Ladataan...
Juliaihminen

En halua hypettää liikaa, sillä omalla kohdalla kirjoille osoitetut ylisanat aiheuttavat vastareaktion. Mutta sanon sen, että jos maailmassa olisi enemmän kirjoja, jotka olisivat kuin Syvien pohdintojen jaosto, lukisin luultavasti ihan koko ajan.

Juuri ilmestynyt Jenny Offillin kirjoittama teos tarjoaa ihania ja rehellisiä oivalluksia rakkaudesta ja parisuhteesta. Ja oikeastaan juuri sellaisesta parisuhteesta, joka minua kiinnostaa. Minua ei nimittäin ole hirveästi kiinnostanut sellainen girl meets boy kama enää vuosiin. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse seurustellut pian saman miehen kanssa kymmenen vuotta. Sen sijaan se, mitä tapahtuu sen onnellisen lopun jälkeen, on äärimmäisen kiinnostavaa. Ja siitä kirjoitetaan paljon vähemmän, koska se ei ole niin seksikästä ja siinä ei ole niin suuria tunteita kuin vastarakastumisessa. Vaikka omasta mielestäni siinä saattaa olla jopa kyseessä paljon suuremmat ja syvemmät tunteet. 

Offilin kirja on myös sellainen, että siitä tekisi mieli lukea kohtia ääneen koko ajan. Rakastin vaikka tätä kohtaa, joka kuvaa omaa vanhenemistani niin hyvin: 

Aiemmin hän pilkkasi niitä, ihmisiä joka kulkevat onnellisuuskarttoineen ja kiitollisuuspäiväkirjoineen ja kierrätetyistä autonrenkaista tehtyine kasseineen. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että vanhenemiseen liittyviin totuuksiin kuuluu pilkattavien asioiden jatkuva väheneminen, kunnes lopulta jäljellä ei ole mitään, minkä voisi täysin varmasti sulkea itsensä ulkopuolelle.

Tai tätä kohtaa, joka kertoo vanhemmuudesta:

Vaimo on myös vuosia sitten luopunut oikeydestaan itsetuhoon. Pikkuprintti synnytystodistuksessa, hänen ystävänsä sanoo. 

Kirja on myös hyvällä tavalla täynnä kummallisia intertekstuaalisuuksia, lainaillaan, sellaisia, jotka ennemminkin luovat tunnelmaa kuin kertoisivat mistään. Ennen kaikkea Offilistä huomaa, että hän on älykäs, lukenut ja ajattelee terävästi. Tulee mieleen vähän Siri Hustvedt, mutta ei missään tapauksessa samanlainen.

Jännintä on se, että kirjan tarina ei oikeastaan ole juuri mitään. Mennään yhteen, tulee lapsi, mitä seuraavaksi. Mutta kuten ehkä huomaatte, se ei ole se pointti. Suosittelen tätä ihmiselle, jotka tykkäävät kepeästä ja älykkäästä mutta samalla syvällisestä ja oikeastaan aika raskaastakin tekstistä. Suosittelen tätä ihan kaikille. 

 

*Sain kirja kustantajaltani eli Gummerukselta. 

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kävin tuossa Alpun kanssa katsomassa Ateneumissa Fantastico-näyttelyn, joka avattiin hetki sitten. Näyttelyssä esitellään tyylisuuntausta nimeltään maaginen realismi. Se syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Italiassa, ja vaikutti 1920- ja 1930-luvulla. Maalauksia yhdistää kiehtova, salaperäinen tunnelma, todellisuuden ja unen ristiriita ja sellainen uncanny-fiilis, eli on ikään kuin tuttua, mutta kuitenkin vierasta. Myös kovasti pitämäni sana unheimlich esiintyi teosten kuvauksissa. Se tarkoittaa suurinpiirtein samaa kuin uncanny, eli omituista ja vähän pelottavaakin. Hankala suomentaa!

Näyttely oli kiehtova, ja suosittelen ehdottomasti käymään nyt kesällä Ateneumissa. Myös lapsi piti näkemästään.

Tosin aluksi hänellä oli selvästi sellainen fiilis, että mitä jos maaginen realismi onkin liikaa hänen hauraalle sielulleen. Oli heittäydyttävä maahan toviksi. 

Näyttelyyn sisään päästyämme aloin kysellä Alpulta, mitä hän näkee kuvissa. 

"Äiti."

Entä tässä?

"Äiti."

Ja arvatenkin tässä?

"Äiti."

(Kyllä, selvästi samaa näköä.)

Myös:

"Äiti."

Mitä Alppu näet tässä?

"Tyyny."

No, eipä käynyt minulle ensimmäisenä silmään, mutta hieno tyyny siinä kieltämättä on. 

Entä tässä?

"Maito."

Jep jep!

 

Mutta juu! Menkää katsomaan, suosittelen. Fantastico! on auki Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

 

Lue myös:

Alice Neel ja rintojen anatomia

Lusitaan museoissa lapsen kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Haastattelin kulutustutkija Taru Lindblomia Trendiin (3/2018) siitä, miten instagram vaikuttaa meidän ruokailutottumuksiimme. Lindblomilla oli freesejä ja uusia näkemyksiä aiheesta, ja ne voi lukea nyt kaupassa olevasta Trendistä.

Itse jäin kuitenkin pyörittelemään Lindblomin kiinnostavaa huomiota siitä, miten eliitin kulttuurin kuluttaminen on muuttunut: Yleisesti on totuttu puhumaan korkeakulttuurista, jota eliitti kuluttaa ja rahvaan kulttuurista, jota muut kuluttaa. Korkeakulttuuriin on kuulunut esimerksikisi hieno kaunokirjallisuus, baletti, teatteri, klassinen musiiki, mitä näitä nyt on. Hienot ja ehkä vähän vaikeasti avautuvat kulttuurin tuotteet. Rahvaat taas ovat lukeneet chick littiä, katsoneet saippuaoopperoita ja käyneet katsomassa elokuvateattereissa romcomeja ja actioneja.

Nyt hommat ovat kuitenkin muuttuneet.

Nykyajan eliittiin kuuluu se, että pitää olla kiinnostunut oikeastaan ihan kaikesta vähäsen. Pitää tietää, mitä Syyrian sodassa tapahtuu ja mitä huumetta Jari Sillanpää on vetänyt. On coolia käydä nyökyttelemässä päätään kokeellisella jazz-keikalla mutta toisaalta myös osata laulaa karaokessa Anita Hirvosen De Va Kukku De -kappale. Olisi suotavaa innostua sekä horoskooppien lukemisesta että Higgsin hiukkasesta. Tosi-hipsteri on todellakin kärryillä tosi-tv-sarjan käänteistä.

"Valta tuntuu olevan niillä, jotka puuhaavat vähän joka tontilla. Mistään ei tarvitse tietää kauheasti mutta kaikesta vähän, tai vähintäänkin esittää kiinnostunutta", Lindblom sanoo. 

Mä tunnistan tämän täysin. Kaikesta pitää pitää. Jos ei pidä, on joko vain juntti tai sitten kyse on "rohkeasta ulostulosta". Sitten blogeissa kiertää tällaisia epäsuositut mielipiteeni -haasteita, joissa ihmiset paljastavat rohkeasti, että "minä en pidä teestä". Koska kyllähän nyt elämän menossa kiinni oleva ihminen pitää teestä, ja kaikesta muustakin nesteestä, mitä ikinä nyt voi suuhunsa kaataa.

Ongelma vain on se, että kaikki eivät pidä teestä, tai ole millään lailla kiinnostunut teestä. Eikä se ole mikään steitmentti. Se on ihan normaalia, koska ihmiset nyt pitävät ja ovat pitämättä tai kiinnostuvat tai ovat kiinnostumatta eri asioista. Mulle tulee vähintään kerran päivässä riittämätön tunne siitä, että olisi pitänyt olla kiinnostunut jostain kulttuuriknopista, mutta en kyennyt siihen. Mua harmittaa, etten ole ehtinyt katsoa Suomen Temppareita tai kykene oikeastaan tunnistamaan yhtäkään ensi kesän Flow-artistia. Mulla on semmonen olo, että olen täysin has been, kun ei vain ole aikaa, eikä suoraan sanottuna pienintäkään kiinnostusta johonkin Sammy Dee B2B Zip -nimiseen yhtyeeseen. (Okei, kun katsoin Flow'n artisteja, niin kyllähän mä niistä nyt tiesin aika monta, ja itse asiassa alkoi Vestan ja Paperi T:n takia kiinnostella koko festifaali.) 

Musta tuntuu, että mun ikään kuin pitäisi joko tietää tosi paljon vaikka musaskenestä tai sitten toinen vaihtoehto on sanoutua kokonaan musiikista irti  ja identifioitua joksikin "emmie enää pysy nuorten kotkotuksissa kiinni" -muijaksi, joka huutelee musadiggareille, että pitäkää kurja tunkkinne. En kuitenkaan halua tehdä kumpaakaan. Haluan olla kiinni ajassa, mutta en pysty olemaan niin kiinni ajassa, että olisin cool

No, tämä nyt ei ole mikään ongelma elämässäni, mutta mun mielestäni tämä ajatus siitä, että uusi eliitti on kaikkiruokaista, oli aivan sairaan hyvä huomio, ja auttaa mua asemoimaan itseäni tässä ajassa.

 

Resonoiko tämä yhtään?

 

Lue myös:

Epäsuositut mielipiteeni: en pidä muraaleista

Saippuaooppera pelastaa tyttövauvat

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Reitzin säätiön kokoelmat ja Taidekoti Kirpilä 

Mielestäni jokainen suomalainen ansaitsee elämäänsä töölöläismummun, joka asuu pompöösissä kattohuoneistossa mielettömillä näkymillä, kerää upeaa suomalaista taidetta ja jolla on kodin perällä valtava Steinway-flyygeli tai asehuone. Toisin sanoen: kaikilla pitäisi olla mahdollisuus vierailla silloin tällöin aidossa kulttuurikodissa.

Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että ihan jokaisella ei ole tällaista varakasta ja hienostunutta mummua (esimerkiksi itselläni ei ole), ja siksi on kerrassaan ilahduttavaa, että meillä jokaisella on kuitenkin pääsy tällaiseen töölöläiskotiin. Ilmaiseksi

Vierailtuani kahdessa ainutlaatuisessa taidekodissa Töölössä tulin siihen tulokseen, että ihan jokaisen kannattaa käydä jossain vaiheessa sekä Taidekoti Kirpilässä että Reitzin museossa.

Nyt vien teidät tekstin muodossa vierailulle näihin paikkoihin. Mikäli ette ole vielä näissä paikoissa vierailleet, uskon että pian löydätte sisimmästänne palavan halun päästä näkemään nämä oikeasti.

Taidekoti Kirpilä

Töölössä, Hesperian puiston laidalla on kaunis 1930-luvun kivitalo. Summeria soittamalla pääsee sisään, sitten hissillä ylimpään kerrokseen. Ovikellon soittaminen jännittää vähäsen, mutta palkitsee heti. Oven avaa ystävällinen museo-opas, joka toivottaa tervetulleeksi Taidekoti Kirpilään. Ota kengät pois, jätä takki naulaan, tule sisään ja nauti.

Vau. Ensimmäisenä vierailijan ottaa vastaan Helene Schjerfbeckin kaksi maalausta, Sepän tytär (1928) ja Måsse II (1943). Maalauksia on miltei lattiasta kattoon, ja aluksi tuntuu, että huoneita on silmänkantamattomiin. Ja onhan niitä, läpitalon asunto on yli 300 neliön kokoinen.

Reumalääkäri Juhani Kirpilä (1931 - 1988) asui täällä elämänkumppaninsa antiikkikauppias Karl Rosenqvistin kanssa kuolemaansa saakka. Hän oli todellinen taiteen rakastaja ja keräsi yli 500 teoksen kokoleman elinaikanaan. Kokoelma koostuu miltei kokonaan suomalaisista teoksista ja sisältää paljon myös modernia taidetta. Kirpilä testamenttasi kotinsa, kokoelmansa ja omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle, jotta kaikki pääsisivät nauttimaan hänen keräämästään taiteesta ilmaiseksi. Kirpilän kuoltua kodista vietiin paljon huonekaluja pois, ripustusta karsittiin hieman (Kirpilän aikana taidetta roikkui jopa ovenkarmien yli) ja paikkaa muokattiin yleisölle sopivaksi. Taidekoti avattiin kesäkuussa 1992, minkä jälkeen siellä on käynyt tuhansia ihmisiä vuosittain. 

Kirpilä ja Rosenqvist, eli Jussi ja Kalle elivät kiehtovaa elämää. Minua viehättää erityisesti se, että he järjestivät keväisin ystävilleen kaksipäiväiset Kastanjankukkajuhlat, ja olivat muutenkin vieraanvaraisia ja sosiaalisesti aktiivisia ihmisiä. Kirpilä ei kuitenkaan halunnut viettää aikaa erityisemmin taiteilijoiden kanssa, hän vain halusi ostaa taidetta heiltä. Kuvaavaa on, että hän ei esimerkiksi erityisesti halunnut, että Kulttuurirahasto jakaisi hänen nimissään stipendejä taiteilijoille, sillä "ei heidän ryyppäämistään tarvitse tukea". Mieluummin varoilla ostettaisiin lisää taidetta, ja tällä tavalla tuettaisiin taiteilijoita. Kotona ollessaan Kirpilä kuulemma vain istuskeli huoneissaan ja tuijotti hankkimaansa taidetta ihastuneena. 

On kiinnostavaa, että Taidekodissa vaiettiin pitkään Juhani Kirpilän homoseksuaalisuudesta. Taidekodin avaamisen aikaan tästä ei ollut vielä täysin neutraalia puhua, olihan homoseksuaalisuus poistettu sairausluokituksistakin vasta kymmenisen vuotta aiemmin, vuonna 1981.

Nyt ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja tämä näkyy upealla tavalla muun muassa siinä, että viime vuodesta lähtien Kirpilässä on alettu pitää kerran kuussa queer-opastuksia. Niissä opas Karoliina Arola avaa taiteeseen näkökulmia, joita ei perinteisessä taidehistoriassa ole huomioitu. Mukana on myös kiinnostavaa taustoitusta kulttuurihistoriasta.

"Seksuaalisuus määriteltiin identiteetiksi vasta 1890-luvulla, sitä ennen se oli vain tekoja."

Arola oli muutenkin ilmiömäinen opas. Siskoni Sofia (jonka kanssa kävin Kirpilässä) sanoi, että Arola oli itsekin kuin taideteos - tähän on helppo yhtyä. Hän kertoi mielettömällä intohimolla ja asiantuntemuksella eri teoksista. Niitä on tosiaan yli 500, joista noin 300 on näytillä, joten Kirpilä on paikka, johon on pakko palata - yhdellä kertaa sitä ei kykene sulattamaan.

Siellä on myös muita teemaopastuksia, esimerkiksi tänä keväänä muotia maalauksissa, kuolemaa teoksissa ja erilaisia muotokuvaopastuksia. Lisäksi siellä järjestetään konsertteja sekä Lasten sunnuntai, seuraava aivan pian, eli 8.4. Kannattaa katsoa tapahtumakalenterista tai fb-sivuilta.

Ja kuten sanottu, tämän kaiken herkun pääsee nauttimaan maksutta. Kiitos Juhani Kirpilä tästä lahjastasi maailmalle!

Reitzin säätiön kokoelmat

Etu-Töölössä, Eliten talon ylimmässä kuudennessa kerroksessa on niin ikään salattu helmi, jonka tunnelmaan voi uppoutua täysin. Reitzin museo on kuuluisan rakennuttajan Lauri Reitzin (18931959) perintö maailmalle. Hän oli menestynyt suurgrynderi, joka loi omaisuutensa tyhjästä rakennuttamalla Helsinkiin, etenkin Töölöön laadukkaita kivitaloja (niitä, joiden neliöhinnat huitelevat nykyään jossain 8000 eurossa). Reitz oli myös innokas taidekerääjä, ja maalaustaiteen lisäksi kokoelmasta löytyy posliini- ja hopeaesinekokoelma sekä asehuone, jossa on tietenkin aito haarniska. (Kyllä ihmisellä nyt oma asehuone on oltava.)

Museo on ollut avoinna yleisölle aina vuodesta 1972, ja siitä lähtien myös kodin taidekokoelmaa on kartutettu vuosittain. Perheen varat nimittäin säätiöitiin, ja omaisuuden tuotoilla voidaan tehdä hienoja taidehankintoja. Paikalla on aina oppaita, jotka pitävät intohimoisia kierroksia, ja joilta voi kysyä ihan mitä tahansa teoksista.

Olin haltioissani siitä, miten paljon hienoa suomalaista taidetta on saatu kerättyä näiden seinien sisään. On Albert Edelfeltiä, Aukusti Uotilaa ja Pekka Halosta. Kun monet Kirpilän teoksista ovat moderneja, niin Reitz keskittyy vahvasti kultakauteen.

Vielä enemmän haltioissani olin siitä, miten paljon naisten tekemää taidetta kokoelmassa on näytillä. Lauri Reitz osti vain sellaista taidetta, josta hän aidosti piti, joskin hän piti taidetta hyvänä sijoituskohteena. Hänen onnekseen hän piti sellaisten maalareiden teoksista kuin Maria Wiik, Amélie Lundhal ja Hanna Frosterus-Segerstråhle, jotka olivat pidettyjä taiteilijoita, mutta (yllättävää!) joiden teosten hinnat olivat matalampia kuin miestaiteilijoiden. Nykyään nämä ovat mittaamattoman arvokkaita.
 
Monista teoksista löytyy hienoista yhteiskuntakritiikkiä: Maria Wiikin Yksin kotona (1885) kuvaa sydäntäsärkevästi, miten pieni torpparinpoika odottaa kotona yksin, että perhe tulisi kotiin. (Erityisen sydäntä särkevän tästä teoksesta (alla) tekee se, että se näyttää hieman vanhemmalta Alpulta.)
 

Erityisen ilahtunut olin Helene Schjerfbeckin teoksista. Ne ovat niin kauniita ja monipuolisia, kuten tiedätte Schjerfbeckin teokset muuttuivat tyylillisesti, mitä vanhemmaksi maalari tuli. Esillä on esimerkiksi Ingrid Bergmanin aiemmin omistama Kalifornialainen sekä Tyttö punaisella sohvalla (alla), joka näyttää siltä kuin tyttö lööbaisi ja katsoisi padilta Netflixiä. (Se on maalattu 1882.)

Hopeaesineistä on mainittava Suomen ensimmäinen tunnettu kakkulapio vuodelta 1760 (upeaa!) ja asehuoneesta miekat, pistoolit ja keskiaikainen "sarjatuliase", eli jousi jolla pystyy ampumaan kahdeksan nuolta minuutissa. Tämän lisäksi kokoelmassa on Agricolan satoja vuosia vanha Se Wsi Testamentti, josta tiedän, että historianopettajasiskoni on syvästi vaikuttunut.

Erityisen viehättävää mielestäni on se, että huoneet on nimetty sen mukaan, mitä niissä on: Kustavilainen huone, Biedermeier-huone, sali, musiikkihuone. Aloin hekumoida ajatuksella, että nimeäisin oman asuntoni huoneita samalla metodilla. No, tällä hetkellä mulla voisi olla saarahelkalalainen huone, sillä hänen taidettaan mulla on seinällä.

Ja vaikka tänne tultiin katsomaan taidetta, niin yhtä paljon ihastuin huoneiden upeisiin tapetteihin, katon mielettömään kuviointiin sekä kauniisiin lattioihin ja mattoihin. Tällainen pieteetillä rakentaminen on toki vähintä, mitä kulttuurikodilta voi odottaa, mutta kyllä se silti ihastuttaa. Reitzin museojohtaja Jaana Cawén tiesi kertoa hauskan yksityiskohdan: Reitzillä oli tapana asennuttaa tällaisten isojen asuntojen ruokasalin pöydän alle nappula, jota jalalla painamalla rouva saattoi kutsua keittiöstä palveluskuntaa. Sellainen on yhä tämänkin asunnon entisen ruokasalin kohdalla, joskin nyt maton alla.

Verratkaa, sama malli, eri tekijä: Albert Edelfeltin Pariisilainen kaunotar (1874) ja Adolf von Beckerin Pariisitar (1882).

Molemmat taidekodit ovat auki sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Lisäksi ilahduttava tieto on, että Reitzin museosta voi tilata veloituksetta(!) aukioloajan ulkopuolella ryhmäopastuksia vähintään kymmenen hengen ryhmille. Aloin heti suunnitella sellaista, että kutsuisi hyvän ja kulturellin jengin kokoon, käivisi tuolla opastuksella ja menisi siitä hissillä alas Eliteen lounaalle. Tämä toimisi muuten nerokkaasti myös jonkun sivistyksen ihmisen polttariohjelmistona. Kirpilään pääsee myös opastetulle kierrokselle aukioloaikojen ulkopuolella, maksua vastaan.

Joka tapauksessa, kuten sanoin: nämä paikat ovat todellisia kulttuurikoteja. Voin koko sydämestäni suositella vierailemaan molemmissa, ei kuitenkaan samana päivänä, vaikka ovatkin alle puolen kilometrin päässä toisistaan. Niissä on niin paljon sulateltavaa, ettei sydän tai mieli kestä enempää yhteen päivään.

 

Taidekoti Kirpilä: Pohjoinen Hesperiankatu 7, 6. krs, auki ke 14–18, su 12–16



Reitzin säätiön kokoelmat: Apollonkatu 23 B 64, 6. krs, auki ke ja su klo 15
17

 

OLETTEKO KÄYNEET KUMMASSAKAAN?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Kuten olen monta kertaa jorinoinut, niin mielestäni ihmisen ei ole syytä elää vain viikonloppuja varten, vaan myös arki-iltoina on järjestettävä itselleen kaikenlaista huvitusta. Talvisin tämä huvitus on melko tarkoissa raameissa, koska puistoon ei voi juurikaan mennä ikiroudan takia ja kirjastoihin ei voi kokoontua, koska aina jostain tulee joku setä, joka alkaa äristä, jos 2-vuotiaalla on ollut ilon hetki elämässä. (Terveisiä vain sinne Vallilan kirjastoon setämiehelle, että ehkä ensi kerralla kannattaa mennä lukemaan lehteä johonkin muualle kuin lapsien leikkinurkkauksen viereen.)

Näin kodin ulkopuolella olevat vaihtoehdot ovat karsiutuneet kahteen: Mennään joko uimaan Mäkelänrinteeseen tai sitten johonkin taidenäyttelyyn. Jotta homma olisi inhimillistä, niin ensin käydään syömässä jossain. Tämä talvena Ympyrätalon Rosso ja Märskyn Uppopulla ovat tulleet tutuiksi. Mun lapsonen on niin kova viipottamaan ympäriinsä, etten jaksa viedä sitä useinkaan päiväkodin jälkeen minnekään ei-niin-lapsille suunnattuun paikkaan. Viikonloppuisin jaksan, kun mulla on energiaa katsoa sen perään.

Mä koen olevani tällä hetkellä urhoollinen kulttuurisoturi. Nimittäin käyn käytännössä aina katsomassa Kiasman, Emman, Hamin, Valokuvataiteen museon ja Ateneumin näyttelyt. Käyn, koska niissä mulle tulee inspiroitunut ja ihana olo, saan ajatuksia elämääni ja ylipäänsä on kiva tehdä jotain, joka ei ole ihan mun perus arkea.

Kulttuurisoturiksi koen itseni siksi, että tarmokkaasti roudaan tuota 2-vuotiasta mukanani. Mulla on nimittäin muutama kerta meinannut hermo pettää aika totaalisesti, kun on ollut vähän tilsuja. Taidehallin Egs-näyttelyssä Alppu villiintyi täysin ja juoksenteli ympäriinsä. Museovaksin silmät meinasivat pullahtaa ulos päästä. Mutta vielä pahempi oli Emman Meret Oppenheimin näyttely. Lapseen meni demoni. Se kikatteli, juoksenteli, kiljui riemusta ja heittelehti ympäri labyrinttinomaista tilaa, jossa taidetta oli esillä. Etenkin katosta riippuvat naruverhot olivat sellaiset, että niiden läpi oli vain mentävä uudestaan ja uudestaan tuulispäänä. 

Lapsi siis rakastaa museossa käymistä, mutta en usko että se johtuu niinkään hänen uskomattomasta kulttuurinnälästään, vaan siitä, että hän riemastuu siitä ahdingosta, johon minut onnistuu ajamaan, kun joudun jahtaamaan sitä ympäriinsä. Kaikesta päätellen ihmisen ei pitäisi käydä 2-vuotiaan kanssa näyttelyissä vaan vaikkapa odottaa siihen, että se olisi 3-vuotias ja vähän rauhallisempi (kuten ystävänsä Taimi on). 

Museoissa on vain semmonen ongelma, että juurikaan mihinkään ei saa koskea, koska muuten kaikki tuhoutuu täydellisesti. (Hahaha, kuulin, että Ateneumissa ei saa edes imettää keskellä huonetta, koska voi ruiskua nesteitä mittaamattoman arvokkaille taideteoksille. Tämä on siitä tietenkin harmillista, että vauvan imettäminen on loistava tapa saada itse katsoa sitä taidetta, kun lapsi kokee tyytyväisenä ruokakulttuurin elämyksiä.) Pienet lapset ja museot eivät oikein sovi yhteen.

Mutta mä laitan ne sopimaan, koska vaikka joka kerta rimpuilevaa lasta kaapatessani syliini ajattelen, että nyt en kyllä tule enää kiduttamaan itseäni tänne, niin jälkikäteen fiilis on kuitenkin mahtava. Näinpähän sentään Emmassa Oppenheimin pyörivän turkispyllyn, ja Taidehallissa Egsin hienot graffat. Vaikka en ehkä nähnyt kaikkea, enkä ehtinyt lukea kaikkia esittelytekstejä, niin kyllä mä silti sain sieluuni pienen kosketuksen taidetta.

Tunnen luonnollisesti suurta empatiaa muita näyttelyissä kävijöitä kohtaan, koska onhan se ikävää, kun tommonen riekkuva epeli häiritsee katselukokemusta, en todellakaan kiellä sitä. Mutta häiriköinnin uhallakin ajattelen, että näin lapsi ehkä pikkuhiljaa oppii siihen, että näyttelyissä käydään ja hampaita harjataan, ja sellainen on hyvää elämää.

Ja ai niin, kyllä näyttelyissä käymisestä on muutenkin iloa. Törmäsin esimerkiksi Taidehallin Egsin näyttelyssä suuresti ihailemaani kirjailija Riikka Pulkkiseen (!), joka kertoi lukevansa mun blogia (!!!!!). Tämä tieto korvasi kaikki vaksin (täysin ansaitut) huokailut ja mulkoilut, ja on lämmittänyt minua aina siitä lähtien. 

Eli taidetta kohti vain!

 

Lue myös:

Kun äiti näkee näyttelyssä vain rintoja 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Pages