Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: S-Pankki

Kerroin taannoin, että minun ja Tikin tapa jakaa rahat suhteessamme on se, että meillä on kaksi yhteistä tiliä, joille molemmat laittavat saman summan joka kuukausi: lainanhoitotili ja ruokatili. Ruokatili on oikeastaan juoksevien menojen tili, johon molemmat laittavat nykyään 250 euroa kuussa, eli yhteensä 500 euroa. Tämä summa riittää ruokaan, Alpun menoihin (kuten vaatteisiin) sekä ulkona syömiseen. Jos saldo uhkaa lähestyä nollaa, molemmat heittävät sinne ylimääräisen 50 tai 100 euroa.

Perustettiin viitisen vuotta sitten ruokatili juuri S-Pankkiin kahdesta syystä: Ensinnäkin meidän lähikauppa oli Punavuoressa Alepa, joten totta kai pihi naikkeli halusi kerryttää hieman boonusta tililleen (ja sieluunsa, siltä se tuntui!). Suurempi syy oli kuitenkin se, että S-Tilin ylläpitäminen on asiakasomistajille maksutonta, ja myös tilin pankkikortit ovat maksuttomia. Monissa pankeissa ylimääräisen käyttötilin perustaminen maksaa pari euroa kuussa.

Olemme huomanneet, että lomien kohdalla molempien täytyy laittaa hieman ylimääräistä S-Tilille (muistakaa, että lausun tämän es-tili, kuten hienostolaisrouva), koska matkoilla maksamme kaiken puoliksi. Se on vain niin paljon helpompaa kuin alkaa jälkikäteen miettiä, kuka maksoi ja mitä. (Meillä on suurinpiirtein sama tulotaso, joten puoliksi maksaminen tuntuu reilulta.)

Yksi ongelma tässä on kuitenkin ollut: Haluaisin maksaa ulkomailla asiat luottokortilla, sillä mikäli tulee jotain sekaannusta (kortti kopioidaan, automaatista ei saakkaan rahaa vaikka summa veloitetaan tililtä tai lentoyhtiö menee konkurssiin), se on luottokorttiyhtiön ongelma. Iso luottokorttifirma on paljon parempi tappelemaan tuollaisista summista kuin minä.

Mutta nyt olen ratkaissut tämänkin ongelman: Tilasin itselleni S-Etukortti Visan, eli S-Pankin luottokortin. Se onnistuu täyttämällä verkkopankissa hakemus. S-Pankin Visalla voi maksaa ja nostaa rahaa myös ulkomailla ja verkossa, esimerkiksi juuri niitä lentolippuja ostellessa. (Huom! Ulkomailla ostokset kannattaa maksaa paikallisessa valuutassa, näin saa edullisemman kurssin.) Kortti toimii siis samalla tavalla kuin mikä tahansa pankki- tai luottokortti. Myös lähimaksu toimii alle 25 euron ostoksissa, ja kortille voi asettaa verkkopankissa omat turvarajat sekä esimerkiksi maantieteelliset rajat. Itse aisassa oma luottoraja kannattaa tarkistaa ennen matkalle lähtöä, jotta tietää, että summa riittää kuluihin. 

Erinomaista kortissa on se, että samalla tavalla kuin perus S-Etukortissa, asiakasomistajien ei tarvitse maksaa myöskään S-Pankin Visasta erillistä kuukausi- tai vuosimaksua. Ainakin yhden vertailun mukaan se on Suomen edullisin luottokortti. 
 

Haluan kuitenkin heti perään muistuttaa ihmisiä (tämä on asia, jonka haluaisin takoa mahdollisimman monen päähän): Jos luottoa ei maksa ennen seuraavaa eräpäivää pois, siitä joutuu maksamaan korkoa (!!!!!!). Tämä on joillekin nyt ihan captain obvious -kamaa, mutta esimerkiksi minä tajusin, mitä luottokorko tarkoittaa, vasta sen jälkeen kun olin maksellut huolettomasti luottokortilla asioita muutaman vuoden ja jättänyt lainat roikkumaan luotolle. Olin ihan pienten luottosummien takia maksanut kymmeniä euroja korkoa, vaikka minulla olisi ollut ihan hyvin varaa maksaa luotto pois. Olin vain ollut niin laiska, etten jaksanut siirtää luottokortille rahaa.

Luottokorko tarkoittaa siis sitä, että varsinaisen luoton maksun lisäksi tililtä veloitetaan myös korkoa ja muita maksuja. Esimerkiksi S-Etukortti Visan kohdalla kahden euron tilinhoitopalkkio ja kolmen kuukauden euriborkorko + 6 prosentin marginaali. Korko ei ole mikään valtava summa, esimerkiksi jos luotolla on 1000 euroa velkaa, korkoa joutuu vuodessa maksamaan 60 euroa eli kuussa 5 euroa + nuo kahden euron palvelumaksut. Mutta on sekin rahaa, joten ei sitä ainakaan turhaan kannata maksella.

Tästä syystä maksan itse luottokorttimaksut välittömästi pois verkkopankissa, jos vain suinkin pystyn. Samasta syystä en suosittele hankkimaan luottokorttia, jos oma taloudenpito ei oikein ole hanskassa. Sellainen tyyli, jossa maksetaan palkasta aina edellisen kuun luotto pois ja sitten tili on taas tyhjillään, voi johtaa turmioon! (Toki ymmärrän, että tiukoissa taloudellisissa tilanteissa homma vain menee niin, joten en tietenkään moralisoi tällaista.) Tekisikin mieli horista, että luottokortti on hyvä renki mutta... jo riittää paasaus!

Sanoisinkin, että ihmiselle, joka kykenee maksamaan luoton suht helposti pois, luottokortti antaa helpottavaa joustoa arkeen ja on kätevä monissa tilanteissa, kuten juuri matkustaessa. Kannattaa muistaa, että luottokorttien maksuissa on isoja eroja, ja esimerkiksi monissa luottokorteissa on tuntuva vuosimaksu. Siksi olisikin hyvä jaksaa vertailla, paljonko oma luottokortti maksaa, jos sellainen on lompakossa. Avainsana on todellinen vuosikorko, koska siinä otetaan huomioon korkojen lisäksi kaikki muut maksut.

 

 
Missä tilanteissa käytät luottokorttia, vai käytätkö?

 

Lue myös: 

Näin jaamme rahat parisuhteessa

Toukokuun 2017 menot: 1600 euroa (voisi muuten taas tehdä samanlaisen setin vuoden 2018 toukokuusta)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Eräs ystäväni mietti kerran, että hän haluaisi vaihtaa duunia kiinnostavampaan, mutta viiden tonnin palkka piti hänet työssään.

"Kun toiset ovat palkkakuopassa, niin minä olen palkkatornissa", hän huokasi. 

Musta tämä oli nerokas termi, joten otin sen heti käyttöön. Ja tein aiheesta Me Naisiin tietenkin myös jutun. Haastattelin 36-vuotiasta ekonomia, joka vaihtoi isopalkkaisesta duunista kymppitonneja pienempään palkkaan ja huomattavasti mielekkäämpään työhön. (Jutun voi lukea saitilta.)

Kun palkkatornista puhuu, pitää ensin sanoa kaikki mahdolliset disclamerit: Se on todellinen ensimmäisen maailman ongelma. Totta kai vaikeampaa on niillä, jotka velkaantuvat, kun raha ei vain riitä toimeentuloon. Mutta se, että maailmassa on yksi iso ongelma, ei tarkoita, että toisesta pienemmästä ongelmasta ei saisi puhua ollenkaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu!

No niin. Tuon Mimmien jutun haastateltava vaihtoi työhön, koska haluaisi duunin, joka vastaa paremmin hänen arvojaan. Siinä palkan trade off oli siis selkeä halu parantaa maailmaa. Mutta sitten on paljon ihan sellaisia duuneja, että niissä ei kyse ole mistään maailmanparannuksesta, vaan ihan siitä, että tekisi mieli tehdä jotain uutta ja kivaa. Tai että vanha alkaa puuduttaa, mutta pienempi palkka estää sen.

Olen jutellut it-alalla viestinnässä työskentelevän ihmisen kanssa, joka halusi vaihtaa kiinnostavampien asioiden viestimiseen. (It-alan palkat ovat viestinnän saralla muita parempia.) Keskustelin myös isossa valtionyhtiössä työskentelevän tyypin kanssa, joka halusi mennä startuppiin, mutta palkan puolittuminen esti.

Ongelma voi olla se, että on tottunut niin korkeaan elämänlaatuun. On iso asuntolaina, auto ja lapsilla kalliit harrastukset. Lisäksi on ihanaa, kun raha riittää helposti wolttaamiseen tai ex tempore -matkoihin vaikka Tallinnaan. Nämä asiat ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja kivoja juttuja, eikä niitä pidä mielestäni vähätellä tai ajatella, että "onpa pinnallista". Siksi tämä on ihan relevantti pohdinto, johon ei löydy automaattisen oikeaa vastausta.

Kyllä mä itsekin mietin kovasti ennen irtisanoutumistani, että mitäs nyt sitten, kun mun tulotaso laskee jäädessäni vakiduunista yrittäjäksi. (No, ei se laskenut, vaan nousi.)

Toinen ongelma, joka esimerkiksi tätä palkkatorni-termin keksinyttä ystävääni vaivasi oli se, että palkan putoaminen tuntui henkisesti siltä, että nyt hän menee elämässään taaksepäin. Kyse ei siis niinkään ollut siitä, että hän olisi rakentanut itselleen korkean elintason, jonka ylläpitäminen vaatii ehdottomasti x summan rahaa, vaan siitä, että sitä on tottunut ajatukseen, että palkan kuuluu aina nousta. Mutta ei se nykyään läheskään aina enää nouse, kun vaihtaa työpaikkaa. Moni onnistuu neuvottelemaan seuraavassa paikassa isomman palkan, mutta tämä ei ole automaatio.

Toisaalta juttelin myös yhden toisen ystäväni kanssa, joka oli valmistunut diplomi-insinööriksi, työskennellyt omalla alallaan vuoden ja tajunnut, että onpa paskaa. Sitten hän oli mennyt opiskelemaan vielä ympäristöjohtamisen maisteriohjelman, ja sen jälkeen tehnyt älyttömän mielekkäitä töitä. Nyt hän pystyy käytännössä itse määrittelemään tulotasonsa. Jälkikäteen on helppo viisastella, mutta tuo vuoden pudotus takaisin opiskelijabudjettiin oli sijoitus tulevaisuuteen, joka sitten taas on maksanut itsensä takaisin.

Ylipäänsä monia juttuja voi ajatella niin, että palkka putoaa nyt hetkeksi, mutta sitten sen voi kuroa niin. Tai sitten käy ihan kunnolla niin, että palkka putoaa lopullisesti, mutta työ on vain niin mielekästä, että se on sen arvoista. Näitä joutuu aika paljon pähkäilemään, ja niihin vaikuttaa moni muukin kuin työ ja palkka. Esimerkiksi se, onko puolisolla työtä, onko lapsia, ja no ylipäänsä, millainen se elämän kuuluisa kulurakenne on. 

Jopas mä nyt olen näistä palkka-asioista taas horissut. Jotenkin ovat pyörineet mielessä, kun olen kirjoittanut tuota rahakirjaa.

 

Tunnistatko palkkatorni-ilmiötä omassa tai läheistesi elämässä?

 

Kuvat: Käytin yrittäjän vapauttani tässä yhtenä maanantaina ja tein siskon ja lasten kanssa retken Lammassaareen.

 

Lue myös:

Kyllä töitä saa tehdä rahan takia

Palkkaneuvottelujeni mokat ja onnistumiset

Pyydä aina tiettyä summaa, älä vain "lisää"

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen tuota syksyllä ilmestyvää kirjaa kirjoittaessani jutellut rahasta satojen ihmisten kanssa ja hengailen aika monissa sijoitusryhmissä Facebookissa. Yleensä juttuhetket ovat superkivoja ja inspiroivia, ja tapaamani finanssialalla työskentelevät ihmiset ovat fiksuja, lämpimiä ja jalat maassa olevia ihmisiä. 

Kuitenkin joskus, ehkäpä keskustelupalstoilla tai Twitterissä, mua myös ärsyttää rahapuhe. Olen yrittänyt miettiä, mikä siinä risoo. Luin Minjan erinomaisen tekstin siitä, miten uusliberalistinen feminismi on harvoin intersektionaalista feminismiä. Oikeastaan tässä on kyse juuri samasta asiasta. Mua risoo sellainen puhe, joka keskittyy vain minuun. Miten minä voisin vaurastua? Miten minä voisin saavuttaa unelmani? Miten minä tulisin taloudellisesti riippumattomaksi?

