Ladataan...
Juliaihminen

Uskomatonta. Meidän pieni täyttää tänään kaksi vuotta. Juhlittiin tätä saavutusta lauantaina meillä. Mulla on ollut vähä raskas alkuvuosi töiden suhteen (liikaa!), joten päätettiin Tikin kanssa, että nyt ei stressata yhtään. Niinpä tilasin kakun leipomosta, Tiki osti kaupast keksibuffetin, uunissa lämmitettäviä pakastepasteijoita sekä hedelmiä. Lisäksi paistettiin vielä pakastepullia, joihin sai laittaa mansikkahilloa ja valmisstuutista kermavaahtoa, laskiaispullia siis. Kaikki tarjoilut olivat valmiina pöydässä alle tunnissa!

Tämän lisäksi koristeltiin viime vuodesta säästetyillä koristeilla asunto, ja voilà, meillä oli tosi kivat juhlat kasassa. Rakastan sitä, kun ihmiset leipovat itse ja jaksavat laittaa (vaikkapa isosiskoni taidot ovat eeppiset), mutta tajusin aika nopeasti, että meistä ei nyt ole siihen. Ja juhlissa tärkeintä on hyväntuulinen isäntäväki, ei itse kaulitut keksit. Voi olla, että tällainen puolivalmiiden asioiden tarjoaminen tulee synttärikutsuille jäädäkseen. Katsotaan.

Vaikka me päätettiin pitää kemut pieninä ja kutsuttiin ihan vain lähilähipiiri, niin lapsia oli silti kymmenisen ja toiset reilu kymmenen aikuista päälle. Oli mahtavaa menoa ja meininkiä! Ensin syötiin, avattiin lahjat ja humpuuteltiin. 

Neljän maissa suurin osa vieraista alkoi olla lähtenyt. Oli aika siirtyä juhlien kakkosvaiheeseen ja avata skumppapullo. Samalla tavalla kuin viime vuonna, nytkin oli suloista istua lattialla raukeana juhlien jälkeen pienen porukan kanssa ja jutella kaikesta. Syötiin laiskasti vielä vähän keksejä ja lapsetkin alkoivat olla riehumisen jälkeen melko seesteisiä.

Mulla on edelleen jotenkin juhlava ja hieno olo. Lapsen syntymäpäivä tuntuu jopa isommalta saavutukselta ja elämän etapilta kuin omat synttärit. Puhuttiin juhlissa paljon siitä, miten tällaiset etapit ovat merkittäviä. Mä ja Tiki ollaan onnistuttu olemaan ihan hyviä vanhempia tuolle pienelle kullalle jo kaksi vuotta.

Tällä hetkellä sanoisin, että minulle lapsen ensimmäinen vuosi oli ehkä helpompi kuin toinen. Jotenkin ekana vuotena tsemppasin valtavasti, kun kaikki oli uutta. Sitten yllätyin, miten helppoa vauvan hoitaminen olikaan – olin pelännyt paljon raskaampaa aikaa. Lisäksi olin koko sen vuoden äitiyslomalla, joten elämä oli lokoisaa. Toisen vuoden kohdalla en ole jaksanut enää sillä lailla tsempata. Monella tapaa lapsi paranee koko ajan kasvaessaan. Mutta töiden aloittaminen, lapsen päiväkodin aloittaminen ja sellaiseen arki-arkeen totuttelu on ollut kuitenkin aika kuormittavaa verrattuna vauvavuoden lounailla vetelehtimisiin ja museoissa lorvailuihin. (Toki jatkan näitä molempia edelleen.)

Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä vauvavuotta, ja elämä lapsen kanssa siitä eteenpäin voittaa vauvavuoden mennen tullen, nämä siis vaihtelevat valtavasti.

Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että tämä arki-arkikin on aika ihanaa. Raisa sanoi, että kaksivuotias on taas huomattavasti nautinnollisempaa seuraa kuin yksivuotias, ja ikävuosi 2–3 on aivan mahtava. Näin minäkin uskon. Ainakin kaikki sekä omassani että lapsen toiminnassa antaa viitteitä siihen suuntaan.

Toki on aika vaikeaa hahmottaa kokonaista vuotta. Viime vuonna Alppu ei osannut vielä tähän aikaan kävellä, nyt se steppaa menemään ja kiipeilee. Siinä välissä on tapahtunut paljon. 

Kuten synttäreiden tervetuliaispuheessa sanoin, on ihanaa, että meidän elämässä on ollut tuo pieni valtavan rakas poika jo kaksi vuotta ja paljon muita rakkaita ihmisiä ympärillä ja läsnä arjessa jatkuvasti.

Tänään illalla juhlitaan rakasta Alppusta vielä kolmestaan.

