Ladataan...
Juliaihminen

Lapsuudessa fiilistelemäni yhtye Tiktak ilmoitti tekevänsä paluun festareille tänä kesänä. Se on hauskaa, ja toivon mukaan mäkin näen heidät jollain festivaalilla. Lukiessani heidän paluuhaastatteluaan mua kuitenkin alkoi risoa yksi juttu, joka ylipäänsä ärsyttää usein, kun puhutaan työstä.

Tiktakin jäsenet kertovat painokkaasti, miten he eivät missään nimessä tee paluukeikkojaan rahan takia. "Sellaisesta vihjailu on ainoa asia, joka saa mun pulssini nousemaan", kitaristi Emppu sanoo. 

Tämä kertoo taas niin osuvasti siitä, miten rahaa pidetään edelleen vääränä motiivina tehdä töitä. Miksei saisi tehdä rahan takia jotain? 

Tiktakin kohdalla uumoilen, että vihjailu paluusta rahan takia loukkaa bändiläisiä siksi, että he ajattelevat, että fanit eivät pitäisi paluuta aitona haluna esiintyä faneille, vaan motiivi olisikin materiaalinen. Ja ehkä toiseksi myös se, että saattaisi tuntua surkealta, jos kymmenen vuotta sitten lopettaneen bändin jäsenillä olisi nyt niin huono taloustilanne, että hetkellinen paluu olisi keino rahoittaa elämää. Ymmärrän siis hyvin, että heidän brändiinsä kuuluu vakuuttaa olevansa aito, ja tekevänsä tätä rakkaudesta lajiin, eikä missään nimessä rahaan, joka on maallista ja pinnallista - kaukana taiteesta.

Mutta eikö taidetta tai kulttuuria sitten saa tehdä niin, että yksi motiiveista olisi raha? Jos ajatellaan työelämää noin ylipäänsä ja unohdataan Tiktak, niin vaikuttaa siltä, että jos joku sano rahan motivoivan, sitä pidetään ainoana motiivina tai vähintäänkin suurimpana motiivina tehdä töitä. Se ikään kuin pyyhkii pois kaikki muut motiivit työlle, kuten intohimon, kunnianhimon, halun tehdä hyvää, halun kehittyä jossain tai ylipäänsä viihtyä.

Mutta eihän se niin mene! Mulla on varmaankin kymmenen eri syytä tehdä työtä, ja raha on niistä ehdottomasti yksi suurimmista. Tietenkin mä haluan rahaa työstäni, se on itsestäänselvyys. Mutta sitä ei sitten kuitenkaan oikein saisi sanoa ääneen, koska silloin vaikuttaa ahneelta ja ehkä vähän laskelmoivalta. Ihmisiä, jotka tekevät töitä rahan takia, pidetään helposti vähän surullisina tai sitten kylminä.

Oli sitten pakko räntätä tästä IG-storyssäni, ja sain kiinnostavia vastauksia ihmisiltä. Yksi johtavassa asemassa oleva kaverini kirjoitti: 

"Rahan takia ei saa tehdä ainakaan mitään positiosta, jossa on a) pomo b) tienaa keskivertoa enemmän. Kaupan kassalla työskentelevä saa tehdä työtä rahan takia. Kuitenkin alat, joissa on kyse hoivaamisesta on sellaisia, joissa rahalla ei saa olla väliä. Ehkä tämä liittyy positioihin, joissa on valtasuhde toiseen?"

Tämä oli mielestäni tosi kiinnostava pointti. Edelleen meillä on sellainen ajatus, että jos kyseessä on kutsumusammatti, kuten hoiva-ala, niin mielellään ei puhuta rahasta edes samassa lausessaa. Ja toisaalta johtajan ei tule tehdä mitään rahan takia, koska hänellä on jo valmiiksi ikään kuin yksi miinus plakkarissaan, sillä johtaja on saattanut hakeutua asemaan vallan takia, mikä sekin on ilmeisen huono asia. Jos sattuu haluamaan rahaa ja valtaa, niin sitten on täysin mätä ihminen. 

Toinen kommentoi, miten hän oli vaihtanut kulttuurialalta mainosalalle, jossa on paljon paremmat palkat.

"Ei harmita, että olen parempipalkkaisella alalla vasta nyt, koska henkisesti ja elämyksellisesti kulttuurijutut antoivat niin paljon. Mutta kun ihmiset kysyvät, onko ikävä kulttuurijuttuja, niin ei ole kyllä ikävä kilpailua siitä, kuka useasta hakijasta pääsee naurettavan huonosti palkattuun pestiin."

