Ladataan...
Juliaihminen

Selailin vuodentakaisia merkintöjä vihostani ja muistin yhtäkkiä elävästi, miten mielettömässä paniikissa olin tulevaisuuden työasioiden suhteen tasan vuosi sitten kesälomalla. Istuskelin silloinkin täällä mökin terassilla vihko kädessä ja kirjoittelin maanisesti kaikenlaisia plus ja miinus -listoja siitä, kannattaako minun irtisanoutua vakituisesta työsuhteestani. Valvoin öisin ja murehdin.

Jälkikäteen ajateltuna murehtiminen ei mennyt yhtään hukkaan. Sitten lopulta kun oikeasti sain irtisanottua itseni kahdeksan vuotta kestäneestä työsuhteesta, olin varma ja valmis. En katunut päätöstäni hetkeäkään enkä ollut epävarma mistään. Tästä varmuudesta oli hyötyä esimerkiksi silloin, kun yhdessä seminaarissa sellainen viisikymppinen freelancer-toimittaja tuli taivastelemaan, suorastaan voivottelemaan sitä, miten älä sitten kuule luule, että elämä olisi nyt helppoa ja mistäpä nyt ajattelit leipäsi tienata ja olisit vähän miettinyt. Nyt pystyin vain mielessäni ajattelemaan, että älä sinä kuule omia pelkojasi ala vyöryttää muiden päälle. Minä en ole sinä.

Yksi näistä vuosi sitten tekemistäni listoista suorastaan naurattaa minua nyt. Olen listannut seikkaperäisesti, millaisia asioita pelkään yrittäjäksi ryhtymisessä.

 

29.7.2017 Mitä pelkään yrittäjäksi ryhtymisessä

- Että tulot putoavat mutta työmäärä kasvaa suhteettomasti

- Että stressaannun enkä saa enää unta

- Että olen kateellinen minua menestyksekkäämmille vapaille kirjoittajille

- Että tämä raivostuttava jahkailu ja pohdinta ei tulekaan tiensä päähän

- Että kipeydyn (esimerkiksi huonon työergonomian takia)

- Että työt valuvat vapaa-ajalle liikaa ja se häiritsee Alppua

- Että otan raskaasti, jos en saa jotain työkeikkaa

- Että Alppu on paljon kipeänä päiväkodista ja en saa tehtyä töitä, jolloin en saa rahaakaan

- Että vuoden päästä huomaan tehneeni vain merkityksettömiä asioita enkä koe ”toteuttaneeni itseäni”

- Että nämä kaikki jutut saavat minut katumaan päätöstäni

Ihan relevantteja pelkoja, mutta vain yksi näistä on toteutunut: On totta, että työt ovat välillä valuneet vapaa-ajalle, jolloin olen ollut poissa lapseni luota vaikkapa lauantaisin ja sunnuntaisin. Toisaalta olen ottanut perjantait vapaaksi, joten se kompensoi. Sitä paitsi silloin kun minä olen tehnyt töitä, Alppu on ollut Tikin kanssa kahdestaan, mikä on sekin oikein mukava tapa viettää aikaansa (kokemusta on!).

Sen sijaan noista muista kohdista: Työmäärä ei ole kasvanut, sen sijaan tulot ovat. Voi olla, että minulla on aika ruusuinen kuva yrittäjyydestä, koska nyt eletään jonkinlaista nousukautta, mutta kiinnostavia ja mielekkäitä töitä on riittänyt niin paljon kuin on vain jaksanut ottaa vastaan: monenlaisiin julkaisuihin kirjoittamista, kouluttamista ja puhumista, mitkä ovat kaikki olleet tosi palkitsevaa hommaa.

Mikä friikeintä: unettomuus on hävinnyt! En juurikaan enää valvo maanantain vastaisina öinä, vaikka kahdeksan aiempaa vuotta olen aina ottanut unilääkkeen maanantain vastaisena yönä ja usein kärvistellyt seuraavankin yön. Nyt en ole käyttänyt nukahtamislääkkeitä yhtään. Hulluutta!

Totta kai joskus tulee pieniä sellaisia ”olisinpa minä tehnyt tai keksinyt tuon jutun” -ajatuksia muiden tekemisistä, mutta olen ollut huomattavasti vähemmän kateellinen kuin etukäteen pelkäsin. Tämä johtuu varmaankin siitä, että töitä on riittänyt, joten ei ole käyttää aikaa itsensä vertailemiseen muihin. (Niin toivon, ettei kateus iske jossain vaiheessa taas takaisin elämään, se on niin jäytävä tunne!)

Raivostuttava jahkailu päättyi siihen hetkeen, kun olin kertonut esinaiselleni, että irtisanoudun. Sen jälkeen en enää miettinyt aisaa. (Sen sijaan siirryin haikeilemaan, koska työ josta irtisanouduin, oli kuitenkin tärkeä, mielekäs ja mun työkaverit sekä etenkin pomoni olivat kaikki ihan älyttömän siistejä tyyppejä. Harmittaa, kun heitä ei tule nähtyä enää niin usein, koska heidän jokapäiväinen seuransa oli iso ja tärkeä osa elämääni.)

Hehhe, muistan kun pohdin Natalle huolissani, että mitä jos kädet menee paskaksi, jos minulla on huono työergonomia sitten, kun työterveyshoitaja ei ole enää tarkistamassa sitä. Vierailin äskettäin Natan yhdessä podcastissa (joka tulee julki pian), ja hän muistutteli mua siitä vähän naureskellan. Kyllä, pelkäsin ihan kaikkea mahdollista.

Mitä tulee työkeikkojen missaamiseen, niin toki jotkut tarjoukset eivät ole menneet läpi, mutta se on mielestäni vain hyvä juttu: jos kaikki menisi aina sukkana sisään, se olisi luultavasti merkki siitä, että myyn töitäni liian halvalla. Tämä ei siis ole harmittanut.

Alppu ei juurikaan ole ollut kipäe ensimmäisen päiväkotivuoden aikana, eli sekään pelko ei toteutunut. Lisäksi ne kerrat, kun se on ollut, ollaan onnistuttu Tikin kanssa diilailemaan niin, että toinen tekee päivävuoroa ja toinen iltavuoroa, joten työt eivät ole jääneet siksikäään rästiin. 

Ja mitä tulee "itsensä toteuttamiseen" (olenpa jotenkin saanut työn tekemisen kuulostamaan juhlavalta), niin sitä olen päässyt tekemään ihan tarpeeksi tuon vuoden aikana kirjoittamani kirjan ja tämän blogin kautta. Eli juu! Eipä ole juurikaan nämä pelot toteutuneet.

Mutta ihan hyvä silti, että aikanaan pohdiskelin asiaa, niin ei ollut etukäteen ainakaan liian ruusuinen kuva yrittämisestä.

(Jännä juttu, etten pelännyt ollenkaan sellaisia asioita, jotka oikeasti paljastuivat ärsyttäviksi, kuten byrokratia, laskuttaminen tai verohommat. No, niistäkin on suht koht hyvin selvitty tähän mennessä!)

 

Onko siellä ketään, joka mietiskelee yrittäjäksi ryhtymistä?
Mikä houkuttaa, mikä pelottaa?

 

Lue myös:

Irtisanouduin työstäni

Miltä tuntuu irtisanoutua

Kirjoitin tietokirjan rahasta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: S-Pankki

Kerroin taannoin, että minun ja Tikin tapa jakaa rahat suhteessamme on se, että meillä on kaksi yhteistä tiliä, joille molemmat laittavat saman summan joka kuukausi: lainanhoitotili ja ruokatili. Ruokatili on oikeastaan juoksevien menojen tili, johon molemmat laittavat nykyään 250 euroa kuussa, eli yhteensä 500 euroa. Tämä summa riittää ruokaan, Alpun menoihin (kuten vaatteisiin) sekä ulkona syömiseen. Jos saldo uhkaa lähestyä nollaa, molemmat heittävät sinne ylimääräisen 50 tai 100 euroa.

Perustettiin viitisen vuotta sitten ruokatili juuri S-Pankkiin kahdesta syystä: Ensinnäkin meidän lähikauppa oli Punavuoressa Alepa, joten totta kai pihi naikkeli halusi kerryttää hieman boonusta tililleen (ja sieluunsa, siltä se tuntui!). Suurempi syy oli kuitenkin se, että S-Tilin ylläpitäminen on asiakasomistajille maksutonta, ja myös tilin pankkikortit ovat maksuttomia. Monissa pankeissa ylimääräisen käyttötilin perustaminen maksaa pari euroa kuussa.

Olemme huomanneet, että lomien kohdalla molempien täytyy laittaa hieman ylimääräistä S-Tilille (muistakaa, että lausun tämän es-tili, kuten hienostolaisrouva), koska matkoilla maksamme kaiken puoliksi. Se on vain niin paljon helpompaa kuin alkaa jälkikäteen miettiä, kuka maksoi ja mitä. (Meillä on suurinpiirtein sama tulotaso, joten puoliksi maksaminen tuntuu reilulta.)

Yksi ongelma tässä on kuitenkin ollut: Haluaisin maksaa ulkomailla asiat luottokortilla, sillä mikäli tulee jotain sekaannusta (kortti kopioidaan, automaatista ei saakkaan rahaa vaikka summa veloitetaan tililtä tai lentoyhtiö menee konkurssiin), se on luottokorttiyhtiön ongelma. Iso luottokorttifirma on paljon parempi tappelemaan tuollaisista summista kuin minä.

Mutta nyt olen ratkaissut tämänkin ongelman: Tilasin itselleni S-Etukortti Visan, eli S-Pankin luottokortin. Se onnistuu täyttämällä verkkopankissa hakemus. S-Pankin Visalla voi maksaa ja nostaa rahaa myös ulkomailla ja verkossa, esimerkiksi juuri niitä lentolippuja ostellessa. (Huom! Ulkomailla ostokset kannattaa maksaa paikallisessa valuutassa, näin saa edullisemman kurssin.) Kortti toimii siis samalla tavalla kuin mikä tahansa pankki- tai luottokortti. Myös lähimaksu toimii alle 25 euron ostoksissa, ja kortille voi asettaa verkkopankissa omat turvarajat sekä esimerkiksi maantieteelliset rajat. Itse aisassa oma luottoraja kannattaa tarkistaa ennen matkalle lähtöä, jotta tietää, että summa riittää kuluihin. 

Erinomaista kortissa on se, että samalla tavalla kuin perus S-Etukortissa, asiakasomistajien ei tarvitse maksaa myöskään S-Pankin Visasta erillistä kuukausi- tai vuosimaksua. Ainakin yhden vertailun mukaan se on Suomen edullisin luottokortti. 
 

Haluan kuitenkin heti perään muistuttaa ihmisiä (tämä on asia, jonka haluaisin takoa mahdollisimman monen päähän): Jos luottoa ei maksa ennen seuraavaa eräpäivää pois, siitä joutuu maksamaan korkoa (!!!!!!). Tämä on joillekin nyt ihan captain obvious -kamaa, mutta esimerkiksi minä tajusin, mitä luottokorko tarkoittaa, vasta sen jälkeen kun olin maksellut huolettomasti luottokortilla asioita muutaman vuoden ja jättänyt lainat roikkumaan luotolle. Olin ihan pienten luottosummien takia maksanut kymmeniä euroja korkoa, vaikka minulla olisi ollut ihan hyvin varaa maksaa luotto pois. Olin vain ollut niin laiska, etten jaksanut siirtää luottokortille rahaa.

Luottokorko tarkoittaa siis sitä, että varsinaisen luoton maksun lisäksi tililtä veloitetaan myös korkoa ja muita maksuja. Esimerkiksi S-Etukortti Visan kohdalla kahden euron tilinhoitopalkkio ja kolmen kuukauden euriborkorko + 6 prosentin marginaali. Korko ei ole mikään valtava summa, esimerkiksi jos luotolla on 1000 euroa velkaa, korkoa joutuu vuodessa maksamaan 60 euroa eli kuussa 5 euroa + nuo kahden euron palvelumaksut. Mutta on sekin rahaa, joten ei sitä ainakaan turhaan kannata maksella.

Tästä syystä maksan itse luottokorttimaksut välittömästi pois verkkopankissa, jos vain suinkin pystyn. Samasta syystä en suosittele hankkimaan luottokorttia, jos oma taloudenpito ei oikein ole hanskassa. Sellainen tyyli, jossa maksetaan palkasta aina edellisen kuun luotto pois ja sitten tili on taas tyhjillään, voi johtaa turmioon! (Toki ymmärrän, että tiukoissa taloudellisissa tilanteissa homma vain menee niin, joten en tietenkään moralisoi tällaista.) Tekisikin mieli horista, että luottokortti on hyvä renki mutta... jo riittää paasaus!

Sanoisinkin, että ihmiselle, joka kykenee maksamaan luoton suht helposti pois, luottokortti antaa helpottavaa joustoa arkeen ja on kätevä monissa tilanteissa, kuten juuri matkustaessa. Kannattaa muistaa, että luottokorttien maksuissa on isoja eroja, ja esimerkiksi monissa luottokorteissa on tuntuva vuosimaksu. Siksi olisikin hyvä jaksaa vertailla, paljonko oma luottokortti maksaa, jos sellainen on lompakossa. Avainsana on todellinen vuosikorko, koska siinä otetaan huomioon korkojen lisäksi kaikki muut maksut.

 

 
Missä tilanteissa käytät luottokorttia, vai käytätkö?

 

Lue myös: 

Näin jaamme rahat parisuhteessa

Toukokuun 2017 menot: 1600 euroa (voisi muuten taas tehdä samanlaisen setin vuoden 2018 toukokuusta)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

En muista oikeastaan miten päädyin Naisten Pankin vuosipäiväiltaan 2011, mutta muistan sen, että olin illan jälkeen täynnä sellaista käsittämätöntä tarmoa. Silloinen Naisten Pankin johtaja, Ritva Ohmeroluoma, aloitti illan astumalla lavalle tyylikkäässä mustassa mekossa.

”Tämän mekon isoäitini löysi Amerikasta saapuneesta avustuspakkauksesta kuusikymmentä vuotta sitten”, hän kertoi.

Tämä konkreettinen esimerkki avasi silmäni: Kun vuonna 1947 Kirkon Ulkomaanapu perustettiin Suomeen, pointtina ei ollut auttaa ulkomaita, vaan tuoda apua nälästä ja köyhyydestä kärsivälle sodanjälkeiselle Suomelle. Ohmeroluoma kertoi, että Suomi sai esimerkiksi Namibiasta sadekangasta ja Yhdysvalloista ruoka- ja vaatepakkauksia. Hänen isoäitinsä saamassa pakkauksessa oli pelkästään juhlavaatteita, joita suomalainen maalaisemäntä ei voinut käyttää missään. Tarvittiinkin 60 vuotta, ennen kuin mekko sai käyttötarkoituksen Suomessa.

Tuolloin tajusin, että hittolainen! Siitä ei todellakaan ole kauaa, kun Suomessa on oltu köyhyysrajan alapuolella ja kärsitty nälkää. Ja nyt me olemme näin hyvinvoivia! 

Tämä tarkoittaa kahta asiaa: 1. Köyhyydestä on mahdollisuus nousta. 2. Meitä on autettu.

On ilmiselvää, että nyt on meidän vuoro auttaa.

Klikkasin tuon illan jälkeen itseni verkkopankkiin, ja liityin Naisten Pankin kuukausilahjoittajaksi. Järjestö tukee naisten yrittäjyyttä ja toimentulon kehittämistä viidessä eri maassa. Se toimii Kirkon Ulkomaan avun alla, muttei tee minkäänlaista käännytystyötä. Minulle KUA on hyvä signaali, koska se on yksi niistä lafkoista, joissa raha menee varmimmin oikeaan kohteeseen. Esimerkiksi NP lähettää keskimäärin 84 prosenttia lahjoitetuista rahoista suoraan kohteeseen. Se on paljon.

Vanhana taloustieteilijänä (lol) tykkään NP:n toimintalogiikasta, koska se ei passivoi ihmistä (okei, älkää luulko, että minä olisin aktiivimallin kannattaja!). Pointtina on lahjoittaa rahat 15 - 30 hengen yhteisöille, joihin kuuluu keskenään tuttuja naisia. Nämä yhteisöt toimivat kyläpankkeina ja päättävät itse säännöistään. Idea on kuitenkin se, että paikalliset naiset saavat lainaa tällaisesta pankista esimerkiksi ammatin hankkimiseen, ja valmistuttuaan ja alettuaan tienata elantoaan he maksavat lainan pienellä korolla takaisin. Takaisinmaksun jälkeen koko pääoma jaetaan jälleen lainoina eteenpäin. Ulkopuoliset tahot eivät siis tee voittoa kyläpankkitoiminnalla. 

No, tuolloin 2011 vuoden jälkeen minulle kävi sitten vähän ajan päästä niin, että asuntolainaa ottaessa vaihdoin pankkia, ja osa kuukausilahjoituksistani tipahtivat siinä samassa pois, NP mukaan lukien. Joskus minun laiskuuteni ja hajamielisyyteni on käsittämätöntä, enkä saanut aloitettua kuukausilahjoitusta uudesta pankista. Kunnes tänä keväänä, kun ystäväni Sara mainitsi Naisten Pankista, muistin taas koko homman.

Olen vähän sitä mieltä, että jos minulla on varaa laittaa 200 euroa joka kuukausi etf- ja indeksirahastoihin kerryttämään minun omaa varallisuuttani, niin minulla on myös varaa laittaa 30 euroa hyväntekeväisyyteen joka kuukausi.

Kaikille niille, joita kiinnostaa köyhyyden poistaminen, naisten oikeudet ja helppo tapa tehdä hyvää, niin suosittelen joko laittamaan tuonne jonkun könttäsumman (30 eurolla nainen saa jo ammatin!) tai liittymään kuukausilahjoittajaksi. Se onnistuu nopeasti Naisten Pankin verkkosivuilta, josta löytyy muutenkin enemmän tietoa aiheesta.

 

Oletteko kuulleet aikaisemmin Naisten Pankista?

 

Kuvat: Suosikkigraafikkoni, Saara Helkalan, käsialaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Eräs ystäväni mietti kerran, että hän haluaisi vaihtaa duunia kiinnostavampaan, mutta viiden tonnin palkka piti hänet työssään.

"Kun toiset ovat palkkakuopassa, niin minä olen palkkatornissa", hän huokasi. 

Musta tämä oli nerokas termi, joten otin sen heti käyttöön. Ja tein aiheesta Me Naisiin tietenkin myös jutun. Haastattelin 36-vuotiasta ekonomia, joka vaihtoi isopalkkaisesta duunista kymppitonneja pienempään palkkaan ja huomattavasti mielekkäämpään työhön. (Jutun voi lukea saitilta.)

Kun palkkatornista puhuu, pitää ensin sanoa kaikki mahdolliset disclamerit: Se on todellinen ensimmäisen maailman ongelma. Totta kai vaikeampaa on niillä, jotka velkaantuvat, kun raha ei vain riitä toimeentuloon. Mutta se, että maailmassa on yksi iso ongelma, ei tarkoita, että toisesta pienemmästä ongelmasta ei saisi puhua ollenkaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu!

No niin. Tuon Mimmien jutun haastateltava vaihtoi työhön, koska haluaisi duunin, joka vastaa paremmin hänen arvojaan. Siinä palkan trade off oli siis selkeä halu parantaa maailmaa. Mutta sitten on paljon ihan sellaisia duuneja, että niissä ei kyse ole mistään maailmanparannuksesta, vaan ihan siitä, että tekisi mieli tehdä jotain uutta ja kivaa. Tai että vanha alkaa puuduttaa, mutta pienempi palkka estää sen.

Olen jutellut it-alalla viestinnässä työskentelevän ihmisen kanssa, joka halusi vaihtaa kiinnostavampien asioiden viestimiseen. (It-alan palkat ovat viestinnän saralla muita parempia.) Keskustelin myös isossa valtionyhtiössä työskentelevän tyypin kanssa, joka halusi mennä startuppiin, mutta palkan puolittuminen esti.

Ongelma voi olla se, että on tottunut niin korkeaan elämänlaatuun. On iso asuntolaina, auto ja lapsilla kalliit harrastukset. Lisäksi on ihanaa, kun raha riittää helposti wolttaamiseen tai ex tempore -matkoihin vaikka Tallinnaan. Nämä asiat ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja kivoja juttuja, eikä niitä pidä mielestäni vähätellä tai ajatella, että "onpa pinnallista". Siksi tämä on ihan relevantti pohdinto, johon ei löydy automaattisen oikeaa vastausta.

Kyllä mä itsekin mietin kovasti ennen irtisanoutumistani, että mitäs nyt sitten, kun mun tulotaso laskee jäädessäni vakiduunista yrittäjäksi. (No, ei se laskenut, vaan nousi.)

Toinen ongelma, joka esimerkiksi tätä palkkatorni-termin keksinyttä ystävääni vaivasi oli se, että palkan putoaminen tuntui henkisesti siltä, että nyt hän menee elämässään taaksepäin. Kyse ei siis niinkään ollut siitä, että hän olisi rakentanut itselleen korkean elintason, jonka ylläpitäminen vaatii ehdottomasti x summan rahaa, vaan siitä, että sitä on tottunut ajatukseen, että palkan kuuluu aina nousta. Mutta ei se nykyään läheskään aina enää nouse, kun vaihtaa työpaikkaa. Moni onnistuu neuvottelemaan seuraavassa paikassa isomman palkan, mutta tämä ei ole automaatio.

Toisaalta juttelin myös yhden toisen ystäväni kanssa, joka oli valmistunut diplomi-insinööriksi, työskennellyt omalla alallaan vuoden ja tajunnut, että onpa paskaa. Sitten hän oli mennyt opiskelemaan vielä ympäristöjohtamisen maisteriohjelman, ja sen jälkeen tehnyt älyttömän mielekkäitä töitä. Nyt hän pystyy käytännössä itse määrittelemään tulotasonsa. Jälkikäteen on helppo viisastella, mutta tuo vuoden pudotus takaisin opiskelijabudjettiin oli sijoitus tulevaisuuteen, joka sitten taas on maksanut itsensä takaisin.

Ylipäänsä monia juttuja voi ajatella niin, että palkka putoaa nyt hetkeksi, mutta sitten sen voi kuroa niin. Tai sitten käy ihan kunnolla niin, että palkka putoaa lopullisesti, mutta työ on vain niin mielekästä, että se on sen arvoista. Näitä joutuu aika paljon pähkäilemään, ja niihin vaikuttaa moni muukin kuin työ ja palkka. Esimerkiksi se, onko puolisolla työtä, onko lapsia, ja no ylipäänsä, millainen se elämän kuuluisa kulurakenne on. 

Jopas mä nyt olen näistä palkka-asioista taas horissut. Jotenkin ovat pyörineet mielessä, kun olen kirjoittanut tuota rahakirjaa.

 

Tunnistatko palkkatorni-ilmiötä omassa tai läheistesi elämässä?

 

Kuvat: Käytin yrittäjän vapauttani tässä yhtenä maanantaina ja tein siskon ja lasten kanssa retken Lammassaareen.

 

Lue myös:

Kyllä töitä saa tehdä rahan takia

Palkkaneuvottelujeni mokat ja onnistumiset

Pyydä aina tiettyä summaa, älä vain "lisää"

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen tuota syksyllä ilmestyvää kirjaa kirjoittaessani jutellut rahasta satojen ihmisten kanssa ja hengailen aika monissa sijoitusryhmissä Facebookissa. Yleensä juttuhetket ovat superkivoja ja inspiroivia, ja tapaamani finanssialalla työskentelevät ihmiset ovat fiksuja, lämpimiä ja jalat maassa olevia ihmisiä. 

Kuitenkin joskus, ehkäpä keskustelupalstoilla tai Twitterissä, mua myös ärsyttää rahapuhe. Olen yrittänyt miettiä, mikä siinä risoo. Luin Minjan erinomaisen tekstin siitä, miten uusliberalistinen feminismi on harvoin intersektionaalista feminismiä. Oikeastaan tässä on kyse juuri samasta asiasta. Mua risoo sellainen puhe, joka keskittyy vain minuun. Miten minä voisin vaurastua? Miten minä voisin saavuttaa unelmani? Miten minä tulisin taloudellisesti riippumattomaksi?

Olen sitä mieltä, että jos miettii itseään ja omaa tekemistä liikaa, päätyy helposti vähän onnettomaksi. Se ei tee kenellekään hyvää. Pahimmillaan syvä minäkeskeisyys johtaa itsekkyyteen ja ahneuteen. Sitten ajatellaan, että on ihan ok sanoa ääneen, miten väärin on, kun verottaja vie minun omaisuuteni ja miten minun pitäisi saada rikastua rauhassa, muut ihmiset hoitakoon omat asiansa. Kyse on kuitenkin vain minusta!

Rahasta puhuttaessa pitäisi myös jaksaa miettiä muita ihmisiä, yhteiskuntaa ja ympäristöä. Raha kietoutuu näihin kaikkiin vahvasti.

Mä esimerkiksi ajattelen omaa piheilyäni ympäristötekona, sillä tällöin mua motivoi paitsi minulle säästeyt eurot myös ympristön säästäminen. Säästäväisyys on nimittäin usein synonyymi ekologisuudelle. Me ei lennetty etelän lomalle viime talvena, vaikka varaa olisi ollut. Syitä oli kaksi: säästettiin rahaa ja säästettiin luontoa. (Lennän kuitenkin varmaankin taas ensi talvena, joten en ole mikään ympäristön sankari, kunhan nyt vähän vähennetään lentokuormitusta.) Mä ostan tosi harvoin uusia vaatteita itselleni ja lapsenkin vaatteet hankin 80-prosenttisesti käytettynä. Jälleen: raha ja luonto. Piheilen myös ruoassa: syön lounaaksi eilisen illallisen tähteitä, ja meidän ruokahävikki on tosi pientä. Kun ostaa vähemmän turhaa paskaa, niin rahee jää säästöön. Tästä syystä on ihan hyvä, että sellaista kerskakulutusta, jossa lennellään viikonlopuksi Eurooppaan tai ostetaan joka kuukausi kolme uutta OOTD:tä ei pidetä enää niin ihailtavana. Sellaista jopa vähän paheksutaan. Samaan aikaan säästäväisyyttä on alettu taas arvostaa eikä vain pitää surullisten ihmisten pikku puuhasteluna.

Kun rahapuhe keskittyy sijoittamiseen, niin olisi hyvä myös pointtaa, että rahaa ei tarvitse laittaa sokeasti mihin tahansa pelkkä nopea tuotto mielessä. (Onneksi vastuullinen sijoittaminen on koko ajan trendaamassa, myös tuotto-odotusten takia.) En esimerkiksi halua rikastua tupakkatuotannolla tai sillä, että joku yritys polttaa kivihiiltä kuin viimeistä päivää. Parhaimmillaan sijoittamisen ja maailman parantamisen voi yhdistää, eli sijoittaa rahansa vastuullisesti (kuten tuossa Lumituuli-keississä). (Lupaan, että laitan pian julki tekstin niistä vastuullisista rahastoista!)

Puhuessa rahasta joudun tasapainottelemaan aina kahden asian välillä: Toisaalta haluaisin kannustaa myös pienituloisia ottamaan raha-asiansa hanskaan ja osoittaa, että tavoitteellinen säästäminen ja sijoittaminen ei ole vain rikkaiden ihmisten asia. Toisaalta en halua richsplainaa tai kuulostaa epäempaattiselta kantturalta, joka ei ymmärrä realiteetteja vaan horisee menemään, miten "laitat vain 500 euroa kuussa säästöön, niin pian voit hankkia sijoitusasunnon". Tästä syystä nämä "sijoitusvinkit pienituloisille" on aina aivan sairaan hankalia, ja mieluiten en niitä annakaan. (Ennen kuin voi sijoittaa rahojaan, pitää olla tarpeeksi hyvä puskuriraha tilillä, ja sitä varten on täytynyt pystyä säästämään - kaikki eivät pysty.)

Ongelmana raha-asioissa on toisinaan se, että vain rikkailla on tieto ja taito rikastua, jolloin he jakavat sen lapsilleen ja kavereilleen, ja tietty massa rikastuu lisää. Itse taas uskon, että ihan perus pullaisetkin voivat kerryttää omaisuutta ihan mukavalla tavalla, kunhan vain saavat tietoa ymmärrettävässä ja samastuttavassa muodossa. Tästä syystä olen ihan tyytyväinen siitä, että käytännön raha-asioista puhutaan nykyään paljon mediassa ja siitä on tullut viimeisen vuoden aikana melko tavallinen keskustelunaihe.

Ja jostain syystä aina rahasta puhuttaessa mun tekee mieli disclaimailla, että "en mä ajattele koko ajan rahaa" tai "en mä mittaa asioita rahassa". Mutta se on ehkä vähän kuulijan tai lukijan aliarvioimista, koska jos kirjoitan vaikka ruokareseptin tänne, niin tuskin kukaan miettii silloin, että "toi muija ei varmaan muuta mieti kuin reseptejä".

Rahapuhe on siis mielestäni lähtökohtaisesti positiivista ja hyvä juttu, mutta siinä pitää kuitenkin miettiä, millä sävyllä aiheesta puhuu. 

 

 

Lue myös: 

Miksi olen alkanut puhua rahasta

Vastuullinen sijoittaminen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages