Ladataan...
Kahdesta kolme?

Edellinen postaus oli taas niitä, jotka olivat jääneet luonnoksiin roikkumaan vähän turhan pitkäksi aikaa. Yritys aloitettiin siis virallisesti kesäkuun alussa, joskin sitä ennen oltiin oltu jo muutamana päivänä ilman pillereitä, kun ne "unohtuivat" kotiin mökkireissulle lähdettäessä. Oikeastaan on pieni ihme, että jo tästä kierrosta tärppäsi, sillä jonkun laskurin mukaan oviksen olisi pitänyt olla kuun taitteessa ja pillerit jätimme pois vasta toinen päivä. (Mainitun mökkireissun jälkeen söin siis vielä pari pilleriä -ehkä höpsöä, mutta jos on päätetty alkaa kesäkuussa, ei varaslähtöjä sallita.)

Jo oviksesta asti olin jostain syystä varma, että nyt on tärpännyt. En ole koskaan uskonut äidin vaistoon, mutta jotain sellaista tässä melkein tuntui olevan. Kyynikko voisi tietysti myös sanoa, että kyse oli vain toiveajattelusta. Oli miten oli, oireitakin alkoi pikkuhiljaa ilmetä: limainen vuoto, turvotus, paha olo, väsymys, stressitasojen nousu, palelu, mahan kipristely. Kaikki nämä tulivat hyvin lievinä, mutta silti oireista ei voinut erehtyä.

Siksi olikin outoa, kun hääpäivämme jälkeen, sinä päivänä kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa, testi näytti negatiivista. Mieskin oli kiinnittänyt huomiota oireisiini ja tehnyt omat päätelmänsä, joten olimme molemmat yllättyneitä ja pettyneitä. Kuukautiseni ovat kuitenkin aina olleet säännölliset ja kun niitä ei alkanut muutamaan päivään kuulua, teimme uuden testin. Ruutuun piirtyi nopeasti vahva plussa.

Olen onnellinen. Olen jännittynyt. Olen iloinen. Ja yllättävän rauhallinen.

Ja ai niin, jos joku ihmetteli mainintaa hääpäivästä, olemme siis menneet naimisiin. Vielä viikko sitten nimeni oli toinen ja minä olin vain yksi. Nyt minulla on uusi nimi ja sisälläni kasvaa toinen ihminen. Elämä on ihmeellistä <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Kauan odotettu, pelätty ja kaivattu kesäkuu saapui vihdoin - ja minulla naksahti jotain päässä. Yhdeksän kuukautta kestänyt vaiheilu ja epävarmuus hävisi kuin tuhka tuuleen toukouun viimeisinä päivinä. Voiko elämä todella tuntua tältä? Tietysti ahdistavat ajatukset palaavat aina silloin tällöin, mutta silloinkin pystyn helposti käskemään ne painumaan tiehensä. En tiedä, onko tähän mielenmuutoseen syynä vain kesä ja aurinko vai olenko vihdoin tunnetasolla oivaltanut jotain niistä jutuista, joita olen itselleni yrittänyt jankuttaa. Jos arvata pitäisi, niin varmaan vähän molemmat.

Väittäisin, että keskeisiä oivalluksia on ollut kolme. Haluan listata ne tähän alle, jotta itse muistaisin ne myös tulevissa ahdistuksissa. (Koska jos realistisia ollaan, niitä on vielä tulossa.) Niille, jotka tätä lukevat, myös kerrottakoon, että ruudun toisella puolella ei siis kirjoittele täysi idiootti, vaan joidenkin asioiden tunnetasolla oivaltaminen vie aikaa. Ne, jotka samojen asioiden kanssa ovat kipuilleet, osaavat ehkä samaistua.

1. Lapsi kasvaa

Lapsi on pieni jatkuvaa huomiota kaipaava vauva vain ensimmäisen vuoden ajan - ja tuolloinkin nukkuu suuren osan ajasta. Seuraavat muutama vuotta eletään hektisehköä pikkulapsiarkea, mutta tuolloin isovanhempien hoitomotivaatio on luultavasti suurin ja toisaalta lapsi osaa viihdyttää itseään lyhyitä aikoja jo itsekin. Kouluiässä lapsen itsenäisyys lisääntyy jatkuvasti ja jo yllättävänkin pian harrastukset ja kaverit alkavat luultavasti kiinnostaa vanhempien seuraa enemmän. Eli yhteenvetona: lapsi kaipaa jatkuvaa huomioimista vain muutaman vuoden. Eiköhän siitä selvitä.

2. Hyvä aika on silloin, kun siltä ei tunnu

Olen ajatellut, ettei lasta kannata hankkia silloin, kun työssä ja parisuhteessa menee hyvin. Koska kun menee hyvin, eihän sitä kannata riskeerata. Mutta toisaalta eihän lasta kannata hankkia ainakaan silloin, kun parisuhteessa, tai ehkä työssäkään, menee huonosti. Päinvastoin, kun kaikki on hyvin ja silti tuntee kaipuuta sitä kolmatta kohtaan, eikö se kerro siitä, että tunne on todellinen eikä vaan reaktio epätyydyttävään elämäntilanteeseen?

3. Oma elämä ei lopu

Oma äitini on suoraan sanonut, että hänelle vasta lapset toivat elämään merkityksen. Hän ei harrastanut mitään, kun olimme pieniä, ja omia ystäviäkään näki vain harvoin. Voi tietysti olla, että itse koen samanlaisen murroksen oman lapsen synnyttyä, mutta lapsen ei ole pakko olla oman elämän ainoa sisältö. Edelleen saa harrastaa, nähdä kavereita ja muutenkin olla sama henkilö kuin ennen lapsen syntymää. Tekemisiä pitää ehkä vähän rajoittaa ja organisoida enemmän ja itsehillintää harjoittaa potenssiin sata suhteessa nykyiseen, mutta periaatteessa mistään ei tarvi luopua tai päästä eroon.

Nyt pitää vaan yrittää hengitellä ja nauttia tästä rauhasta niin kauan kuin sitä kestää...

Meillä on alettu yrittämään.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Olen sattuneesta syystä seurannut viimeaikoina mielenkiinnolla mediassa käytävää keskustelua vanhemmuudesta ja perheellistymisestä. Enää en ihmettele sitä, miksi lasten hankintaa lykätään tai sitä, miksi jotkut ovat omasta tahdostaan lapsettomia. Lapsiperhearki näyttäytyy jatkuvana kiireenä, unettomuutena, yksinäisyytenä ja toimeentulovaikeuksina. Vanhemmuus on kokopäivätyötä (kysy vaikka kotiäideiltä) ja jatkuvaa suorittamista, jossa onnistuminen mitataan lapsen menestyksessä. Korostetaan lasten merkitystä yhteiskunnan tulevaisuutena, jossa "hyvät" lapset tulevina veronmaksajina pelastavat huoltovajeen alle sortuvan hyvinvointivaltion, kun taas "huonot" lapset rapauttavat sitä yhä lisää. Huono vanhempi ei siis ole syyllinen vain lapsensa pilaamiseen, vaan myös valtion talousongelmiin ja sosiaaliturvan heikkenemiseen. Näiden paineiden alla vanhempien pitäisi jaksaa olla niitä täydellisiä vanhempia, jotka eivät koskaan suutu uhmaikäiselle taaperolleen, jotka jaksavat aina viedä lapsiaan harrastuksiin ja jotka eivät koskaan syyllistä teini-ikäistään tämän kapinoimisesta vaan jaksavat aina keskustella tämän ongelmista dialogisesti ja kunnioittavasti. Ja tietysti muistavat syödä terveellisesti, hoitaa kotityöt (mieluiten lasten kanssa nämä mukaan innostaen ja pakottamatta), liikkua tarpeeksi ja edetä uralla.

Vaikka ajattelen, että meillä olisi kaikki edellytykset tulla hyviksi vanhemmiksi (miehellä työ ja omat opinnot loppusuoralla, vähän säästöjä ja hyvä parisuhde -mitkä lopulta eivät kerro kyvyistä vanhempana mitään), pelkään, etten pärjää. En pärjää hyvin vähillä yöunilla. Tarvitsen paljon omaa aikaa. En jaksa leikkiä kotileikkejä enkä kuunnella epäselviä ja epäloogisia selostuksia asioista, jotka eivät minua kiinnosta. En jaksa huutoa tai kapinoimista. Ehkä pitäisi hankkia vauvan sijasta nukke? Toisaalta sanotaan, että omaan lapseen suhtautuu täysin eri tavalla kuin kaikkiin muihin lapsiin. Se onkin toinen pelko. Että muuttuu sellaiseksi pulleroiseksi pullantuoksuikseksi lässyttäväksi tädiksi, joita leikkipuistoissa joskus näkee.

Olenko yksin näiden pelkojeni ja pohdintojen kanssa? Vaikka vallitsevista puhe- ja ajattelutavoista päätellen voisi uskoa, etten, vaikuttaa monien seuraamieni blogien valossa siltä, että monille lapsen saaminen on kaikesta huolimatta ollut elinikäinen haave ja unelmien täyttymys. Toive, jonka toteutumisen seurannaisvaikutuksia ei ole pahemmin mietitty. Tarkoittaako jo näiden asioiden miettiminen, ettei minua ole tarkoitettu äidiksi, etten sisimmässäni halua sitä?

