Ladataan...
Juliaihminen

Veikkaan, että vain 1-vuotiaan lapsen kanssa tiivistä yhteiseloa viettävä ihminen pääsee kokemaan "sen tunteen", kun avaa lempparihuulirasvapurkkinsa, ja sen sisälle on tungettu kahden euron kolikko.

Ja myös "sen tunteen", kun avaa sitten toiseksi parhaan huulirasvapurkkinsa, ja sen pinta on täynnä noin 1-vuotiaan ihmisen sormen meneviä kraatereita.

Lapseni sabotoi minun huulien hyvinvointia! Ja nyt on sentään talvi, pakkanen ja huulet riekaleina!

Vanhemmuudella on hintansa! (Se hinta on alle viisi euroa, koska mun lempihuulirasvat ovat melko edullisia.)

 

Mitä teiltä on tuhottu viime aikoina? 

 

 

Lue myös:

Millaista on olla 1-vuotias?

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Lol! Mikään mun Insta Story ei ole koskaan tuonut näin paljon vastauksia kuin se, jossa kerroin, että olen alkanut haista. Siis ihan karsealta. (No niin, kaikki joita tällaiset aiheet iljettää, lopettakaa lukeminen välittömästi).

Mulla ei nyt ole suoranaisesti tapana kertoa niin paljon ruumiintoiminnoistani (öö en tiedä kenellä olisi), mutta nyt tulee aivan-liikaa-tietoa-avautumista. Pari kolme viikkoa sitten huomasin, että jo melko varhaisessa vaiheessa päivää mun kainaloista alkoi tumpsahtaa sellainen kissanpissan pistävä löyhkä. (Meillä oli lapsuudessa neljä kissaa, I would know.) Itse asiassa huomasin tämän ensimmäistä kertaa, kun olin katsomassa Star Warsia. Elokuvateatterin pimeydessä kauhukseni aistin, että kainaloihini oli muodostunut biologinen ase, joka saattaisi räjähtää koska hyvänsä. Pidin käteni visusti alhaalla, ettei viaton sisko-raasuni joutuisi kärsimään tomumajani eltaantuneesta ilmentymästä. Onneksi toisella puolella ei istunut ketään, se olisi johtanut maanpäälliseen hajuhelvettiin hänen kohdallaan.

Mutta sitten saastainen haju tunketui ruumiistani myös seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana. Kyse ei ole niinkään siitä, että hikoilisin paljon, vaan siitä, että hiki on alkanut haista. Epäinhimilliseltä. Eli siis eläimelliseltä. Eläimen virtsalta. Kokeilin vähän muitakin deodorantteja, mutta haisulius vain jatkui. Tämä on sairasta, sairasta!!!! 

Olen tottunut siihen, etten tavallisesti skunkkaile. En, vaikka olisin unohtanut laittaa deodoranttia tyystin. Mutta nyt. Minä, identiteetiltäni sulo-hikinen madam, olen yhtäkkiä muuttunut kadun naiseksi, joka on menettänyt kosketuksen yhteiskuntaan ja hygieniaan. 

Insta directissä lähetetyistä viesteistä paljastui, että tämä viheliäinen ongelma on käynyt muillekin. Tarinoita oli monenlaisia: Yksi oli alkanut skunkkailla vaihdettuaan johonkin eko-dödöön. Toisen hajut olivat villiintyneet, kun hän oli alkanut syödä jotain luontaistuotteita. Kolmannella kyseessä oli imetyksen aloitus, neljännellä lopetus ja viides uskoi siihen, että kun ihminen täyttää kolkkent, se vain alkaa haista. Yksi oli sitä mieltä, että haju kertoo kuoleman esiasteesta: yleensä ihmisruumis alkaa tuoksahtaa silloin. Oli toki myös onnistumistarinoita. Hajukausi oli tullut ja mennyt itsekseen. Yksi uskoi hajun olevan bakteerista peräisin ja kehotti pesemään kaiken kuudessakympissä. Alkoholipitoista deodoranttia suositeltiin, dödömerkin vaihtamista parin kuukauden välein suositeltiin ja roll onista suositeltiin vaihtamaan suihkeeseen. Myös todellista hikiliikuntaa ja stressitekijöiden poistamista pidettin hyvänä ratkaisuna.

Kukaan ei suositellut amputoimaan kainaloita, mitä itse pohdin apukeinoksi tähän saastaiseen hajuongelmaan. 

Nyt ollaan vielä pisteessä, jossa kukaan ystävistäni ei ole haistanut tai ainakaan maininnut haistaneensa mun eeppistä skunkkaduuraa. Mutta mitä jos käy niin, että totun tähän? Musta tulee sellainen kissanpissa-lady, jonka tulon tunistaa jo kauan ennen kuin minua näkyy.

Vai voiko tässä sittenkin olla kyseeessä se, että imperiumin dark side on penetroitunut mun sieluuni, kuten kävi Kylo Renille? (Emmehän voi tietää, skunkkaako hän, sitä ei elokuva paljasta.)

No. Nyt mun on pakko ehkä vaihtaa nuo mun alkoholittomat nössödödöt johonkin tosi stydiin deodoranttiin, jossa on alumiinia enemmän kuin pienessä kaupunkiautossa. Lisäksi täytyy pestä vaatteet kuudessakympissä ja sielu seitsemässäkympissä. Tästä hajusta on päästävä, keinolla millä hyvänsä.

 

kaikille maailman muille haisuleille, olkoon voima kanssanne! 

 

Kuvassa: Kesällä olin vielä eteerinen nainen, joka tuoksahti vain suloruusulta jopa kymmenen kilometrin lenkin jälkeen. Ne ajat on takanapäin.
 
 
 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA 
 
INSTAGRAMISTA TAAS VOI SEURATA JATKOA HAJUSAAGALLE
 
 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kirjoitin viime huhtikuussa postauksen, jossa puhuin siitä, miten mielestäni on ankeaa leimata meikkaava nainen epäfeministiseksi. Teksti kirvoitti pitkän keskustelun, jossa puhuttiin siitä, vaaditaanko naisia meikkaamaan, jotta nämä olisivat siistin näköisiä. Ja ennen kaikkea siitä, että jos nainen (eli minä) haluaa meikata, jotta hän tuntisi itsensä siistiksi ja hyvännäköiseksi, niin onko se ikään kuin epäfeministisen narratiivin toistamista.

Jäin miettimään tätä paljon. Itse asiassa niin paljon, että tein aiheesta jutun Trendiin. Älkää huoliko, se ei ole minämuotoinen juttu, jossa vielä toistaisin omat kantani meikkaamisesta, jotta pääsisin sanomaan viimeisen sanan. Sen sijaan haastattelin siihen erästä erittäin älykästä feministiä (eli Minjaa) ja hänen kosmetologi-sisko Meiju Koskelaa, tutkija Satu Lidmania ja Mira Eskelistä, joka on meikkaamisesta pitävä transnainen. He puhuvat siitä, millaisia ulkonäkövaatimuksia naiselle nykyään on, mikä niissä risoo ja miten asioita kannattaisi muuttaa.

Jutusta jäi käteen erityisesti kaksi mun silmiäni avaavaa tärkeää pointtia.

Ensimmäinen pointti on vähän vaikea ja akateeminen, mutta kerron sen nyt täällä, koska se ei kunnolla mahtunut juttuun:

Minjan hyvin esittämä pointti siitä, että on olemassa toimijuus ja rakenne, joita hän pyörittelee väikkärissäänkin. On nimittäin yksisilmäistä katsoa meikkaamista vain jommastakummasta näkökulmasta: Voidaan ajatella, että on vain yksittäisiä toimijoita, jotka tekevät itsenäisiä valintoja vaikkapa meikkaamisen suhteen. Tällöin kuitenkin unohdetaan se, että rakenteet, kuten kauneusteollisuus ja kulttuurimme asettamat normit, vaikuttavat valtavasti siihen, miten käyttäydymme ja miltä näytämme.

Toisaalta, jos taas puhutaan pelkästään rakenteiden vaikutuksesta, niin samalla unohdetaan, että myös yksilöllä on päätösvaltaa omaan toimintaansa. Rakenteet ja toimija ovat siis aina suhteessa toisiinsa.
”Pitää pystyä tiedostamaan rakenteet ja haastamaan ne, mutta en usko että pystyn kaatamaan niitä yksin. Jos jättäisin kainalokarvat ajamatta, niin tuskin patriarkaatti siitä murtuisi. Tosin se voisi olla ihan hyvää vittuilua patriarkaatille”, Minja sanoi osuvasti.

Toisin sanoen, kyllä minä tiedostan sen, että vaatimus naisen meikkaamisesta on täysin berberistä. Ja silti minä itse haluan nauttia meikkaamisestani ja koen silloin olevani paremman näköinen. Jos se on minulle itselleni tärkeää, niin ei kukaan oikein voi ylhäältäpäin tulla sanomaan, että nyt et tiedä omaa parastasi ja olet epäfeministinen.

Toinen tärkeä pointti tuli Mira Eskeliseltä. Hän sanoi olevansa onnekas, koska tykkää meikata. Näin on helpompaa tulla sukupuolitetuksi oikein vaikkapa kadulla. Mutta yhtä lailla kuin muutkaan naiset, niin eivät kaikki transnaiset välttämättä tykkää meikata. Ja tässä tulee se ongelma: Pakotetaanko transnaiset meikkaamaan, jotta he olisivat "todellisia" naisia. Tämä ajatus on inhottava, mutta myös osoittaa hyvin konkreettisesti sen, että edelleen naiseuteen kuuluu tietynlainen ehostautuminen. Kun Mira käy Transpolilla, hän muistaa aina ehostautua, jotta ihmiset varmasti sukupuolittavat hänet myös siellä oikein.

Näin ollen tullaan taas tähän, mitä yksi vieraileva kommentoija tässä postauksessa sanoi niin hyvin:

"Mulla on nyt meikki-/laittautumishommiin yksi ratkaisukeskeinen lähestymistapa: Nollatoleranssi toisten naisten (ja yhtälailla miesten) ulkonäköä koskevien valintojen ja tekojen arvostelulle. Ei meikkiä, liikaa meikkiä, tekoripset ja -kynnet, tekorusketus, säärikarvat - ihan sama! Kieltäydyn arvostelemasta tai kommentoimasta (ja torun omaa sisäistä ääntäni aktiivisesti jos se meinaa mainita jotain). Tämä ei ratkaise yhtään kysymystä lopullisesti mutta opettaa ehkä tytöilleni jotain suvaitsevuudesta ja yksilönvapaudesta sekä poistaa yhden turhan asian (tarkennan: toisten ulkonäkö) puheenaiheista."

Juurikin näin. Ja tämän huhtikuisen postauksen jälkeen olen noudattanut tätä periaatetta, ja helvete också se on kyllä vaikeaa. Siis niiiin vaikeaa. Mutta pikkuhiljaa mä alan pystyä siihen. Mun täytyy joskus tehdä tästä aiheesta oma postauksensa, koska oman mielen hallitseminen on yllättävän hankalaa, kun on kasvanut kulttuurissa, jossa koko ajan arvostellaan naisten ja miesten ulkonäköä.

Mutta juu! Menkää ja lukekaa koko juttu Trendistä, siinä on paljon hyvää settiä.

 

Kommentit aiheesta kiinnostavat edelleen, koska mulla ei ole mitään tarvetta sanoa viimeistä sanaa!
(Tuskin sitä edes voi sanoa kukaan.)

 

Lue myös:

Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTASSA

 

 

Share

Pages