Olen sitä mieltä, että jos miettii itseään ja omaa tekemistä liikaa, päätyy helposti vähän onnettomaksi. Se ei tee kenellekään hyvää. Pahimmillaan syvä minäkeskeisyys johtaa itsekkyyteen ja ahneuteen. Sitten ajatellaan, että on ihan ok sanoa ääneen, miten väärin on, kun verottaja vie minun omaisuuteni ja miten minun pitäisi saada rikastua rauhassa, muut ihmiset hoitakoon omat asiansa. Kyse on kuitenkin vain minusta!

Rahasta puhuttaessa pitäisi myös jaksaa miettiä muita ihmisiä, yhteiskuntaa ja ympäristöä. Raha kietoutuu näihin kaikkiin vahvasti.

Mä esimerkiksi ajattelen omaa piheilyäni ympäristötekona, sillä tällöin mua motivoi paitsi minulle säästeyt eurot myös ympristön säästäminen. Säästäväisyys on nimittäin usein synonyymi ekologisuudelle. Me ei lennetty etelän lomalle viime talvena, vaikka varaa olisi ollut. Syitä oli kaksi: säästettiin rahaa ja säästettiin luontoa. (Lennän kuitenkin varmaankin taas ensi talvena, joten en ole mikään ympäristön sankari, kunhan nyt vähän vähennetään lentokuormitusta.) Mä ostan tosi harvoin uusia vaatteita itselleni ja lapsenkin vaatteet hankin 80-prosenttisesti käytettynä. Jälleen: raha ja luonto. Piheilen myös ruoassa: syön lounaaksi eilisen illallisen tähteitä, ja meidän ruokahävikki on tosi pientä. Kun ostaa vähemmän turhaa paskaa, niin rahee jää säästöön. Tästä syystä on ihan hyvä, että sellaista kerskakulutusta, jossa lennellään viikonlopuksi Eurooppaan tai ostetaan joka kuukausi kolme uutta OOTD:tä ei pidetä enää niin ihailtavana. Sellaista jopa vähän paheksutaan. Samaan aikaan säästäväisyyttä on alettu taas arvostaa eikä vain pitää surullisten ihmisten pikku puuhasteluna.

Kun rahapuhe keskittyy sijoittamiseen, niin olisi hyvä myös pointtaa, että rahaa ei tarvitse laittaa sokeasti mihin tahansa pelkkä nopea tuotto mielessä. (Onneksi vastuullinen sijoittaminen on koko ajan trendaamassa, myös tuotto-odotusten takia.) En esimerkiksi halua rikastua tupakkatuotannolla tai sillä, että joku yritys polttaa kivihiiltä kuin viimeistä päivää. Parhaimmillaan sijoittamisen ja maailman parantamisen voi yhdistää, eli sijoittaa rahansa vastuullisesti (kuten tuossa Lumituuli-keississä). (Lupaan, että laitan pian julki tekstin niistä vastuullisista rahastoista!)

Puhuessa rahasta joudun tasapainottelemaan aina kahden asian välillä: Toisaalta haluaisin kannustaa myös pienituloisia ottamaan raha-asiansa hanskaan ja osoittaa, että tavoitteellinen säästäminen ja sijoittaminen ei ole vain rikkaiden ihmisten asia. Toisaalta en halua richsplainaa tai kuulostaa epäempaattiselta kantturalta, joka ei ymmärrä realiteetteja vaan horisee menemään, miten "laitat vain 500 euroa kuussa säästöön, niin pian voit hankkia sijoitusasunnon". Tästä syystä nämä "sijoitusvinkit pienituloisille" on aina aivan sairaan hankalia, ja mieluiten en niitä annakaan. (Ennen kuin voi sijoittaa rahojaan, pitää olla tarpeeksi hyvä puskuriraha tilillä, ja sitä varten on täytynyt pystyä säästämään - kaikki eivät pysty.)

Ongelmana raha-asioissa on toisinaan se, että vain rikkailla on tieto ja taito rikastua, jolloin he jakavat sen lapsilleen ja kavereilleen, ja tietty massa rikastuu lisää. Itse taas uskon, että ihan perus pullaisetkin voivat kerryttää omaisuutta ihan mukavalla tavalla, kunhan vain saavat tietoa ymmärrettävässä ja samastuttavassa muodossa. Tästä syystä olen ihan tyytyväinen siitä, että käytännön raha-asioista puhutaan nykyään paljon mediassa ja siitä on tullut viimeisen vuoden aikana melko tavallinen keskustelunaihe.

Ja jostain syystä aina rahasta puhuttaessa mun tekee mieli disclaimailla, että "en mä ajattele koko ajan rahaa" tai "en mä mittaa asioita rahassa". Mutta se on ehkä vähän kuulijan tai lukijan aliarvioimista, koska jos kirjoitan vaikka ruokareseptin tänne, niin tuskin kukaan miettii silloin, että "toi muija ei varmaan muuta mieti kuin reseptejä".

Rahapuhe on siis mielestäni lähtökohtaisesti positiivista ja hyvä juttu, mutta siinä pitää kuitenkin miettiä, millä sävyllä aiheesta puhuu. 

 

 

Lue myös: 

Miksi olen alkanut puhua rahasta

Vastuullinen sijoittaminen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Lapsuudessa fiilistelemäni yhtye Tiktak ilmoitti tekevänsä paluun festareille tänä kesänä. Se on hauskaa, ja toivon mukaan mäkin näen heidät jollain festivaalilla. Lukiessani heidän paluuhaastatteluaan mua kuitenkin alkoi risoa yksi juttu, joka ylipäänsä ärsyttää usein, kun puhutaan työstä.

Tiktakin jäsenet kertovat painokkaasti, miten he eivät missään nimessä tee paluukeikkojaan rahan takia. "Sellaisesta vihjailu on ainoa asia, joka saa mun pulssini nousemaan", kitaristi Emppu sanoo. 

Tämä kertoo taas niin osuvasti siitä, miten rahaa pidetään edelleen vääränä motiivina tehdä töitä. Miksei saisi tehdä rahan takia jotain? 

Tiktakin kohdalla uumoilen, että vihjailu paluusta rahan takia loukkaa bändiläisiä siksi, että he ajattelevat, että fanit eivät pitäisi paluuta aitona haluna esiintyä faneille, vaan motiivi olisikin materiaalinen. Ja ehkä toiseksi myös se, että saattaisi tuntua surkealta, jos kymmenen vuotta sitten lopettaneen bändin jäsenillä olisi nyt niin huono taloustilanne, että hetkellinen paluu olisi keino rahoittaa elämää. Ymmärrän siis hyvin, että heidän brändiinsä kuuluu vakuuttaa olevansa aito, ja tekevänsä tätä rakkaudesta lajiin, eikä missään nimessä rahaan, joka on maallista ja pinnallista - kaukana taiteesta.

Mutta eikö taidetta tai kulttuuria sitten saa tehdä niin, että yksi motiiveista olisi raha? Jos ajatellaan työelämää noin ylipäänsä ja unohdataan Tiktak, niin vaikuttaa siltä, että jos joku sano rahan motivoivan, sitä pidetään ainoana motiivina tai vähintäänkin suurimpana motiivina tehdä töitä. Se ikään kuin pyyhkii pois kaikki muut motiivit työlle, kuten intohimon, kunnianhimon, halun tehdä hyvää, halun kehittyä jossain tai ylipäänsä viihtyä.

Mutta eihän se niin mene! Mulla on varmaankin kymmenen eri syytä tehdä työtä, ja raha on niistä ehdottomasti yksi suurimmista. Tietenkin mä haluan rahaa työstäni, se on itsestäänselvyys. Mutta sitä ei sitten kuitenkaan oikein saisi sanoa ääneen, koska silloin vaikuttaa ahneelta ja ehkä vähän laskelmoivalta. Ihmisiä, jotka tekevät töitä rahan takia, pidetään helposti vähän surullisina tai sitten kylminä.

Oli sitten pakko räntätä tästä IG-storyssäni, ja sain kiinnostavia vastauksia ihmisiltä. Yksi johtavassa asemassa oleva kaverini kirjoitti: 

"Rahan takia ei saa tehdä ainakaan mitään positiosta, jossa on a) pomo b) tienaa keskivertoa enemmän. Kaupan kassalla työskentelevä saa tehdä työtä rahan takia. Kuitenkin alat, joissa on kyse hoivaamisesta on sellaisia, joissa rahalla ei saa olla väliä. Ehkä tämä liittyy positioihin, joissa on valtasuhde toiseen?"

Tämä oli mielestäni tosi kiinnostava pointti. Edelleen meillä on sellainen ajatus, että jos kyseessä on kutsumusammatti, kuten hoiva-ala, niin mielellään ei puhuta rahasta edes samassa lausessaa. Ja toisaalta johtajan ei tule tehdä mitään rahan takia, koska hänellä on jo valmiiksi ikään kuin yksi miinus plakkarissaan, sillä johtaja on saattanut hakeutua asemaan vallan takia, mikä sekin on ilmeisen huono asia. Jos sattuu haluamaan rahaa ja valtaa, niin sitten on täysin mätä ihminen. 

Toinen kommentoi, miten hän oli vaihtanut kulttuurialalta mainosalalle, jossa on paljon paremmat palkat.

"Ei harmita, että olen parempipalkkaisella alalla vasta nyt, koska henkisesti ja elämyksellisesti kulttuurijutut antoivat niin paljon. Mutta kun ihmiset kysyvät, onko ikävä kulttuurijuttuja, niin ei ole kyllä ikävä kilpailua siitä, kuka useasta hakijasta pääsee naurettavan huonosti palkattuun pestiin."

Tässä tuli mielestäni hyvä pointti esiin: On ihan totta, että eri aloilla on erilaiset kannustimet tehdä töitä. Koska kulttuurialaa pidetään niin mielekkäänä työn kannalta, moni hakeutuu työskentelemään sillä. Se on arvo ja valinta sinänsä, ja silloin raha ei ole ihmiselle suurin motiivi tehdä töitä, koska sitä rahaa ei ole siellä jaossa. Tämän hetkisessä kapitalistisessa systeemissä palkat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kun kulttuurialalla on enemmän tarjontaa kuin kysyntää, se näkyy pienemmissä palkoissa. Silloin saattaa olla ihan helpottavaakin sanoa itselleen ääneen, että "minä olen valinnut itse kulttuurialan, raha on siis toissijaista muille arvoilleni ja motiiveilleni".

(Itse ainakin välillä joudun muistuttamaan itseäni tästä silloin, kun kuulen jonkun saman ajan opiskelleen mutta eri alalta valmistuneen palkan ja kateus meinaa ryöpsähtää rintaan.)

Mutta se, että sanoisi ettei raha ole minkäänlainen motiivi tehdä työtä, ei kyllä edistä yleistä hyvää omalla alalla. Ensinnäkin se on 99 % kerroista valhe, koska jos raha ei olisi minkäänlainen motiivi, ihmisen ei tarvitsisi nostaa palkkaa ollenkaan. (Hehe, kysyin ig-storyssäni tätä, ja 99 % vastaajista sanoi, että raha on heille ainakin yksi motiivi tehdä töitä.) Toiseksi se johtaa helposti siihen, että jos edes alkaa keskustella vaikkapa jostain bändin keikkaliksoista tai siitä, että päiväkodin työntekijöiden on syytä saada kunnon palkkaa, vaikuttaa ahneelta ja laskelmoivalta. Mikä ei pidä paikkansa! Miksi se olisi erityisen ahnetta, että pyytää tehdystä työstä perustellun korvauksen?

Usein joku muu taho kuin työntekijä hyötyy siitä, että rahasta keskustelemista pidetään kiusallisena. Mitä vähemmän rahaa ja palkkaa kehtaa ottaa keskusteluissa esiin, sitä suurempi tabu siitä tulee, ja sitä vaikeampaa on pyytää sopivaa korvausta.

Ja toisaalta, mä ihan ymmärrän, että mun edellisissä työpaikoissani pomoni on halunnut ja saanut huomattavasti isompaa palkkaa kuin minä. Se on kuulunut hänelle! En minä ole halunnut sitä vastuuta, olen halunnut olla vain työntekijä, joka hoitaa hommansa eikä muuta. En siis tietenkään kannata sitä, että kaikkien pitäisi saada kaikesta työstä saman verran palkkaa. Enkä usko siihenkään, että kaikille ihmisille raha olisi yhtä suuri syy tehdä töitä. Mutta sitä kannatan, että ihmiset eivät demonisoisi palkkaa motiivina työn tekemiselle.

 

Miten suuri motiivi raha on sinulle tehdä töitä?

 

Lue myös:

Näin olen selvinnyt kateudesta, joka herää muiden ihmisten suuremmasta palkasta

Miksi puhun rahasta nykyään ääneen

 

Kuvat: Hehe, oli pakko vaihtaa tuo lompakkokuva pois, kun eräs ystävällinen lukija huomautti, että ajokortista näkyi vähän liikaa infoa. 

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joku pyysi taannoin täällä blogissa minulta, että postaisin siitä, minkälaisia taloudellisia neuvoja antaisin opiskelijalle. Tämä oli mielestäni nerokas kysymys, joten opportunistisesti pöllin sen juttuaiheeksi, jota tarjosin Hesariin. (Mulla on ollut tänä vuonna yksi uratavoite ja se on ollut: Kirjoita Hesariin. Nyt se on sitten hoidettu!)

Tein siis lauantain Helsingin Sanomiin (12.5.2018) jutun, jossa kysyin pankin pääekonomistilta, sijoitusbloggaajalta ja Nuorten Osakesäästäjien yhdeltä perustajalta, millaisia neuvoja he antaisivat 20-vuotiaalle itselleen. Kaikkia yhdisti yksi neuvo: Ala sijoittaa 10-15 euroa johonkin rahastoon, niin korkoa korolle -efekti ehtii toimia kunnolla. Loppujutun voi lukea tuolta netistä.

Mutta jotten pettäisi tätä erinomaista lukijaani, joka kysyi mainion kysymyksensä, niin seuraavaksi kerron, miten minä neuvoisin 20-vuotiasta opiskelijaa raha-asioissa.

1. Alkaisin sijoittaa

Mikäli saa säästettyä vaikkapa 15 euroa kuussa, niin kannattaa alkaa laittaa sitä rahee johonkin hyvään rahastoon. (Siis sen jälkeen, kun on kerännyt perus tilille jonkun ok jemmarahan tiukkoja tilanteita varten, koska sijoituksia ei kannata niin vain nostaa heti, kun tarvitsee rahaa.) Itse valitsisin tällä hetkellä joko matalakuluisen indeksirahaston tai sitten etf-rahaston. Luultavasti automatisoisin homman niin, että laittaisin 20 euroa menemään johonkin vastuulliseksi merkattuun etf-rahastoon ja antaisin rahojen olla siellä. (Matalakuluisella tarkoitan sitä, että juoksevat kulut olisivat ainakin alle 1 %, mielellään jopa alle 0,5 %.)

En sijoittaisi välttämättä osakkeisiin, koska paitsi osingot, myös osakkeiden myyntivoitot lasketaan tuloksi, joka voi vaikuttaa Kelalta saatavaan opintotukeen. Myyntitappiota taas ei lasketa tähän peliin mukaan ollenkaan toisin kuin verotuksessa, mikä tekee hommasta joidenkin mielestä vähän epäreilua. Treidaaminen ei siis kannata opiskelijana, joten aloittaisin suorien osakkeiden kanssa pelaamisen vasta sitten, kun opintotukihärdellit olisivat ohi. (En kyllä nytkään mitenkään treidaile osakkeiden kanssa, ei riitä aika eikä taidot.)

Tiedän, että moni opiskelija on niin köyhä, ettei tuota ylimääräistä löydy, etenkin kun ensin kannattaisi säästää itselleen se puskuri. Itse kuitenkin olin jo fuksivuotena aika hyvässä leivässä kiinni, kun tein paitsi Staffpointin kautta kaupan kassaduuneja ja Metro-lehden jakamista, niin myös toimittajan hommia, joista maksettiin aika hyvin. Mä en itse asiassa ole pystynyt nostamaan opintotukea ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ollenkaan, kun tulorajat paukkui niin nopeasti. (Mulla meni myös yhdeksän vuotta valmistua, kun tein koko ajan niin innokkaasti töitä, eli kolikolla on kääntöpuolensa.)

Mulle ei kuitenkaan tuolloin tullut mieleenkään alkaa sijoitella ylimääräisiä rahoja, vaan laitoin kaiken visusti ihan tavalliselle säästötilille, josta inflaatio sitten kivasti söi rahan ostovoiman. Ei olisi kannattanut.

2. Säästäisin ASP-tilille (mutta en ehkä ostaisi ihan heti asuntoa)

Ostin ensiasunnon melkein heti, kun sain säästettyä ASP-tilille tuon vaadittavan kahdeksan vuosineljännestä, eli kaksi vuotta. Mun kohdalla homma meni käytännössä niin, että siirtelin säästötilille aiemmin säästämiäni rahoja ASP-tilille aina sen maksimin kolme tonnia kerrallaan. Jos olisin avannut ASP:n aikaisemmin, olisin voinut myös ostaa asunnon aikaisemmin. Mutta ei se nyt mua missään nimessä kaduta, oli ihanaa asua kaikissa niissä vuokra-asunnoissa, ja veikkaan, että ostin ensiasunnon tuolloin 25-vuotiaana juuri oikeaan aikaan.

Ylipäänsä jos mietin, niin musta oli ihan jees ostaa asunto vasta opintojen jälkeen. Henkisesti tuntui kepeältä, että sai vapaasti muuttaa ymppäri Turkua ja sittemmin Helsinkiä. Asuin opintojen aikana romanttisessa puutalohuoneessa Nummessa, Yo-kylässä kämppiksenä siskoni kanssa, Yo-talossa itsemurhayksiössä. Helsingissä taas asuin vuokralla yksiössä Kampissa, kaksiossa Punavuoressa ja Meilahdessa sekä kommuunissa Krunassa. Jos olisin omistanut asunnon, tämä vapaus vaihtaa olisi saattanut karsiutua elämästä.

Joku kysyi, että kannattaisiko opintolainaa laittaa ASP-tilille. Mä en itse nostanut opintolainaa missään vaiheessa. Mutta mikäli en olisi pystynyt tekemään töitä ja saamaan ASP-säästöjä kasaan, niin olisin saattanut hyvinkin nostaa opintolainaa ja laittaa siitä osan aspiin, miksikäs ei? (No siksi, että sitä ei ole siihen tarkoitettu, mutta eikö kaikki saa käyttää rahojaan juuri niin kuin huvittaa.) 

3. Nostaisin opintolainaa, jos päättäisin suorittaa tutkinnon ajoissa

Jos olisin päättänyt, että suoritan opintoni määräajassa, eli 300 opintopisteen maisteritutkinnon kuudessa lukuvuodessa, olisin todellakin nostanut sitä lainaa. (En siis todellakaan suorittanut.) Nimittäin tällöin Kela maksaa 40 prosenttia 2 500 euroa ylittävästä lainan määrästä. Eli ilmasta rahhoooo! (Okei, todellisuudessa en olisi saanut, sillä hyvityksen voivat saada ne, jotka ovat aloittaneet opintonsa syksyllä 2014, ja minä aloitin opintoni jo kauan kauan sitten, vuonna 2006.)

Mutta olen ihan tyytyväinen siihen, etten nostanut opintolainaa, kun rahaa oli muutenkin ihan ok:sti opiskelujen aikana käytössä. Jäin vähän koukkuun työn tekemiseen.

4. Nauttisin elämästä (mutten ottaisi pikavippejä tai käyttäisi luottokorttia)

Opiskelijalla on käytössään yksi suure, jota myöhemmin elämässä on hiton vähän: aika. Tästä syystä mä kyllä rälläisin menemään, matkustaisin, bailaisin, kävisin festareilla ja keikoilla, järjestäisin ex tempore -seikkailuja, tuhlaisin Erasmus-vaihdossa ja tekisin pieniä hedonistisia tekoja. Done and done. Opiskelijaelämä on niin ihanaa ja upeaa aikaa, että sitä ei pidä tuhlata pelkkään sniiduiluun ja järkevänä olemiseen. Siksi olen hirmu tyytyväinen, että tuli lähdettyä Pariisiin katsomaan Placeboa ja yllättäen reilaamaan Itä-Eurooppaan silloisen ihastukseni kanssa. (Terveisiä vaan Pirkalle!) Preferoisin myös ehdottomasti elämykset tavaroiden tai vaatteiden sijaan.

En kuitenkaan missään nimessä kuuna päivänä (!!!) ottaisi mitään hemmetin pikavippejä, eläisi luottokortilla (onneksi mulla ei ollut opiskelijana luottokorttia!) tai ostaisi kulutusluotoilla yhtään mitään. Niissä on niin jäiset todelliset vuosikorot, että siinä maksaa nopeasti täysin tyhjästä jopa satoja euroja ja pahimmillaan ylivelkaantuu äkkiä. Jos opintotuki ja -laina eivät riittäisi elämiseen, niin sitten pitäisi vain laskea elintasoa keinolla millä hyvänsä. 

Mutta loppukaneettina vielä, että ensisijaisesti nauttisin elämästäni ja vasta toissijaisesti sijoittaisin. Tämä sijoitusneuvo on siis erityisesti heille, keille ylimääräistä rahaa saattaisi jäädä pienellä elämäntyylin modauksella. 

 

Miten te neuvoisitte opiskelija-minäänne raha-asioissa?

 

Lue myös:

Tee nämä neljä asiaa ennen kuin hankit lapsen

Korkoa korolle, tuo ihana sanapari

Fuck you -rahastossani on viisi tonnia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages