Ladataan...
Kahdesta kolme?

Kai siitä on äitiysblogissa kirjoitettavava: mahasta.

Ensin strategisista luvuista (koska nehän meitä kaikkia naapurikyyliä kiinnostavat, vai mitä?). Vatsan ympärys on nyt, viikolla 28, kasvanut noin kymmenen senttiä. Näyttää enemmältä kuin kuulostaa, vaikka maha on edelleen onneksi yllättävänkin ihmismäisissä mitoissa. Samoin vyötärön ympärys on kasvanut lähemmäs kymmenen senttiä, mikä tuntuu vähän oudolta. Kiloja on tullut 13. Netistä löytyvät taulukot ovat yllättävänkin yhdenmukaisia, ja niiden mukaan kiloja olisi kokoiselleni saanut tulla tähän mennessä 9 ja raskauden loppuun mennessä enintään 16. Tosin olen aina ollut painoindeksin mukaan siinä normaalipainoisen ja lievästi ylipainoisen rajalla, ja ylipainoisena kiloja saisi tulla maximissaan 12, hups!

Ymmärrän, että painonnousun vartioimiseen liittyy terveydellisiä tekijöitä. Nopeasti kertyvä paino voi kertoa raskausmyrkytyksen riskistä, eikä liika sokerin syönti (jos nyt painonnousussa edes on kyse siitä!) koskaan ole terveellistä. Joidenkin tutkimusten mukaan riski vauvan suurikokoisuuteen kasvaa 18 "lisäkilon" kohdalla. Olen myös kuullut epämääräisiä juttuja siitä, kuinka painon kertyminen raskausaikana kasvattaa lapsen riskiä sairastua myöhemmin diabetekseen tai saada ylipainoa.

Väitän silti, että monet peloista syntyvät otsikoista, joilla ei ole mitään tekemistä terveyden tai äidin ja lapsen hyvinvoinnin kannalta. En jaksa laskea, montako otsikkoa odotusajan ruokavaliosta, liikunnasta, synnytyksestä palautumisesta ja odotusajan jälkeisestä liikunnasta olen nähnyt. Raskauden/äitiyden ja kovaa treenaamisen yhdistämiseen keskittyville blogeille on jopa oma portaalinsa! Okei, jos normaali liikunta ei enää tunnu hyvältä, voi olla kiva saada vinkkejä siitä, mitä tynnyri mahan päällä voi oikein tehdä. Ongelma tulee siinä, kun koko ajan kaikkialta syötetään ajatusta siitä, että raskaana(kaan) ei olisi ok olla väsynyt ja vähän armollisempi itselleen. Tai siitä, että jo synnärillä pitäisi vetää (raskautta edeltäneen koon) lenkkitrikoot jalkaan ja juosta vauvan kanssa kotiin. Ei raskaus ole mikään syy antaa itsensä "levitä sotanorsuksi", kuten keskustelupalstoilla huudellaan, mutta erilaiset vaivat ja väsymys ovat todellisia ja kuuluvat asiaan, ja silloin se, ettei tarvitsisi lähteä räntäsateessa lenkille ja pitää itseään nälässä, ei ole mielestäni kohtuuton toive. (Eikä se kyllä olisi ei-raskaanakaan!) Oman jaksamistason mukainen liikunta ja terveellisesti syöminen riittää - ja pahimpina (ja parhaimpina) päivinä saa tietysti lipsuakin.

Väite, että naisesta tulee raskauden ja äitiyden myötä paljon konformistisempi, pitää kyllä omalla kohdallani täysin paikkansa. Vaikka näytän mielestäni ihan ok:lta enkä mieti ulkonäköäni nykyään kovin paljoa (tosin kaikki on suhteellista), kiinnostaa ihan hirveästi, paljonko muut ovat näillä viikoilla saaneet painoa. Paljon vähemmän, apua! Pitäisikö nyt alkaa huolestua, laihduttaa, vähentää herkuttelua ja lisätä liikuntaa (liitoskivuista ja harjoitussupistelusta huolimatta)? Ehkä ihan terveyden kannalta voisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syö. Mutta minkään ulkonäköpaineiden takia en ala painoani kontrolloida ja aion jatkossakin syödä tarpeeksi. Lopulta uskon, että terveellisempää lapselle, ja äidille, on, että äiti on pikkuisen pyöreä ja onnellinen kuin jokaista suupalaansa vahtiva crossfittaava stressihirviö. Sitä paitsi, itselleni kelpaan hyvin näin ja miehelle myös. Millä muulla on väliä?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Aloittaessani tätä blogia mietin, miksi raskauteen liittyvistä ajatuksista ja tunnemyllerryksistä ei puhuta muissa blogeissa enemmän. Tuntui, että asia kuitattiin yhdellä postauksella, jos silläkään, vaikka juuri se oli postaus, jonka kommenttiosio oli aivan täynnä samojen ajatusten kanssa painiskelevia naisia. Ajattelin, että tästäpä tulee blogi paikkaamaan tätä aukkoa!

Eipä tullut, mutta nyt ainakin tiedän, miksi aiheesta ei niin paljoa puhuta. (Täysin yksisilmäisesti omasta näkökulmasta tulkittuna) siksi, että raskaus alkaa ajan myötä tuntua niin normaalilta. Tai siis, onhan se ihan hirveän ihmeellinen ja outokin ajatus, että omassa mahassa muksii joku toinen ihminen, jonka kanssa joskus myöhemmin tullaan tappelemaan kotiintuloajoista ja pelaamisesta ja joka joskus myöhemmin alkaa elää aivan omaa elämäänsä (tai kuten tuttu sen ilmaisi: "Mun sisällä on pallit!") - mutta se kaikki tuntuu samaan aikaan luonnolliselta ja hyvältä.

Ahdistavista ja vaikeista aiheista on niin paljon helpompi kirjoittaa: miksi ahdistaa, mikä siinä ahdistaa, tarvisiko ahdistaa, mitä tehdä, ettei ahdistaisi, mitä jos ahdistaa silti? Nyt voi lähinnä kirjoittaa, että tuntuu hyvältä. Jännittää, mutta ei juuri pelota. Välillä pelottaakin, mutta ei niin paljon, ettei jaksaisi uskoa, että kaikki menee ihan hyvin ja että me pärjätään kyllä. Ajatukset alkavat koko ajan enemmän pyöriä tulevaisuudessa. Outoa sanoa, mutta kun mietin perhevalmennuksessa esittäytymistä, ei opiskelija tuntunut enää oikealta kuvaukselta. Olen jo indentifioinut tulevaksi äitiysvapailijaksi!

Omaan tulevaisuuteen liittyvää oudoksumista, jonka kuvaamiseen ahdistus tuntuu jo liian vahvalta termiltä, liittyy lähinnä joihinkin käytännön asioihin ja yllättäviin tilanteisiin. Esimerkiksi lastenvaunut olohuoneessa tuntui aluksi aika radikaalilta. Äidiksi kutsumiseen ja mahan silittelyyn en vieläkään ole tottunut, mutta niitä harrastaa onneksi lähinnä toisessa kaupungissa asuva mummi. Ja kuulemma nuo ovat asioita, joihin ei välttämättä totukaan - ainakaan jälkimmäiseen. Lastenvaatteet tuntuvat edelleen ällösöpöiltä, mikä Ilta-Sanomien tietojen mukaan kertoo, etten ole valmis vanhemmaksi, mutta samapa tuo. Alan pikkuhiljaa osata suhtautua kyynistyneellä huumorilla joka puolelta tuputettavaan stereotypiaan Marimekkoon pukeutuvasta lässyttävästä pullantuoksuisesta ihannemammasta. Mies voi sitten söpöstellä ja lässyttää omastakin puolestani.

Ehkä ensimmäisessä raskaudessa kaikki tapahtui liian nopeasti. Näin jälkeenpäin ajatellen olihan viime kevät aika kauheaa aikaa, eikä sellainen määrä ahdistusta nyt tunnu ihan normaalilta, vaikka hormoneilla olisikin ollut osansa asiassa. Ei raskauden kuuluisi olla sellaista, ja kaikki sympatiat niille, joille se on. Kaiken kaikkiaan, meillä menee nyt ehkä paremmin kuin koskaan. Niin yleisesti elämässä kuin parisuhteessakin <3

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Tämä raskaus on mielestäni ollut hyvin helppo ensimmäisen kolmanneksen muutamia viikkoja lukuun ottamatta. Mitään toisen kolmanneksen energiabuustia en tosin saanut, mutta elämää on voinut jatkaa täysin normaalisti: pitkiä kävelyitä, kuntosalia ja satunnaisia täyteen ahdettuja päiviä; ei univaikeuksia, ei epätavallisia selkäkipuja, ei jatkuvaa vessassa ravaamista. Välillä sitä on ihan unohtanut olevansa raskaana.

Nyt kuitenkin jo muutaman viikon ajan selkä on ollut usein ihan todella jumissa rintojen kasvaessa entisestään ja vatsan vetäessä selkää jatkuvasti notkolle. Hyvän ryhdin säilyttäminen vaatii keskittymistä ja lihaskuntoa, ja välillä tekisi mieli luovuttaa ja vain lyllertää menemään maha pystyssä. Tuntuu typerältä, koska oikeasti maha on edelleen aika pieni, vaikka selkeästi kyllä kasvanut. Tähän asti en ole antanut periksi lyllerryshaluille, mutta katsotaan uudestaan tilannetta muutaman viikon päästä...

Tällä viikolla vaivat ovat iskeneet (tähän astisella mittapuulla) kunnolla päälle. Puolen tunnin hidas kävely on ehdoton yläraja lenkkien vaativuudelle, tai muuten alkaa selkä kipuilla ja mahaa kiristää ikävästi. Tiedän, että näillä viikoilla joilluakuilla on jo harjoitussupistuksia, mutta luulen, että kysymys on onneksi vain venymiskivuista. (Mistä helkkarista ne supistukset pitäisi tunnistaa, jos ei ole sellaisia koskaan kokenut?) Olo on myös ollut selkästi aiempaa väsyneempi. Normaalisti sen huomaa lähinnä saamattomuutena, mutta erityisesti lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeisinä päivinä on ollut täysin toivotonta yrittää saada mitään aikaiseksi ja työpäivän jaksaminen on välillä tuntunut mahdottoman suurelta ponnistukselta. Ennen yhtä tai kahta huonosti nukuttua yötä ei välttämättä juuri edes huomannut, mutta nyt tuntuu, että yksi vaikka vain kuuteen tuntiin jäänyt yö vetää voimat ihan nolliin, mikä tietysti on vähän hankalaa normaalin elämän kannalta.

Pelottaa, miten loppuraskaudesta pystyy yhtään mihinkään, kun olo on tällainen jo toisen kolmanneksen lopulla. Tiedostan, että jokainen raskaus on erilainen, mutta on silti vähän epäonnistujaolo, kun nuorena perusterveenä odottajana on jo nyt näin vaivainen. Harmittaa, kun on tottunut aina jaksamaan. Miten vanhemmat odottajat vielä pienten lasten kanssa sen oikein tekevät?

(Positiivisena puolena, pikkuinen potkii jo kovasti!)

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Raskauden alussa ihmettelin, miten kukaan voi ikinä päästä rakenneultraan asti. Hassua, miten vain yhden keskenmenon jälkeen raskauden jotenkin odottaa päättyvän viimeistään toisen kolmanneksen alkuun.

Täällä on kuitenkin kaikki edelleen hyvin.

 

Ennen rakenneultraa mies ei saanut unta useampaan yöhön. Itselläni oli tunne, että kaikki on siellä hyvin. Toki jännitti.

Päivä oli kaunis. Ultrassa kaikki oli hyvin.

Sydämen kammiot löytyivät. Aivojen rakenteet olivat hyvin kehittyneet. Koko vastasi viikkoja ja vähän päällekin.

 

Helpottuneena siitä, että kaikki on hyvin, unohdin, että voisimme kysyä sukupuolta.

Kätilö muisti. Mies vastasi myöntävästi. Kätilö kertoi, että sitä voi joskus olla vaikea sanoa, mutta tämä on kyllä selvä poika.

Pettymys. Ei sittenkään. Jännitys. Minustako pojan äiti? Maailman luonnollisin ajatus. Meidän pieni poika.

 

Meidän pieni poika minun vatsassani. Ei enää mikään solurypäs, vaan ihan ihmisen näköinen poikavauva.

Pidän kättäni vatsallani. Se kasvaa jo. Käteni alla ihan uusi ihminen, minun ja miehen rakkaudesta luotu.

Tuntuu hyvältä.

 

Tänään pyörähti käyntiin viikko 22. Epätodellinen olo.

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Olimme päättäneet kertoa vanhemmillemme raskaudesta nt-ultran jälkeen, mikäli siellä olisi kaikki hyvin. Ennen ultraa en ollut uskaltanut alkaa suhtautua raskauteen oikeastaan mitenkään, joten kertominen tuntui meistä molemmista vähän turhan aikaiselta, mutta koska näemme vanhempiamme vain noin kuukauden välein, halusimme kertoa vielä kun se ei olisi kaikille ilmiselvää.

Miehen äitiä näimme pari viikkoa ultran jälkeen. Halusimme, että mies saisi kerrottua äidilleen itse, mutta häntä jännitti niin paljon, että kertominen jäi siihen, kun oltiin jo tekemässä lähtöä. Lopulta lähtö venyikin sitten aika myöhään! Äiti ja mukana ollut sisko vaikuttivat ilahtuneilta, eivätkä kovin yllättyneiltä. Ilmeisesti olivat päätelleet alkoholittomasta kuoharista, jota tarjosimme kesäjuhlissa - tosin en normaalistikaan juo alkoholia, joten päättelyketju itsessään oli kyllä hieman ontuva. Lähtömme jälkeen miehen äidiltä tuli vielä viesti, jossa hän vielä toisti, kuinka iloinen uudesta tulokkaasta hän on.

Omille vanhemmilleni kerroimme pari viikkoa myöhemmin. Olimme sopineet, että vanhemmilleni puolestani kertoisin itse, mutta illan kuluessa aloin ymmärtää miehen jännitystä yhä paremmin ja lopulta kymmenen maissa illalla laitoin hänet kertomaan itse :D Jännitin kovasti, miten vanhempani suhtautuisivat, sillä he suhtautuvat minuun vielä huomattavasti suojelevammin kuin mieheni äiti häneen ja oma siskoni asuu vielä kotona, joten perhedynamiikkamme ovat siinäkin suhteessa erilaiset. Sain kyllä itse taas yllättyä, sillä vanhempani eivät olleet ollenkaan yllättyneitä, vaan isä oli jopa myöhemmin sanonut äidille jo arvanneensa asian. Ihmettelinkin, miten hän niin kovasti päivällisellä korosti, ettei tekemässään kotikaljassa ole alkoholia! No, ilmeisesti pitkin kevättä ja kesää tekemämme pohjatyöt olivat tuottaneet tulosta. Omille vanhemmilleni kerroimme myös keskenmenosta, ja puhuimme siitä seuraavana päivänä äidin kanssa vielä pidemmin.

 

Kaiken kaikkiaan kaikille kertominen on mennyt yllättävänkin kivuttomasti. Ainoastaan yksi ystävistäni oli aluksi todella yllättynyt, mutta hänkin alkujärkytyksen jälkeen suhtautui todella positiivisesti ja vaikutti aidosti ilahtuneelta. Yllätyksekseni isäni, ainakin miehen mukaan, vaikutti jopa äitiä ilhatuneemmalta, vaikka tähän asti hän on suhtautunut mielestäni vihjailuihimme hieman varauksella. Ehkä hän oli saanut sulatella asiaa kauemmin, jos oli kerta asian jo arvannutkin. Lapsi on lähiystäväpiirissämme ensimmäinen ja molemmille vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi, joten totuttelua ajatukseen on varmaan monella. Mutta, kuten todettua, kaikki ovat olleet uutisista erittäin ilahtuneita ja kaikki ovat jo lupautuneet mahdollisuuksien mukaan hoitoavuksi - mikä onkin mukavaa, sillä miehen äiti on ainoa lähellä asuva sukulainen ja usein matkoilla, eikä pienen lapsen kanssa hoitoapua voi (kuulemma) olla koskaan liikaa.

Lähipiirille kertominen on tehnyt raskaudesta paljon todellisempaa. Se tuntuu hyvältä. Edelleen iltaisin joskus ahdistaa, että onhan se ihan hullun hommaa ryhtyä näin suuriin elämänmuutoksiin näin nuorena ja näin pian, mutta tunne menee pian pois. Useammin huomaan jo odottavani, että olisipa pieni jo täällä. Edelleenkään en pysty kuvittelemaan itseäni vähääkään vanhemman lapsen kanssa, mutta se ei haittaa - ei elämää loppuun asti voikaan suunnitella eikä kaikkeen tarvi olla valmis heti. Ja onhan se onneksi aika pieni aika pitkään. Olisipa joku kertonut -tai olisinpa uskonut- että kaikki voi todella mennä näin hyvin.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Ensimmäinen kolmannes jäi jo viikkoja sitten taakse, ja olemme (luojan kiitos!) siirtyneet jo huomattavasti seesteisemmälle toiselle kolmannekselle. Vaikka tiedostan, että postauksistani on viime aikoina tullut ärsyttävän listahenkisiä, ajattelin silti kirjoittaa hieman yhteenvetoa ensimmäisen kolmanneksen kulusta. Ihan vaan, etten unohtaisi, kuinka paljon kivempaa on toisella kolmanneksella!

Viikot 1-4

Eli toisin sanoen yrittäminen. Ensimmäiset neljä viikkoa olivat oikeastaan ihania päiviä, vaikka monet sadattelevatkin, kuinka stressaavaa on odotella päivää, kun tikkuun pissaamisessa olisi mitään järkeä. No, meillähän raskautuminen tapahtui tälläkin kertaa ensimmäisestä kierrosta, mikä saattoi vaikuttaa asiaan... Itselläni ei kuitenkaan ollut epäilystäkään, että nyt oli tärpännyt. Oli hassua, miten sen vain tiesi, vaikka oikeastihan ovulaatiokin oli vasta viikolla kaksi, mistä edelleen meni reilu viikko kiinnittymiseen, joten olisi pitänyt olla suorastaan mahdotonta tietää vielä tuolloin. Ehkä se oli se kuuluisa "sen vain tiesi". Viikon neljä (tai laskutavasta riippuen viisi - myöhäisen ovulaation takia laskut heittävät melkein viikolla) alussa teimme positiivisen raskaustestin. Siihen se varmuus sitten oikeastaan päättyikin.

Viikot 5-8

Varsinaiset oireet alkoivat muutamaa viikkoa plussan jälkeen. Sitä ennen oli ollut vain turvotusta ja tiettyä levottomuutta, jotka tunnistin edellisestä raskaudesta. Plussan aikoihin alkoi pahoinvointi, joka alkuun oli vain lievää etomista, mutta ajan myötä muuttui todelliseksi pahaksi oloksi ja johti syömisen ja erityisesti tiettyjen ruokien välttelyyn. (Puuro, jota ennen söimme joka aamu, on edelleen nou nou.) Turvotus paheni koko ajan ja etenkin iltaisin tuntui jopa fyysisenä kipuna. Väsymys iski kunnolla vasta myöhemmin, mutta häiritsi jo tuolloin. Plussan vahvistettua alkaneen raskauden, alkoivat myös pelot - eniten keskenmenoja tapahtuu juuri plussaa seuraavien viikkojen aikana. Tuntui ihan hirveän epäreilulta, että elämän kenties isoimman asian kanssa pitää ensin kuukauden ajan odottaa tietoa, onko mitään edes tapahtumassa ja senkin jälkeen tilanne on aivan auki vielä useamman kuukauden. Lievästi kontrollifriikille tyypille, joka on tottunut työllään saavuttamaan (lähes) kaiken haluamansa tuntui hirveän vaikealta hyväksyä, ettei asioiden kulkuun voi mitenkään vaikuttaa itse.

Viikot 9-12

Viikon yhdeksän alussa oireet loppuivat kuin seinään: paha olo, turvotus, väsymys, kaikki. Loppuviikosta alkoi niukka rusehtava vuoto, joka tietysti pelästytti, mutta ultrassa kaikki vaikutti olevan hyvin. Kätilö sanoi, että oireiden loppuminen jo noilla viikoilla on ihan normaalia ja että tuon tyyppinen vuoto on myös alkuraskaudesta tavallista. Muut oireet pysyivätkin sittemmin poissa, mutta väsymys tuli takaisin kahta kauheampana. Yöunia nukkui helposti kellon ympäri ja päiväunet olivat monena päivänä aivan must. Osittain väsymyksen, osittain ehkä hormonien takia myös mielialojen vaihtelut olivat muutaman viikon aivan hirveitä ja maailmanlopun fiilikset saattoivat iskeä päälle pienimmästäkin asiasta. (Tyyliin: "ehkä olen ikuisesti näin väsynyt enkä väsyneenä jaksa miehen tapaa haahuta ympäriinsä aina kun pitäisi saada jotain aikaiseksi ja sitten me erotaan enkä yksin kyllä jaksa tän lapsen kanssa enhän mä tätä edes halunnut mitä helvettiä mä teen elämälläni!?" Mikä siis saattoi toistua noin kolme kertaa päivän aikana -en edelleenkään tajua, miten mies jaksoi suhtautua joka kerta yhtä ymmärtäväisesti.) Viikon kaksitoista lopussa verta tuli lisää, tällä kertaa kirkkaanpunaisena ja menkkamaisen runsaana. Vuoto loppui yön aikana, ja seuraavana aamuna oli nt-ultra, jossa kaiken todettiin olevan tälläkin kertaa kunnossa. Vuoto saattoi kuulemma johtua istukan kiinnittymiskohdasta eikä sitä tarvinnut pelätä. Mutta ainahan se pelästyttää, etenkin kun oli vasta alkanut varovaisesti uskoa, että ehkä tällä kertaa kaikki menisi kuten pitääkin.

 

Meillä jännitystä siis piisasi, välillä vähän liikaakin, ihan toiselle kolmannekselle asti. Etukäteen pelkäsin, että en ehtisi peloiltani käsitellä asiaa yhtään ennen kuin oltaisiin jo liiankin varmoilla viikoilla ja että silloin iskisi taas hirveä ahdistus päälle. Näin jälkikäteen katsottuna sellaista hetkeä ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan oli ehkä hyväkin, että ajatusta sai alitajuisesti työstää jo silloin, kun kaikki oli vasta epävarmaa eikä siis varmemmille viikoille siirryttäessä kaikki tullut ihan niin valtavana pakettina. Tietysti aina välillä elämänmuutoksen syvyys ja väistämättömyys kauhistuttaa, mutta raskaus itsessään ehti ensimmäisten kolmen kuukauden aikana alkaa tuntua jo luontevalta. Ja ehkä kaikella on tarkoituksensa: niin kuluttavaa kuin jatkuva keskenmenon pelko olikin, se näytti, mitä kaiken epävamuuden ja muutoksen pelon takana todella haluaa.

Vähitellen yritän myös totuttautua ajatukseen, että lapsen kanssa pelko on aina läsnä. Pahimmat pelot loppuivat ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, mutta sen jälkeen on tullut uusia: rakenteelliset viat, kohtukuolema, synnytyskomplikaatiot, kätkyt-kuolema, kehityshäiriöt, onnettomuudet... Niiden kanssa vaan täytyy oppia elämään eikä niitä saa ajatella liikaa. Ja vaikka elämä tuntuukin nyt paljon hauraammalta kuin ennen, tiedän, että se johtuu vain siitä, että elämässäni on nyt niin paljon tärkeämpiä ja rakkaampia asioita kuin mitä siinä ennen oli. (Viimeinen pätee myös mieheeni <3)

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Viikolla 14...

-väsymys on viimein alkanut hieman hellittää. Viime viikkojen flunssa + alkuraskaus -yhdistelmä ei tosin ole auttanut asiaa, mutta pientä edistystä on onneksi havaittavissa.

-on muutenkin alkanut olla ihmismäisempi olo: enää ei tarvitse neljäätoista tuntia unta päivässä (reilun kymmenen tunnin yöunet riittävät) ja pallokalamainen turvotus on hieman hellittänyt. Tosin uutena oireena ovat tulleet, onneksi vielä hyvin satunnaiset, itkukohtaukset esimerkiksi siitä, kuinka hyvää jokin ruoka on tai miehen kylmävesikatkon aikana todetessa, ettei kuumaa hanavettä saa juoda. Huoh.

-maha on alkanut pikkuhiljaa kasvaa. Ensin se tuntui pienenä kumpuna selällään maatessa, nyt jo seistessäkin omaa napaansa reilut kaksikymmentä vuotta tuijottaneena huomaa pienen eron. Suurin osa on tietysti edelleen turvotusta.

- samalla oman kehon muuttuminen on alkanut ahdistaa. Toisaalta ihanaa vihdoin tuntea kasvava vauvamaha, toisaalta joutuu sopeutumaan isomman ihmisen identiteettiin (vaikka tietää sen olevan syystä ja väliaikaista) ja ostamaan isompia vaatteita kuin koskaan ajatteli joutuvansa ostamaan.

-miettimään ensimmäisiä hankintoja. Esimerkkinä juurikin nuo äitiysvaatteet, joita en juuri siitä vaatekaupasta löytänyt ja jotka käsittääkseni sopivatkin paremmin loppuraskauden muotoihin, joten päädyin vain ostamaan tavallisia paria kokoa isompia vaatteita.

-rinnat ovat alkaneet vuotaa. Toisena hankintana olen joutunut ostamaan jo nyt liivinsuojia, kun muutamista paidoista on tullut maito(?) läpi eikä se kuulkaa ihan helposti vaatteista lähde. Ei mitään hajua, mistä tällaisia vauvajuttuja voisi ostaa, joten nämä päädyin ostamaan netistä.

-pitäisi ehkä edellä mainittujen ja tulevien tarpeiden takia alkaa ottaa selvää asioista. Tähän asti on ajatellut, että vielä ollaan niin alussa ja että aikaa on, mutta ehkä toisella kolmanneksella pitäisi jo alkaa ainakin miettiä osaa hankinnoista...

-ollaan tosiaan jo toisella kolmanneksella, hui! Ja siis jo varmemmilla viikoilla, tupla-hui! Kun ei enää tarvikaan koko ajan pelätä keskenmenoa, alkaa ajoittain edellisestä raskaudesta tuttu ahdistus nostaa päätään. Samalla "vielä yhdeksän kuukautta" -ajattelu on muuttunut "enää puoli vuotta" -ajatteluksi - ei hyvä yhdistelmä.

-pitäisi alkaa kertoaa sukulaisille ja ystäville asiasta. Toisaalta ei haluaisi kertoa liian varhain ja pitää asia vielä hetki omana tietona, mutta toisaalta olisi kiva kertoa itse ennen kuin maha kertoo. Ja toisaalta kertominen tekisi asiasta varmasti huomattavasti todellisempaa. En tiedä, olenko valmis siihen.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Keskenmeno pelottaa edellleen, joten tein hieman tutkimusta. Seuraa lista keskenmenon oireista (lähteet alla) sekä ajatuksia aiheen tiimoilta:

Verenvuoto. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Keskenmeno alkaa yleensä vähäisellä verenvuodolla, joka muuttuu runsaammaksi ja vuodon mukana saattaa tulla suuriakin hyytymiä. Kuitenkin niukka verenvuoto alkuraskaudesta on melko tavallinen oire eikä läheskään aina johda raskauden keskeytymiseen. Niukkaa veristä vuotoa esiintyy noin joka neljännellä raskaana olevalla. (1, 2, 3, 4)

Alavatsakivut. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Kuukautiskipujen kaltaiset alavatsa- ja selkäkivut ovat yleisiä. Jos kivut ovat kovempia kuin tavalliset kuukautiskivut tai esiintyvät vain toispuoleisesti, voi kyse olla keskenmenosta. Kuitenkin alkuraskaudessa esiintyy monenlaisia kiputuntemuksia vatsan seudulla, ja kyseessä voi olla vain sidekudosten venyminen tai kohdun kasvaminen herkässä vatsaontelossa. Lisäksi selän lihakset joutuvat vatsan kasvaessa kovaan rasitukseen, mikä usein tuntuu selän kipuiluna. (1, 2, 3, 4, 5, +)

Lisääntynyt vaginan eritteiden määrä. Jos valkovuodossa on hyytymiä tai se haisee voimakkaalta, voi olla aihetta huoleen. Kuitenkin lisääntynyt valkovuoto on tavallista alkuraskauden aikana. (4, 5)

Raskausoireiden loppuminen. Kun raskaus menee kesken, raskausoireet yleensä loppuvat. Kuitenkin raskausoireet, kuten pahoinvointi, voivat loppua muutamien viikkojen jälkeen myös terveessä raskaudessa. Raskaushormonitasojen vaihtelua on normaalia, ja oireiden voimakkuuteen ja laatuun vaikuttaa lisäksi myös esimerkiksi nukkuminen, syöminen ja liikunta. (5, +)

Kysymyshän siis kuului: "Mistä tunnistaa keskenmenon?" Vastaus: "Ei välttämättä yhtään mistään".

Tuntuu, että olen tämän pelkoni kanssa kauhea pahanilmanlintu koko ajan puhuessani vain siitä, kuinka raskaus voi koska tahansa mennä kesken eikä sitä välttämättä tunnista mistään. Tuntuu ihan hirveän oudolta ja kaukaiselta, että viime raskaudessa ihan oikeasti pohdin keskeytystä ja synkimpinä hetkinä jopa toivoin keskenmenoa, kun nyt en pysty peloltani edes nukkumaan kunnolla. Vaikka raskaus toisaalta tuntuu ihan todella epätodelliselta, olisin toisaalta valmis tekemään melkein mitä vaan, ettei tuolle pienelle olennolle, jonka kuitenkin tiedän olevan olemassa, tapahtuisi mitään pahaa. Ja vaikka pelko äidiksi tulemisesta edelleen aina välillä nostaa päätään, on silti toiveikkuus paljon vahvempi tunne.

Tällä viikolla keskenmenon pelko on taas nostanut päätään. Raskausoireet loppuivat kuin seinään yhdeksännen viikon alussa ja tänään aamulla tuli niukkaa ruskeaa hyytymäistä vuotoa. Kumpikaan ei kovin vakavia merkkejä, mutta silti. Ehkä myös sillä, että juuri näillä viikoilla keskenmeno viimeksi todettiin, vaikuttaa ajatusten hakeutumiseen ikävämmille urille. Ihan alkuraskaudesta ajattelin vielä, että toisessa varhaisultrassa käyminen olisi turhaa hössötystä ettenkä halua olla sellainen  ylihuolehtivainen vanhempi, joka ravaa lääkärillä ihan joka asiasta, mutta nyt olen todella iloinen, että meillä on iltapäiväksi varattu toinen varhaisultra. Ensimmäiseen kunnalliseen ultraan on kuitenkin vielä kolme viikkoa, joten jos siksi ajaksi saa pelastettua unensa ja mielenrauhansa, ja samalla lomansa, on se ehkä pienen hössöttämisen arvoista.

Tosin täytyy ehkä vielä ottaa vähän takaisin siitä, että raskausoireet olisivat kokonaan loppuneet: Muutama päivä sitten itkin monta tuntia ensin sitä, että mitä jos papulla ei olekaan kaikki hyvin, sitten sitä, kuinka onnekas olenkaan, että minulla kuitenkin on maailman ihanin mies, ja viimeksi sitä, kuinka hirveän ihanaa kuitenkin olisi, jos meitä keväällä olisi kolme. Mistä tietysti päästiin taas siihen, että mitä jos kaikki ei olekaan pienellä hyvin. Että se siitä oireettomuudesta...

P.S. Varhaisultrassa kaikki hyvin! Tuli helpotusitku.

 

Lähteet:

1) http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138#s12 (Duodecim)

2) http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/naistentaudit/keskenmeno/Sivut/default.aspx (HUS)

3) http://www.pshp.fi/fi-FI/Palvelut/Naistentaudit/Keskenmeno (TAYS)

4) Meille tulee vauva. Opas vauvan odotukseen ja hoitoon. (THL)

5) http://www.terve.fi/raskaus-ja-odotus/6-merkkia-keskenmenosta

+ käyty kätilön/terveydenhoitajan kanssa suullisesti läpi varhaisultrassa/neuvolassa

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

"Muutamia" mammablogeja lukeneena tiedän, että tämän postauksen pitäisi mennä jotakuinkin näin:

"Kävimme viime viikolla miehen kanssa varhaisultrassa. Ensin kätilö kyseli kuulumiset ja oliko ollut kipuja tai vuotoja ja laski oletetut raskausviikot. Sitten päästiinkin ultrailemaan. Jännitti tosi paljon, mutta pian kuvasta löytyi pienen pieni ihmisen alku: meidän pikku papu. Sykekin löytyi vahvana ja pituutta pikkutyypillä oli jo reilut 11 millimetriä! Menkkojen mukaan raskausviikkoja olisi ollut 7+5, mutta kätilö totesi niitä olevan sittenkin 7+2, jolloin laskettu aika olisi 27.2. Oon niiin onnellinen! Meinasi siinä rauhassa köllöttelevää pikkuista ja vahvaa pikku sydäntä katsellessa tulla ihan tippa silmään. Tää raskaus tuntuu nyt niin paljon todellisemmalta. Meistä tulee perhe <3"

No, eihän se ihan niin mennyt. Tai meni - nimittäin tuohon onnellisuusosaan asti. En tuntenut itseäni onnelliseksi, en edes iloiseksi, vaan pikemminkin tuijottelin ruutua lähinnä hämmentyneenä. Mitä tuollaisen rakeisen möykyn tuijottelusta pitäisi saada irti? Kätilö selitti jotain lasketuista ajoista, synnytyksestä ja tulevasta vauvasta, mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi mihinkään. Siis okei, mun sisällä on möykky ja se ilmeisesti elää, mutta miten se liittyy vauvoihin mitenkään? Yritin ymmärtää, että möykyn liikkuva osa oli sen sydän ja että siitä möykystä pitäisi kasvaa meidän lapsi. Absurdi ajatus. Tätä sulatellessani kätilö ehti jo lopettaa ultrailun, onnitteli, jatkoi höpinäänsä vauvoista, kirjoitti jotain koneelle, otti maksun ja saattoi meidät ulos. Jäi vähän hölmö olo.

Samoissa fiiliksissä ollaan edelleen noin viikkoa myöhemmin. Asia ei ole konkretisoitunut yhtään, joskin nyt uskalsin jo parille kaverille mainita, että tällaista saattaisi olla vireillä. Ehkä edelleen pelkään keskenmenoa niin, etten osaa vielä ottaa asiaa todesta. Kätilön mukaan näillä viikoilla, jos kaikki on hyvin, on keskenmenon todennäköisyys enää vain 15 prosenttia. Vain!? Sehän käytännössä tarkoittaa, että vielä joka kuudes raskaus menee kesken. Olin luullut, että näillä viikoilla kaikki olisi ollut jo paljon varmempaa, että keskenmenoriski olisi ollut enää alle 10 prosenttia. Pikemminkin ultrakäynti siis vain puolintoistakertaisti pelkoni, kiitos vaan. Positiivista kuitenkin oli kuulla, ettei yksi keskeytynyt keskenmeno vielä nosta riskiä saada toinen. Riski siis sille, että tämäkin menisi tietämättämme kesken on siis minimaalisen pieni, mutta silti olemassa oleva.

Ajattelin, että ultran jälkeen olisin joko onneni kukkuloilla tai ahdistuisin raskauden tullessa yhä todellisemmaksi. Suunnittelin jo etukäteen, miten kirjoittaisin tänne blogiin sisälläni myllertävistä ristiriitaisista tunteista, onnen kyyneilestä ja jäytävästä ahdistuksesta. Mutta, ei mitään. Ei minkäänlaista tunnetta, hämmennystä vain. Mies oli alkuhämmennyksen jälkeen iloinen, innoissaan. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Jaksoi muistuttaa, että kaikki tunteet ovat ok, selvästi odotti jotain, mutta minä en pystynyt antamaan mitään. Makasi vieressä onnellinen hymy huulillaan, itse mietin seuraavan päivän ruokalistaa. Haluaisin pystyä jakamaan sen onnen ja ilon hänen kanssaan.

Miltä pitäisi tuntua? Onko ok, ettei tunnu miltään? Onko uusi elämä niin iso asia, että ajatukseen totuttelemiseen saa mennä viikkoja, kuukausia? Koska pitäisi alkaa tuntua joltain? Tarkoittaako se, etten itke nähdessäni ensikertaa tulevan pienen tai etten tunne edes lämpimiä läikähdyksiä, että en ole valmis äidiksi? Tai etten ole äitimateriaalia? Vai onko ihan ok antaa tunteiden tulla aikanaan - sellaisina kuin tulevat?

Share

Pages