Ladataan...
Juliaihminen

Luinpa taas erään mielenkiintoisen ajatuksen:

"Kiireettömyyden ja muistin, nopeuden ja unohtamisen välillä on salainen side", kirjoittaa Milan Kundera teoksessaan Kiireettömyys (1995).

Käytännön esimerkkinä tästä toimii käveleminen. Jos kävelet kadulla ja yrität yhtäkkiä muistella jotain asiaa, hidastat automaattisesti askeliasi. Sen sijaan jos mieleesi nousee joku kiusallinen asia, vaikkapa jotain typerää, jota sanoit keskustelussa, alat ajattelemattasi kiihdyttää vauhtiasi. "Aivan kuin haluaisi pääst kauemmaksi siitä mikä on vielä ajassa liian lähellä."

Tämä on hauska oivallus ihmisen käyttäytymisestä, ja pitää paikkansa. "Ihmiselämän matematiikassa tämä kokemus saa kahden alkeellisen yhtölön muodon: kiireettömyyden aste on suoraan verrannollinen muistin voimakkuuteen; nopeuden aste suoraan verrannollinen unoduksen voimakkuuteen."

Olen viime päivänä miettinyt tätä ja huomannut, että ilmiö näkyy käytännön arjessa niin, että jos mietin parin vuoden takaisia juttuja, muistan aina enemmän tapahtumia viikonlopuilta kuin arkiviikolta. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että arki on usein monotonista ja toisteista, jollon yksittäiset päivät eivät nouse esiin samalla tavalla kuin erityiset tapahtumat viikonlopuilta.

Mutta johtuu se myös siitäkin, että viikonloppuisin elän hitaampaa elämää. Elämän kivoimpina hetkinä ei ole kiire mihinkään, ja ne jäävät usein myös mieleen.

Toisaalta ei kaikkea voi tai pidäkään muistaa, enkä todellakaan ole sitä mieltä, että kiire olisi sinällään huono juttu. Mulla on arkipäivisin aina kiire johonkin, ja noin muutenkin. Mä juoksen aina metron liukuportaat sekä ylös että alas ja otan spurtin ratikkapysäkille. Kun on vähän kiire, elämässä saa enemmän aikaiseksi, ja sekin on iso arvo itselleni. 

Mutta sen mä olen huomannut, että jos viikossa ei ole yhtäkään päivää, jolloin ei olisi kiire tai aikaa satunnaiselle hengailulle ystävien kanssa, tulen välittömästi onnettomaksi. Jos kiire jatkuu pitkään, viikkoja, alan ajatella, että elämässä ei oikeastaan ole mitään järkeä. Että mitä tässä nyt huhkitaan, kun ei ole aikaa palkinnolle hyvistä saavutuksista.

Tästä syystä en myöskään oikein ymmärrä kiireellä ylpeilyä, ja yritän järjestelmällisesti opetella siitä pois. "Ai että tässä on nyt niin paljon tekemistä, etten ehdi tehdä yhtään mitään. Olen niin haluttu ja suosittu." Ärsyttävin hahmo on uhrin ja sankarin yhdistelmä. "Voi että minua poloista, on niin paljon hommia hoidettavana, että uuvun taakan alle, säälikää minua." Ja samaan hengenvetoon: "Olen uskomaton työn sankari, kun minä teen näin paljon asioita. Ihailkaa minua."

Krooninen kiire kertoo enemmän heikohkosta elämähallinnasta kuin siitä, että ihminen olisi muita etevämpi. Toisaalta se on myös hirveän inhimillistä, ja etenkin lapsen saamisen jälkeen kiirettä on pitänyt. Ja on tehnyt mieli saada osakseen sekä sääliä että ihailua, samalla kertaa. Sitä paitsi kyllähän minä nautin aika paljon kiireestä (joskaan jos jostain nauttii, niin siitä ei kuulu valittaa). Mutta kaikkein eniten nautin kiireettömyydestä kiireen jälkeen. 

Koska kyllähän joitain asioita pitää sitten jälkikäteen voida muistaakin.

 

Mikäs teillä on marraskuun lopun kiireen taso, tekeekö tiukkaa?

 

 

Kuvassa: Kakskerrassa, meidän vedesatamassa, ei ole juuri koskaan kiire

 

Lue myös:

Näin tunkeudut iäksi toisen päähän

Älä tee sitä vielä

Kostaminen on ihanaa (ja vaivalloista)

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen vihdoin ymmärtänyt, mitä hyvä verkostoituminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että tutustuu omasta mielestä kivoihin ihmisiin, viettää niiden kanssa aikaa ja sitten yhtäkkiä ne ylenevät johonkin johtotehtäviin tai tekevät siistejä juttuja, ja voilà, ihminen on upeasti verkostoitunut. Nyt, kolmen kympin oikealla puolella, ystäväni ovat alkaneet julkaista kirjoja, johtaa yrityksiä ja yletä asiantuntijatehtävissä. Ihan itsekkäistä syistä voin olla vain ja ainoastaan iloinen heidän puolestaan. Oikeastaan heidän menestyksensä sataa nyt myös minun laariin.

Joskus parikymppisenä koin paineita siitä, että "pitäisi tuntea oikeita ihmisiä". En tajunnut, että kyllähän mä tunnen juuri oikeita ihmisiä, eli sellaisia tyyppejä, jotka ovat mun mielestäni mukavia ja hauskoja.

Pointtina on siis se, että uusiin ihmisiin on hankala tutustua, jos ajattelee silmät kiiluen, että tuosta tyypistä on mulle hyötyä. Sellainen on jokaiselle osapuolelle kiusallista.

Ystäväni kertoi amerikkalaiskaveristaan, jonka verkostoitumissääntö on tällainen: Kun tutustut uuteen ihmiseen (vaikka työtapahtumassa), älä koskaan ensimmäisellä tapaamiskerralla mieti, mitä hyötyä hänestä voisi olla sinulle. Ei välttämättä kannata edes puhu kauhean syvällisesti mistään bisneksestä, vaan tutustua ihmiseen kokonaisuutena. Sitten vasta vaikkapa kolmannella tai neljännellä tapaamiskerralla voi tulla mieleen, mitä juttuja voitaisiin tehdä yhdessä niin, että molemmat hyötyisivät siitä.

Mun yksi vahva verkostoitumissääntö on myös se, että kohtele kaikkia ihmisiä kivasti. Okei, joskus saatan olla väsyneenä vähän ankea möllöttäjä, mutta silloin olen möllöttäjä joka suuntaan, en valitusti joillekin. On huvittavaa, kun jotkut ihmiset (yleensä mua paljon vanhemmat) ovat kohdelleet mua välinpitämättömästi tai surkeasti, ja sitten yhtäkkiä kun olen "todistanut olevani jotain" (no, en nyt tiedä olenko todistanut vielä olevani yhtään mitään), saankin osakseni ihan kivaa kohtelua. Tosin usein tällaisenkin käytöksen takana on silkka ujous, jonka mä olen epävarmana lorttona tulkinnut ylimielisyydeksi. "Miksei se moikannut!? Koska se haluaa esittää, että se ei tunne mua! Mulkvisti!" (Oikea vastaus: Koska mua ujostutti ja sitä ujostutti ja koska mä en myöskään moikannut sitä.)

Ja siis: mua edelleen ujostuttaa tosi usein mennä juttelemaan ihmisille. Juuri olin yhdessä tapahtumassa, jossa kelasin, että haluaisin puhua tolle kiinnostavalle tyypille, mutta en vain pystynyt. Ratkaisin tämän ongelman tietysti kommentoimalla myöhemmin hänen Insta Storyaan. Niin normaali ihminen tekee!

En tietenkään ajattele verkostoitumisen kannalta sitä, että kohtelen ihmisiä mukavasti. Ennemminkin ajattelen, että mulla on hyvä kotikasvatus ja on ihan luonnollista olla ystävällinen muille ihmisille. Kuuluu ihan normaaleihin kohteliaisuussääntöihin, että kaikkia tervehditään tasapuolisesti, kaikki otetaan keskustelussa huomioon ja kaikille hymyillään, ei vain niille, jotka ovat jollain mitta-asteikolla minua coolimpia. (Koska sellainen mitta-asteikkohan leijuu koko ajan ilmassa. Kyllä kyllä.) 

Ja vielä yksi verkostoitumissääntö! Mun kokemuksen mukaan kannattaa esitellä mahdollisimman paljon ihmisiä toisilleen eikä suhtautua keihinkään mustasukkaisesti. (Tai kuten nykyään kaikki sanovat, introta ihmisiä toisilleen, LOL!) Musta on kivaa pitää juhlia, joihin kutsun eri kaveriporukoita ja sitten vähän miksailla jengiä. Ai ai, tämän takia on syntynyt vahvoja ystävyyssuhteita, bisnesideoita, jopa avioliittoja ja vavveleita! (Otan toki kaiken kunnian näistä itselleni, etenkin niistä vauvoista.) 

Olisi vähän hurskastelua sanoa, että verkostoituminen on jotenkin pinnallista tai saatanallista. Juurihan mä kirjoitin pitkät pätkät työtapahtumissa minglaamisesta. Totta kai ihmisiin kannattaa tutustua ihan tarkoituksella, siitä on aina hyötyä niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työssäkin. Saa kutsuja kivoilta ihmisiltä kahville tai juhliin, hyvät keskustelut tuovat uusia ideoita ja hauskoille tyypeille voi ehdottaa yhteistyötä.

Tämän horinan pääpointti on se, että on paljon helpompaa ja paineettomampaa tutustua ihmiseen, kun on vilpittömästi kiinnostunut hänestä. Heti jos alan ajatella liikaa, mikä jonkun coolin tyypin status on, menen lukkoon ja ölisen vain jotain epäkiinnostavaa shaibulaa suustani. Mutta jos kelailen, että toi big boss on tommonen ihminen siinä missä minäkin, niin on paljon helpompi alkaa jutella toiselle. Ihan jo tästäkin syystä kannattaa nähdä kaikki ihmiset saman arvoisina, oli tyyppi sitten toimari, taikuri tai talkkari. Siitä on eniten hyötyä itselle. 

 

Tuleeko mieleen jotain hyviä verkostoitumistapoja?

 

Kuvat: Myös maireasti hymyileminen on hyvä tapa verkostoitua. Toki joku voi pitää vähän chacha-choochoona, kun vain hymyilee autuaasti ympäriinsä, mutta semmosta se on!

 

Lue myös:

Minglaamisen ABC

Ammatin kysyminen on tylsä aloitus

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mun (työhuone)kaveri Ronja Salmi kirjoitti Nyt.fihin hyvän kolumnin siitä, miten Facebookin ja Whatsapin ilmoitus siitä, että viesti on nähty mutta siihen ei ole vastattu, hiertää ihmissuhteita. Tämä on tuhannen tosi. Mä ahdistun siitä nähty-toiminnosta kamalasti, koska usein joku kysyy multa jotain aikatauluun liittyvää, ja sitten vastaaminen venyy, kun kalenteri elää niin paljon. Monesti myös ajattelen, että vastaan tuohon viestiin paremmalla ajalla ja kunnolla, ja sitten vastaaminen jää roikkumaan päiväkausiksi. Kyse ei siis ole siitä, että suhtautuisin välinpitämättömästi, päinvastoin, mä haluan vastata pieteetillä kivoihin viesteihin!

Toinen kammottava ilmiö, joka liittyy FB Messengeriin ja Whatsappiin (ja jopa tekstareihin), on viestihistoria. Nimittäin joidenkin ihmisten kohdalla on ihan jäistä, kun viimeisin lähetetty viesti näkyy kentässä.

Lievimmästä päästä on mun ja Tikin viestiettlyt. On tylsää, kun mä haluan lähettää jonkun lepertelyviestin, ja sitten edellisenä viestinä näkyy jotain "missä sä oikein viivyt!" tai jopa mun lähettämä valokuvan siivottomasta keittöstä (olen julma nainen, mutta olen yrittänyt vähentää tällaisten viestien lähettelyä!). Tämä vähän laitistaa tunnelmaa.

Pahinta ovat kuitenkin sellaiset ketjut, joissa viimeisin viesti on lähetetty vuosia sitten. Kun tässä on ollut Facebookissa jo kymmenen vuotta, niin historiaa on paljon.

Niistä voi tulla surullinen olo: hitto tuonkin tyypin kanssa olin näin läheinen ja kirjoittelin vaikka mistä, ja sitten ei yhtäkkiä moneen vuoteen enää kirjoiteltu yhtään mistään.

Tai ne voivat olla kiusallisia: onpa omituista laittaa eksälle joku kasuaali viesti jostain aiheesta ja huomata, että edellinen viesti on lähetetty kymmenen vuotta sitten, ja siinä ei ole ollut mitään kasuaalia.

Tai ne voivat paljastaa minun törppöyden: jotkut viestit ovat vain jääneet ikuisiksi ajoiksi vastaamatta, jolloin on melko noloa, jos pitää pyytää esimerkiksi palvelusta joltakulta.

Viestihistoria saattaa jopa johtaa siihen, että en vain sitten kehtaa lähettää jotain viestiä, kun mietin, että nyt tuo näkee tuon edellisen viestin ja tämä on hyvin konkreettinen muistutus siitä, mihin meidän välit jäivätkään.

Kyllä oli kuulkaa ennen parempi. Silloin pystyi kirjoittamaan viestin mustekynällä paperille, sinetöimään sen sukunsa vaakunalla ja lähettämään sen ratsumiehen tai korpin (riippuu elikö Game of Thronesissa vai 1700-luvulle sijoittuvassa elokuvassa) välityksellä yli maiden ja mantujen vastaanottajalle. Siinä ei paljon edellisiä viestejä murehdittu, vaan toivottiin, ettei keripukki tulisi ja veisi. Niitä aikoja kaipailen aktiivisesti.

 

 

Millaisiin vanhoihin viesteihin olette törmänneet tämän viestihistoria-ominaisuuden takia?

 

 

Kuvassa: Liekö siinä taas Negatiivinen norsu saarnaamassa tällä kertaa viestittelyetiketistä

 

Lue myös:

Anteeksi, en tainnut ymmärtää

Sovellusten tekijät tunkeutuvat pääsi sisään

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Pages