Ladataan...
Juliaihminen

Veikkaan, että vain 1-vuotiaan lapsen kanssa tiivistä yhteiseloa viettävä ihminen pääsee kokemaan "sen tunteen", kun avaa lempparihuulirasvapurkkinsa, ja sen sisälle on tungettu kahden euron kolikko.

Ja myös "sen tunteen", kun avaa sitten toiseksi parhaan huulirasvapurkkinsa, ja sen pinta on täynnä noin 1-vuotiaan ihmisen sormen meneviä kraatereita.

Lapseni sabotoi minun huulien hyvinvointia! Ja nyt on sentään talvi, pakkanen ja huulet riekaleina!

Vanhemmuudella on hintansa! (Se hinta on alle viisi euroa, koska mun lempihuulirasvat ovat melko edullisia.)

 

Mitä teiltä on tuhottu viime aikoina? 

 

 

Lue myös:

Millaista on olla 1-vuotias?

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Ladataan...
Juliaihminen

Lol! Mikään mun Insta Story ei ole koskaan tuonut näin paljon vastauksia kuin se, jossa kerroin, että olen alkanut haista. Siis ihan karsealta. (No niin, kaikki joita tällaiset aiheet iljettää, lopettakaa lukeminen välittömästi).

Mulla ei nyt ole suoranaisesti tapana kertoa niin paljon ruumiintoiminnoistani (öö en tiedä kenellä olisi), mutta nyt tulee aivan-liikaa-tietoa-avautumista. Pari kolme viikkoa sitten huomasin, että jo melko varhaisessa vaiheessa päivää mun kainaloista alkoi tumpsahtaa sellainen kissanpissan pistävä löyhkä. (Meillä oli lapsuudessa neljä kissaa, I would know.) Itse asiassa huomasin tämän ensimmäistä kertaa, kun olin katsomassa Star Warsia. Elokuvateatterin pimeydessä kauhukseni aistin, että kainaloihini oli muodostunut biologinen ase, joka saattaisi räjähtää koska hyvänsä. Pidin käteni visusti alhaalla, ettei viaton sisko-raasuni joutuisi kärsimään tomumajani eltaantuneesta ilmentymästä. Onneksi toisella puolella ei istunut ketään, se olisi johtanut maanpäälliseen hajuhelvettiin hänen kohdallaan.

Mutta sitten saastainen haju tunketui ruumiistani myös seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana. Kyse ei ole niinkään siitä, että hikoilisin paljon, vaan siitä, että hiki on alkanut haista. Epäinhimilliseltä. Eli siis eläimelliseltä. Eläimen virtsalta. Kokeilin vähän muitakin deodorantteja, mutta haisulius vain jatkui. Tämä on sairasta, sairasta!!!! 

Olen tottunut siihen, etten tavallisesti skunkkaile. En, vaikka olisin unohtanut laittaa deodoranttia tyystin. Mutta nyt. Minä, identiteetiltäni sulo-hikinen madam, olen yhtäkkiä muuttunut kadun naiseksi, joka on menettänyt kosketuksen yhteiskuntaan ja hygieniaan. 

Insta directissä lähetetyistä viesteistä paljastui, että tämä viheliäinen ongelma on käynyt muillekin. Tarinoita oli monenlaisia: Yksi oli alkanut skunkkailla vaihdettuaan johonkin eko-dödöön. Toisen hajut olivat villiintyneet, kun hän oli alkanut syödä jotain luontaistuotteita. Kolmannella kyseessä oli imetyksen aloitus, neljännellä lopetus ja viides uskoi siihen, että kun ihminen täyttää kolkkent, se vain alkaa haista. Yksi oli sitä mieltä, että haju kertoo kuoleman esiasteesta: yleensä ihmisruumis alkaa tuoksahtaa silloin. Oli toki myös onnistumistarinoita. Hajukausi oli tullut ja mennyt itsekseen. Yksi uskoi hajun olevan bakteerista peräisin ja kehotti pesemään kaiken kuudessakympissä. Alkoholipitoista deodoranttia suositeltiin, dödömerkin vaihtamista parin kuukauden välein suositeltiin ja roll onista suositeltiin vaihtamaan suihkeeseen. Myös todellista hikiliikuntaa ja stressitekijöiden poistamista pidettin hyvänä ratkaisuna.

Kukaan ei suositellut amputoimaan kainaloita, mitä itse pohdin apukeinoksi tähän saastaiseen hajuongelmaan. 

Nyt ollaan vielä pisteessä, jossa kukaan ystävistäni ei ole haistanut tai ainakaan maininnut haistaneensa mun eeppistä skunkkaduuraa. Mutta mitä jos käy niin, että totun tähän? Musta tulee sellainen kissanpissa-lady, jonka tulon tunistaa jo kauan ennen kuin minua näkyy.

Vai voiko tässä sittenkin olla kyseeessä se, että imperiumin dark side on penetroitunut mun sieluuni, kuten kävi Kylo Renille? (Emmehän voi tietää, skunkkaako hän, sitä ei elokuva paljasta.)

No. Nyt mun on pakko ehkä vaihtaa nuo mun alkoholittomat nössödödöt johonkin tosi stydiin deodoranttiin, jossa on alumiinia enemmän kuin pienessä kaupunkiautossa. Lisäksi täytyy pestä vaatteet kuudessakympissä ja sielu seitsemässäkympissä. Tästä hajusta on päästävä, keinolla millä hyvänsä.

 

kaikille maailman muille haisuleille, olkoon voima kanssanne! 

 

Kuvassa: Kesällä olin vielä eteerinen nainen, joka tuoksahti vain suloruusulta jopa kymmenen kilometrin lenkin jälkeen. Ne ajat on takanapäin.
 
 
 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA 
 
INSTAGRAMISTA TAAS VOI SEURATA JATKOA HAJUSAAGALLE
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Kirjoitin viime huhtikuussa postauksen, jossa puhuin siitä, miten mielestäni on ankeaa leimata meikkaava nainen epäfeministiseksi. Teksti kirvoitti pitkän keskustelun, jossa puhuttiin siitä, vaaditaanko naisia meikkaamaan, jotta nämä olisivat siistin näköisiä. Ja ennen kaikkea siitä, että jos nainen (eli minä) haluaa meikata, jotta hän tuntisi itsensä siistiksi ja hyvännäköiseksi, niin onko se ikään kuin epäfeministisen narratiivin toistamista.

Jäin miettimään tätä paljon. Itse asiassa niin paljon, että tein aiheesta jutun Trendiin. Älkää huoliko, se ei ole minämuotoinen juttu, jossa vielä toistaisin omat kantani meikkaamisesta, jotta pääsisin sanomaan viimeisen sanan. Sen sijaan haastattelin siihen erästä erittäin älykästä feministiä (eli Minjaa) ja hänen kosmetologi-sisko Meiju Koskelaa, tutkija Satu Lidmania ja Mira Eskelistä, joka on meikkaamisesta pitävä transnainen. He puhuvat siitä, millaisia ulkonäkövaatimuksia naiselle nykyään on, mikä niissä risoo ja miten asioita kannattaisi muuttaa.

Jutusta jäi käteen erityisesti kaksi mun silmiäni avaavaa tärkeää pointtia.

Ensimmäinen pointti on vähän vaikea ja akateeminen, mutta kerron sen nyt täällä, koska se ei kunnolla mahtunut juttuun:

Minjan hyvin esittämä pointti siitä, että on olemassa toimijuus ja rakenne, joita hän pyörittelee väikkärissäänkin. On nimittäin yksisilmäistä katsoa meikkaamista vain jommastakummasta näkökulmasta: Voidaan ajatella, että on vain yksittäisiä toimijoita, jotka tekevät itsenäisiä valintoja vaikkapa meikkaamisen suhteen. Tällöin kuitenkin unohdetaan se, että rakenteet, kuten kauneusteollisuus ja kulttuurimme asettamat normit, vaikuttavat valtavasti siihen, miten käyttäydymme ja miltä näytämme.

Toisaalta, jos taas puhutaan pelkästään rakenteiden vaikutuksesta, niin samalla unohdetaan, että myös yksilöllä on päätösvaltaa omaan toimintaansa. Rakenteet ja toimija ovat siis aina suhteessa toisiinsa.
”Pitää pystyä tiedostamaan rakenteet ja haastamaan ne, mutta en usko että pystyn kaatamaan niitä yksin. Jos jättäisin kainalokarvat ajamatta, niin tuskin patriarkaatti siitä murtuisi. Tosin se voisi olla ihan hyvää vittuilua patriarkaatille”, Minja sanoi osuvasti.

Toisin sanoen, kyllä minä tiedostan sen, että vaatimus naisen meikkaamisesta on täysin berberistä. Ja silti minä itse haluan nauttia meikkaamisestani ja koen silloin olevani paremman näköinen. Jos se on minulle itselleni tärkeää, niin ei kukaan oikein voi ylhäältäpäin tulla sanomaan, että nyt et tiedä omaa parastasi ja olet epäfeministinen.

Toinen tärkeä pointti tuli Mira Eskeliseltä. Hän sanoi olevansa onnekas, koska tykkää meikata. Näin on helpompaa tulla sukupuolitetuksi oikein vaikkapa kadulla. Mutta yhtä lailla kuin muutkaan naiset, niin eivät kaikki transnaiset välttämättä tykkää meikata. Ja tässä tulee se ongelma: Pakotetaanko transnaiset meikkaamaan, jotta he olisivat "todellisia" naisia. Tämä ajatus on inhottava, mutta myös osoittaa hyvin konkreettisesti sen, että edelleen naiseuteen kuuluu tietynlainen ehostautuminen. Kun Mira käy Transpolilla, hän muistaa aina ehostautua, jotta ihmiset varmasti sukupuolittavat hänet myös siellä oikein.

Näin ollen tullaan taas tähän, mitä yksi vieraileva kommentoija tässä postauksessa sanoi niin hyvin:

"Mulla on nyt meikki-/laittautumishommiin yksi ratkaisukeskeinen lähestymistapa: Nollatoleranssi toisten naisten (ja yhtälailla miesten) ulkonäköä koskevien valintojen ja tekojen arvostelulle. Ei meikkiä, liikaa meikkiä, tekoripset ja -kynnet, tekorusketus, säärikarvat - ihan sama! Kieltäydyn arvostelemasta tai kommentoimasta (ja torun omaa sisäistä ääntäni aktiivisesti jos se meinaa mainita jotain). Tämä ei ratkaise yhtään kysymystä lopullisesti mutta opettaa ehkä tytöilleni jotain suvaitsevuudesta ja yksilönvapaudesta sekä poistaa yhden turhan asian (tarkennan: toisten ulkonäkö) puheenaiheista."

Juurikin näin. Ja tämän huhtikuisen postauksen jälkeen olen noudattanut tätä periaatetta, ja helvete också se on kyllä vaikeaa. Siis niiiin vaikeaa. Mutta pikkuhiljaa mä alan pystyä siihen. Mun täytyy joskus tehdä tästä aiheesta oma postauksensa, koska oman mielen hallitseminen on yllättävän hankalaa, kun on kasvanut kulttuurissa, jossa koko ajan arvostellaan naisten ja miesten ulkonäköä.

Mutta juu! Menkää ja lukekaa koko juttu Trendistä, siinä on paljon hyvää settiä.

 

Kommentit aiheesta kiinnostavat edelleen, koska mulla ei ole mitään tarvetta sanoa viimeistä sanaa!
(Tuskin sitä edes voi sanoa kukaan.)

 

Lue myös:

Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTASSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Vauvan suojaaminen auringolta on mun mielestä yllättävän stressaava osa vanhemmuutta. Nykyään ihosyövällä pelotellaan joka paikassa, ja jos se olisi mahdollista, niin aurinkoon olisi jo liimattu sellainen "aiheuttaa syöpää" -tarra ja oikeastaan myös kuva pitkälle levinneestä ihosyövästä. (Tämä kyllä hankaloittaisi kauniiden instakuvien ottamista purppuraisesta auringonlaskusta horisontissa.)

Viime kesänä hyppelehdin vauva kantorepussa varjosta varjoon, mutta se oli vain leikkiä kuukauden Thaimaan-matkaan verrattuna. Meidän tavoite oli tuoda Alppu takaisin reissusta yhtä valkoisena kuin se on sinne lähtenytkin. Tässä onnistuttiin miltei täydelliesti, vain sormet ja posket ottivat ihan pikkuisen väriä.

Näin me onnistuimme suojaamaan lapsen auringon tuhoisalta voimalta: Auringossa olemista ei yksinkertaiesti voinut välttää, mutta ihan paahtavimmat tunnit, eli noin kello 12–14 pyrimme olemaan sisällä tai ainakin varjossa. Tämän lisäksi vaavi puettiin aina pitkähihaiseen t-paitaan ja ohuisiin pitkiin housuihin ja aika usein myös sukkiin. Oikeastaan lyhythihaiset t-paidat olivat täysin turhia koko matkalla, kun ei niitä uskaltanut käyttää kuin sisällä.

Rantakohteissa me pidettiin Alpun päällä käytännössä katsoen aina UV-paitaa ja UV-lippistä. Housut olivat puuvillaiset, sillä jostain jumalan syystä pitkähihaisia UV-housuja ei löytynyt vauvalle mistään. UV-shorsteja käytettiin uidessa.

Meillä oli mukana kolme UV-paitaa, kaksi UV-lippistä ja kahdet UV-shortsit. Osan olin lainannut (kiitos Alina, Anna ja Tiina!), osan ostellut (kiitos Ipanaisen Nina!). Tämä oli ihan kiva kombo, sillä kun lapsi kävi välillä uimassa, oli mukava vaihtaa kuivat vaatteet päälle. 

Tämän lisäksi rasvasin Alpun naaman (ja korvat), niskan, kädet ja jalkapöydät (silloin kun ei käytetty sukkia) aurinkorasvalla. Juttuhan on niin, että alle 1-vuotiasta ei saisi aurinkorasvata. Joidenkin lähteiden mukaan se johtuu siitä, että vauva ei hikoile (mutta jotkut lähteet taas sanovat, että yli 6 kk vauva jo hikoilee, oh well, meidän vauva kyllä hikoili jo kaksikuisena, kun mä tungin sille ihan liikaa vaatteita päälle aina vaunuihin). Toisten lähteiden mukaan aurinkovoidetta ei suositella ihan vain kemikaalikuorman välttämiseksi.

Vauva oli 11 kuukautta, kun saavuttiin Thaimaahan, joten ajattelin, että pienempi paha on rasvata häntä kuin ottaa riski ihon palamisesta. Pähkäilytyämme rasvojen välillä pitkään päädyttiin lapsille tarkoitettuun +SK50 Algamaris aurinkovoiteeseen*. Se on luonnonkosmetiikkaa, jonka suoja perustuu mineraalifiltteriin. Yllättäen se ei kuitenkaan jättänyt sellaista tahmeaa kerrosta lapsen iholle, vaan hajuton rasva levittäytyi helposti iholle. Se myös suojasi auringolta todella mallikkaasti, jopa merimatkalla. Pikku puteli oli myös mukavan riittävä: siitä jäi varmaan puolet jäljelle, joten ensi kesän purjehdusreissut on turvattu.


Muuten, jos jollekulle tulee mieleen nyt tai joskus vuosien päästä jotain kysyttävää, (kun löydät tämän postauksen googlailtuasi mielivaltaisella tarmolla ja paniikilla vauvan auringolta suojaamista), niin saa kysyä, minä vastaan parhaani mukaan.

Mutta nyt mua kiinnostaa tietää ihan tulevaa kesää silmällä pitäen:

Suhtaudutteko lapsen ihon suojaamiseen hysteerisesti?
Ja myös: minkä ikäisenä lasta ei tarvitse sinun mielestäsi suojata enää ihan niin voimallisesti tyyliin Suomen auringolta?

 

*Sain aurinkorasvaputelin Sugarilta.

 

Kuvat: Puin sitten lapseni liikennevalotolpaksi.

 

 

Muita vinkkipostauksia Thaimaan-matkalle beebelon kanssa:

Kuukauden reittisuunnitelma: ensin pohjoiseen road tripille, sitten etelään rantalomalle

Helsingistä Bangkokiin: vinkit 10 tunnin lennolle vauvan kanssa

Mae Hong Son Loop eli miten onnistua road tripissä vauvan kanssa

Mae Sariang ja miten nukkua vauvan kanssa matkalla

Vauvan syöttäminen Thaimaassa

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Onneksi olkoon nimimerkki LK! (jonka lemppari vauvan hygienian hoitoon liittyvä juttu on vaipanvaihto <3 )

Random.org auttoi arpomaan sinulle tämän Weledan Baby Kitin. Laita minulle sähköpostilla (juliathuren at gmail.com) yhteistietosi, niin pyydän laittamaan palkintoa tulemaan sinulle, toivottavasti ehtii jouluksi.

*

Tässä kun hygieniasta on tilaisuus vielä jorista, niin mulle tuli mieleen se, miten moni juttu on asenteesta kiinni. Silloin, kun meidän bebbeli oli niin pieni, ettei sen kynsiä saanut vielä leikata, mä tuskastelin ystävälleni Annalle, miten karsea se koko operaatio tulee olemaan. Annalla on pian kolmevuotias poika, ja hän tokaisi: "Mitä?! Sehän on kaikkein hauskinta hommaa! Meillä kynsienleikkaushetket on oikein semmonen ihana tuokio."

Sitten päätin, että no, miksen alkaisi pitää siitä. Ei se aluksi ollut helppoa, ja edelleen vaavelo rimpuilee, jollei sille anna toiseen käteen jotain kiinnostavaa, mutta olen päättänyt, että se on kivaa. Siitä on tulossa meille kiva pikku manikyyrihetki. Sitä paitsi aina niinä päivinä, kun leikkaan Alpun kynnet, ajattelen: "Eipä mennyt päivä hukkaan, sain sentään vauvan kynnet leikattua!"

 

 

Pages