Ihanaa syntymäpäivää meidän pieni rakas ukkeli!

 

 

Postauksessa mainitut linkit: 

Alpun 1-vuotisjuhlat

Huijaus nimeltä vauvavuosi

Synttärit eläinteemalla

Lapsi on koko ajan vain ihanampi

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ennen kuin sain lapsen, kuvittelin, että olisin sellainen vanhempi, joka aina yliarvioi lapsensa taidot ja lesoilee niillä salaa syömessään. Nyt on käynyt ilmi, että olen täysin päinvastainen vanhempi.

Mä aliarvioin lapsen motorisia ja kognitiivisia kykyjä jatkuvasti. Tuossa syksyllä yhtenä päivänä lapsi otti kuulakärkikynän käteen ja alkoi piirrellä sillä paperille. Olin täysin ihmiessäni. Lapseni osaa pidellä kynää kädessä! 

Kesällä taas se vaati itselleen leluja ulkoleikkeihin. Olin yllättynyt. Lapseni on kykeneväinen haluamaan jotain niinkin spesifiä kuin hiekkalelun! Ikävä kyllä mulla oli tarjota hänelle vain haarukka, jolla hän sitten vähän aikaa tonki maata.

Mä en edelleenkään sisäistä kunnolla, että lapsi tosiaan ymmärtää kaiken, mitä sanon sille. Toisaalta hänen suhteellisen valikoiva kuulonsa kyllä vähän ohjaa minua harhaan.

Oikeastaan aina kun lapsi osaa tehdä jotain, olen täysin yllättynyt. Osaa tehdä nuppipalapelin, mitä tämä on! Osaa rakentaa legotornin, ei kai nyt sentään!

Tämä kykenemättömyys tunnistaa hänen kehittyviä taitojaan johtaa siihen, että tarjoan lapselleni jatkuvasti hänen kehitystasonsa alittavia leluja ja esineitä. Tässä on itse asiassa käynyt niin, että olen ulkoistanut koko tarvehankinnan: lapsen mummi osti hänelle värikynät, lapsen kummi osti hänelle hiekkalelut, lapsen mumma toi joululahjaksi legoja. 

Kyse ei ole niinkään mun omasta vaatimattomuudesta tai uskosta siihen, ettei lapseni kehittyisi. Mä olen vain huomannut, että aika menee niin hirveän nopeasti, etten pysy perässä. Lisäksi olisi varmaan järkevää lukea jotain kehitysoppaita, joista voisi ottaa selvää, mitä minkäkin ikäinen lapsi saattaa osata. Mutta mutta. Mä olen niitä ihmisiä, jotka tarkastavat asennuksen manuaalista vasta sen jälkeen, kun savu on hälvennyt.  

Tässä toimintatavassa on myös se etu, ettei tule kauheasti lesoiltua lapsen taidoilla kenellekään. Olen nimittäin antanut itseni ymmärtää, että sellainen on kohtalaisen tylsistyttävä puheenaihe, hehehehe (kuten olen kertonut, tylsät puheenaiheet eivät ruoki sieluani). Paitsi sitten kyllä lesoilen, kun lapsi oppii ulostamaan pottaan! Sen voin luvata. Mutta siihen saattaa olla vielä aikaa. Ehkä kymmeniä vuosia.

 

 

 

Lue myös:

Pikku sabotööri

Valitsen nauraa

 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Jee! Kuten Tommin poppoo, myös me saatiin Perheet safkaa -päivään kutsu. Meille tarjottiin lounas Vallilassa sijaitsevassa ravintola Fuudissa. Päivän idea on kannustaa lapsiperheitä syömään ravintoloissa ja sparrata ravintoloita lapsiystävällisemmiksi paikoiksi. Idea on mielestäni erinomainen, sillä lasten kanssa ravintolassa syöminen on elämän suola.

Mä olin liikkeellä mun extended familyn kanssa, eli Raisan ja Fridan. Me juteltiin siitä, miten ravintolassa käyminen kavereiden kesken on täydellinen win-win, koska tällöin minulla on kivaa, mutta samalla oma miekkonen saa "omaa aikaa", jonka hän sitten auvoisasti korvaa minulle omana aikana myöhemmin. 

Lisäksi välillä on kiva nähdä kavereita nimenomaan ravintolassa eikä jonkun kotona, koska tällöin kenenkään ei tarvitse erityisesti siivota tai valmistaa ruokaa. Toki myös kotonakin näkemisessä ja yhdessä kokkailussa on puolensa, koska silloin lapset saavat ilakoida vapaasti aina kunkin lastenhuoneessa. Molempi parempi.

Sattui hauskasti niin, että Ylen radiotoimittaja haastatteli mua tapahtumasta. Hän kyseli, paljonko me syödään lapsen kanssa ulkona. Kun oikein ryhdyin ajattelemaan asiaa, niin tajusin, että tällä hetkellä mä käyn oikeastaan vähintään kaksi kertaa viikossa Alpun kanssa ulkona syömässä. Yleensä yhtenä iltana keskellä viikkoa (ulkona syömiseksi riittää myös Mäkelänrinteen uimahallin Uppopulla-ravintola) ja sitten lauantaisin lounaalla Käpylän Soseessa.

Ravintolakulttuuri on todella muuttunut, koska en minä lapsena (eikä kukaan mun kaverikaan) käynyt ravintoloissa näin paljon. Nykyään on aika arkista käydä syömässä ulkona lapsen kanssa. Vauvavuotena oli kaikkein helpointa, koska silloin pystyi käymään käytännössä missä vain. Mulla oli tapana vaihtaa Alpun vaippa milloin missäkin rotanloukossa, kun oli äitiyspakkauksen makuupussi mukana, joten hoitopöytääkään en tarvinnut. 

Sen sijaan lapsen taaperoiduttua hommat muuttuivat hankalammiksi, koska liikkuminen on nopeaa. Nykyään ehkä jonkun verran katsotaan, mihin ravintolaan viitsii mennä kolmen alle 3-vuotiaan kanssa. Pientä riehumistahan siitä nimittäin seuraa. Leikkinurkkaus on ihana, mutta sitä ei voi kaikkialta vaatia, emmekä vaadikkaan. Sen sijaan meillä ei ole yhtäkään huonoa kokemusta ravintolan henkilökunnan suunnalta, ja oikeastaan vain yksi muiden asiakkaiden puolesta. Tai voi olla, että olen vain blokannut mielestäni kaiken sattuneen shaiban.

Tajusin myös yhden karvaan jutun: Alppu on tähän mennessä syönyt yleensä joko mikrossa lämmitettävää purkkiruokaa tai sitten ottanut buffetista pienen annoksen (jolloin olen yleensä maksanut 0 - 1 euroa sen ruuista), mutta jonain päivänä, varmaan aika piankin, mulla ei ole enää varaa käydä näin usein ravintolassa, koska mun pitää ostaa sille aina oma annos. Herregud! (Tämä on toki täysin oikeudenmukaista, koska kyllä ravintolankin kuuluu katteensa saada.)

Tai no en mä tiedä, eikö ne lasten annokset ole jotain 7 euroa? Ehkä mun pihi sielu taipuu niille. Katsotaan. Mutta on kyllä eri maksaa pelkästään oma lounas kuin maksaa kahden ihmisen lounas.  (Saati sitten kolmen, sillä toisinaan myös Tiki on meidän mukana, vaikka kavereiden kanssa käymistä näin ylistänkin.)

Tuo Vallilan Teollisuuskadulla sijaitseva Fuudi on suht uusi ravintola ja oli mulle entuudestaan tuntematon paikka, mutta tämän jälkeen ajattelin alkaa käydä siellä joskus lounaalla, kun työhuoneeni sijaitsee Vallilassa. Paikan sisustus on tosi kotoisa, ja kauniit akustiikkalevyt tekivät tilasta miellyttävän hälyttömän, vaikka se on hyvin korkea.

Lohiannos oli herkullista (kuten muistamme Mirjan säännön: aina jos on lounaalla lohta, niin ota lohta!) ja etenkin jälkiruoaksi tarjottu lettubuffetti räjäytti tajuntani.  Myös Alpun tajunta ilmeisesti räjähti lettujen napostelusta. Sen sijaan mua ilahduttaa tuossa alla olevassa kuvassa "Fridan annos ja Raisan annos", kun Frida halusi letulleen vain yhden vaahtokarkin.
 

Kuten tavallisesti, myös tämä lounashetki oli kerrassaan miellyttävä. Lapset saivat vähän sekoilla ympäriinsä, söivät kuitenkin aika kiltisti ja sossusivat itselleen lopuksi ilmapallot. 

Mä olen kerran tehnyt listauksen Helsingin hyvistä vauvapaikoista, mutta voisin seuraavaksi listata hyviä taaperopaikkoja. Siis sellaisia, joissa pieni melu ja riehuminen ei tuhoa täysin muiden kanssasyöjien tunnelmaa, eikä akuuttia kuolemanvaaraa ole (eli ei esim jyrkänteen reunalla sijaitsevaa näköalaravintolaa).

Kysynpä teiltä jo etukäteen suosituksia:

 

Missä paikoissa tykkäätte käydä syömässä taaperon kanssa?

 

Lue myös:

Helsingin vauvaystävällisimmät lounaspaikat

Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka tylyttävät pikkuvauvojen äitejä

 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Share

Pages