämä olisi vahva viesti muillekin perhevapaita pohtiville tahoille."

Kokemuksesta voin sanoa, että jokaisen isäksi tulleen pitäisi viettää lapsensa kanssa kahdestaan aikaa tämän vauva- tai taaperoiässä. Myös presidentin. Tämä on hyväksi paitsi lapselle, isälle, mahdolliselle vanhempien väliselle suhteelle ja yhteiskunnalle. Presidentti kotiin!

Aloitteen ovat panneet alulle yhdet suosikkibloggaajistani, Lean life -blogin Sonja ja Tommi.

Kävin allekirjoittamassa, se onnistuu täällä.

 

Lue myös:

Tietenkin isä jää hoitovapaalle

 

Kuva: Screenshot aloitteesta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages