Ladataan...
Juliaihminen

Kerroin hiljattain, että me ostettiin sijoituskämppä reilu vuosi sitten. Pian kaupanteon jälkeen meidän vuokralainen ilmoitti, että hän muuttaa muualle. Ei auttanut muu kuin etsiä uusi vuokralainen. Vaihtoehtoja oli monia: pyytää välittäjää etsimään vuokralainen, laittaa ilmoitus Oikotielle tai tori.fin tai vaikkapa heittää Hesariin ilmoitus asunnosta.

Me päädyttiin mielestämme kaikkein yksinkertaisimpaan: Ilmoitettiin asunnosta Helsingin vuokra-asunnot Facebook-ryhmässä. Siellä on yli 80 000 jäsentä, joten moni silmäpari näkee ilmoituksen heti. 

Mä sovin silloisen vuokralaisen kanssa, että hän siivoaa asunnon ja sitten tulen ottamaan kuvat. Hänellä oli motiivi siivota paikka kuntoon, sillä sovin, että vaikka hän irtisanoi itsensä vajaan kahden viikon varoitusajalla (kun vuokrasopparissa luki kuukausi), niin hänen ei tarvitsisi maksaa ylimääräistä vuokraa, jos me löydettäisiin uusi vuokralainen heti. Käytännössä tiesin, että tämä onnistuu, joten en nähnyt mitään syytä kiusata tyyppiä ylimääräisellä vuokranmaksukuukaudella. Olen itsekin ollut vuokralainen, ja tiedän miten raivostuttava yhtälö se on, että pitää irtisanoa itsensä kuukautta aiemmin mutta sitten kämpät ovat kuitenkin vapaana aina seuraavan kuun alussa. Ja koska olen asunut itse kuudessa eri vuokra-asunnossa, haluan olla kiva vuokranantaja muillekin. (Vain yksi mun vuokranantajista oli täysin peräpeilistä, tosin hänkään ei ilkeyttään vaan siksi, että mielestäni hän oli typerä kuin saapas.)

Okei. Kävin ottamassa mahdollisimman informatiiviset kuvat asunnosta järkkärilläni valoisaan aikaan. Join samalla kupposen teetä vuokralaisen kanssa. Sitten kirjoitin ilmoituksen, jossa kerrottiin asunnon sijainti, koko, vuokran ja vesimaksun hinta sekä se, että asuntoon on tulossa reilun vuoden päästä putkiremontti. Pyydettiin samaa vuokraa kuin mitä edellinenkin vuokralainen oli maksanut. Ohjenuorana on se, että kannttaa pyytää perustasoa inasen verran matalampaa vuokraa, jolloin saa pysyvän vuokralaisen. Nimittäin jos laittaa vuokrasumman tappiin, joutuu etsimään uuden vuorkalaisen heti, kun vuosi on tullut täyteen. Jos on liian korkea vuokra suhteessa neliömäärään, saa helposti sellaisen vuokralaisen, joka tarvitsee epätoivoisesti vain jonkun asunnon ja muuttaa siitä heti pois, kun löytää edullisemman.

Okei, sitten vain ilmoitus kuvineen Facebookiin ja odottelemaan. Viestejä alkoi tulla heti lukuisilta kiinnostuneilta tyypeiltä. Jälkikäteen ajateltuna olisi voinut pyytää kiinnostuneita laittamaan itsestään viestissä jonkun pienen kuvauksen, jotta olisi voinut vähän haravoida potentiaalisia vuokralaisia jo siinä vaiheessa. Tämän jälkeen laitoin noin viidelle ihmiselle viestiä ja sovin, että seuraavana tiistaina klo 19 meillä on näyttö tässä ja tässä osoitteessa, nähdään silloin. Muille ilmoitin ympäripyöreästi, että asunto on jo mennyt. 

Kävin pitämässä näytön yksin (Tiki oli Alpun kanssa kotona). Se oli aika jännää! Näyttöön tuli muutama tyyppi, osa ei koskaan ilmaantunut. Erityisen kiinnostunut asunnosta oli eräs kolmekymppinen mies, joka oli saanut juuri turvapaikan Suomesta. Hän ei osannut suomea eikä englantia, mutta hänen ystävänsä tulkkasi hänen puolestaan. Ystävä sanoi, että mies oli asunut pitkään vastaanottokeskuksessa ja että tämän on tosi vaikea saada vuokra-asuntoa, kun kukaan ei uskalla vuokrata turvapaikanhakijalle.

Mies vaikutti tosi mukavalta, mutta samaan aikaan mietin, että fakkers, tuleeko tästä hirmu hankalaa, kun meillä ei ole yhteistä kieltä. Päätettiin jo, että ei oteta häntä vaan valitaan yksi toinen. Se oli ainoa kerta, kun olen koskaan valvonut yötä sijoitusasioideni takia. Mulle tuli nimittäin ihan eeppisen karsea olo siitä, että täällä minä kolmekybänen länkkärinainen vain vuokraan sijoitusasuntoani ja sitten tässä on toinen kolmekymppinen mies, joka asuu vastaanottokeskuksessa, koska ihmiset eivät uskalla vuokrata hänelle asuntoa. 

Aamulla sanoin Tikille, että kyllä me nyt sittenkin otetaan tämä tyyppi. Tiki oli samaa mieltä. Viestittelin hänen kaverinsa kanssa Facebookissa ja hänkaveri käski meitä soittaa vastaanottokeskukseen ja kysellä asiasta lisää. Minäpä soitin, ja siitä puhelusta jäi tosi hyvä fiilis. Siellä kehuivat miehen maasta taivaisiin ja sanoivat, että tyyppi on tosi luotettava ja mukava. Kaiken lisäksi meillä olisi kolmeksi vuodeksi varma vuokra, koska Kela maksaa kolmen vuoden ajan tietyn korkuisen vuokran turvapaikan saaneille. Ehtona on se, että turvapaikan saanut ihminen pystyy itse maksamaan takuuvuokran ja ensimmäisen vuokran - eli hänen on onnistuttava säästämään pari tonnia.

Niin Tiki sitten sopi treffit Kamppiin, ja kaverinsa tulkkaamana meidän tuleva vuokralainen luovutti käteisenä (!) takuuvuokran ja sopimus allekirjoitettiin. Me tehtiin sopimus itse, käytettiin pohjana edellisen vuokralaisen sopimusta, joka oltiin saatu Vuokraturvasta. Näitä sopimuspohjia on paljon netissä.

Tämän jälkeen edellinen vuokralainen muutti pois, ja mä kävin tekemässä lopputsekkauksen. Kun me tavattiin tulevan vuokralaisen ja hänen ystävänsä kanssa sitten typötyhjässä asunnossa, ystävä kysyi, että onkohan jossain lähistöllä kirpparia, kun tällä miehellä ei ole yhtään huonekaluja. Mulle tuli taas tästäkin aivan karsea olo, että fak! Tällä tyypillä ei tosiaankaan ole mitään huonekaluja, ei edes sänkyä. Onneksi nopeasti tajusin, että mun ystävillä on pilvin pimein käyttämätöntä kamaa vinteillään. Niinpä laitoin Facebookiin statuksen jossa kysyin, olisiko kellään antaa ylimääräistä kamaa pois.

Ja voi kuulkaa, sitä tuli! Patja, nojatuoli, ruokapöytä tuoleineen, astiasto, lamppuja, tyynyjä, lakanoita, mattoja, verhoja ja niin edelleen. Lopulta meidän vuokralainen sai aika hyvät kalusteet viikon sisällä ja kaikki voittivat. 

Nyt mies on asunut kämpässä reilun vuoden ja vuokra on aina tullut ajallaan. Meillä on hänen sosiaalityöntekijänsä numero, ja tämän kanssa voidaan jutella, jos tulee jotain isompaa. Whatsappaillaan välillä ja ne viestit on aika hauskoja, kun niitä käännetään google translatorin avulla arabiasta suomeksi. Vuodessa ollaan myös huomattu, että vuoralaisemme suomenkielentaito on vahvistunut valtavatsi.

Me ollaan pari kertaa käyty juomassa teetä hänen luonaan (hän on itse pyytänyt) ja hän oli hankkinut muun muassa pääsiäisenä pienen suklaamunan Alpulle! 

Nyt meillä kuitenkin alkaa maaliskuussa putkiremontti tuossa yksiössä, mutta onneksi meidän vuokralainen sai nyt seuraavan asunnon, ja hän muutti juuri meidän kämpästä pois. Koko hommasta jäi tosi hyvä fiilis.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei muuten ole kertoa, miten hieno ihminen minä olen, kun vuokrasin asuntoni turvapaikan saaneelle. Ennemminkin haluan tuoda esiin, että kaikki voittivat tässä: me saatiin luotettava vuokralainen, ja hän sai asunnon. Lisäksi yhteiskunta voittaa, koska vastaanottokeskuksesta vapautui kallis paikka, eikä me pyydetä tuosta asunnosta mitään riistohintaa.

Lisäksi tämä on taas avannut omaa ajattelua tosi paljon. Enää turvapaikanhakijat eivät ole mulle jotain "lehdessä esiintyviä rassukoita", vaan ihan oikeita ihmisiä ja oikeita kokemuksia. Olen kuullut niin karuja ja niin inhimillisiä juttuja vuokralaiseltamme ja hänen ystäviltään, että silmät ovat todella avautuneet näiden juttujen suhteen.

Tästä syystä voinkin ehdottomasti suositella vuokraamaan turvapaikan saaneelle ihmiselle asuntoaan. Voitte vaikka soittaa vastaanottokesukseen ja kysyä, josko joku luotettava tyyppi tarvitsisi asuntoa.

 

Millaisia kokemuksia teillä on asunnon vuokraamisesta?

 

Lue myös:

Näin hankimme sijoitusasunnon

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Finnkino Maxim

Olen viime aikoina pyöritellyt paljon sellaista ajatusta, että #metoo vanhensi kertaheitolla valtavan määrän populaarikulttuurin tuotteita. Musiikkia, tv-sarjoja ja etenkin elokuvia. Sen jälkeen kun on kerran alkanut tarkkailla elokuvissa esiintyvää sovinismia ja rasismia, näistä silmälaseista ei oikein enää pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi ”vain nauttia elokuvan maailmasta”. Tästä on toki puhuttu jo pitkään, mutta nyt kun rakenteellisesta epätasa-arvosta on puhuttu julkisuudessa niin paljon, tietyt kulttuurintuotteet näyttäytyvät entistä räikeämpinä.

Kävin ystäväni Erkan kanssa uuden Maximin klubitorstaissa katsomassa Blues Brothersin. Se on vuonna 1980 valmistunut elokuva, joka kertoo kahdesta miehestä, jotka pyrkivät kokoamaan vanhan bändinsä takaisin yhteen ja keräämään esiintymisellään rahaa sulku-uhan alla olevaan orpokotiin. Leffassa on upeita musikaalikohauksia, joissa tuon ajan kuumimmat rhytm and blues- ja soultähdet aina Ray Charlesista Aretha Frankliniin ja Cab Callowaysta James Browniin soittavat, laulavat ja tanssivat. 

Leffa on syystä klassikko: siinä on osuvaa huumoria, hauskaa tohelointia ja mieletön soundtrack. Mutta se on myös aikansa tuote. Sitä katsoessa en voi olla miettimättä, että kaksi valkoihoista miestä tässä omivat mustien musiikin itselleen. Enkä sitä, että elokuva tarjoaa naiselle vain muutaman roolin: pakkomielteisesti exäänsä suhtautuvan umpihullun (tyylikäs Carrie Fisher) ja miehelleen nalkuttavan naisen (upea Aretha Franklin).

Juteltiin Erkan kanssa aiheesta tovi. Erkka sanoi, että vaikkei sitä voi puolustella, että kaksi valkoihoista miestä omivat leffassa blues-musiikin, niin aikaan nähden homma on tehty melko huomaavaisesti: Isot tummaihoiset bluesnimet ovat näkyvästi mukana, ja päähenkilöt saavat blues-herätyksensä juurikin käytyään kirkossa mustien messussa.

Blues Brothers on vain yksi tuhansista esimerkeistä. Kun katsoo mitä tahansa Hollywood-leffaa, rakenteellista sovinismia ja rasismia löytyy yllin kyllin – tosin ihan nykypäivänäkin. Mutta mitä mieltä olette, millä silmällä näitä vanhoja elokuvia kuuluu katsoa?  Paljonko se häiritsee, ja voiko siitä syntyä hyvää keskustelua? 

Kun tovi sitten Pekka ja pätkä neekereinä -elokuvan näyttämisestä nousi kohu, moni toivoi, että jos elokuva näytetään, sitä kontekstoitaisiin jollain lailla: kerrottaisiin, minkälaisessa Suomessa elokuva on kuvattu ja miksei tällaista voitaisi tehdä nykypäivänä. Olisikin ihan kiinnostavaa, jos tällaisten elokuvien kohdalla käytäisiin keskustelua siitä, mikä niissä saattaa olla ongelmallista, mikä on muuttunut ja minkä pitäisi muuttua.

En kuitenkaan ole sitä mieltä, etteikö tällaisia elokuvia kuuluisi ja kannattaisi näyttää. Harva vaatiikaan mitään taiteen sensuroimista. Totta puhuakseni on vallan erinomaista, että Maximissa on nyt näitä klubitorstaita, joissa pääsee näkemään sellaisia leffoja, joita ei näe muuten juuri missään: Nämä elokuvat eivät ole suoratoistopalvelussa eikä niitä näytetä televisiossa. Näin ollen Maximin kaltaisella art house -teatterilla on ehdottomasti paikkansa helsinkiläisessä elokuvateatteriskenessä.

Keskustelu ei kuitenkaan ole koskaan pahasta, ja mulla ei oikeastaan ole edes mitään valmiita vastauksia tähän. Mitä mieltä te olette?

 

Miten katsotte vanhoja elokuvia, joissa toistetaan ongelmallista arvomaailmaa?
Entä Tuleeko teille mieleen esimerkkejä ihanista elokuvista, joista yhtäkkiä olettekin huomanneet jotain rakenteellisesti epäilyttävää?

 
 
Kuvassa: Ystäväni (ja juuri hyvän esikoisromaaninsa julkaissut) Erkka Mykkänen ja olut. Maximin ohjelmistosta kannattaa bongailla kiinnostavia leffoja.
 
 
 

Lue myös:

Maxim avataan uudestaan, tässä kolme syytä miksi se tämä on kulttuurin voitto

 
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Vein vanhoja kirjoja antikvariaattiin ja ostin samalla uusia lapselle. Valitsin Mikä tämä on, Babar? -teoksen (WSOY 2001), koska Babar-sarja on oma lapsuuteni suosikki. Nopealla vilkaisulla katsoin, että kirja on Babar-sarjan viattomimmasta päästä: Se on luokiteltu sanakirjaksi, eli siinä ei ole juonta. Näin ollen ajattelin, että kirja ei sisällä alleviivattua kolonialismia tai omituista jännitettä nuoren Babar-pojan ja "vanhan rouvan" välillä. 

Kirja sisälsi kuitenkin jotain paljon pahempaa. 

Varoitus: Arvio sisältää juonipaljastuksia.

Mikä tämä on, Babar? -teos on muodostunut nopeasti lapseni lempikirjaksi. Ymmärrän häntä. Olen itsekin kauhunnälkäinen ihminen, ja rakastan herkutella kaikenlaisilla sairailla, jopa sadistisilla populaarikulttuurin tuotteilla. Kaksivuotiaani on ilmeisesti perinyt dramaattisen kirjallisuusmaun.

Lapsi on minua tarkkanäköisempi, sillä itselleni avautui kirjaan taidokkaasti upotettu juonikuvio vasta kymmenien lukukertojen jälkeen. Vaikkei kirjassa ole yhtäkään lausetta, siinä on tulkittavissa selkeä tarina.

Silmäilkää yllä olevaa kuvaa Babarin kaupungista.

Sitten katsokaa kuvaa Babarin puutarhatöistä.

Näettekö jotain outoa? En minäkään nähnyt aluksi. Mutta sitten tajusin.

Naiset ovat kadonneet maailmasta.

Maatilalla: pelkkiä miehiä.

Teillä: pelkkiä miehiä.

Viimeistään kun näin maaseudun, ihoni nousi kananlihalle. Ei yhtäkään naista, ei mailla halmeilla.

Kuvassa on tulkittavissa selkeää surumielisyyttä. Pian autioituvat kylät siintävät horisontissa. Ruudullisessa puvussa oleva miesnorsu juo luultavasti suruunsa ja ahdistukseensa väkevää viskiä, hieman jo horjahtelee. Ei ole viitsinyt kertoa pojalleen, ettei tiedä, mihin äiti on kadonnut. Onko äitiä enää olemassa? Kukaan ei voi tietää. Poika tuntee nahoissaan, että jotain outoa on ilmassa, mutta hän haluaa pitää kiinni normaaliuden viimeisistä rippeistä ja lennättää leijaa teennäisesti ilon kiljahteluja päästäen. Poika varmasti ajattelee, että jos vain esitän iloista pientä norsua, kaikki paha menee pois.

Mutta ei se näin toimi. 

Rakennustyömaa on niin ikään murheellinen näky. Kenelle te rakennatte näitä taloja, kun me kaikki tiedämme, että naisten katoaminen johtaa lopulta populaation sammumiseen? Pian näissä huoneissa ei enää kuulu iloista lasten leikkiä. Niissä ei katsota lauantai-iltana kokoperheen visiluohjelmaa eikä tanssita jouluisin onnellisna kuusen ympärillä.

Ymmärrän kuitenkin rakennustyöläisten ja arkkitehtiparan tarpeen jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki olisi vain pahaa unta. Ehkä naiset tulevat vielä jostain esiin.

Mihin naiset ovat ylipäänsä kadonneet? Onko jokin tauti tappanut heidät? Onko heidät kaapattu ulkoavaruudesta tulleeseen uuteen kulttuuriin?

Vai onko tapahtumaketju pitkäaikaisen tyttösikiöiden abortoinnin tulos? Tämä ei olisi ainutlaatuista, sillä monissa Babarin maailman ulkopuolisissakin maissa tyttösikiöitä on abortoitu niin, että poikien määrä suhteessa tyttöihin on kasvanut hälyttävän suureksi.

Ei, odottakaa! Babarin ja hänen kansansa tarina ei ole vielä tässä. Näemme sittenkin naisen! Kyse lienee jonkin suuren ammattiyhdistyksen, kenties jopa SAK:n vuosikokouksesta, sillä täällä on niin monta eri ammattia edustettuna.

Kukkakauppias! Armoitettu kukkakauppiashan se siinä, heleässä röyhelöhameessa tarjoamassa palveluitaan. Selkeä nainen.

Ja näenkö oikein? Kyllä! Sihteeri, aivan selvä nainen röyhelöhihoissaan. Ja vieläpä opettaja ja tanssija! Toivoa on! 

Vai onko? Ovatko kukkakauppias, sihteeri, opettaja ja tanssija kuitenkin vain viimeiset elossa olevat naiset? Mistä tiedämme, etteivät hekin katoa pian. Sukupuolten epäsuhta on ilmeinen: Kahdestakymmenestäkolmesta ammatin edustajasta vain neljä on naisia. Vain 17 prosenttia.

Kirjan juoni etenee vinhasti. Nyt saavutaan kuuntelemaan orkesterin esitystä. Dramaattisesta tunnelmasta päätellen Beethovenin viidettä sinfoniaa.

Ja kyllä vain, myös täältä löytyy naisia. Kun oikein tarkkaan katsoo. Tällä kertaa suhdeluku on jo huomattavasti naisille edullisempi. Kahdenkymmenenyhden soittajan orkesterista peräti upeat 24 prosenttia on naisia. Eläköön! Ehkä naiset ovat sittenkin vielä läsnä Babarin yhteiskunnassa.

Ooo! Lisää naisia löydetty! Kyllä! Ruokakauppa! Ja naisten suhde sen kuin vain kasvaa! Ja kääntyy naisten voitoksi! Yhdeksästä henkilöstä yli puolet, (kyllä!), on naisia. Viisi naista ja neljä miestä. Olisi pitänyt arvata, että ruokakaupassa ne naiset luuraavat!

Mutta löytyykö naisia vielä muualta? Mistä voisimme etsiä? Missä naiset yleensä tapaavat olla? Kyllä. Arvaatte oikein.

Keittiössä!

Valmistamassa ruokaa. Kaulimassa pitsaa, kattamassa pöytää ja pilkkomassa sieniä. Jotta maaseudun ukot, rakennustyömiehet, maanteillä töihin suhaavat pukumiekkoset ja muut raskaan työn raatajat saisivat illan päätteeksi apetta. Mysteeri on ratkennut. Naiset eivät olleetkaan kadonneet yhteiskunnasta. Heidät on löydetty. He olivat koko ajan vain ruokakaupassa ja keittiössä!

Näemme keittiössä myös kaksi pojannaskalia, mutta he ovat onneksi tekemässä sitä, mitä poikien kuuluukin. Nappaamassa itselleen ohimennen voileivän tai maistiaisen äitinsä leikkaamista sienistä. Niin sitä pitää pojat. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Arvioinnin päätteeksi vielä lyhyt yhteenveto: Erinomainen kirja! Se pitää otteessaan loppuun saakka, kestää monta lukukertaa. Täydellistä kauhua. On luultavasti ottanut vaikutteita Margaret Atwoodin Handmaid's Tale -kirjasta (1985). Rohkenen kuitenkin väittää, että Mikä tämä on, Babar? -teos on tyylikkäämpi. Se on hienovaraisempi, ei niin alleviivaava. Kauhu hiipii lukijan mieleen ja sieluun pikkuhiljaa. Tässä ei riepotella sadistisilla raiskauksilla, vaan pelataan paljon vahvemmin sillä, mitä ei näytetä. Ja me kaikki kauhun ystävät tiedämme, että se mitä ei näytetä, on aina kaikkein pahinta.

Mikä tämä on, Babar? kirja kysyy heti alussa – ja antaa siihen sivuillaan vastauksen. Tämä on feministinen dystopia.

 

 

Lue myös aiemmat kirja-arviot ja -analyysit:

Urhon huoltomieshaaveet purkavat luokkayhteiskuntaa

Herra Panda leipoo ja käyttää valtaansa

Ammuu, äänekkäät eläimet (eli tarina siitä, kun rakastaa liikaa)

Missä Puppe piileksii? (Kirja homofobiasta ja yhteiskunnan ulossulkemisesta)

Katso minua, Sami (Kirja nähdyksi tulemisesta)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Pages