Ladataan...
Kahdesta kolme?

Raskauden alussa ihmettelin, miten kukaan voi ikinä päästä rakenneultraan asti. Hassua, miten vain yhden keskenmenon jälkeen raskauden jotenkin odottaa päättyvän viimeistään toisen kolmanneksen alkuun.

Täällä on kuitenkin kaikki edelleen hyvin.

 

Ennen rakenneultraa mies ei saanut unta useampaan yöhön. Itselläni oli tunne, että kaikki on siellä hyvin. Toki jännitti.

Päivä oli kaunis. Ultrassa kaikki oli hyvin.

Sydämen kammiot löytyivät. Aivojen rakenteet olivat hyvin kehittyneet. Koko vastasi viikkoja ja vähän päällekin.

 

Helpottuneena siitä, että kaikki on hyvin, unohdin, että voisimme kysyä sukupuolta.

Kätilö muisti. Mies vastasi myöntävästi. Kätilö kertoi, että sitä voi joskus olla vaikea sanoa, mutta tämä on kyllä selvä poika.

Pettymys. Ei sittenkään. Jännitys. Minustako pojan äiti? Maailman luonnollisin ajatus. Meidän pieni poika.

 

Meidän pieni poika minun vatsassani. Ei enää mikään solurypäs, vaan ihan ihmisen näköinen poikavauva.

Pidän kättäni vatsallani. Se kasvaa jo. Käteni alla ihan uusi ihminen, minun ja miehen rakkaudesta luotu.

Tuntuu hyvältä.

 

Tänään pyörähti käyntiin viikko 22. Epätodellinen olo.

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Olimme päättäneet kertoa vanhemmillemme raskaudesta nt-ultran jälkeen, mikäli siellä olisi kaikki hyvin. Ennen ultraa en ollut uskaltanut alkaa suhtautua raskauteen oikeastaan mitenkään, joten kertominen tuntui meistä molemmista vähän turhan aikaiselta, mutta koska näemme vanhempiamme vain noin kuukauden välein, halusimme kertoa vielä kun se ei olisi kaikille ilmiselvää.

Miehen äitiä näimme pari viikkoa ultran jälkeen. Halusimme, että mies saisi kerrottua äidilleen itse, mutta häntä jännitti niin paljon, että kertominen jäi siihen, kun oltiin jo tekemässä lähtöä. Lopulta lähtö venyikin sitten aika myöhään! Äiti ja mukana ollut sisko vaikuttivat ilahtuneilta, eivätkä kovin yllättyneiltä. Ilmeisesti olivat päätelleet alkoholittomasta kuoharista, jota tarjosimme kesäjuhlissa - tosin en normaalistikaan juo alkoholia, joten päättelyketju itsessään oli kyllä hieman ontuva. Lähtömme jälkeen miehen äidiltä tuli vielä viesti, jossa hän vielä toisti, kuinka iloinen uudesta tulokkaasta hän on.

Omille vanhemmilleni kerroimme pari viikkoa myöhemmin. Olimme sopineet, että vanhemmilleni puolestani kertoisin itse, mutta illan kuluessa aloin ymmärtää miehen jännitystä yhä paremmin ja lopulta kymmenen maissa illalla laitoin hänet kertomaan itse :D Jännitin kovasti, miten vanhempani suhtautuisivat, sillä he suhtautuvat minuun vielä huomattavasti suojelevammin kuin mieheni äiti häneen ja oma siskoni asuu vielä kotona, joten perhedynamiikkamme ovat siinäkin suhteessa erilaiset. Sain kyllä itse taas yllättyä, sillä vanhempani eivät olleet ollenkaan yllättyneitä, vaan isä oli jopa myöhemmin sanonut äidille jo arvanneensa asian. Ihmettelinkin, miten hän niin kovasti päivällisellä korosti, ettei tekemässään kotikaljassa ole alkoholia! No, ilmeisesti pitkin kevättä ja kesää tekemämme pohjatyöt olivat tuottaneet tulosta. Omille vanhemmilleni kerroimme myös keskenmenosta, ja puhuimme siitä seuraavana päivänä äidin kanssa vielä pidemmin.

 

Kaiken kaikkiaan kaikille kertominen on mennyt yllättävänkin kivuttomasti. Ainoastaan yksi ystävistäni oli aluksi todella yllättynyt, mutta hänkin alkujärkytyksen jälkeen suhtautui todella positiivisesti ja vaikutti aidosti ilahtuneelta. Yllätyksekseni isäni, ainakin miehen mukaan, vaikutti jopa äitiä ilhatuneemmalta, vaikka tähän asti hän on suhtautunut mielestäni vihjailuihimme hieman varauksella. Ehkä hän oli saanut sulatella asiaa kauemmin, jos oli kerta asian jo arvannutkin. Lapsi on lähiystäväpiirissämme ensimmäinen ja molemmille vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi, joten totuttelua ajatukseen on varmaan monella. Mutta, kuten todettua, kaikki ovat olleet uutisista erittäin ilahtuneita ja kaikki ovat jo lupautuneet mahdollisuuksien mukaan hoitoavuksi - mikä onkin mukavaa, sillä miehen äiti on ainoa lähellä asuva sukulainen ja usein matkoilla, eikä pienen lapsen kanssa hoitoapua voi (kuulemma) olla koskaan liikaa.

Lähipiirille kertominen on tehnyt raskaudesta paljon todellisempaa. Se tuntuu hyvältä. Edelleen iltaisin joskus ahdistaa, että onhan se ihan hullun hommaa ryhtyä näin suuriin elämänmuutoksiin näin nuorena ja näin pian, mutta tunne menee pian pois. Useammin huomaan jo odottavani, että olisipa pieni jo täällä. Edelleenkään en pysty kuvittelemaan itseäni vähääkään vanhemman lapsen kanssa, mutta se ei haittaa - ei elämää loppuun asti voikaan suunnitella eikä kaikkeen tarvi olla valmis heti. Ja onhan se onneksi aika pieni aika pitkään. Olisipa joku kertonut -tai olisinpa uskonut- että kaikki voi todella mennä näin hyvin.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Ensimmäinen kolmannes jäi jo viikkoja sitten taakse, ja olemme (luojan kiitos!) siirtyneet jo huomattavasti seesteisemmälle toiselle kolmannekselle. Vaikka tiedostan, että postauksistani on viime aikoina tullut ärsyttävän listahenkisiä, ajattelin silti kirjoittaa hieman yhteenvetoa ensimmäisen kolmanneksen kulusta. Ihan vaan, etten unohtaisi, kuinka paljon kivempaa on toisella kolmanneksella!

Viikot 1-4

Eli toisin sanoen yrittäminen. Ensimmäiset neljä viikkoa olivat oikeastaan ihania päiviä, vaikka monet sadattelevatkin, kuinka stressaavaa on odotella päivää, kun tikkuun pissaamisessa olisi mitään järkeä. No, meillähän raskautuminen tapahtui tälläkin kertaa ensimmäisestä kierrosta, mikä saattoi vaikuttaa asiaan... Itselläni ei kuitenkaan ollut epäilystäkään, että nyt oli tärpännyt. Oli hassua, miten sen vain tiesi, vaikka oikeastihan ovulaatiokin oli vasta viikolla kaksi, mistä edelleen meni reilu viikko kiinnittymiseen, joten olisi pitänyt olla suorastaan mahdotonta tietää vielä tuolloin. Ehkä se oli se kuuluisa "sen vain tiesi". Viikon neljä (tai laskutavasta riippuen viisi - myöhäisen ovulaation takia laskut heittävät melkein viikolla) alussa teimme positiivisen raskaustestin. Siihen se varmuus sitten oikeastaan päättyikin.

Viikot 5-8

Varsinaiset oireet alkoivat muutamaa viikkoa plussan jälkeen. Sitä ennen oli ollut vain turvotusta ja tiettyä levottomuutta, jotka tunnistin edellisestä raskaudesta. Plussan aikoihin alkoi pahoinvointi, joka alkuun oli vain lievää etomista, mutta ajan myötä muuttui todelliseksi pahaksi oloksi ja johti syömisen ja erityisesti tiettyjen ruokien välttelyyn. (Puuro, jota ennen söimme joka aamu, on edelleen nou nou.) Turvotus paheni koko ajan ja etenkin iltaisin tuntui jopa fyysisenä kipuna. Väsymys iski kunnolla vasta myöhemmin, mutta häiritsi jo tuolloin. Plussan vahvistettua alkaneen raskauden, alkoivat myös pelot - eniten keskenmenoja tapahtuu juuri plussaa seuraavien viikkojen aikana. Tuntui ihan hirveän epäreilulta, että elämän kenties isoimman asian kanssa pitää ensin kuukauden ajan odottaa tietoa, onko mitään edes tapahtumassa ja senkin jälkeen tilanne on aivan auki vielä useamman kuukauden. Lievästi kontrollifriikille tyypille, joka on tottunut työllään saavuttamaan (lähes) kaiken haluamansa tuntui hirveän vaikealta hyväksyä, ettei asioiden kulkuun voi mitenkään vaikuttaa itse.

Viikot 9-12

Viikon yhdeksän alussa oireet loppuivat kuin seinään: paha olo, turvotus, väsymys, kaikki. Loppuviikosta alkoi niukka rusehtava vuoto, joka tietysti pelästytti, mutta ultrassa kaikki vaikutti olevan hyvin. Kätilö sanoi, että oireiden loppuminen jo noilla viikoilla on ihan normaalia ja että tuon tyyppinen vuoto on myös alkuraskaudesta tavallista. Muut oireet pysyivätkin sittemmin poissa, mutta väsymys tuli takaisin kahta kauheampana. Yöunia nukkui helposti kellon ympäri ja päiväunet olivat monena päivänä aivan must. Osittain väsymyksen, osittain ehkä hormonien takia myös mielialojen vaihtelut olivat muutaman viikon aivan hirveitä ja maailmanlopun fiilikset saattoivat iskeä päälle pienimmästäkin asiasta. (Tyyliin: "ehkä olen ikuisesti näin väsynyt enkä väsyneenä jaksa miehen tapaa haahuta ympäriinsä aina kun pitäisi saada jotain aikaiseksi ja sitten me erotaan enkä yksin kyllä jaksa tän lapsen kanssa enhän mä tätä edes halunnut mitä helvettiä mä teen elämälläni!?" Mikä siis saattoi toistua noin kolme kertaa päivän aikana -en edelleenkään tajua, miten mies jaksoi suhtautua joka kerta yhtä ymmärtäväisesti.) Viikon kaksitoista lopussa verta tuli lisää, tällä kertaa kirkkaanpunaisena ja menkkamaisen runsaana. Vuoto loppui yön aikana, ja seuraavana aamuna oli nt-ultra, jossa kaiken todettiin olevan tälläkin kertaa kunnossa. Vuoto saattoi kuulemma johtua istukan kiinnittymiskohdasta eikä sitä tarvinnut pelätä. Mutta ainahan se pelästyttää, etenkin kun oli vasta alkanut varovaisesti uskoa, että ehkä tällä kertaa kaikki menisi kuten pitääkin.

 

Meillä jännitystä siis piisasi, välillä vähän liikaakin, ihan toiselle kolmannekselle asti. Etukäteen pelkäsin, että en ehtisi peloiltani käsitellä asiaa yhtään ennen kuin oltaisiin jo liiankin varmoilla viikoilla ja että silloin iskisi taas hirveä ahdistus päälle. Näin jälkikäteen katsottuna sellaista hetkeä ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan oli ehkä hyväkin, että ajatusta sai alitajuisesti työstää jo silloin, kun kaikki oli vasta epävarmaa eikä siis varmemmille viikoille siirryttäessä kaikki tullut ihan niin valtavana pakettina. Tietysti aina välillä elämänmuutoksen syvyys ja väistämättömyys kauhistuttaa, mutta raskaus itsessään ehti ensimmäisten kolmen kuukauden aikana alkaa tuntua jo luontevalta. Ja ehkä kaikella on tarkoituksensa: niin kuluttavaa kuin jatkuva keskenmenon pelko olikin, se näytti, mitä kaiken epävamuuden ja muutoksen pelon takana todella haluaa.

Vähitellen yritän myös totuttautua ajatukseen, että lapsen kanssa pelko on aina läsnä. Pahimmat pelot loppuivat ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, mutta sen jälkeen on tullut uusia: rakenteelliset viat, kohtukuolema, synnytyskomplikaatiot, kätkyt-kuolema, kehityshäiriöt, onnettomuudet... Niiden kanssa vaan täytyy oppia elämään eikä niitä saa ajatella liikaa. Ja vaikka elämä tuntuukin nyt paljon hauraammalta kuin ennen, tiedän, että se johtuu vain siitä, että elämässäni on nyt niin paljon tärkeämpiä ja rakkaampia asioita kuin mitä siinä ennen oli. (Viimeinen pätee myös mieheeni <3)

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Viikolla 14...

-väsymys on viimein alkanut hieman hellittää. Viime viikkojen flunssa + alkuraskaus -yhdistelmä ei tosin ole auttanut asiaa, mutta pientä edistystä on onneksi havaittavissa.

-on muutenkin alkanut olla ihmismäisempi olo: enää ei tarvitse neljäätoista tuntia unta päivässä (reilun kymmenen tunnin yöunet riittävät) ja pallokalamainen turvotus on hieman hellittänyt. Tosin uutena oireena ovat tulleet, onneksi vielä hyvin satunnaiset, itkukohtaukset esimerkiksi siitä, kuinka hyvää jokin ruoka on tai miehen kylmävesikatkon aikana todetessa, ettei kuumaa hanavettä saa juoda. Huoh.

-maha on alkanut pikkuhiljaa kasvaa. Ensin se tuntui pienenä kumpuna selällään maatessa, nyt jo seistessäkin omaa napaansa reilut kaksikymmentä vuotta tuijottaneena huomaa pienen eron. Suurin osa on tietysti edelleen turvotusta.

- samalla oman kehon muuttuminen on alkanut ahdistaa. Toisaalta ihanaa vihdoin tuntea kasvava vauvamaha, toisaalta joutuu sopeutumaan isomman ihmisen identiteettiin (vaikka tietää sen olevan syystä ja väliaikaista) ja ostamaan isompia vaatteita kuin koskaan ajatteli joutuvansa ostamaan.

-miettimään ensimmäisiä hankintoja. Esimerkkinä juurikin nuo äitiysvaatteet, joita en juuri siitä vaatekaupasta löytänyt ja jotka käsittääkseni sopivatkin paremmin loppuraskauden muotoihin, joten päädyin vain ostamaan tavallisia paria kokoa isompia vaatteita.

-rinnat ovat alkaneet vuotaa. Toisena hankintana olen joutunut ostamaan jo nyt liivinsuojia, kun muutamista paidoista on tullut maito(?) läpi eikä se kuulkaa ihan helposti vaatteista lähde. Ei mitään hajua, mistä tällaisia vauvajuttuja voisi ostaa, joten nämä päädyin ostamaan netistä.

-pitäisi ehkä edellä mainittujen ja tulevien tarpeiden takia alkaa ottaa selvää asioista. Tähän asti on ajatellut, että vielä ollaan niin alussa ja että aikaa on, mutta ehkä toisella kolmanneksella pitäisi jo alkaa ainakin miettiä osaa hankinnoista...

-ollaan tosiaan jo toisella kolmanneksella, hui! Ja siis jo varmemmilla viikoilla, tupla-hui! Kun ei enää tarvikaan koko ajan pelätä keskenmenoa, alkaa ajoittain edellisestä raskaudesta tuttu ahdistus nostaa päätään. Samalla "vielä yhdeksän kuukautta" -ajattelu on muuttunut "enää puoli vuotta" -ajatteluksi - ei hyvä yhdistelmä.

-pitäisi alkaa kertoaa sukulaisille ja ystäville asiasta. Toisaalta ei haluaisi kertoa liian varhain ja pitää asia vielä hetki omana tietona, mutta toisaalta olisi kiva kertoa itse ennen kuin maha kertoo. Ja toisaalta kertominen tekisi asiasta varmasti huomattavasti todellisempaa. En tiedä, olenko valmis siihen.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Keskenmeno pelottaa edellleen, joten tein hieman tutkimusta. Seuraa lista keskenmenon oireista (lähteet alla) sekä ajatuksia aiheen tiimoilta:

Verenvuoto. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Keskenmeno alkaa yleensä vähäisellä verenvuodolla, joka muuttuu runsaammaksi ja vuodon mukana saattaa tulla suuriakin hyytymiä. Kuitenkin niukka verenvuoto alkuraskaudesta on melko tavallinen oire eikä läheskään aina johda raskauden keskeytymiseen. Niukkaa veristä vuotoa esiintyy noin joka neljännellä raskaana olevalla. (1, 2, 3, 4)

Alavatsakivut. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Kuukautiskipujen kaltaiset alavatsa- ja selkäkivut ovat yleisiä. Jos kivut ovat kovempia kuin tavalliset kuukautiskivut tai esiintyvät vain toispuoleisesti, voi kyse olla keskenmenosta. Kuitenkin alkuraskaudessa esiintyy monenlaisia kiputuntemuksia vatsan seudulla, ja kyseessä voi olla vain sidekudosten venyminen tai kohdun kasvaminen herkässä vatsaontelossa. Lisäksi selän lihakset joutuvat vatsan kasvaessa kovaan rasitukseen, mikä usein tuntuu selän kipuiluna. (1, 2, 3, 4, 5, +)

Lisääntynyt vaginan eritteiden määrä. Jos valkovuodossa on hyytymiä tai se haisee voimakkaalta, voi olla aihetta huoleen. Kuitenkin lisääntynyt valkovuoto on tavallista alkuraskauden aikana. (4, 5)

Raskausoireiden loppuminen. Kun raskaus menee kesken, raskausoireet yleensä loppuvat. Kuitenkin raskausoireet, kuten pahoinvointi, voivat loppua muutamien viikkojen jälkeen myös terveessä raskaudessa. Raskaushormonitasojen vaihtelua on normaalia, ja oireiden voimakkuuteen ja laatuun vaikuttaa lisäksi myös esimerkiksi nukkuminen, syöminen ja liikunta. (5, +)

Kysymyshän siis kuului: "Mistä tunnistaa keskenmenon?" Vastaus: "Ei välttämättä yhtään mistään".

Tuntuu, että olen tämän pelkoni kanssa kauhea pahanilmanlintu koko ajan puhuessani vain siitä, kuinka raskaus voi koska tahansa mennä kesken eikä sitä välttämättä tunnista mistään. Tuntuu ihan hirveän oudolta ja kaukaiselta, että viime raskaudessa ihan oikeasti pohdin keskeytystä ja synkimpinä hetkinä jopa toivoin keskenmenoa, kun nyt en pysty peloltani edes nukkumaan kunnolla. Vaikka raskaus toisaalta tuntuu ihan todella epätodelliselta, olisin toisaalta valmis tekemään melkein mitä vaan, ettei tuolle pienelle olennolle, jonka kuitenkin tiedän olevan olemassa, tapahtuisi mitään pahaa. Ja vaikka pelko äidiksi tulemisesta edelleen aina välillä nostaa päätään, on silti toiveikkuus paljon vahvempi tunne.

Tällä viikolla keskenmenon pelko on taas nostanut päätään. Raskausoireet loppuivat kuin seinään yhdeksännen viikon alussa ja tänään aamulla tuli niukkaa ruskeaa hyytymäistä vuotoa. Kumpikaan ei kovin vakavia merkkejä, mutta silti. Ehkä myös sillä, että juuri näillä viikoilla keskenmeno viimeksi todettiin, vaikuttaa ajatusten hakeutumiseen ikävämmille urille. Ihan alkuraskaudesta ajattelin vielä, että toisessa varhaisultrassa käyminen olisi turhaa hössötystä ettenkä halua olla sellainen  ylihuolehtivainen vanhempi, joka ravaa lääkärillä ihan joka asiasta, mutta nyt olen todella iloinen, että meillä on iltapäiväksi varattu toinen varhaisultra. Ensimmäiseen kunnalliseen ultraan on kuitenkin vielä kolme viikkoa, joten jos siksi ajaksi saa pelastettua unensa ja mielenrauhansa, ja samalla lomansa, on se ehkä pienen hössöttämisen arvoista.

Tosin täytyy ehkä vielä ottaa vähän takaisin siitä, että raskausoireet olisivat kokonaan loppuneet: Muutama päivä sitten itkin monta tuntia ensin sitä, että mitä jos papulla ei olekaan kaikki hyvin, sitten sitä, kuinka onnekas olenkaan, että minulla kuitenkin on maailman ihanin mies, ja viimeksi sitä, kuinka hirveän ihanaa kuitenkin olisi, jos meitä keväällä olisi kolme. Mistä tietysti päästiin taas siihen, että mitä jos kaikki ei olekaan pienellä hyvin. Että se siitä oireettomuudesta...

P.S. Varhaisultrassa kaikki hyvin! Tuli helpotusitku.

 

Lähteet:

1) http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138#s12 (Duodecim)

2) http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/naistentaudit/keskenmeno/Sivut/default.aspx (HUS)

3) http://www.pshp.fi/fi-FI/Palvelut/Naistentaudit/Keskenmeno (TAYS)

4) Meille tulee vauva. Opas vauvan odotukseen ja hoitoon. (THL)

5) http://www.terve.fi/raskaus-ja-odotus/6-merkkia-keskenmenosta

+ käyty kätilön/terveydenhoitajan kanssa suullisesti läpi varhaisultrassa/neuvolassa

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

"Muutamia" mammablogeja lukeneena tiedän, että tämän postauksen pitäisi mennä jotakuinkin näin:

"Kävimme viime viikolla miehen kanssa varhaisultrassa. Ensin kätilö kyseli kuulumiset ja oliko ollut kipuja tai vuotoja ja laski oletetut raskausviikot. Sitten päästiinkin ultrailemaan. Jännitti tosi paljon, mutta pian kuvasta löytyi pienen pieni ihmisen alku: meidän pikku papu. Sykekin löytyi vahvana ja pituutta pikkutyypillä oli jo reilut 11 millimetriä! Menkkojen mukaan raskausviikkoja olisi ollut 7+5, mutta kätilö totesi niitä olevan sittenkin 7+2, jolloin laskettu aika olisi 27.2. Oon niiin onnellinen! Meinasi siinä rauhassa köllöttelevää pikkuista ja vahvaa pikku sydäntä katsellessa tulla ihan tippa silmään. Tää raskaus tuntuu nyt niin paljon todellisemmalta. Meistä tulee perhe <3"

No, eihän se ihan niin mennyt. Tai meni - nimittäin tuohon onnellisuusosaan asti. En tuntenut itseäni onnelliseksi, en edes iloiseksi, vaan pikemminkin tuijottelin ruutua lähinnä hämmentyneenä. Mitä tuollaisen rakeisen möykyn tuijottelusta pitäisi saada irti? Kätilö selitti jotain lasketuista ajoista, synnytyksestä ja tulevasta vauvasta, mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi mihinkään. Siis okei, mun sisällä on möykky ja se ilmeisesti elää, mutta miten se liittyy vauvoihin mitenkään? Yritin ymmärtää, että möykyn liikkuva osa oli sen sydän ja että siitä möykystä pitäisi kasvaa meidän lapsi. Absurdi ajatus. Tätä sulatellessani kätilö ehti jo lopettaa ultrailun, onnitteli, jatkoi höpinäänsä vauvoista, kirjoitti jotain koneelle, otti maksun ja saattoi meidät ulos. Jäi vähän hölmö olo.

Samoissa fiiliksissä ollaan edelleen noin viikkoa myöhemmin. Asia ei ole konkretisoitunut yhtään, joskin nyt uskalsin jo parille kaverille mainita, että tällaista saattaisi olla vireillä. Ehkä edelleen pelkään keskenmenoa niin, etten osaa vielä ottaa asiaa todesta. Kätilön mukaan näillä viikoilla, jos kaikki on hyvin, on keskenmenon todennäköisyys enää vain 15 prosenttia. Vain!? Sehän käytännössä tarkoittaa, että vielä joka kuudes raskaus menee kesken. Olin luullut, että näillä viikoilla kaikki olisi ollut jo paljon varmempaa, että keskenmenoriski olisi ollut enää alle 10 prosenttia. Pikemminkin ultrakäynti siis vain puolintoistakertaisti pelkoni, kiitos vaan. Positiivista kuitenkin oli kuulla, ettei yksi keskeytynyt keskenmeno vielä nosta riskiä saada toinen. Riski siis sille, että tämäkin menisi tietämättämme kesken on siis minimaalisen pieni, mutta silti olemassa oleva.

Ajattelin, että ultran jälkeen olisin joko onneni kukkuloilla tai ahdistuisin raskauden tullessa yhä todellisemmaksi. Suunnittelin jo etukäteen, miten kirjoittaisin tänne blogiin sisälläni myllertävistä ristiriitaisista tunteista, onnen kyyneilestä ja jäytävästä ahdistuksesta. Mutta, ei mitään. Ei minkäänlaista tunnetta, hämmennystä vain. Mies oli alkuhämmennyksen jälkeen iloinen, innoissaan. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Jaksoi muistuttaa, että kaikki tunteet ovat ok, selvästi odotti jotain, mutta minä en pystynyt antamaan mitään. Makasi vieressä onnellinen hymy huulillaan, itse mietin seuraavan päivän ruokalistaa. Haluaisin pystyä jakamaan sen onnen ja ilon hänen kanssaan.

Miltä pitäisi tuntua? Onko ok, ettei tunnu miltään? Onko uusi elämä niin iso asia, että ajatukseen totuttelemiseen saa mennä viikkoja, kuukausia? Koska pitäisi alkaa tuntua joltain? Tarkoittaako se, etten itke nähdessäni ensikertaa tulevan pienen tai etten tunne edes lämpimiä läikähdyksiä, että en ole valmis äidiksi? Tai etten ole äitimateriaalia? Vai onko ihan ok antaa tunteiden tulla aikanaan - sellaisina kuin tulevat?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Alkuraskaus on ihan syvältä. Tiedän, että olemme onnekkaita, kun meillä raskautuminen onnistui helposti, ja mielummin kärsin näistä oireista kuin pissailen tikkuun harva se päivä aina uudelleen pettyen. Ajattelin ennen, että juuri näistä syistä raskausvaivoista ei tulisi valittaa, mutta

Se, että herää vähintään kolme kertaa yössä täysin pirteänä eikä saa unta ja päivästä taas yrittää jotenkin selvitä läpi  unenpuutteesta ja raskaushormeneista johtuvasta väsymykstä zombeillen, ei ole kivaa.

Se, että koko ajan etoo ja on paha olo eikä tee mieli syödä ja että syömättömyydestä seuraava nälkä vain pahentaa pahaa oloa, ei ole yhtään kivaa.

Se, että jatkuvasti tuntuu kuin maha halkeaisi turvotuksesta, ei sinälläänkään ole kivaa, mutta se, että se entisestään vaikeuttaa nukkumista ja pahaa oloa ja tekee yhtään minkäänlaisen ryhdistäytymisyrityksen täysin mahdottomaksi, ei todellakaan ole yhtään kivaa.

Se, että koko ajan väsyttää, oksettaa, nälättää ja ennen kaikkea vituttaa, on vaan niin syvältä -kauniisti sanottuna.

Kaikkea tätä jaksaisi sietää ehkä vähän paremmin, jos tietäisi, että siitä on jotain iloa. Mutta

mistään ei voi olla varma ennen kuin ensimmäinen kolmannes, toisin sanoen ensimmäiset 12 viikkoa on ohi. Sitä ennen voi vain uskoa ja toivoa, mutta fakta on, että vaikka olisi kaikki maailman oireet, ei ole mitään takeita siitä, että tyypillä olisi kaikki hyvin ja että se selviäisi ihmiseksi asti. Todennäköisyydet tietysti ovat, onneksi, sen puolella, että kaikki menee hyvin, mutta täysin varma ei voi koskaan olla. Edes sen 12 viikon jälkeen.

No, onneksi loppuviikosta on varhaisultra ja jos kaikki on hyvin, osaa näihin oireisiin ehkä suhtautua lempeämmin. Vielä en ole uskaltanut ajatella, että siellä oikeasti kasvaisi tyyppi, yllätyn varmaan enemmän jos siellä jotain on kuin jos ei ole, mutta toivotaan parasta.

Mitä oireisiin tulee, positiivista on, että aina voisi mennä huonomminkin (kopkopkop).

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Edellinen postaus oli taas niitä, jotka olivat jääneet luonnoksiin roikkumaan vähän turhan pitkäksi aikaa. Yritys aloitettiin siis virallisesti kesäkuun alussa, joskin sitä ennen oltiin oltu jo muutamana päivänä ilman pillereitä, kun ne "unohtuivat" kotiin mökkireissulle lähdettäessä. Oikeastaan on pieni ihme, että jo tästä kierrosta tärppäsi, sillä jonkun laskurin mukaan oviksen olisi pitänyt olla kuun taitteessa ja pillerit jätimme pois vasta toinen päivä. (Mainitun mökkireissun jälkeen söin siis vielä pari pilleriä -ehkä höpsöä, mutta jos on päätetty alkaa kesäkuussa, ei varaslähtöjä sallita.)

Jo oviksesta asti olin jostain syystä varma, että nyt on tärpännyt. En ole koskaan uskonut äidin vaistoon, mutta jotain sellaista tässä melkein tuntui olevan. Kyynikko voisi tietysti myös sanoa, että kyse oli vain toiveajattelusta. Oli miten oli, oireitakin alkoi pikkuhiljaa ilmetä: limainen vuoto, turvotus, paha olo, väsymys, stressitasojen nousu, palelu, mahan kipristely. Kaikki nämä tulivat hyvin lievinä, mutta silti oireista ei voinut erehtyä.

Siksi olikin outoa, kun hääpäivämme jälkeen, sinä päivänä kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa, testi näytti negatiivista. Mieskin oli kiinnittänyt huomiota oireisiini ja tehnyt omat päätelmänsä, joten olimme molemmat yllättyneitä ja pettyneitä. Kuukautiseni ovat kuitenkin aina olleet säännölliset ja kun niitä ei alkanut muutamaan päivään kuulua, teimme uuden testin. Ruutuun piirtyi nopeasti vahva plussa.

Olen onnellinen. Olen jännittynyt. Olen iloinen. Ja yllättävän rauhallinen.

Ja ai niin, jos joku ihmetteli mainintaa hääpäivästä, olemme siis menneet naimisiin. Vielä viikko sitten nimeni oli toinen ja minä olin vain yksi. Nyt minulla on uusi nimi ja sisälläni kasvaa toinen ihminen. Elämä on ihmeellistä <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Kauan odotettu, pelätty ja kaivattu kesäkuu saapui vihdoin - ja minulla naksahti jotain päässä. Yhdeksän kuukautta kestänyt vaiheilu ja epävarmuus hävisi kuin tuhka tuuleen toukouun viimeisinä päivinä. Voiko elämä todella tuntua tältä? Tietysti ahdistavat ajatukset palaavat aina silloin tällöin, mutta silloinkin pystyn helposti käskemään ne painumaan tiehensä. En tiedä, onko tähän mielenmuutoseen syynä vain kesä ja aurinko vai olenko vihdoin tunnetasolla oivaltanut jotain niistä jutuista, joita olen itselleni yrittänyt jankuttaa. Jos arvata pitäisi, niin varmaan vähän molemmat.

Väittäisin, että keskeisiä oivalluksia on ollut kolme. Haluan listata ne tähän alle, jotta itse muistaisin ne myös tulevissa ahdistuksissa. (Koska jos realistisia ollaan, niitä on vielä tulossa.) Niille, jotka tätä lukevat, myös kerrottakoon, että ruudun toisella puolella ei siis kirjoittele täysi idiootti, vaan joidenkin asioiden tunnetasolla oivaltaminen vie aikaa. Ne, jotka samojen asioiden kanssa ovat kipuilleet, osaavat ehkä samaistua.

1. Lapsi kasvaa

Lapsi on pieni jatkuvaa huomiota kaipaava vauva vain ensimmäisen vuoden ajan - ja tuolloinkin nukkuu suuren osan ajasta. Seuraavat muutama vuotta eletään hektisehköä pikkulapsiarkea, mutta tuolloin isovanhempien hoitomotivaatio on luultavasti suurin ja toisaalta lapsi osaa viihdyttää itseään lyhyitä aikoja jo itsekin. Kouluiässä lapsen itsenäisyys lisääntyy jatkuvasti ja jo yllättävänkin pian harrastukset ja kaverit alkavat luultavasti kiinnostaa vanhempien seuraa enemmän. Eli yhteenvetona: lapsi kaipaa jatkuvaa huomioimista vain muutaman vuoden. Eiköhän siitä selvitä.

2. Hyvä aika on silloin, kun siltä ei tunnu

Olen ajatellut, ettei lasta kannata hankkia silloin, kun työssä ja parisuhteessa menee hyvin. Koska kun menee hyvin, eihän sitä kannata riskeerata. Mutta toisaalta eihän lasta kannata hankkia ainakaan silloin, kun parisuhteessa, tai ehkä työssäkään, menee huonosti. Päinvastoin, kun kaikki on hyvin ja silti tuntee kaipuuta sitä kolmatta kohtaan, eikö se kerro siitä, että tunne on todellinen eikä vaan reaktio epätyydyttävään elämäntilanteeseen?

3. Oma elämä ei lopu

Oma äitini on suoraan sanonut, että hänelle vasta lapset toivat elämään merkityksen. Hän ei harrastanut mitään, kun olimme pieniä, ja omia ystäviäkään näki vain harvoin. Voi tietysti olla, että itse koen samanlaisen murroksen oman lapsen synnyttyä, mutta lapsen ei ole pakko olla oman elämän ainoa sisältö. Edelleen saa harrastaa, nähdä kavereita ja muutenkin olla sama henkilö kuin ennen lapsen syntymää. Tekemisiä pitää ehkä vähän rajoittaa ja organisoida enemmän ja itsehillintää harjoittaa potenssiin sata suhteessa nykyiseen, mutta periaatteessa mistään ei tarvi luopua tai päästä eroon.

Nyt pitää vaan yrittää hengitellä ja nauttia tästä rauhasta niin kauan kuin sitä kestää...

Meillä on alettu yrittämään.

Share
Ladataan...

Pages