Ladataan...
Juliaihminen

Eilen vietettiin maailman tyttöjenpäivää, ja minä vietin sitä asianmukaisesti Women in Tech -päivässä. Tapahtuman ideana on saada naisia teknologia-alalle ja yhdistää niitä naisia keskenään, jotka jo ovat alalla.

Ilkamoin päivästä mun Insta Storyssä, ja sain saman tien vastauksen mun yhdeltä tämän hetken suosikkiystävältäni (koska öö, mulla on aina ”tiettyjen hetkien suosikkiystäviä”). Olen itse melko kyyninen kanttura, mikä näkyy pahana kriittisyytenä aika monia asioita kohtaan. Tämä mun ystäväni on vielä ”pahempi”, se vierastaa kaikkea hurmoshenkistä (ja tämä kriittisyys tekee hänestä yhden suosikeistani).

Okei, eli mä iloitsin Insta Storyssä siitä, että täällä sitä ollaan täpö täydessä Women in Tech -päivässä ja fiilikset on katossa.

Ystäväni vastasi:

”Mulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen näihin ’naiset jossain ammatissa’ -kerhoihin. Olen käynyt itse tietyissä naisten ammatti-illanvietoissa. Ne ovat jotenkin kiusallisia. Koen hengenheimolaisuutta tietyntyyppisten kollegoiden kanssa, mutta raja ei mene sukupuolessa.”

Tästä kehkeytyi kiinnostava keskustelu, ja mä ymmärrän ystäväni kritiikin. En itsekään erityisemmin haluaisi mennä Naistoimittajat-kerhoon. (Joskaan sellaista ei ole olemassa.) Jos pienin yhteinen nimittäjä on oma sukupuoli, homma tuntuu kummalliselta, etenkin kun samaan aikaan yritetään koko ajan korostaa sitä, miten ”sukupuolella ei ole väliä”. (No, tämä nyt on tällainen feminismin ikuinen koetinkivi.)

Toista kertaa osallistuttuani Women in Tech -päivään kuitenkin ajattelen, että tällaisella juuri naisille suunnatulla tapahtumalla on paikkansa tämän hetken Suomessa. Kuten olen kirjoittanut, teknologia-alalle hakeutuu liian vähän naisia. Syitä on monia. Rakenteet, lasten kasvatus, alalla tapahtuva syrjintä ja sen semmoinen. 

Musta tässä asiassa syyllisten etsiminen ei ole yhtä hedelmällistä kuin ratkaisujen keksiminen.

Ystäväni ei ollut vaikuttunut siitä, että WiT olisi oikea foorumi edistää teknologia-alan tasa-arvoa:

"Sukupuolten mukaan jaoteltu toiminta ylläpitää ihmisten jaottelua sukupuolen mukaan. Jos naisille luodaan alan sisälle omat rinnakkaistapahtumat, samalla tavallaan epävirallisesti nimetään se 'kaikille suunnattu' tapahtuma miesvetoiseksi tapahtumaksi. Tämä ei johda toivottuun tulokseen eli tasa-arvon etenemiseen. Ongelma on nimenomaan se tapahtuman nimeäminen vain naisille. Sen sijaan ihan hyvin voisi järjestää erityisesti naisille suunnatun tapahtuman (jossa siis paljon naispuhujia ja naisia koskettavia aiheita) siten, ettei kuitenkaan virallisesti nimeä sitä vain naisten tapahtumaksi ja antaisi miesten halutessaan osallistua. Tää on nyt vähän hiusten halkomista mutta miesvaltaisella alalla tasa-arvoa edellyttäneenä olen miettinyt asiaa paljon."

Tämä kommentti kieltämättä vähän horjutti mun uskoani erityisesti naisille suunnattuihin tasa-arvotapahtumiin, ystävälläni on ihan validi pointti. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että nyt ollaan vielä siinä vaiheessa teknologia-alalla, että tarvitaan naisten välistä tsemppihenkeä, että hei, me naisetkin kuulumme tälle alalle. Ala on ollut jo vuosikymmeniä miehistynyt, eli tuollaiset "kaikille" suunnatut tapahtumat eivät ole toimineet siten, että ne houkuttelisivat naisia alalle. Näin ollen, eikö tämä ikään kuin ole uusi tapa kokeilla, saataisiinko naisia innostumaan teknologiasta?

Usein rakenteet ovat juuri sellaisia isoja taustalla pyöriviä asioita, jotka pitää sanottaa ääneen, ennen kuin niille voi tehdä mitään. Ja joskus asiat pitää vääntää vähän rautalangasta, ja siksi musta on ihan hyvä, että jo tuossa nimessä on: Women in Tech.

Sanottakoon vielä, että WiTissä on se kiva juttu, että siellä ei ole minkäänlaista uhriutumista. Siellä ei puhuta naisasiaa vaan teknologia-asiaa. (En tarkoita, että naisasian puhuminen olisi uhriutumista, jos olisi, niin mähän olisin yksi määkivä uhrilammas itsekin.) Ystäväni jatkoi:

"Miehiä tarvittaisiin lisää lastentarhaonpettajiksi ja sairaanhoitajiksi. Olisiko freesi ajatus järkätä miessairaanhoitajien tai mieslastentarhanopettajien tapahtuma?"

No, itse asiassa ei ehkä lainkaan huonompi ajatus. Toisaalta, tietyllä tapaa tällaisessa leimataan nyt sitten miessairaanhoitaja miessairaanhoitajaksi. Sitähän me aina hoetaan, ettei ole naisinsinöörejä (tai kukkaisinsinöörejä, kuten jotkut ilkeät sanovat) vaan insinöörejä.

"Ennen kaikkea tuollaiset kerhoilut jarruttaa ammatillista tasa-arvoa, eivät edistä sitä. Mielestäni tyypit, jotka tällaisia naiskerhoja perustavat, ajavat itsensä entistä enemmän marginaaliin vaikka varmaan muut hakevat."

Hankalaa, tosi hankalaa!

WiT-päivässä oli mun mielestä karnevalistisen iloinen tunnelma, mutta samalla kuitenkin älykäs, keskusteleva ja eteenpäinmenevä. Siellä tuli sellainen fiilis, että teknologia-ala todellakin on myös naisia varten, maailma luodaan itse se rakentamalla. Vaikka en liittyisikään välttämättä naistoimittajien kerhoon (voisin toki liittyä kerhoon, jossa on sattumalta pelkkiä naisia), niin kyllä mä myönnän sen, että joissain tilanteissa tunnen oloni mukavammaksi ja vapautuneemmaksi silloin, kun paikalla on vain naisia, joilla on sama agenda ja kiinnostuksen kohteet.

Olin esimerkiksi maanantaina Ompeluseuran Talousgurujen sijoitusillassa Nordealla, ja siellä oli semmonen mukavan sisarellinen meininki. Oli helppo jutella ihmisille ja olla oma itsensä. Tiedän, että kaikki eivät koe näin, mutta tämä kuitenkin kertoo itselleni, että tietyillä aloilla tällaisille hyvä sisko -kerhoille on paikkansa. Tietenkin tämä on valtavassa ristiriidassa sen kanssa, että hyvä veli -kerhot kuulostavat nihkeiltä. Suurin ero tässä kuitenkin on se, että tietyillä aloilla (kuten talous tai teknolgia), naiset ovat altavastaajia. Näin ollen hyvä sisko -kerhon lähtökohta ei ole poissulkea muita vaan nostaa tiettyä ryhmää muiden tasolle. 

Loppujen lopuksi mä en oikein osaa enää sanoa muuta kuin että tuo WiT oli superkiinnostava tapahtuma, opin siellä paljon ja mulle jäi semmonen hauskan inspiroitunut olo. (Teen myös teknologia-alan juttuja, siksi siis moinen kiinnostaa.)

Ja edelleen, WiTissä ei kamalasti puhuttu naisasiaa, joten onkin vähän nurinkurista, että päädyin nyt sitten kuitenkin jankkaamaan tätä naisasiaa täällä blogissa. Musta tämä on kuitenkin ihan kiinnostava pohdinto, ja kaipaankin aiheesta hyviä kommentteja, vähän puolesta ja vastaan:

 

Edistävätkö naisille suunnatut kerhot, tapahtumat tai seurat sukupuolten välistä tasa-arvoa vai jarruttavatko ne sitä?

 

 

Lue myös:

Mikseivät naiset koodaa?

Tilastoja ja juttuja naisista teknologia-alalla:

Women in Tech -foorumin sivulla

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mun mielestä ehdottomasti yksi vaikeimpia tällä hetkellä julkisessa keskustelussa pyöriviä aiheita on kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio. Se on aivan sairaaaaaan hankala homma. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varovaisemmaksi mä tulen. On monia asioita, joita olisin voinut tehdä (ja teinkin) vielä vuosi sitten, mutta joita en enää todellakaan nyt tekisi:

- Ripustaisi kotiini roikkumaan jostain krääsäliikkeestä ostettua unisiepparia

- Pitäisi Indiskasta ostettua Buddha-patsasta telkkarin vieressä (terveisiä mun opiskelijakämpästä!)

- Laittaisi bindiä otsakoristeekseni, koska se on niin cool

- Kehystäisi lapseni seinälle söpöä julistetta eskimolapsista

- Asettaisi intiaanipäähinettä päähäni suorassa tv-lähetyksessä (tai missään muuallakaan)

Kulttuurinen omiminen tarkoittaa sitä, että hallitsevan kulttuurin edustaja ottaa käyttöön vähemmistökulttuurin osia, vaikkapa vaatteita tai asusteita, yleensä väärässä yhteydessä ja niin, ettei alkupeärisestä kulttuurista tiedetä juuri mitään, eikä varsinkaan olla kiinnostuttu ottamaan siitä selvää.

Tässä ei ole kyse vain vaatteista tai kodin sisustuksesta vaan ihan puhtaasta syrjinnästä. Useimmat vähemmistöjen edustajat, kuten monien maiden alkuperäiskansat, eivät edelleenkään ole tasavertaisessa asemassa valtaväestön kanssa. 

Koska minä kuulun Suomessa valtaväestöön, minun voi olla todella vaikea ymmärtää, miltä tuntuu, kun joku tulee ja pöllii kulttuurista jonkun osan ja käyttää sitä hubaillakseen vaikka kännissä festareilla, naamiaisissa tai ihan vain ulkonäkönsä somisteena siksi, että se on "just nyt trendikästä". 

Siihen ei auta, että sanon ylimalkaisesti, että mielestäni intiaanipäähine on "hieno visuaalinen elementti" tai että minähän tässä kunnioitan Amerikan alkuperäiskansoja. En kunnioita. Siihen ei auta myöskään, että sanon minulla olevan "paljon Somaliasta kotoisin olevia ystäviä, joiden mielestä tällainen on tosi hauskaa läppää". Voi olla että on, voi olla että ei ole, mutta eivät he voi antaa kenellekään lupaa kertoa rasistisia vitsejä. Siihen ei todellakaan auta se, että alan mussuttaa siitä, että "kaikenlaisia mielensäpahoittajia täällä sitä taas on liikkeellä" ja että "minun ilmaisuvapaus on nyt tässä pahasti uhattuna".

Pari syytä, miksi kulttuurinen omiminen on huono homma:

Eurooppalaiset ovat vuosisatoja riistäneet eri alkuperäiskansoja: Amerikoissa intiaaneja, Australiassa aborginaaleja tai Pohjoismaissa saamelaisia. Alkuperäiskansojen tavoille, kulttuurille, uskonnolle ja kielelle on naurettu, niitä on häpäisty ja tehty täysin näkymättömäksi. Nyt sitten nämä yhtäkkiä kelpaavatkin meidän muotikuvastoon. Vaikka juuri minä yksilönä en ole käynyt 1960-luvulla kieltämässä saamelaisia puhumasta omaa kieltään, niin minulla on silti vastuu nyt kunnioittaa heitä ja heidän kulttuuriaan.

Myös raha on iso ongelma. Yleensä feikkien rihkama-asusteiden tuotot eivät todellakaan mene alkuperäiskansoille, vaikka myytävä esine on syntynyt heidän kulttuurissaan. En aiemmin edes tiennyt tätä, mutta haastateltuani saamelaisen kulttuurin opettaja Sigga-Marja Maggaa Oulun yliopistosta, kävi ilmi, että saamelaisten kielessä ei ole olemassakaan mitään "neljän tuulen lakkia", vaan se on turisteja varten keksitty termi, jolla voidaan myydä rihkamaa.

Sanoin alussa, että kulttuurinen omiminen on vaikea aihe. Se on! Koko termi ja aihe on suomalaisessa keskustelussa niin uusi, ettei kukaan oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mitä se on ja mitä ei ole.

Jopa (Suomessa koko termin kunnolla läpi lyönyt) Koko Hubarakin kirjoittaa Ruskeissa tytöissä (2017) rap-musiikkia käsittelevässä luvussaan:

"Sen lisäksi, että hiphop on minulle laastari ja sanasto, se on myös appropriaatiota. Vaikka hiphop on minulle keino yrittää rakastaa ja ymmärtää itseäni, eikä keino vain vihata itseäni ihan vain vähemmän, se tulee aina olemaan lainattua ja siksi se tulee aina jäämään etäiseksi."

Tällä Hubara tarkoittaa sitä, että vaikka hän ihailee, kunnioittaa ja rakastaa hiphoppia, rap-kulttuurin juuret ovat pohjimmiltaan "brutaalisti irti revittyjen, Afrikasta Yhdysvaltoihin kuljetettujen orjien suullisessa historiassa, esi-isien shoutouttaamisessa ja kaipuussa kotiin ja vapauteen". Ja koska Hubaran tausta ei ole tällainen, hiphop-kulttuuri ei ole pohjimmiltaan hänen kulttuuriaan.

Mikä on kulttuurisen omimisen ja lainaamisen ero? Onko ok fiilistellä mahtavaa räppiä, tatuoida kauniita kiinankielisiä merkkejä käteensä, pukeutua Ruisrockiin leihin tai harrastaa afrotanssia? Onko ok, että mulla on edelleen kirjahyllyssäni Tansaniasta suoraan tansanialaiselta käsityöläiseltä ostamani eebenpuupatsas, joka esittää afrikkalaista naista? Mä en tiedä. Mä vasta opettelen.

Mutta sen mä tiedän, että näissä asioissa en todellakaan lähde mussuttamaan kenellekään, että "sinä loukkaannuit väärin perustein". Ja pyrin varovaisuuteen, koska hyvin etuoikeutettuna ihmisenä se on vähintä, mitä minä voin tehdä.

 

Millaisia ongelmia olette kelailleet kulttuurisen omimisen suhteen?

 

 

Lue myös:

Näin saat yhdellä kysymyksellä ihmisen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi

Tunnista etuoikeutettu asemasi. Käyttäydy sen mukaisesti

Perustavanlaatuinen ylemmyys

Lue myös Emmi Nuorgamin hyvä teksti:

Mistä puhumme, kun puhumme saamelaisten oikeuksista?

 

 

// JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA //

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Vaviskaa Hesari, Yle ja muut valtakunnan isot mediat, Aamulehti on tämän hetken game changer. Tajusin tämän jo viime maaliskuussa, kun Women of the World -festareilla Aamulehden päätoimittaja Jussi Tuulensuu oli puhumassa yhdessä paneelissa. Hän mainitsi, että Aamulehdessä pyritään haastattelemaan yhtä lailla naisia kuin miehiäkin. Tällä hetkellä asiaan pitää nimenomaan kiinnittää huomiota, sillä muuten sivut täyttyvät pukumiehistä – koska niin on totuttu tekemään. 

Nyt, kun Aamulehti kertoi pyrkivänsä käyttämään sukupuolineutraaleja ammattinimikkeitä, hurrasin entistä enemmän. Lautamies on maallikkotuomari, palomies pelastaja ja uskottu mies pelkästään uskottu. Miehisyyden korostaminen on turhaa, koska näitä hommia tekevät myös naiset. Mikä siisteintä: Aamulehti osoitti tällä, että toimitus aidosti kuuntelee lukijoiden palautetta ja reagoi vikkelään. Ajatus oli nimittäin lähtenyt yksittäisen lukijan palautteesta vain viikkoa aikaisemmin. Juuri näin nykyaikainen media toimii.

Tämä oli postauksen riemuosuus. Nyt seuraa että mitähän v*ttua -osuus. Eiköhän Ylen Sanna Ukkola sitten laittanut taas populistigeneraattorinsa käyntiin, ja samat vanhat jorinat lähtivät tulemaan. Ukkola ihan tosissaan vertaa kielen nykyaikaistamista natsien toimiin toisessa maailmansodassa. Hän kirjoittaa, että "keskiajalla poltettiin noidat, maailmansotien alla kirjat. Nyt liekkeihin heitetään vakiintuneet ammattitermit". Jos tämä ei ole halpaa populismia, niin mikä on?

Tutkija Anu Koivunen (tuo vanha idolini) puki ilmiön niin hyvin sanoiksi Ylen haastattelussa:

"Moni julistaa ensin koko kysymyksen naurettavaksi ja vastustettavaksi. Ihmiset sanovat, että kenenkään ei sovi todellakaan tulla neuvomaan heille, mitä sanoja minä saan käyttää. Eli ensin todistetaan, että asia ei ole tärkeä, ja sitten, että se onkin itselle kauhean tärkeä."

Ukkola itkee blogitekstissään myös perustuslain perään: "Vaikka eduskunnan puhemies on perustuslaissa määrätty tehtävä, sanaa ei saisi käyttää."

Apua! Nythän tässä jo solvataan pyhää perustuslakia, kun ei käytetä puhemies-sanaa. Onneksi JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström näpäytti Ukkolaa oivallisesti. 

"Perustuslaissa on useita vanhahtavia termejä, joita on tiedotusvälineissä korvattu tuoreemmilla. Esimerkiksi valtioneuvostoa kutsutaan tiedotusvälineissä usein hallitukseksi."

Kielellä on oikeasti väliä. Se luo meidän ympäröivän maailman ja kertoo, mikä on normaalia ja hyväksyttävää, mikä on ylipäänsä mahdollista. Kielen kautta me samastumme tai olemme samastumatta asioihin. Vanhana suomen kielen opiskelijana on pakko toistaa oppini: Kieli, joka ei muutu, on kuollut kieli.

Muistan, kun Demi-lehdessä lopetettiin (ehkä viitisen vuotta sitten?) tyttöystävä- ja poikaystävä-sanojen käyttäminen. Siitä tuli niin paljon palautetta. "Minä olen ihastunut toiseen tyttöön, en poikaan!" "Minulla on tyttöystvä, miksi jutussa puhutaan pelkästään poikaystävän kanssa riitelemisestä?" Älykkäät ja tarkkanäköiset nuoret pointtasivat epäkohdan, ja niin me toimituksessa päätettin, että kulta, rakas, kumppani tai ihastus ovat erinomaisia sanoja, miksi pitäisi ylläpitää tarpeetonta ja suorastaan valheellista dikotomiaa? 

Meillä on suomen kielessä upea sana, hän, ja sanoisin, että jos maailmassa olisi enemmän sellaisia juttuja kuin hän, me eläisimme onnellisempina ja vapaampina.

 

Onko teidän perusturvallisuutenne järkkynyt nyt, kun Aamulehti ei käytä enää sanaa palomies vaan pelastaja?

(Itse ainakin olen kauhusta kankeana täällä. Kenellä on vastuu? Miten käy lasten?!)

 

Lue myös:

Pojat ovat poikia tai muuten tulee turmion tie!

Lol näitä lastenvaatteiden sukupuolirooleja   

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

 

Share

Pages