Ladataan...
Juliaihminen

Ai että miten uskomattoman tyydyttynyt olo minulle tuli, kun Tiki linkkasi kesällä tämän Wall Street Journalin artikkelin. Jutussa osoitettiin tieteellisesti pointti, jota olen monet kerrat yrittänyt sanoa. Nykylapset eivät ole pilalla, vaan päinvastoin, nykylapset ovat parempia kuin me tai meidän vanhempamme olivat. (Näin vähän kärjistäen, hehe.)

Tutkimukset nimittäin osoittavat, että nykyajan lapset osaavat kontrolloida impulssejaan paremmin kuin aiemmat sukupolvet. Moni on varmaankin kuullut "vaahtokarkkitestistä". Testi tehtiin ensimmäisen kerran Stanfordin yliopistossa vuonna 1968 ja siihen osallistui 165 lasta, jotka olivat 3-vuotiaita. Kokeessa lapsi jätettiin yksin huoneeseen niin, että hänen eteensä laitettiin kaksi lautasta. Toisessa oli yksi ja toisessa kaksi vaahtokarkkia. Lapsille sanottiin, että aikuinen käy nyt tekemässä vähän hommia, mutta palaa heti jos lapsi soittaa kelloa.

Mikäli lapsi soittaa kelloa, hän saa syödä yhden karkin. Mutta jos lapsi ei soita kelloa ja odottaa aikuisen tuloa, hän saa syödä kaksi karkkia. Sitten aikuiset menivät peiliseinän toiselle puolelle katsomaan, nuoleskeliko tai söikö lapsi keksiä, vai pystyikö lapsi kontrolloimaan itseään. 15 minuutin kuluttua he palasivat.

Nykyään hoetaan, miten puhelimet ja pädit ovat turmelleet meidän lapsemme, ja lapsien pitää koko ajan saada pikavoittoja, eikä heillä ole keskittymiskykyä. Tällainen puhe on musta aina vähän ankeaa, kun ei ole suoranaisia todisteita siitä, että nykylapset olisivat jotenkin huonompia kuin aiemmat sukupolvet. Samalla nämä syytökset satelevat lasten vanhemmille, jotka selvästi "hoitavat hommansa niin surkeasti, että lapset vain päivät pääksytysten pelaavat laitteillaan eivätkä osaa enää edes leikkiä!"

Vaahtokarkkitesti on toista mieltä. Samaa testiä on tehty myös 1980-luvulla ja 2000-luvulla, ja on käynyt ilmi, että lasten kyky ja kärsivällisyys odottaa aikuisen takaisin tuloa on järjestäen kasvanut. 2000-luvulla lapset odottivat keskimäärin 7 minuuttia kauemmin kuin 1980-luvun lapset, ja 1980-luvun lapset keskimäärin 2 minuuttia kauemmin kuin 1960-luvun lapset.

Kokeet on pyritty tekemään niin, että lapset ovat mahdollisimman samanlaisista taustoista kotoisin, jotta tulokset pysyisivät vertailukelpoisina. (Itse asiassa kyse oli valkoisista, keski- ja yläluokan lapsista.)

Syitä sille, miksi testitulokset ovat parantuneet, saattaisi olla esimerkiksi se, että vanhemmat viettävät tilastollisesti nykyään enemmän aikaa lastensa kanssa. Jutun mukaan 1960-luvulla vanhemmat leikkivät lastensa kanssa ja opettivat heitä keskimäärin 36 minuuttia päivässä, vuonna 1998 sama luku oli 78 minuuttia. Toisaalta myös opettajat ovat paremmin koulutettuja, joten he osaavat opettaa 3- ja 4-vuotiaita paremmin. (Jutussa puhutaan nimenomaan Yhdysvalloista.)

Vaahtokarkkikokeesta on puhuttu paljon, ja tuolloin 1960-luvulla huomattiin, että ne lapset, joilla oli parempi itsesäätely, menestyivät paremmin myös aikuisena. He pääsivät todennäköisemmin yliopistoon. Tätä johtopäätöstä on kuitenkin kritisoitu paljon, sillä todellisuudessa lapsen tausta vaikuttaa sekä siihen, jaksaako hän odottaa vaahtokarkkia että siihen, pääseekö hän yliopistoon. 

Asetelma on vähän sama kuin taannoin uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan varhain, alle 3-vuotiaana päivähoidon aloittaneet lapset kouluttautuvat todennäköisesti pidemmälle kuin kotihoidossa olleet. Kausaliteetti ei ole selkeä, sillä tilastojen mukaan korkeakoulutetut laittavat lapsensa varhaisemmin päivähoitoon kuin vähemmän koulutetut, ja koulutusaste periytyy vahvasti myös Suomessa.

Tulin tästä vaahtokarkkitestijutusta kuitenkin hyvälle tuulelle. Nykyaikana vanhemmilla on niin paljon tietoa, resursseja ja taitoja olla hyviä kasvattajia, että uskon tämän päivän lasten voivan keskimäärin paremmin kuin koskaan aiemmin maailmanhistoriassa. Totta kai kaikissa ikäluokissa esiintyy myös vanhempia, jotka eivät ihan kykene siihen hommaan, mutta noin yleisesti ottaen vanhemmuus on elintason ja koulutustason myötä parantunut monella tavalla.

Tästä syystä pidänkin perusvanhempien syyllistämistä typeränä. Se, että meillä lapsi hengailee pädin ja Pikku Kakkosen kanssa ei tarkoita sitä, että hän tekisi sitä koko ajan. Ainakaan ei kannata hairahtua voivottelemaan, miten ennen oli kaikki paremmin. Koska ei ollut.

 

Mitkä asiat ovat mielestänne nykylapsilla paremmin kuin teidän lapsuudessanne?

 

 

Kuvassa: Kesälomalla sitä oltiin sivistämässä lapsen sielua ja näyttämässä hänelle, millainen on Suomen pisin silta, eli 1045 metriä pitkä Raippaluodon silta Vaasan edustalla.

 

Lue myös:

On turha syyllistää vanhempia puhelimen käytöstä

Pikkuvauvojen äitien tylyttäminen on vihoviimeistä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Raisa, Antti ja Frida viettivät aikaa meidän mökillä lomalla. Frida ja Alppu ovat olleet syntymästä saakka rakkaat viholliset, ja he viihtyvät yhdessä (paitsi silloin kun eivät). Meidän oleminen on ylipäänsä letkeää ja helppoa. 

Yksi asia, mikä olemista edesauttaa on, että tässä ystäväporukassa on luovuttu turhasta kursailusta. Minulta itseltäni on mennyt tällaiseen olotilaan pääsemiseen aika pitkä aika, mutta nyt kun tässä pisteessä ollaan, haluaisin levittää tätä kursailemattomuuden ilosanomaa kaikille.

Pointtini on: jos joku tarjoutuu auttamaan, otan avun vastaan hyvillä mielin, enkä ala enää soimaamaan itseäni, miten nyt sitä tässä ollaan taakaksi muille.

Etenkin Antilla on tapana arkisissa tilanteissa ottaa vastuuta Alpusta, katsoa sen perään, ottaa syliin ja leikittää sitä. Antti myös tarjoutuu usein ottamaan Alpun mukaansa Fridan luo leikkimään. Esimerkiksi ennen kesälomaa Antti pelasti minut taas yhtenä kaoottisena päivänä, kun piti saada sijoituskämpän remontti valmiiksi ja Alppu pyöri jaloissa. 

Ennen ajattelin, että onpa kiusallista, kun en varmaankaan koskaan "maksa tarpeeksi takaisin" tai miten meistä on kamalasti vaivaa, ja oi voi. Ollaan kuitenkin juteltu tästä ja tultu siihen tulokseen, että loppujen lopuksi homma on avun tarjoajan vastuulla. On hänen tehtävänsä varmistaa, ettei hän itse uuvu tai joudu näkemään kohtuuttomasti vaivaa. Ylipäänsä pitää voida olettaa, että aikuiset ihmiset tuntevat omat rajansa muiden auttamisen suhteen. 

Pahinta shaibaa on se, jos joku tekee palveluksia, ja sitten marttyroituu perään. Laittaa vaikka ruoat ja tiskaa ja sitten on ihan hiilenä ja droppaa kaikkien tunnelman olemalla kitkerä asiasta. Mieluummin ei kannata tehdä mitään kuin tehdä pitkin hampain. 

Kun kyse on kaveriporukasta, jossa ihmiset pitävät toisistaan ja haluavat toisilleen hyvää, palvelukset yleensä jollain keinolla tasaantuvat. Toki välillä mietin, että Alppu on ollut paljon enemmän hoidossa Raisan ja Antin luona kuin Frida meillä, mutta sitten pitää vain ajatella, että eivät ne tarjoutuisi uudestaan ottamaan lasta hoitoon, jos eivät jaksaisi. 

Monissa tilanteissa olen itse vaikka tosi kuormittunut, kun juoksentelen tuon rasavillin 2-vuotiaan perässä. Jos silloin saan hetken hengähdystauon, otan sen kyllä auliisti vastaan enkä enää todellakaan horise, miten emmienytkehtoo.

Jos joskus saan toisen lapsen, niin aion alusta pitäen pyytää ja vastaanottaa enemmän apua pikkujutuissa, kuten siinä että joku pitää minun vauvaa sillä aikaa kun haen kahvia tai käyn vessassa.

Ensimmäisen lapsen kohdalla oli jotenkin niin tärkeää, ettei vaivaa muita, kun kerran oon itte sen lapseni hankkinu! 

Etenkin silloin, jos joku tarjoaa apuaan, otan avun ilomielin vastaan. Sitten voi taas itse vastavuoroisesti pidellä muiden beebeleitä ja laittaa hyvää kiertämään. 

 

Oletteko kovia kursailemaan elämässä noin ylipäänsä?

 

Kuvat: Oli kyllä aivan taivaallista hengailla tällä porukalla mökillä. 

 

Lue myös:

Ei kannata erikoistua vaipanvaihtoon

Lista asioista, joita osaan nykyään arvostaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Istuskelen Vehmersalmella Tikin isän mökin tuvassa ja katselen ikkunasta avautuvaa järveä. Ylen ykkönen soittaa klassista radiosta, ja pian grillataan tofua ja ananasta. Alppu nukkuu yläkerrassa päiväuniaan. Olo on niin onnellinen kuin vain voi olla. Hyttysenpistot vähän kutittaa, mutta toisaalta niidenkin raapiminen on vain puoliksi ärsyttävää, toinen puoli taas on nautintoa.

Ollaan oltu nyt viikko tien päällä. Lähdin heti viimeisen työpäivän iltapäivänä Vihtiin ystäväni Anna-Kaisan morsiussaunaan, lauantaina samassa paikassa oli häät. Siitä suunnattiin Turkuun isosiskon kolmannen tyttären ristiäisiin. Kahden mökkiyön jälkeen suunnattiin Vaasaan. Pysähdyttiin matkalla Porissa lounaalla ja Kristiinankaupungissa ihan vain ihastelemassa vanhoja puutalokortteleita. Matka jatkui Mänttä-Vilppulaan, Siilinjärvelle ja nyt ollaan oltu täällä mökillä kaksi päivää.

On hassua, miten käytännössä olen unelmoinut tällaisesta elämästä jo vuosikymmenen. Ennen lasta minulla on ollut tapana reissata lomilla pitkällä. Kuuba, Intia, Kiina, Thaimaa, Myanmar, Tansania. Ajattelin aina tuolloin, että ”sitten kun minulla on lapsi, tutustun Suomeen, joten on parempi nyt tehdä näitä reppureissuja”. Vaikka ulkomaanmatkailu on tietenkin upeaa, niin osa minusta sitten kuitenkin näillä pitkillä ulkomaan reissuilla alkaa odottaa, että olisipa tämä jo ohi. Olisinpa jo kotona sohvalla katsomassa telkkaria ja omassa sängyssä köllöttelemässä. 

En voi sille mitään, mutta ulkomaanmatkailu on minulle henkisesti raskasta. Olen loppujen lopuksi aika herkkä ihminen, ja isot kokemukset saattavat aiheuttaa minussa myönteisten tunteiden lisäksi jonkinlaista selittämätöntä haikeutta ja jopa ahdistusta. Lisäksi ulkomaanmatkailu on myös fyysisesti raskasta. Nukun aina vieraissa paikoissa vähän huonommin kuin kotona, ja koska olen suorittajaluonne, matkoilla pitää kävellä noin 15 kilometriä päivässä, jotta saisi kohteesta kaiken irti.

Nyt kun minulla on tuo lapsi, on kaikki ”tekosyyt” olla vain Suomessa. Ja tätä reissua tehdessä olen huomannut, että Suomessa matkatessa en ollenkaan odota, koska pääsisin jo kotiin. Ollaan yövytty hotellissa, bed and breakfastissa sekä mökeillä, ja olen nukkunut paremmin kuin vauva (koska en ole heräillyt keskellä yötä vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa).

Ja vitsi että Suomi on kaunis. Täällä on aivan taivaallisia maisemia, järvi kimaltelee auringossa, mäntyjen jylhät rungot kasvavat vieri vieressä ja kirkuvan keltaiset pellot levittäytyvät Pohjanmaan lakeuksissa upeasti loistaen. Sinisen taivaan pilvet ovat kuin kultakauden maalauksia, on vain pakko ihastella.

En halua jeesustella, koska olen matkustanut elämässäni niin paljon. Avaan kuitenkin hieman matkustusajatteluani, sillä sitä on kysytty jonkun verran, muun muassa tässä postauksessa. Viime aikojen uutiset ovat taas nostattaneet ilmastoahdistusta, ja nykyään mietin oikeasti päivittäin, millaisen maapallon jätän tuolle pikku ukkelille ja hänen mahdollisille jälkeläisilleen. Tästä syystä lentäminen on alkanut tuntua yhä vältettävämmältä asialta. En ole ryhtynyt mihinkään radikaaleihin toimenpiteisiin matkustelun välttämiseksi, mutta olen tehnyt sellaisen häilyvän linjauksen, että ei esimerkiksi enää matkusteta joka vuosi lämpimään. 

Kun vielä viisi vuotta sitten piti päästä joka talvi aurinkoon, nyt olemme käyneet "enää" joka toinen vuosi. Ja kesällä matkustetaan vain silloin, kun ihan kamalasti tekee mieli. Ei lähdetä vain siksi, että ”nyt kun kerran on aikaa, niin lennetään Eurooppaan”, vaan reissataan vain silloin, kun matkustaminen tuntuu todella houkuttelevalta. Ei sitäkään lentämistä pysty tietenkään itselleen mitenkään legitiimisti selittämään, mutta ainakin tällainen itsensä rajoittaminen on askel parempaan. 

Selkeä suunta omassa ajattelussa on se, etten pidä ulkomaille matkustamista enää erityisen rohkeana, siistinä tai tavoiteltavana asiana, eikä kuvat palmun alla löhöilevistä ihmisistä aiheuta juurikaan kateutta.

En tietenkään millään tavalla paheksu tai tuomiste muiden lentämistä, ei mulla edes olisi varaa siihen (eikä muiden tuomitseminen nyt muutenkaan ole hyvä tapa kuluttaa päiväänsä). Luultavasti ensi talvena reissataan taas jonnekin, kun sellainen lämmön kaipuu ylittää ilmastoahdistuksen (kognitiivinen dissonanssi, krhm), kun viime talvi pysyttiin Suomessa. Katsotaan nyt.

Mutta palatakseni vielä Suomi-reissaamisen ihanuuteen: Kolmestaan perheen kanssa oleminen on ollut tosi ihanaa. Alppu selvästi nauttii siitä, että hän saa molempien vanhempien huomion. Aina kun Tiki käy edes ulkona sytyttämässä grilliä, Alppu alkaa heti kysellä: ”Missä iti on?” Se haluaa meidät ympärilleen hassuttelemaan ja kujeilemaan. Olen itse nauttinut tästä yhdessä lööbaamisesta valtavasti. On niin hauskaa käydä kolmestaan saunassa, soutelemassa tai museossa. Kun arjessa hommat menee usein niin, että Alppu on joko mun (ja mun ystävien) seurassa tai Tikin kanssa, niin tällä matkalla on koko ajan kaksi vanhempaa hoitamassa yhtä lasta. Tämä asetelma tekee kaikesta rentoa ja kivaa.

Pian matka jatkuu Imatran kautta Helsinkiin, sen jälkeen suunnitelmissa on löllyä Turun saaristossa meidän mökillä. Kesä Suomessa on maailman paras asia!

 

Kuluuko tämä kesä kotimaassa vai matkustatko muualle?

 

Lue myös:

Kaksi vuotta sitten tehtiin samanlainen Suomi-reissu

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tein muutama vuosi sitten sellaisen päätöksen, että pyöräillessä pysähdyn aina suojatien eteen silloin, kun jalankulkija aikoo ylittää sen. Sinällään tämä ei ole mikään vallankumouksellinen idea, koska myös Suomen liikennesäännöt sanovat, että näin kuuluu tehdä.

Olen kuitenkin huomannut, että tällä taktiikalla saa valtavasti hymyjä osakseen! Etenkin silloin, kun pyöräilen Kauppatorin viertä, ja turistit ovat ylittämässä pyörätietä, niin pidän oikein kunnia-asiana sitä, että pysähdyn ja annan heidän mennä ensin. Sen sijaan silloin, kun pyöräilijät tulevat lujaa ja oikein soittavat kelloa suojatietä ylittäville hölmistyneille turisteille, minuun iskee turhautuminen:

Miettikää nyt herran tähden, mitä tuollainen rimputtelu tekee meidän Suomi-brändille!!!!!!!!!!!!!

Menevät turistit vielä kotimaihinsa ja sanovat ystävilleen, ettei Suomeen kannata matkustaa, kun siellä vaan kelloa rimputellaan suojatiellä viattomalle jalankulkijalle. Eivät tule sen jälkeen isoina turistilaumoina pyörimään Kauppatorille kalakukkoa ostamaan (koska jostain syystä olen nähnyt Helsingin kauppatorilla tätä myytävän). Menee siinä kuulkaa meidän kansantalous aivan tappiolle, tulee kestävyysvaje eikä virtaa lainkaan ulkolaisen rahaa tänne meille. Millä sitten kustannetaan puistoruokailut ja taidehankinnat Emmaan?!!! Kysynpä vain!!!

Että parempi miettiä sen kellon kanssa, jos ette halua, että maamme ajatuuu konkurssiin ja me kaikki joudumme mieron tielle!!!

Mutta itse olen kunnon kansalainen, pysähdyn ja annan ihmisen kulkea tien yli, kuten hänen kuuluukin saada tehdä. 

Ihan vain tuli mieleen kertoa.

 

Kai maar tekin pysähdytte suojatien eteen pyörinenne ja etenkin autoinenne? (Ja mietitte samalla kansantalouttamme.)

 

Lue myös:

Äijäs se siellä kävi (rimputtelu on muuten porttiteoriani mukaan portti muille kadulla huutelemiseen)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Viimeiset päivät ennen Alpun loman alkua se sairastui kesäflunssaan ja oli kotona pari päivää. Tämä tarkoitti sellaista raivostuttavaa kitinä-ääniraitaa, joka pyöri taustalla taukoamatta. Hoin koko ajan itselleni, että pikkuisella on paha olla ja siksi sitä itkettää. Mutta välillä, kun se ei suostunut juurikaan syömään, halusi vain juoda maitoa, uikuttaa ja katsoa Ryhmä Hauta, mulla alkoi mennä hermo. Ylipäänsä mulla on nyt viime aikoina ollut pinna lapsen kanssa käsittämättömän kireällä.

Ukkelilla on uhmaikä, ja se on täysin luonnollista. Ei mitenkään erityisen paha tai raskas, mutta uhmaikä kuitenkin. Ja se ajaa minut välillä aivan hulluuteen. Tiki lähti ystäviensä kanssa viikonlopuksi mökille, joten mä olin lapsen kanssa kahdestaan (tai no, oltiin Turussa ystävien kanssa, mutta pointti on, että vastuu lapsesta oli täysin minulla). Hermo kiristyi ja kiristyi, ja lopulta teki mieli vain karjua joka asiasta lapselle. Esimerkiksi silloin, kun se heitti yhtäkkiä molemmat kenkänsä keskelle lasten kahluuallasta. Ja kerran karjuinkin (mutten siitä kahluuallasepisodista, koska se mua sitten kuitenkin vain nauratti).

Maanantaina tehtiin vahdinvaihto. Tiki otti Alpun ja lähti sen kanssa Tampereelle ja minä sain lähteä Helsinkiin yksin ja olla monta päivää yksin. Tuntui kuin valtava taakka olisi vierinyt pois hartioilta. Junassa matkalla Turusta Helsinkiin vain nautiskelin siitä, ettei mun tarvitse olla kenellekään mitään juuri nyt.

Tämä yksin vietetty aika on ollut suoraan sanottuna henkireikä. Miltei itketti ilosta, kun saavuin kotiin, ja siellä oli käynyt siivooja. Sain ihan rauhassa vain olla. Makoilin sohvalla, söin vanukasta ja katsoin Netflixistä Sinkkuelämää ilman, että sitä ennen olisi pitänyt ottaa nukutustaistelu lapsen kanssa. Aamulla herääminen tyhjässä kodissa tuntui taivaalliselta. Jos rehellisiä ollaan, en kaivannut myöskään Tikiä yhtään. En ole pitkään aikaan saanut olla kotona yksin noin pitkää aikaa. 

Joku kysyi mun edellisessä pikku mussutuksessani ihan hyväntahtoisesti, että jos lapsesta niin kovasti haluaa lomaa, niin uskaltaako sellaista hankkiaka ollenkaan. Tämä oli ihan relevantti ja hyvä kysymys. Toisaalta luin myös Kauppalehdestä taannoin kolumnin, jossa kolmekymppinen miestoimittaja kertoo, miten "lapsiperhe-elämä on brändätty Suomessa huonosti". "Syntyvyyden kannalta toimivampaa olisi varmaankin, jos julkisessa keskustelussa korostettaisiin, miten lapsi ei välttämättä muuta kaikkea ja elämä jatkuu", hän kirjoittaa.

Tämä kolumni aiheutti minussa suurta suurta raivoa, koska siinä oletetaan, että olisi joku taho, joka haluaisi brändätä lapsiperhe-elämää jollain lailla. Ikään kuin lapsiperhe-elämä olisi samanlainen myyntituote kuin matka Aasiaan, jonka voisi kaupata dink-talouksille. Kuka tämä taho sitten oikein olisi? Olen ennenkin puhunut tästä, mutta mielestäni on käsittämätön ajatus, että olisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän vastuulla suostutella muita ihmisiä hankkimaan lapsia ja perustamaan perhettä.

Ikään kuin tällainen puhe, jota minä nyt tuotan, eli kerron miten raskasta edellisviikko lapsen kanssa oli, olisi jotenkin epäisänmaallista, koska näin saatan vaikuttaa johonkuhun niin, että tämä ei sittenkään hanki lapsia, koska ajattelee, että se on raskasta. (Enkä aio edes puhua siitä seikasta, että ei lapsettomuus nyt oikeasti mistään brändistä johdu, vaan kyse on paljon monisyisemmästä asiasta, josta on tehty kiinnostavaa tutkimustakin juuri. Pakko ehkä palata aiheeseen myöhemmin.)

Mielestäni olisi vain falskia joko ylistää tai haukkua lapsiperhe-elämää. Minä teen molempia, koska lapsiperhe-elämääni kuuluu paljon upeita ja paljon paskoja juttuja. Voin aivan kirkkaasti sanoa, että lapsen saaminen on heittämällä kivoin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapsen saatuani olen paljon onnellisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Lapsi tuo elämääni sellaista sisältöä ja merkitystä, jota en voinut edes kuvitella saavani. Voisin helposti listata vaikka sata ihanaa asiaa lapsen saamisessa, listalta löytyisi esimerkiksi se, kun lapsonen tulee pyytämään kikatellen, että leikitään lentokonetta tai nostaa pippistään ja sanoo: "Hyvää päivää." 

Mutta koska asiat eivät ikinä ole mustavalkoisia ja joko tai, niin totta kai minun pitää saada ommoo lommoo lapsesta. En minä jaksa tehdä mitään muutakaan asiaa 24/7, olivat ne sitten kuinka ihania juttuja tahansa, tyyliin nukkua, syödä jokirapupitsaa, katsella televisiota, makoilla auringossa... Ei ole mitään yhtä lapsiperhe-elämää, jota voisi brändätä, kun ihmiset ovat niin erilaisia muutenkin. Se on sama kuin sanoisi, että "elämä pitäisi brändätä paremmin". Että juu kyllä tämä elämä on ihan mukavaa, välillä on vähän vaivalloista ja joutuu käymään töissä ja harjaamaan hampaita, mutta kyllä minä silti ihan suosittelen, uskoisin olevani onnellisempi kuin silloin kun en ole elossa (!???).

Että juu, ei tässä nyt kauheasti mietitä Suomen syntyvyysvajetta samalla, kun omasta elämästä kirjoitetaan tänne internetin syövereihin. Ei ole brändityöryhmää tässä taustalla, ei meikata pois "Raision kokoisia silmäpusseja" (mulla ei tosin ole koskaan ollut lapsen takia mitään uniongelmia) eikä vihjailla lapsettomille ihmisille, että "koskas sinä hankit lapsen" (koska asia ei kuulu minulle, ei kiinnosta minua ja tuollainen puhe on äärimmäisen epäkohteliasta, kuten Nata ansiokkaasti sanoi)

Kun lapsi sitten saapui isänsä kanssa kotiin, sen pelleilyt, uhmailut ja muut pikku kujeilut eivät ärsyttäneet minua enää yhtään, enkä oikein edes saanut enää kiinni, mikä niissä niin kovin vielä viikko sitten kismitti. Mutta sellaista se elämä on, välillä tarvitsee taukoa aivan kaikesta. Nyt olen valmis aloittamaan neljän viikon lapsiperhelomani, täysin rentoutuneena ja syvästi onnellisena!

 

Lue myös:

Kahvilaperheen terveiset

Useimmiten valitsen nauraa

 

Kuvat: Ystävien kanssa vietetyltä Turun-viikonlopulta, jolloin pinna oli lapsen takia kireä, mutta muuten elämä oli hyvää.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages