Ladataan...
Juliaihminen

Mulla on tapana vähän ärsyttävyyteen asti hokea puheissani sitä, että oma etuoikeutettu asema pitää tiedostaa. Välillä ihmiset kysyvät, että mitä hyötyä tästä niin kuin on. Ja kyllä mä sitä itsekin välillä mietin, että missä menee raja sellaisen "minä olen niin pyhä ja hieno ihminen, että täällä vain kaiket päivät tiedostan asemaani" ja siinä, että tiedostaminen ei ole vain hurskastelua vaan näkyy puheissa tai teoissa muutenkin.

No, yksi kohta, missä se raja menee, on tämä.

Annamari Sipilä kirjoitti viikko sitten sunnuntain Hesariin (15.10.) kolumnin otsikolla "Suomalainen masokisti asuu kanakopissa – ahdas asuminen on häpeäksi Suomelle". Mä olen vuosia fiilistellyt Sipilän purevia ja feministisiä tekstejä, mutta nyt viime aikoina mun on tehnyt mieli sanoa Sipilälle, että tiedostapa nyt kuule vähäsen etuoikeutettua asemaasi. 

Toki tämän kolumnityypin pointti on olla humoristinen ja liioitteleva, sehän siitä tekee hauskan. Mutta samalla kolumnin pitää kuitenkin perustua aitoon mielipiteeseen, muuten siinä ei olisi enää mitään järkeä.

Sipilän mielestä on pöyristyttävää, että Suomessa asutaan niin ahtaasti verrattuna muuhun Länsi-Eurooppaan. Koiriakaan ei asuteta niin ahtaasti kuin Vantaalla nyt rakenteilla olevaan kerrostaloon. "Suomessa kaikkien asuntojen keskimääräinen huoneistoala on 79,9 neliömetriä. Kaikissa muissa Pohjoismaissa keskipinta-ala on reilusti yli sata neliötä", Sipilä kirjoittaa paheksuen. 

Nyt sitten se tiedostamisosuus.

Ensinnäkin, eivät opiskelijat välttämättä valitse asua ahtaasti. Opiskelijoilla ei ole rahaa asua leveämmin. Helsingissä on kallista asua. Sama pätee myös muihin kansanryhmiin. Meidän perhe asuu mun kaveripiiriin nähden todella leveästi: Meidän kolmella hengellä on 78 neliötä ja me asutaan Helsingin kantakaupungissa. Tämä on luultavasti suurin koti, mihin mulla tulee olemaan varaa. Kyse on prioriteettivalinnasta. Mä yksinkertaisetsi haluan, että pystyn kävelemään kymmenessä minuutissa kahvilaan, lapsen päiväkotiin tai töihin.

Se tekee mun elämästä huomattavasti parempaa kuin se, että mulla olisi kaksikymmentä lisäneliötä käytössä. Mä tiedän mainiosti, että vajaalla 400 000 eurolla saisin todella mässyn omakotitalon pihoineen vaikkapa jostain kehyskunnasta mutta mä en halua. Eikä moni muukaan halua. 

Kun vähän ränttäsin aiheesta viime sunnuntaina Insta Storyssani, sain monilta kaupunkilaisnaisilta viestejä. He kertoivat, että heti kun he tulivat raskaaksi, suku ja tuttavat alkoivat kysellä ja esittää vaatimuksia siitä, että "nyt muutatte siitä kantakaupungin kaksiosta omakotitaloon, ei noin voi asua vauvan kanssa".

Nyt tulee newsflash: Kyllä voi. Vauva on syntyessään noin 50-senttinen otus. Kyllä se ihan mahtuu siihen kaksioonkin.

Alpulla on nyt oma huone, mutta se ei tee siellä mitään muuta kuin nuku. Siellä on sen lelut ja vempeleet, mutta ei se siellä jaksa olla, se haluaa olla meidän kanssa keittiössä ja olohuoneessa. Sitä paitsi musta tuntuu, että jos meillä olisi enemmän neliöitä, mä täyttäisin ne aika pian ylimääräisellä kamalla.

Toinen juttu, mikä mua tässä kolumnissa ärsytti, oli se, että Suomessa on ihan erilaiset lämmityskustannukset kuin vaikka jossain Espanjassa. Täällä on kylmä talvisin. Musta on todellinen ympäristöteko asua pienesti (ellei sitten rakennuta vaikka maalämpöä omakotitaloonsa, kuten äitini ja siskoni ovat tehneet), koska näin lämmitykseen ei tarvitse käyttää niin paljon energiaa.

Hyvä otsikko kolumnille olisi: Suomalaiset asuvat tiiviisti ja ympäristöystävävällisesti – asuminen on kunniaksi Suomelle".

Ylipäänsä mä en tajua, mikä pointti on vaatia ihmisiä asumaan leveämmin. Yhtä hyvin voisi vaatia, että "kaikkien pitäisi käyttää mustia takkeja, värikkäiden takkien käyttäminen on häpeäksi Suomelle" tai "mikseivät kaikki syö päivittäin lihaa, se on hyvän makuista". Joo, edelleen ymmärrän, että tuo häpeä-juttu on liioittelua ja hauska sipilämäinen tehokeino, mutta tässä asiassa mun huumorskani ei nyt taipunut niin pitkälle.

Jos itsellään on varaa tehdä jotain, niin ei kannata taivastella, että mikseivät muut valitse samanlaisia kulutustottumuksia kuin minä. Välillä kannattaa tsekata omat etuoikeudet, se on ihan terveellistä.

 

Minkä kokoisessa asunnossa sinä asut? Oletko tyytyväinen?

 

 

Kuvassa: Lauttasaaren sillalla fiilistelemässä syyskuussa. Tämä kuulostaa vastenmielisen hipsteriltä, mutta suhtaudun kaupunkiin kakkosolohuoneena, joten mun kodin ei tarvitse olla megalomaanisen kokoinen.

 

Lue myös:

Tunnista etuoikeutettu asemasi. Käyttäydy sen mukaan

Kokeile kaupunkia lastenvaunullisen näkökulmasta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTASSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mun mielestä ehdottomasti yksi vaikeimpia tällä hetkellä julkisessa keskustelussa pyöriviä aiheita on kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio. Se on aivan sairaaaaaan hankala homma. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varovaisemmaksi mä tulen. On monia asioita, joita olisin voinut tehdä (ja teinkin) vielä vuosi sitten, mutta joita en enää todellakaan nyt tekisi:

- Ripustaisi kotiini roikkumaan jostain krääsäliikkeestä ostettua unisiepparia

- Pitäisi Indiskasta ostettua Buddha-patsasta telkkarin vieressä (terveisiä mun opiskelijakämpästä!)

- Laittaisi bindiä otsakoristeekseni, koska se on niin cool

- Kehystäisi lapseni seinälle söpöä julistetta eskimolapsista

- Asettaisi intiaanipäähinettä päähäni suorassa tv-lähetyksessä (tai missään muuallakaan)

Kulttuurinen omiminen tarkoittaa sitä, että hallitsevan kulttuurin edustaja ottaa käyttöön vähemmistökulttuurin osia, vaikkapa vaatteita tai asusteita, yleensä väärässä yhteydessä ja niin, ettei alkupeärisestä kulttuurista tiedetä juuri mitään, eikä varsinkaan olla kiinnostuttu ottamaan siitä selvää.

Tässä ei ole kyse vain vaatteista tai kodin sisustuksesta vaan ihan puhtaasta syrjinnästä. Useimmat vähemmistöjen edustajat, kuten monien maiden alkuperäiskansat, eivät edelleenkään ole tasavertaisessa asemassa valtaväestön kanssa. 

Koska minä kuulun Suomessa valtaväestöön, minun voi olla todella vaikea ymmärtää, miltä tuntuu, kun joku tulee ja pöllii kulttuurista jonkun osan ja käyttää sitä hubaillakseen vaikka kännissä festareilla, naamiaisissa tai ihan vain ulkonäkönsä somisteena siksi, että se on "just nyt trendikästä". 

Siihen ei auta, että sanon ylimalkaisesti, että mielestäni intiaanipäähine on "hieno visuaalinen elementti" tai että minähän tässä kunnioitan Amerikan alkuperäiskansoja. En kunnioita. Siihen ei auta myöskään, että sanon minulla olevan "paljon Somaliasta kotoisin olevia ystäviä, joiden mielestä tällainen on tosi hauskaa läppää". Voi olla että on, voi olla että ei ole, mutta eivät he voi antaa kenellekään lupaa kertoa rasistisia vitsejä. Siihen ei todellakaan auta se, että alan mussuttaa siitä, että "kaikenlaisia mielensäpahoittajia täällä sitä taas on liikkeellä" ja että "minun ilmaisuvapaus on nyt tässä pahasti uhattuna".

Pari syytä, miksi kulttuurinen omiminen on huono homma:

Eurooppalaiset ovat vuosisatoja riistäneet eri alkuperäiskansoja: Amerikoissa intiaaneja, Australiassa aborginaaleja tai Pohjoismaissa saamelaisia. Alkuperäiskansojen tavoille, kulttuurille, uskonnolle ja kielelle on naurettu, niitä on häpäisty ja tehty täysin näkymättömäksi. Nyt sitten nämä yhtäkkiä kelpaavatkin meidän muotikuvastoon. Vaikka juuri minä yksilönä en ole käynyt 1960-luvulla kieltämässä saamelaisia puhumasta omaa kieltään, niin minulla on silti vastuu nyt kunnioittaa heitä ja heidän kulttuuriaan.

Myös raha on iso ongelma. Yleensä feikkien rihkama-asusteiden tuotot eivät todellakaan mene alkuperäiskansoille, vaikka myytävä esine on syntynyt heidän kulttuurissaan. En aiemmin edes tiennyt tätä, mutta haastateltuani saamelaisen kulttuurin opettaja Sigga-Marja Maggaa Oulun yliopistosta, kävi ilmi, että saamelaisten kielessä ei ole olemassakaan mitään "neljän tuulen lakkia", vaan se on turisteja varten keksitty termi, jolla voidaan myydä rihkamaa.

Sanoin alussa, että kulttuurinen omiminen on vaikea aihe. Se on! Koko termi ja aihe on suomalaisessa keskustelussa niin uusi, ettei kukaan oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mitä se on ja mitä ei ole.

Jopa (Suomessa koko termin kunnolla läpi lyönyt) Koko Hubarakin kirjoittaa Ruskeissa tytöissä (2017) rap-musiikkia käsittelevässä luvussaan:

"Sen lisäksi, että hiphop on minulle laastari ja sanasto, se on myös appropriaatiota. Vaikka hiphop on minulle keino yrittää rakastaa ja ymmärtää itseäni, eikä keino vain vihata itseäni ihan vain vähemmän, se tulee aina olemaan lainattua ja siksi se tulee aina jäämään etäiseksi."

Tällä Hubara tarkoittaa sitä, että vaikka hän ihailee, kunnioittaa ja rakastaa hiphoppia, rap-kulttuurin juuret ovat pohjimmiltaan "brutaalisti irti revittyjen, Afrikasta Yhdysvaltoihin kuljetettujen orjien suullisessa historiassa, esi-isien shoutouttaamisessa ja kaipuussa kotiin ja vapauteen". Ja koska Hubaran tausta ei ole tällainen, hiphop-kulttuuri ei ole pohjimmiltaan hänen kulttuuriaan.

Mikä on kulttuurisen omimisen ja lainaamisen ero? Onko ok fiilistellä mahtavaa räppiä, tatuoida kauniita kiinankielisiä merkkejä käteensä, pukeutua Ruisrockiin leihin tai harrastaa afrotanssia? Onko ok, että mulla on edelleen kirjahyllyssäni Tansaniasta suoraan tansanialaiselta käsityöläiseltä ostamani eebenpuupatsas, joka esittää afrikkalaista naista? Mä en tiedä. Mä vasta opettelen.

Mutta sen mä tiedän, että näissä asioissa en todellakaan lähde mussuttamaan kenellekään, että "sinä loukkaannuit väärin perustein". Ja pyrin varovaisuuteen, koska hyvin etuoikeutettuna ihmisenä se on vähintä, mitä minä voin tehdä.

 

Millaisia ongelmia olette kelailleet kulttuurisen omimisen suhteen?

 

 

Lue myös:

Näin saat yhdellä kysymyksellä ihmisen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi

Tunnista etuoikeutettu asemasi. Käyttäydy sen mukaisesti

Perustavanlaatuinen ylemmyys

Lue myös Emmi Nuorgamin hyvä teksti:

Mistä puhumme, kun puhumme saamelaisten oikeuksista?

 

 

// JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA //

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kirjoitin viime huhtikuussa postauksen, jossa puhuin siitä, miten mielestäni on ankeaa leimata meikkaava nainen epäfeministiseksi. Teksti kirvoitti pitkän keskustelun, jossa puhuttiin siitä, vaaditaanko naisia meikkaamaan, jotta nämä olisivat siistin näköisiä. Ja ennen kaikkea siitä, että jos nainen (eli minä) haluaa meikata, jotta hän tuntisi itsensä siistiksi ja hyvännäköiseksi, niin onko se ikään kuin epäfeministisen narratiivin toistamista.

Jäin miettimään tätä paljon. Itse asiassa niin paljon, että tein aiheesta jutun Trendiin. Älkää huoliko, se ei ole minämuotoinen juttu, jossa vielä toistaisin omat kantani meikkaamisesta, jotta pääsisin sanomaan viimeisen sanan. Sen sijaan haastattelin siihen erästä erittäin älykästä feministiä (eli Minjaa) ja hänen kosmetologi-sisko Meiju Koskelaa, tutkija Satu Lidmania ja Mira Eskelistä, joka on meikkaamisesta pitävä transnainen. He puhuvat siitä, millaisia ulkonäkövaatimuksia naiselle nykyään on, mikä niissä risoo ja miten asioita kannattaisi muuttaa.

Jutusta jäi käteen erityisesti kaksi mun silmiäni avaavaa tärkeää pointtia.

Ensimmäinen pointti on vähän vaikea ja akateeminen, mutta kerron sen nyt täällä, koska se ei kunnolla mahtunut juttuun:

Minjan hyvin esittämä pointti siitä, että on olemassa toimijuus ja rakenne, joita hän pyörittelee väikkärissäänkin. On nimittäin yksisilmäistä katsoa meikkaamista vain jommastakummasta näkökulmasta: Voidaan ajatella, että on vain yksittäisiä toimijoita, jotka tekevät itsenäisiä valintoja vaikkapa meikkaamisen suhteen. Tällöin kuitenkin unohdetaan se, että rakenteet, kuten kauneusteollisuus ja kulttuurimme asettamat normit, vaikuttavat valtavasti siihen, miten käyttäydymme ja miltä näytämme.

Toisaalta, jos taas puhutaan pelkästään rakenteiden vaikutuksesta, niin samalla unohdetaan, että myös yksilöllä on päätösvaltaa omaan toimintaansa. Rakenteet ja toimija ovat siis aina suhteessa toisiinsa.
”Pitää pystyä tiedostamaan rakenteet ja haastamaan ne, mutta en usko että pystyn kaatamaan niitä yksin. Jos jättäisin kainalokarvat ajamatta, niin tuskin patriarkaatti siitä murtuisi. Tosin se voisi olla ihan hyvää vittuilua patriarkaatille”, Minja sanoi osuvasti.

Toisin sanoen, kyllä minä tiedostan sen, että vaatimus naisen meikkaamisesta on täysin berberistä. Ja silti minä itse haluan nauttia meikkaamisestani ja koen silloin olevani paremman näköinen. Jos se on minulle itselleni tärkeää, niin ei kukaan oikein voi ylhäältäpäin tulla sanomaan, että nyt et tiedä omaa parastasi ja olet epäfeministinen.

Toinen tärkeä pointti tuli Mira Eskeliseltä. Hän sanoi olevansa onnekas, koska tykkää meikata. Näin on helpompaa tulla sukupuolitetuksi oikein vaikkapa kadulla. Mutta yhtä lailla kuin muutkaan naiset, niin eivät kaikki transnaiset välttämättä tykkää meikata. Ja tässä tulee se ongelma: Pakotetaanko transnaiset meikkaamaan, jotta he olisivat "todellisia" naisia. Tämä ajatus on inhottava, mutta myös osoittaa hyvin konkreettisesti sen, että edelleen naiseuteen kuuluu tietynlainen ehostautuminen. Kun Mira käy Transpolilla, hän muistaa aina ehostautua, jotta ihmiset varmasti sukupuolittavat hänet myös siellä oikein.

Näin ollen tullaan taas tähän, mitä yksi vieraileva kommentoija tässä postauksessa sanoi niin hyvin:

"Mulla on nyt meikki-/laittautumishommiin yksi ratkaisukeskeinen lähestymistapa: Nollatoleranssi toisten naisten (ja yhtälailla miesten) ulkonäköä koskevien valintojen ja tekojen arvostelulle. Ei meikkiä, liikaa meikkiä, tekoripset ja -kynnet, tekorusketus, säärikarvat - ihan sama! Kieltäydyn arvostelemasta tai kommentoimasta (ja torun omaa sisäistä ääntäni aktiivisesti jos se meinaa mainita jotain). Tämä ei ratkaise yhtään kysymystä lopullisesti mutta opettaa ehkä tytöilleni jotain suvaitsevuudesta ja yksilönvapaudesta sekä poistaa yhden turhan asian (tarkennan: toisten ulkonäkö) puheenaiheista."

Juurikin näin. Ja tämän huhtikuisen postauksen jälkeen olen noudattanut tätä periaatetta, ja helvete också se on kyllä vaikeaa. Siis niiiin vaikeaa. Mutta pikkuhiljaa mä alan pystyä siihen. Mun täytyy joskus tehdä tästä aiheesta oma postauksensa, koska oman mielen hallitseminen on yllättävän hankalaa, kun on kasvanut kulttuurissa, jossa koko ajan arvostellaan naisten ja miesten ulkonäköä.

Mutta juu! Menkää ja lukekaa koko juttu Trendistä, siinä on paljon hyvää settiä.

 

Kommentit aiheesta kiinnostavat edelleen, koska mulla ei ole mitään tarvetta sanoa viimeistä sanaa!
(Tuskin sitä edes voi sanoa kukaan.)

 

Lue myös:

Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTASSA

 

 

Share

Pages