Olen aina ollut huono keskitien kulkija. Oikeasti ei aina tarvi pärjätä ja pystyä kaikkeen itse. On ihan ok pyytää miestä huolehtimaan lapsesta, kun itse tarvii omaa aikaa, tai jättää sillä kertaa lähtemättä värikylpyyn tai runokylpylään. (Miksi kaikki vauvojen muotiharrastukset ovat nykyään jotain "kylpyjä"?) On myös ihan ok säilyttää temperamenttinsa ja oma tahtonsa ja pitää kiinni omista harrastuksistaan ja toimintatavoistaan ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista. Eikö? Vanhemmuus on keskeinen osa ihmisen identiteettiä, mutta sen ei tulisi olla ainoa. Lopulta tulisi muistaa, että kaikki lapset ovat kuitenkin yksilöitä, jotka itse vaikuttavat oman elämänsä kulkuun. Ja vaikka lapsella olisi kaikki parhaat lähtökohdat, on paljon kiinni myös puhtaasta sattumasta esimerkiksi sen suhteen, keihin lapsi leikkipuistossa, tarhassa, koulussa tai harrastuksissa tutustuu. Kontrollifriikkinä perfektionistina epätäydellisyyden ja epävarmuuden hyväksyminen on vaikeaa.

Pelko vastuusta. Pelko pärjäämisestä. Ja samalla pelko hallinnan menettämisestä.

Vaikeuksista saa ja yhteiskunnallisella tasolla jopa pitää puhua. Mahdolliset ongelmakohdat on hyvä selvittää itselleen ennen päätöksen tekemistä. Miksi niiden kuitenkaan pitäisi antaa merkitä enemmän kuin kaiken hyvän? Miksei voisi olettaa, että jos tulevasta ei tiedä, voi kaikki yhtä hyvin mennä hyvin? Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten mielestäni hyvä kirjoitus siitä, että ongelmien korostamisen lisäksi tulisi muistaa puhua myös siitä, kuinka paljon iloa ja merkitystä lapset elämään tuovat. (Koska kai ne tuovat, päätellen siitä, kuinka moni lapsia lopulta hankkii. Tietysti kyse voi olla siitä kulttuurisesta ajatuksesta, että lapsettomana menettäisi jotain, mutta ensimmäisen lapsen saatuaan monet innostuvat saamaan useampiakin, joten tuskin se niin kauheaa on voinut olla(?!?)). Miksemme puhuisi joskus myös siitä?

Viikonloppuna naapurin lapset leikkivät pihalla. Tunsin aivan valtavaa kateutta. Samalla kuunnellessani toisen lapsen jatkuvia "äiti tuu leikkimään" -pyyntöjä äidin poukkoillessa tätä pyytävän taaperon, vaunuissa itkevän vauvan ja kestittävän vieraan välillä ajattelin, että tuo on viimeinen tapa, jolla haluan kesäiset vapaapäiväni viettää. Olen luvannut miehelle yrittää päätyä jonkinlaiseen päätökseen kesäkuuhun mennessä. Onhan sen alkuun onneksi vielä reilu viikko...

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Koska olemme mieheni kanssa molemmat yhtä neuroottisen analyyttisiä ihmisiä, olemme pohtineet lapsen hankkimista usein ja monelta kantilta. Mieheni (joka on yhtä optimisti kuin itse olen pessimisti ja jolle tämä siksi on ollut paljon helpompi kysymys) tiivisti ongelman kolmeen kysymykseen: 1) haluanko lapsen, 2) kenen kanssa haluan lapsen ja 3) koska haluan lapsen? Hänelle kaksi ensimmäistä kysymystä olivat helppoja, ja koska mitään estettä vastaukselle "nyt" ei kolmanteen kysymykseen ole, oli se hänelle hyvä vastaus.

Itsen en koskaan, ekologisesti äärivalveutuneita teini-iän hippivuosiani lukuun ottamatta, ole kyseenalaistanut, ettenkö haluaisi lapsia. Myöskään parisuhteessamme ei ole minkäänlaisia ongelmia, enkä voisi kuvitellakaan luotettavampaa, ymmärtäväisempää ja huolehtivampaa miestä kuin omani, joten siinäkään suhteessa en pode epävarmuutta. Mutta haluanko lapsen todella nyt? Siis nyt heti? Paitsi että toimitus kestää sen yhdeksän kuukautta, joten oikeastaan pitäisi kysyä, haluanko sitä silloin. Jos vauvakuume ja sen myötä malttamattomuus pahenee (trendinomaisesti massiivisista syöksyistä huolimatta) koko ajan, voinko laskea sen varaan, että yhdeksän kuukauden päästä olisi hyvä aika?

Kysymys siitä, koska olisi hyvä aika, kuitenkin palautuu pitkälti siihen, miksi haluaisin tai en haluaisi lapsia. Päätöstähän voi aina lykätä, jos ei ole varma, eikö niin? (Tässä ironinen viittaus mediassa vallitsevaan diskurssiin typeristä naisista, jotka lykkäävät lasten hankintaa siksi, kunnes on liian myöhäistä ja jotka tästä syystä ovat paitsi syyllisiä omaan lapsettomuuteensa syyllisiä myös huoltosuhteen heikkenemiseen ja herraties mihin.) Ajatuksiani jäsentääkseni päätin listata huonoja ja hyviä puolia lapsen saamisessa. Huonoja puolia on helpompi keksiä, joten aloitetaan niistä:

 

-"mitä muutkin ajattelisivat?" -kriiseily

-suhteiden kavereihin ja sukulaisiin muuttuminen(?)

-raskausajan pahoinvointi, selkävaivat, uniongelmat...

-raskauskilot?? ja niiden vaikutus itsetunnolle

-vauva-ajan väsymys ja rajoittavuus

-uhmaiän ja pikkulapsiajan intensiivisyys (ja väsyttävyys?)

-mahdolliset muut ongelmat myöhemmin

-valmistumisen viivästyminen ja työnsaannin vaikeutuminen(?)

-toimeentulo?

-loputon kiire

-oman ajan väheneminen

-huoli, pelko ja riittämättömyyden tunne

-oma jaksaminen?

-yksinäisyys?

-parisuhteen huononeminen?

-lasta ei rakastakaan?

-onnettomuus lisääntyy?

-elämäni isoin virhe?

 

Aika vaikuttuva lista, jonka joukossa on ehkä muutamia epätodennäköisiä seurauksia ja huonoja syitä, mutta hyvissä puolissa ei sitten paljon muita olekaan:

 

+tulotasomme paraneminen äitiysloman ja vanhempainvapaan aikana

+vauva helpompi hankkia opiskeluaikana

+vuoden "loma" opiskeluista

+tulee noustua sängystä ja lähdettyä ulos (muistuttakaa joku tästä kun kiroan aikaisia herätyksiä viikonloppuaamuna räntäsateessa)

+tylsistyminen vähenee

+löytää uusia ystäviä?

+parisuhde syvenee?

+onnellisuus lisääntyy?

+elämäni paras päätös?

+ei tarvitsisi enää miettiä!!!

 

Mielestäni kaikki edellä esitetyt ovat hieman kyseenalaisia perusteita lapsen hankkimiselle. Toisaalta onko lasten hankkimiseen mitään hyviä syitä? Individualistisesta omaehtoisuutta ja riippumattomuutta korostavasta länsimaisesta tarkastelukulmastahan käsin lasten hankkiminen on ihan järjetöntä. Kuitenkin aika moni niin jossain vaiheessa tekee. Onko tämä niitä asioita, joita ei voi ratkoa järjellä? Toisaalta monet ovat päätyneet hankkimaan lapsen ilmankin vauvakuumetta siinä pelossa, että myöhemmin kokisivat menettäneensä jotain. Epäreilua on, ettei etukäteen voi tietää, mitä. Mitä jos se ei olisikaan sen arvoista?

Raskaus- ja perheblogeissa puhutaan paljon vauvakuumeesta ja yrittämisen vaikeudesta, mutta harvoin siitä, miksi koko projektiin on edes lähdetty. Eivätkö muut todellakaan mieti näitä asioita? Onko oikeasti niin, että "mut kun mä haluun" riittää syyksi? Ja entä jos ei ole varma siitä, mitä haluaa? Haluanko tätä vain, koska minulla on liikaa vapaa-aikaa yksin? Haluanko tätä, koska lapsia kuuluu hankkia? Haluanko tätä, koska mieheni haluaa? Ja toisaalta, onko kukaan koskaan lastaan katunut? Milloin voi lopettaa miettimisen ja pelkäämisen, ja milloin täytyy vain uskaltaa?

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Vauvakuume on hämmentävä asia. Kun se syttyy, se tuntuu jyräävän alleen kaiken muun. Mitään muuta ei pysty enää ajattelemaan eikä millään muulla tunnu enää olevan mitään väliä. Kun se sitten jossain välissä hellittää, huomaa, ettei yhtään järkevää syytä lasten hankkimiselle enää olekaan eivätkä pikkuvauvatkaan tunnu enää yhtä söpöiltä. Kuka hullu nyt haluaisi monta vuotta nukkua yönsä huonosti ja käyttää hereilläoloaikansa vaippojen vaihtamiseen ja sohvan nurkassa tissi toisen suussa kököttämiseen. Sen jälkeen koittaakin sitten uhmaikä ja kyselykausi, minkä jälkeen on hyvällä tuurilla muutama "rauhallisempi" vuosi, minkä jälkeen puolestaan koittaakin sitten teini-ikä, hurraa!

Mutta kuitenkin. Ovathan ne vauvat aika ihania? Ja vähän vanhemmatkin lapset? Voi seurata, miten toinen oppii puhumaan ja kävelemään. Miten se kamalalla vauhdilla kasvaa pienestä ja punaisesta (mutta niin suloisesta!) pikku rääpäleestä ihan ihmisen näköiseksi. Ihmetellä yhdessä auringonlaskuja ja nuijapäitä ja pysähtyä katselemaan pilviä ja muurahaisia. Lukea iltasatu ja peitellä nukkumaan. Tarkastella oikeaa ja väärää lapsen hurmaavan aukottoman logiikan läpi. Huomata, ettei ehkä olekaan ihan niin fiksu kuin luuli. Ja ettei sillä ehkä olekaan niin väliä.

Kauheaa, kuinka elämän suurimman päätöksen seurauksista ei voi saada mitään osviittaa ennen sen tekemistä. Mitä, jos se onkin vakavasti sairas? Mitä, jos se myöhemmin ajautuu huonoille teille? Mitä, jos sitä koulukiusataan? Mitä, jos emme miehen kanssa jaksakaan ja jään yksin? Haluanko siinä tapauksessa lapsen? Saako näitä asioita miettiä päätöstä tehtäessä? Kuka koskaan haluaisi lapsen, jos tietäisi, että lapsi on vaikea tai sairas ja että vanhemmat sen seurauksena väsyisivät ja eroaisivat? Mikä sellaisen todenäköisyys edes on - ainakaan kun vauvavuodesta on selvitty? (Varmaan yhtä suuri kuin saada keskeytynyt keskenmeno kaksikymppisenä, jos musta huumori sallitaan.)

Kadehdin niitä, jotka pystyvät tekemään valintoja vain siksi, että haluavat sitä. Itse käyn läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, jolloin olla tekemättä mitään muodostuu yleensä houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö siis vaan heittäytyä? Ehkä se, että siskoni oli erityislapsi, on muokannut käsityksiäni normaalista liian pessimistiseen suuntaan. Toisaalta sisaruksistani ja serkuistani puolella on vakavia mielenterveysongelmia ja osalla muistakin (siitä johtuvaa?) psyykkistä oireilua. Jaksaisinko elämää itsetuhoisen lapsen kanssa?

Toisaalta on lahja kaiken sen ahdistuksen jälkeen saada miettiä päätöstä uudestaan. Toisaalta on hirveän epäreilua, että tuleisuudensuunnitelmiltamme vedettiin matto alta ja jätettiin pohtimaan näitä asioita uudestaan tilanteessa, jossa alkuraskauteen kuuluva epävarmuus ja ahdistuneisuus ei ollut vielä hälvennyt. Eihän siinä myllerryksessä kukaan lasta halua! Ajatusten tunneittainen ja päivittäinen vuoristorata on viimein vaihtumassa enemmänkin viikoittaiseksi vaihteluksi, joka on tällä hetkellä kallistumassa lapsen hankkimisen (yrittämisen? haluan vielä ajatella, että se sittenkin olisi niin helppoa) puolelle. Uskaltaisinko sittenkin?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Pari viikkoa sitten huonon olon puuskassa kirjoitettu, luonnoksiin jäänyt teksti:

 

On hyviä päiviä, on huonoja päiviä. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Minulle mielialojen vaihtelu ei ole mitenkään epätyypillistä.

Keskenmenon jälkeen, vielä nytkin, kun sitä ei enää aktiivisesti jatkuvasti ajattele, on mieli kuitenkin ollut useammin alakuloinen ja olo tyhjä. Jatkuva alakuloisuus etenkin iltaisin puolestaan johtaa siihen, etten koe ole olevani työpäivän jälkeen väsyneelle miehelleni tarpeeksi hyvää seuraa, mikä taas johtaa kokonaisvaltaiseen riittämättömyyden ja huonommuuden tunteeseen. Ja voilà, kierre on valmis.

Pahassa olossani rypiessäni mietin, miksen voisi olla joku muu. Joku muu, jolle päätökset ja muutos olisivat helpompia. Joku, joka voisi luottaa siihen, että lähipiiri hyväksyy omat päätökset ja joka ei jatkuvasti jännittäisi muiden reaktioita. Ja silloin tajusin sen. Jos olisin vanhempi ja lasten saaminen olisi lähipiirissäni jo yleisempää, tuskin enää epäröisin. Jos vanhempani, jotka ovat minulle todella läheisiä ja tärkeitä, eivät kohtelisi minua vielä kuin lapsena, olisin jo paljon valmiimpi. Jos saisimme elää omassa kuplassamme kenenkään kyseenalaistamatta valintojamme, päätös olisi jo tehty. Miksi annan muiden sanella, kuka minun kuuluu olla? (Ja vaikka tämän tajuaa, miksi siitä on niin vaikea pyristellä irti?)

Pelkoa. Pelkoa siitä, ettei päätöksiäni hyväksytä. Ettei minua hyväksytä. Että jään yksin. Että teen väärän päätöksen. Sittenkin, vaikka teen vain niin, kuin minusta tuntuu oikealta. Voiko se silti olla väärin?

Olen kyllästynyt pelkäämään. Olen kyllästynyt miettimään, mitä muut ajattelevat. Helvetin kyllästynyt aina vain miellyttämään. Mutta miten päästää siitä irti?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Tänään tulee kuluneeksi viisi viikkoa siitä, kun saimme tietää keskenmenosta, neljä viikkoa tyhjennyksestä ja viikko negatiivisesta raskaustestistä. Tänään alkoivat kuukautiset.

Tähän viiteen viikkoon mahtuu paljon surua, iloa, ahdistusta, epävarmuutta ja rakkautta. Pohdintoja ja oivalluksia. Hidasta toipumista.

Kirjoitimme miehen kanssa viime viikonloppuna pitkästä aikaa yhteistä päiväkirjaamme, mikä oli kaiken keskellä jäänyt. Oli hyvä kerrata yhdessä tapahtumat päivä päivältä siitä asti, kun neuvolaterveydenhoitaja varhaisultraa edeltäneenä päivänä soitti, että verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa, siihen, että raskaustesti näytti jälleen negatiivista. Luulin, että vaikka olinkin keskenmenosta todella surullinen, olisin kuitenkin ollut suhteellisen sinut tapahtuneen kanssa. Vasta muistelu viikkojen päähän toi perspektiiviä siihen, kuinka mustia nuo ensimmäiset päivät ja viikot olivat olleet. Maanantain 6.3. kohdalla lukeekin: "Elämä alkaa voittaa". Vaikka onhan senkin jälkeen työstämistä vielä ollut. Ja on edelleen.

Mieli toimii hassusti. Syvimmän surun jälkeen tuntuvat kolme edeltävää kuukautta olleen kuin unta; "enhän minä ole ollut raskaana". Sinänsä klassinen kieltämisreaktio psyykkisesti vaikean kokemuksen jälkeen, mutten tietoisesti ollut pysähtynyt analysoimaan tuota tunnetta enkä olisi uskonut reagoivani niin voimakkaasti. Viime aikoina myös sanan keskenmeno sanomisesta on tullut molemmille vaikeaa (molemmat tietävät, mihin "... ... no, se" viittaa), vaikka muuten sen ajatteleminen ei tunnu ainakaan itsestä oudolta. Ainakin kun välttää ajattelemasta liikaa. Lisäksi uuden raskauden ajatteleminen on tähän asti aiheuttanut lähinnä lievän paniikkireaktion.

Toisaalta viime viikkoihin on sisältynyt aivan valtavasti oivalluksia omasta itsestä sekä loistavia syvää luotaavia keskusteluja miehen kanssa. Olen oivaltanut, että raskaus oli minulle psyykkisesti vielä paljon merkityksellisempi ja monisyisempi asia kuin olin itselleni myöntänytkään. Olen myös viimen tunnustanut sen, mitä mieheni on yrittänyt kertoa jo pitkään, että ehkä olen ihminen, joka ahdistuu kaikenlaisista elämänmuutoksista riippumatta siitä, veivätkö ne sitten myönteiseen tai kielteiseen suuntaan (esimerkiksi niin opiskelujen vielä vuoden jatkumisesta kuin opiskelujen enää vuoden jatkumisestakin...). Mitä lopulta oikeasti haluan perheellistymisen suhteen, on vielä työn alla, mutta olen yhä optimistisempi sen suhteen, että vielä joku päivä, ehkä piankin, olen valmis yrittämään uudestaan ilman, että se alkaisi liikaa ahdistamaan.

Myös mies on joutunut jumppaamaan omia ajatuksiaan. Eräänä arki-iltana, kun olin jälleen puhunut omista epävarmuuksistani uuteen yritykseen liittyen, avautui myös mies siitä, kuinka epävarmuuteni asiasta, jota hän niin kovasti jollain aikataululla haluaa, stressaa myös häntä. Vaikka ymmärrän täysin, että ailahteleminen elämän isojen linjojen aikataulujen kanssa ahdistaa, syyllistyin hieman hänen kommentistaan, emmekä sinä iltana enää jatkaneet aiheesta. Seuraavana päivänä mieheni, rakas rakas mieheni, kertoi miettineensä asiaa yöllä, kun ei saanut unta, ja tulleensa siihen tulokseen, että tärkeintä hänelle on, että me olemme yhdessä -ei se, koska, jos koskaan, päätämme lapsia yrittää. (Voi rakas <3!) Sen jälkeen asian ajatteleminen on tuntunut helpommalta.

Edelleenkään en tiedä, oliko keskenmeno tässä välissä lopulta hyvä vai huono asia. Joka tapauksessa se on lähentänyt meitä parina aivan valtavasti. Mieheni se on laittanut tarkastelemaan asioiden tärkeysjärjestystä ja minulle, vaikka onkin tehnyt monesta asiasta epävarmemmaksi, se on kirkastanut ainakin yhden asian. Tämän miehen kanssa minä haluan pysyä.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Otsikko kertoo kaiken. 

Kävimme yksityisessä varhaisraskauden ultraäänessä helmikuun lopussa. Viikkoja olisi tuolloin pitänyt olla vähintään yhdeksän, mutta alkion todettiin vastaavan vain viikkoja kuusi eikä sydänääniä löydetty. Viikonloppuna kävimme hakemassa lähetteen erikoissairaanhoitoon lääkkeellistä tyhjennystä varten. Tyhjennyksen jälkeen verta olisi pitänyt vuotaa runsaasti usean päivän ajan, mutta itselläni kesti runsasta vuotoa vain muutaman tunnin eikä seuraavina päivinä vuotoa tullut ollenkaan. Meitä oli ohjeistettu ottamaan tällöin yhteyttä päivystykseen, josta lääkkeet olimme hakeneet, mutta joka päivä terveydenhoitaja puhelimen toisessa päässä käski odottamaan ja soittamaan seuraavana päivänä uudelleen. Lopulta haimme lähetteen yksityiseltä ja viikon päästä pääsimmekin jälkitarkastukseen. Lähettävä yksityisen puolen erikoislääkäri oli suositellut uutta lääkkeellistä tyhjennystä tai kaavintaa ja samaan päätyi erikoistuva lääkäri, jonka luona kävimme, mutta hänen konsultoimansa erikoislääkäri ei nähnyt tätä tarpeelliseksi, joten edelleen odottelemme, mitä tuleman pitää. Aikaa keskenmenon toteamisesta on kulunut nyt kolme viikkoa.

Vaikka olin todella epävarma ja ahdistunut raskaudesta, oli keskenmeno silti vaikeimpia asioita pitkään aikaan. Raskausoireet jatkuivat koko ajan eikä mikään viitannut siihen, että raskaus olisi mennyt kesken. Olen nuori ja terve enkä käytä päihteitä -eihän näin voi käydä. Se pieni helpotuksen tunne, jota aluksi tunsin, väistyi nopeasti surun ja tyhjyyden tunteen tieltä. Sitä paitsi eikö keskenmenoon kuuluisi kuulua kova kipu ja verenvuoto -ei niin, että pieni on kuolleena kohdussa viikkoja ennen kuin se ultrassa todetaan kuolleeksi eikä sen jälkeenkään suostu edes lääkkeillä tulemaan ulos? (On muuten ironista, että keskenmenon lääkkeelliseen tyhjennykseen käytettävät lääkkeet ovat samoja kuin abortissa, jota raskauden aikana muutamaan kertaan mietin, mutta joka jo silloin tuntui ajatuksena pahalta.) Oli raskasta ajatella, että melkein koko sen ajan, kun olimme raskaudesta tienneet, oli pieni ollut jo kuollut. 

Raskaus ja keskenmeno ovat lähentäneet meitä valtavasti pariskuntana. Ja toisaalta olisi ehkä ollut liian varhainen aika lapselle. Ehkä. Tunteet ovat nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ristiriitaiset: järjellä ajateltuna parempi aika lapselle on myöhemmin, mutta kuitenkin elämä ja tulevaisuus tuntuu nyt paljon tyhjemmältä kuin raskaana ollessa. Aikaa tarvitaan nyt henkiseen ja fyysiseen toipumiseen, mutta olisiko sen jälkeen aika uudelle yritykselle? Blogi tulee siis muuttumaan. Nimi tulee tietenkin päivittää ja samalla muuttuu ulkoasu. Jatkossa postauksia tulee ehkä harvempaan tahtiin ja aiheet pyörivät lapsen saamisen jännittämisen sijaan yleisesti perheellistymisessä. Blogi ei kuitenkaan lopu, vaan toimii edelleen ajatusten jäsentelemisen paikkana.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Tällä viikolla on ollut vaikea kirjoittaa. Ensin, koska oli niin paha olla. Sitten, koska on niin hyvä olla.

Ehkäisyn poisjättämisestä asti olin kipuillut sen kanssa, oliko päätös oikea. Kavereille ja vanhemmille en ollut uskaltanut puhua mitään, koska en olisi jaksanut iloita asiasta enkä etenkään puolustaa päätöstämme. Miten olisin pystynyt, kun itsekään en muistanut enää yhtäkään syytä ryhtyä koko hommaan? Miehellekään en pystynyt puhumaan niin avoimesti kuin olisin halunnut, kun hän itse oli niin iloinen ja onnellinen raskaudesta. Epävarmuus on välillä ollut pahempaa, välillä melkein unohtunut, mutta mielen sopukoissa paisunut pikkuhiljaa yhä ahdistavammaksi möröksi.

Viime viikonloppuna vierailin vanhempieni luona. Puhuin suunnitelmistamme mennä kesällä naimisiin ja kautta rantain vihjailin myös siitä, ettei lasten hankintakaan niin kaukainen asia kenties ole. Äitini reaktiot olivat tyyppiä "Oletko nyt ihan varma?" ja "Me emme todellakaan hoputa teitä yhtään mihinkään" -mikä siis meidän perhekulttuurissamme tarkoittaa jotakuinkin: "Tämä ei kuulosta minusta ollenkaan hyvältä idealta, etkö miettisi vielä?" No, tuolla se pieni kasvaa kovaa vauhtia, joten enempi miettiminen on kai jo myöhäistä.

Sinä yönä itkin ja luin abortin tehneiden naisten kokemuksista. Tajusin, että katuisin keskeyttämistä loppuikäni enkä koskaan pystyisi tekemään sitä, mutta samalla tunsin ajautuneeni umpikujaan. Jos keskeyttäisin, katuisin sitä aina, mutta jos pitäisin lapsen, katuisin luultavasti sitäkin koko elämäni. Tunsin, että oli vain todella, todella huonoja vaihtoehtoja ja että elämäni olisi pilalla joka tapauksessa.

Miehelleni kerroin näistä ajatuksista vain ylimalkaisesti. Yöllä itkin pitkään mieheni valvoessa vierellä enkä vieläkään pystynyt sanomaan mitään. Tunsin aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, että tapahtuma, jonka olisi pitänyt olla elämäni onnellisimpia, aiheutti vain kamalaa ahdistusta. Syyllisyyttä siitä, että meille annettiin lapsi, jota niin monet turhaan toivovat, ja etten nyt edes halunnut sitä. Syyllisyyttä siitä, että olin pettänyt mieheni tyhjillä lupauksilla ja valheellisilla yhteisillä haaveiluilla, joiden silloin kuvittelin olevan totta. Olisihan minun pitänyt olla viisaampi ja tietää, että olisin vain halunnut haluta lasta -ja etten todellisuudessa ollut valmis.

Paha olo kulminoitui maanantaina neuvolakäynnin jälkeen. Terveydenhoitaja oli ihana, mutta ärsyttävän puhelias ja kaikkitietävä. Kun hän kysyi fiiliksistämme, kertoi mieheni meidän molempien olevan onnellisia. Eihän hän voinut tietää. Loppupuolella sain sanottua, että on ahdistanut aika paljon, mihin sain vastauksen: "Älä huoli, se on ihan normaalia ja menee kyllä ohi". Aha, okei, kiitos vain, tämäpä auttoi. Koko tämän ajan tammikuun alusta asti olin kokenut jääväni yksin ahdistukseni kanssa ja plussan jälkeen tuntenut aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ollut niin onnellinen kuin olisi pitänyt. Mies tsemppasi parhaansa mukaan, mutta häpeä ja syyllisyys estivät kertomasta, kuinka hukassa todella olin. Viimeiset viikot olin laittanut toivoni neuvolaan, että siellä huoleni kuultaisiin ja otettaisiin vakavasti.

Kotiin tultua purskahdin itkuun. Mies piti sylissä ja antoi itkeä, eteisessä, ulkovaatteet vielä päällä. Joissain kohti otimme päällysvaatteet pois, mutten tiennyt, miten päin olla, ja lopulta päädyimme istumaan olohuoneen lattialle. Itkin vain, kun mies piti sylissä, silitteli ja helli. En edelleenkään pystynyt puhumaan, mutta olin kotimatkalla valittanut miehelle siitä, etten saanut neuvolassa kerrottua omista tunteistani ja ahdistuneisuudestani, joten hän tiesi suunnilleen, mistä oli kyse, ja alkoi kertoilla omista epävarmuuksistaan. Se auttoi, ja lopulta sain kerrottua kaikesta, mitä mielessäni oli liikkunut kuluneiden viikkojen aikana: epävarmuudesta, ahdistuksesta, toivottomuudesta, keskytyspohdinnoista ja lopulta myös toiveesta, että raskaus menisi kesken. Hän kuunteli ja ymmärsi, ei tuominnut, ja sanoi, että tukee, jos haluaisinkin vielä keskeyttää. Vasta myöhemmin tajusin, mitä kaiken tämän sanominen merkitsi miehelle, jolle tämä lapsi on jo rakas ja joka eräs ilta herkistyi ajatellessaan arkea pienen kanssa.

Puhukaa, se auttaa. Ainakin meillä se auttoi, ja makaaminen toisen vieressä keskellä olohuoneen hetkeen imuroimatonta lattiaa sen jälkeen, kun kaikki ahdistus oli itketty pois ja kaikki sisään  padottu puhuttu ulos, oli elämäni lähentävimpiä kokemuksia. Toki molemmilla on vielä epävarmuutensa ja tällä viikolla olemmekin puhuneet niistä enemmän kuin aikoihin, mutta niihin liittyvä ahdistus on nyt poissa. Päinvastoin olen tällä viikolla ollut onnellisempi kuin aikoihin -monena hetkenä ehkä onnellisempi kuin koskaan. Minulla on maailman rakkain mies ja pian myös lapsi, joka myös tulee olemaan maailman rakkain. Kaikki menee hyvin. Kaikki on hyvin, nyt uskon niin. Ehkä ahdistus vielä joskus palaa, mutta tiedän, että siitä pystytään taas puhumaan. Joten kiitos, rakas mieheni, että kuuntelit ja hyväksyit ja valoit toivoa. Että jaksat aina epävarmuuksiani. Ja ennen kaikkea, että olet. Tämä teksti on sinulle. Rakastan sinua.

 

 

Share

Pages