Tässä tuli mielestäni hyvä pointti esiin: On ihan totta, että eri aloilla on erilaiset kannustimet tehdä töitä. Koska kulttuurialaa pidetään niin mielekkäänä työn kannalta, moni hakeutuu työskentelemään sillä. Se on arvo ja valinta sinänsä, ja silloin raha ei ole ihmiselle suurin motiivi tehdä töitä, koska sitä rahaa ei ole siellä jaossa. Tämän hetkisessä kapitalistisessa systeemissä palkat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kun kulttuurialalla on enemmän tarjontaa kuin kysyntää, se näkyy pienemmissä palkoissa. Silloin saattaa olla ihan helpottavaakin sanoa itselleen ääneen, että "minä olen valinnut itse kulttuurialan, raha on siis toissijaista muille arvoilleni ja motiiveilleni".

(Itse ainakin välillä joudun muistuttamaan itseäni tästä silloin, kun kuulen jonkun saman ajan opiskelleen mutta eri alalta valmistuneen palkan ja kateus meinaa ryöpsähtää rintaan.)

Mutta se, että sanoisi ettei raha ole minkäänlainen motiivi tehdä työtä, ei kyllä edistä yleistä hyvää omalla alalla. Ensinnäkin se on 99 % kerroista valhe, koska jos raha ei olisi minkäänlainen motiivi, ihmisen ei tarvitsisi nostaa palkkaa ollenkaan. (Hehe, kysyin ig-storyssäni tätä, ja 99 % vastaajista sanoi, että raha on heille ainakin yksi motiivi tehdä töitä.) Toiseksi se johtaa helposti siihen, että jos edes alkaa keskustella vaikkapa jostain bändin keikkaliksoista tai siitä, että päiväkodin työntekijöiden on syytä saada kunnon palkkaa, vaikuttaa ahneelta ja laskelmoivalta. Mikä ei pidä paikkansa! Miksi se olisi erityisen ahnetta, että pyytää tehdystä työstä perustellun korvauksen?

Usein joku muu taho kuin työntekijä hyötyy siitä, että rahasta keskustelemista pidetään kiusallisena. Mitä vähemmän rahaa ja palkkaa kehtaa ottaa keskusteluissa esiin, sitä suurempi tabu siitä tulee, ja sitä vaikeampaa on pyytää sopivaa korvausta.

Ja toisaalta, mä ihan ymmärrän, että mun edellisissä työpaikoissani pomoni on halunnut ja saanut huomattavasti isompaa palkkaa kuin minä. Se on kuulunut hänelle! En minä ole halunnut sitä vastuuta, olen halunnut olla vain työntekijä, joka hoitaa hommansa eikä muuta. En siis tietenkään kannata sitä, että kaikkien pitäisi saada kaikesta työstä saman verran palkkaa. Enkä usko siihenkään, että kaikille ihmisille raha olisi yhtä suuri syy tehdä töitä. Mutta sitä kannatan, että ihmiset eivät demonisoisi palkkaa motiivina työn tekemiselle.

 

Miten suuri motiivi raha on sinulle tehdä töitä?

 

Lue myös:

Näin olen selvinnyt kateudesta, joka herää muiden ihmisten suuremmasta palkasta

Miksi puhun rahasta nykyään ääneen

 

Kuvat: Hehe, oli pakko vaihtaa tuo lompakkokuva pois, kun eräs ystävällinen lukija huomautti, että ajokortista näkyi vähän liikaa infoa. 

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joku pyysi taannoin täällä blogissa minulta, että postaisin siitä, minkälaisia taloudellisia neuvoja antaisin opiskelijalle. Tämä oli mielestäni nerokas kysymys, joten opportunistisesti pöllin sen juttuaiheeksi, jota tarjosin Hesariin. (Mulla on ollut tänä vuonna yksi uratavoite ja se on ollut: Kirjoita Hesariin. Nyt se on sitten hoidettu!)

Tein siis lauantain Helsingin Sanomiin (12.5.2018) jutun, jossa kysyin pankin pääekonomistilta, sijoitusbloggaajalta ja Nuorten Osakesäästäjien yhdeltä perustajalta, millaisia neuvoja he antaisivat 20-vuotiaalle itselleen. Kaikkia yhdisti yksi neuvo: Ala sijoittaa 10-15 euroa johonkin rahastoon, niin korkoa korolle -efekti ehtii toimia kunnolla. Loppujutun voi lukea tuolta netistä.

Mutta jotten pettäisi tätä erinomaista lukijaani, joka kysyi mainion kysymyksensä, niin seuraavaksi kerron, miten minä neuvoisin 20-vuotiasta opiskelijaa raha-asioissa.

1. Alkaisin sijoittaa

Mikäli saa säästettyä vaikkapa 15 euroa kuussa, niin kannattaa alkaa laittaa sitä rahee johonkin hyvään rahastoon. (Siis sen jälkeen, kun on kerännyt perus tilille jonkun ok jemmarahan tiukkoja tilanteita varten, koska sijoituksia ei kannata niin vain nostaa heti, kun tarvitsee rahaa.) Itse valitsisin tällä hetkellä joko matalakuluisen indeksirahaston tai sitten etf-rahaston. Luultavasti automatisoisin homman niin, että laittaisin 20 euroa menemään johonkin vastuulliseksi merkattuun etf-rahastoon ja antaisin rahojen olla siellä. (Matalakuluisella tarkoitan sitä, että juoksevat kulut olisivat ainakin alle 1 %, mielellään jopa alle 0,5 %.)

En sijoittaisi välttämättä osakkeisiin, koska paitsi osingot, myös osakkeiden myyntivoitot lasketaan tuloksi, joka voi vaikuttaa Kelalta saatavaan opintotukeen. Myyntitappiota taas ei lasketa tähän peliin mukaan ollenkaan toisin kuin verotuksessa, mikä tekee hommasta joidenkin mielestä vähän epäreilua. Treidaaminen ei siis kannata opiskelijana, joten aloittaisin suorien osakkeiden kanssa pelaamisen vasta sitten, kun opintotukihärdellit olisivat ohi. (En kyllä nytkään mitenkään treidaile osakkeiden kanssa, ei riitä aika eikä taidot.)

Tiedän, että moni opiskelija on niin köyhä, ettei tuota ylimääräistä löydy, etenkin kun ensin kannattaisi säästää itselleen se puskuri. Itse kuitenkin olin jo fuksivuotena aika hyvässä leivässä kiinni, kun tein paitsi Staffpointin kautta kaupan kassaduuneja ja Metro-lehden jakamista, niin myös toimittajan hommia, joista maksettiin aika hyvin. Mä en itse asiassa ole pystynyt nostamaan opintotukea ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ollenkaan, kun tulorajat paukkui niin nopeasti. (Mulla meni myös yhdeksän vuotta valmistua, kun tein koko ajan niin innokkaasti töitä, eli kolikolla on kääntöpuolensa.)

Mulle ei kuitenkaan tuolloin tullut mieleenkään alkaa sijoitella ylimääräisiä rahoja, vaan laitoin kaiken visusti ihan tavalliselle säästötilille, josta inflaatio sitten kivasti söi rahan ostovoiman. Ei olisi kannattanut.

2. Säästäisin ASP-tilille (mutta en ehkä ostaisi ihan heti asuntoa)

Ostin ensiasunnon melkein heti, kun sain säästettyä ASP-tilille tuon vaadittavan kahdeksan vuosineljännestä, eli kaksi vuotta. Mun kohdalla homma meni käytännössä niin, että siirtelin säästötilille aiemmin säästämiäni rahoja ASP-tilille aina sen maksimin kolme tonnia kerrallaan. Jos olisin avannut ASP:n aikaisemmin, olisin voinut myös ostaa asunnon aikaisemmin. Mutta ei se nyt mua missään nimessä kaduta, oli ihanaa asua kaikissa niissä vuokra-asunnoissa, ja veikkaan, että ostin ensiasunnon tuolloin 25-vuotiaana juuri oikeaan aikaan.

Ylipäänsä jos mietin, niin musta oli ihan jees ostaa asunto vasta opintojen jälkeen. Henkisesti tuntui kepeältä, että sai vapaasti muuttaa ymppäri Turkua ja sittemmin Helsinkiä. Asuin opintojen aikana romanttisessa puutalohuoneessa Nummessa, Yo-kylässä kämppiksenä siskoni kanssa, Yo-talossa itsemurhayksiössä. Helsingissä taas asuin vuokralla yksiössä Kampissa, kaksiossa Punavuoressa ja Meilahdessa sekä kommuunissa Krunassa. Jos olisin omistanut asunnon, tämä vapaus vaihtaa olisi saattanut karsiutua elämästä.

Joku kysyi, että kannattaisiko opintolainaa laittaa ASP-tilille. Mä en itse nostanut opintolainaa missään vaiheessa. Mutta mikäli en olisi pystynyt tekemään töitä ja saamaan ASP-säästöjä kasaan, niin olisin saattanut hyvinkin nostaa opintolainaa ja laittaa siitä osan aspiin, miksikäs ei? (No siksi, että sitä ei ole siihen tarkoitettu, mutta eikö kaikki saa käyttää rahojaan juuri niin kuin huvittaa.) 

3. Nostaisin opintolainaa, jos päättäisin suorittaa tutkinnon ajoissa

Jos olisin päättänyt, että suoritan opintoni määräajassa, eli 300 opintopisteen maisteritutkinnon kuudessa lukuvuodessa, olisin todellakin nostanut sitä lainaa. (En siis todellakaan suorittanut.) Nimittäin tällöin Kela maksaa 40 prosenttia 2 500 euroa ylittävästä lainan määrästä. Eli ilmasta rahhoooo! (Okei, todellisuudessa en olisi saanut, sillä hyvityksen voivat saada ne, jotka ovat aloittaneet opintonsa syksyllä 2014, ja minä aloitin opintoni jo kauan kauan sitten, vuonna 2006.)

Mutta olen ihan tyytyväinen siihen, etten nostanut opintolainaa, kun rahaa oli muutenkin ihan ok:sti opiskelujen aikana käytössä. Jäin vähän koukkuun työn tekemiseen.

4. Nauttisin elämästä (mutten ottaisi pikavippejä tai käyttäisi luottokorttia)

Opiskelijalla on käytössään yksi suure, jota myöhemmin elämässä on hiton vähän: aika. Tästä syystä mä kyllä rälläisin menemään, matkustaisin, bailaisin, kävisin festareilla ja keikoilla, järjestäisin ex tempore -seikkailuja, tuhlaisin Erasmus-vaihdossa ja tekisin pieniä hedonistisia tekoja. Done and done. Opiskelijaelämä on niin ihanaa ja upeaa aikaa, että sitä ei pidä tuhlata pelkkään sniiduiluun ja järkevänä olemiseen. Siksi olen hirmu tyytyväinen, että tuli lähdettyä Pariisiin katsomaan Placeboa ja yllättäen reilaamaan Itä-Eurooppaan silloisen ihastukseni kanssa. (Terveisiä vaan Pirkalle!) Preferoisin myös ehdottomasti elämykset tavaroiden tai vaatteiden sijaan.

En kuitenkaan missään nimessä kuuna päivänä (!!!) ottaisi mitään hemmetin pikavippejä, eläisi luottokortilla (onneksi mulla ei ollut opiskelijana luottokorttia!) tai ostaisi kulutusluotoilla yhtään mitään. Niissä on niin jäiset todelliset vuosikorot, että siinä maksaa nopeasti täysin tyhjästä jopa satoja euroja ja pahimmillaan ylivelkaantuu äkkiä. Jos opintotuki ja -laina eivät riittäisi elämiseen, niin sitten pitäisi vain laskea elintasoa keinolla millä hyvänsä. 

Mutta loppukaneettina vielä, että ensisijaisesti nauttisin elämästäni ja vasta toissijaisesti sijoittaisin. Tämä sijoitusneuvo on siis erityisesti heille, keille ylimääräistä rahaa saattaisi jäädä pienellä elämäntyylin modauksella. 

 

Miten te neuvoisitte opiskelija-minäänne raha-asioissa?

 

Lue myös:

Tee nämä neljä asiaa ennen kuin hankit lapsen

Korkoa korolle, tuo ihana sanapari

Fuck you -rahastossani on viisi tonnia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen viimeistelemässä rahakirjaani lukua, jossa puhutaan raha-asioista parisuhteessa. Tajusin, että raha tulee oikeastaan vastaan jo ensimmäisillä treffeillä: Kumpi maksaa drinkin, leffalipun tai kahvin? Elämme 2010-luvulla, tasa-arvo on edennyt joidenkin mielestä jo "liian pitkälle", mutta silti tähän tarjoamishommaan liittyy aika vankat sukupuoliroolitukset!

Kysyin nimittäin ig storyssäni, että olisiko kiva, jos mies tarjoutuisi maksamaan ensitreffeillä. 64 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että kyllä vain olisi. Ja mitä sitä hurskastelemaan, kyllä minunkin mielestä olisi herttaista ja romanttista, jos mies tarjoutuisi tarjoamaan vaikkapa bissen treffien alkuun. Sitten mä voisin kyllä tarjota seuraavan kierroksen. Tai sitten vaikka seuraavilla treffeillä.

Mutta kun tätä mielipidettä hitusenkin raaputtaa, niin alta paljastuu kyllä patriarkaattinen rakenne. Nykypäivänä kuulostaa vähän ankealta kuulostaa, että defaulttina miehen pitäisi tarjota. Joku kommentoi mulle hyvin: "Samaan kulttuuriin kuuluisi sitten, että miehen suvulle maksettaisiin myötäjäiset sitten kun mennään naimisiin. Ei olla maksamassa."

Ja näin pihinä naisena mietin ennen kaikkea miesraasujen taloutta! Jos joku miekkonen vaikka tinderdeittailee kolme kertaa viikossa, niin joutuuko se sitten aina tarjoamaan naiselle. Jos ei tule toisia treffejä, niin mies jää aina tappiolle. Tulee äkkiä kalliiksi! Tosin kysyin tätä eilen brunssilla kahdelta miespuoliselta ystävältä, ja he sanoivat, että olisi jotenkin alistavaa, jos naisen olisi pakko saada tarjota. Hah! Siinä ollaan edelleen samassa sukupuoliroolien suossa.

Sitten kelasin, että me heterot voimme ottaa mallia naispareilta ja kysyin, että millainen etiketti on naisilla, jotka deittailevat naisia? Sain ilahduttavan paljon hyviä viestejä! Suurin osa sanoi, ettei etikettiä oikein ole (mikä ei nyt noin suoranaisesti yllätä), mutta vaihtoehtoja oli muutamia: Se kuka kutsuu, tarjoaa. Molemmat maksavat omansa. Lasku laitetaan tasan puoliksi (ravintolassa).

Sitten oli vähän spesifimpiä vastauksia: "Jos olen esimerkiksi myöhässä / paikka on valittu täysin minua ajatellen / olen joutunut siirtämään tapaamista, niin silloin on kohteliasta vastata toisen huomaavaisuuteen tarjoamalla." Eli mennään tapauskohtaisesti, mikä on kohteliaisuutta parhaimmillaan.

Yksi taas sanoi, että on hauska seurata, kun tarjoilijat arpovat, että kummalle tämä lasku nyt sitten osoitetaan. Heheheh. 

Toisaalta, sain myös tosi kiinnostavan viestin yhdeltä mimmiltä, jonka kokemus oli, että naispareillakin on monesti selkeä roolitus maskuliinisemman ja femmemmän puolison välillä - ja maskuliinisempi tarjoaa (vaikka sitten maksu menisi tyyliin yhteiseltä tililtä, jos on seurusteltu pitkään).

Mutta juu, jäin siihen lopputulemaan, että naisparit hoitavat tämän homman heteropareja paremmin: Ei ole odotuksia, että joku maksaisi ihan vain sukupuolensa vuoksi (etenkään ensitreffeillä) toisen safkat.

Ja nyt kun muistelen omia deittailujani, niin ennen Tikiä kaikki poikaystäväni olivat aina niin hiton rahattomia, etteivät todellakaan mitään tarjonneet, päinvastoin. Tikin kohdalla tilanne oli toinen. (Ehkä mä rakastuin alun perin vain hänen rahoihinsa. No ei nyt! Ihan yhtä köyhiä opiskelijoita oltiin molemmat.) Mutta ei meillä tuolloin ollut mitään mies/nainen roolituksia, vaan ihan vain tarjoiltiin sinne sun tänne. (Herregud, siitä on syksyllä kymmenen vuotta aikaa.)

 

Mutta kiinnostaa kuulla kokemuksia ja mielipiteitä:

Miten lasku hoidetaan (ensi) treffeillä? Ja jos seurustelet, muistatko miten homma tuolloin aluksi meni?

 

 

Lue myös:

Miksi miehen pitäisi olla naista pidempi?

En riitele koskaan rahasta parisuhteessani

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages