Ladataan...
Kahdesta kolme?

Pikkuhiljaa blogi on muuttunut enemmän ja enemmän omaksi päivä-(tai kuukausi-)kirjaksi tai muistioksi, joka vaan sattuu olemaan netissä muidenkin nähtävillä, jos siitä jollekulle olisi iloa. Niinpä olisikin varmaan aiheellista kirjoittaa tänne välillä jotain. Ihan vain, ettei sitten jälkeenpäin harmittaisi, ettei muutamista kuukausista ole minkäänlaisia merkintöjä tai muistikuvaa. Joskus myös vanhoihin ajatuksiin ja tapahtumiin palaaminen antaa asioihin uudenlaista perspektiiviä. (Esimerkiksi omasta yksityisestä päiväkirjastamme löytyi suunnilleen vuosi sitten tehty merkintä siitä, kuinka mies jännäili vauvan tuloa, mikä oli suuresti itseäni ärsyttänyt. Olipa ärsyttävä muija! Ja nykyään se sitten vielä valittaa, että miksei mies puhu omista lapseen liittyvistä epävarmuuksistaan :D) Nyt on kuitenkin kirjoittaminen tahtonut jäädä, kun jatkuvasti väsyttää ja parhaimmillaankin pää tuntuu vain suhteellisen sumuiselta. Niinpä ajattelin koota ajatuksia helpoimman kautta ja listata ajatuksia teemoittain.

Fyysinen vointi: Väsyttää. Se tiivistääkin kaiken aika hyvin. Kuvaavaa on, että "rankan" viikonlopun jälkeen maantain ohjelmaan kuului nukkuminen yhteentoista, reilun tunnin päiväunet, paljon lepotaukoja kotitöiden välillä (suhdeluku noin 50:50) sekä nukkumaanmeno yhdentoista aikaan. Ja rankka tarkoittaa tässä siis sitä, että lauantaina miehen äiti ja sisko tulivat muutamaksi tunniksi kylään enkä sunnuntaina viitsinyt nukkua päiväunia  yhteisen ajan miehen kanssa maksimoimiseksi. Onneksi päiviin ei jää turhan monta tuntia zombeiluun, kun nukkuminen(/sen yrittäminen) vie päivästä noin 16 tuntia. Muita huomionarvoisia seikkoja ovat jatkuva heräily öisin sekä selkäkipu ja epämukava olo noin 20 minuutin kävelyn jälkeen. Sen sijaan närästys ja pyörrytys ovat helpottuneet ja maidontulo on, paradoksaalista kyllä, lähes loppunut.

Psyykkinen vointi: Ok +. Vaikka vaivoista onkin aina mukava valittaa, eivät ne kuitenkaan kovin paljoa vaivaa - kaikkeen tottuu. Tietysti välillä toivoo, ettei menoja tarvitsisi suunnitella vain joka toiselle tai kolmannelle päivälle tai että pääsisi myös paikkoihin, joihin ei pääse julkisilla ihan viereen, mutta toisaalta mihin tässä lomaillessa tarvisikaan mennä ja kotona on oikeastaan aika kiva löhöillä peiton alla hyvää kirjaa lukien. Juuri näistä viikoista kai moni tuntee huonoa omaatuntoa, mutta olen ajatellut, että jos sitä seuraavat pari vuotta aikoo valvoa ja touhuta enemmän kuin tarpeeksi, on ihan ok ottaa rennosti muutama viikko sitä ennen. Viime aikoina ei ole enää juuri ahdistanut, mutten tiedä, paljonko siitä liittyy omien ajatusten ja identiteetin kypsymiseen ja paljonko ahdistavien ajatusten aktiiviseen poissulkemiseen. Vähän pelottaa, että kyse on ainakin osin jälkimmäisestä ja että tämä kostautuu lapsen tullessa maailmaan.

Ajatukset synnytyksestä ja ensiviikoista: Ajatukset synnytyksestä tiivistyvät oikeastaan toiveeseen siitä, ettei kuole, ja "käytännön" suunnitelmaan käyttää lääkkeellistä kivunlievitystä tarvittaessa. Ymmärrettävästi synnytystoivelomakkeeseen ei siis tullut paljoa asiaa, mutta kuulemma silti on ennenkin pärjätty (jos kätilöillä on edes ollut aikaa käydä lomaketta läpi). Turhauttaa, kun neuvolassa sanotaan, ettei synnytystä pidä suunnitella liian tarkkaan, kun ei se kuitenkaan koskaan mene juuri niin, ja sitten perhelehdissä kätilöt valittavat, ettei synnytykseen tulla tarpeeksi valmistautuneina. Huoh. Enemmän jännittävät kuitenkin ensipäivät ja -viikot. Millainen tunne vauvaa kohtaan syntyy? Miten hormonit vaikuttavat mielialoihin? Kuinka kipeä on ja kuinka pitkään on kipeä? Osaako vauvaa käsitellä? Nukkuuko se, syökö se, montako kertaa päivässä sen pitikään ulostaa ja minkä väristä asiaa? Entä miten suhde mieheen muuttuu? Eniten jännittää kauhuskenaario, että vauva ei tuntuisikaan omalta ja joutuisin jäämään sen kanssa sairaalaan yksin ja hysteerisenä. Muun muassa nämä ovat niitä ajatuksia, jotka yritän aktiivisesti sulkea pois mielestä.

Mitä vielä? Vauvan tavarat on hankittu jo hyvissä ajoin (ja nyt viime metreillä saatiin vielä paljon lisää tavaraa sukulaisilta) ja eilen hankin myös itselleni imetysvaatteita ensipäiviä varten. Rintakumit ovat varmuuden vuoksi keittymässä ja sairaalakassi olisi tarkoitus pakata viikonloppuna. Eilen neuvolassa vauva oli jo laskeutunut ja verenpaine koholla, mikä terkkarin mukaan voi tarkoittaa, ettei tässä enää kauan tarvitse odotella. Toissapäivänä oli selkä illasta todella kipeä ja nyt on myös muuten ollut kolotuksia ja kipuilua erinäisissä paikoissa. Lisäksi maha toimii aika vauhdilla, ruokahalu on vähentynyt, pahin väsymys on hellittänyt ja muutamana yönä on saanut myös nukuttua paremmin, mitkä joidenkin mielestä viittaavat samaan suuntaan. Jännittää, vaikka eihän mikään tarkoita välttämättä mitään edes näillä viikoilla. Henkistä valmistautumista tarvinnee sitäkin siis vielä harrastaa.

 

Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin luottavainen. Ehkä tavallaan on myös hyvä asia, että suhde tapahtumien aikatauluun on edelleen ristiriitainen: Toisaalta haluaisi, että tämä ihana rento elämänvaihe jatkuisi vielä hetken ja että aikaa ihan vain olla ja rakastaa miehen kanssa olisi enemmän jäljellä. Toisaalta haluaisi jo päästä tästä jännityksestä ja ihmettelemään uutta elämää. Toissapäiväinen kipukohtaus sai myös miettimään mahdollisuutta, että vauva tulisikin ajoissa - mihin siis emme tähän mennessä olleet yhtään uskoneet. Kyllä hän olisi jo tervetullut (vaikka voisikin viettää mahassa vielä sen hetken, että ehtisi isikin saada työt valmiiksi).

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Pakollinen mammablogipostaus numero 2: hankinnat!

 

Tähän mennessä tehdyt hankinnat (sis. äitiyspakkaustavaroita):

Vaatteet

  • Bodyja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9 kpl
  • Puolipotkuhousuja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9
  • Neule ja housut kokoa 50
  • Unihaalari kokoa 50
  • Sukkia 1 pari kokoa 11-14, 5 paria kokoa 16-18
  • Tumppuja 3 paria kokoa 0-6 kk
  • Myssy ja pipo kokoa 0-3 kk/0-1 v

Nukkuminen

  • Pinnasänky (IKEA STUVA) (säädettävissä kahteen tasoon, poistettava laita)
  • Patja
  • Sijauspatja
  • Laitasuojus
  • Patjasuojuksia 3 kpl
  • Peittoja 2 kpl
  • Alulakanoita ja pussilakanoita 4 kpl
  • Unipesä

Kuljettaminen

  • Vaunut (ulos ja parvekkeelle) (Dorjan Soft start -yhdistelmävaunut ja Emmaljunga Duo Combi -yhdistelmävaunut)
  • Vaunujen sade- ja hyttyssuojat
  • Hoitolaukku
  • Makuupusseja 2 kpl (äitiyspakkauksen toppapussi sekä itseneulottu)
  • Turvakaukalo (pienemmän vauvan lisäosalla)
  • Kantoreppu (Ergobaby vastasyntyneen lisäosalla)
  • Kantoliina (Me&Mama)

Puhtaus

  • Harsoliinoja 9 kpl
  • Hoitoalusta
  • Kestovaippa + 2 kpl imuosia
  • Vaippoja (kokoa 1 ja 2)
  • Vaipparoskis (tavallinen kannellinen roskakori)
  • Amme
  • Kylpypyyhe sekä käsipyyhkeitä
  • Kylpylämpömittari
  • Talkkia, hoitovoidetta ja kylpyöljyä
  • Pumpulipuikkoja, vanulappuja ja kosteuspyyhkeitä
  • Hius- ja hammasharja, kynsisakset ja -viila

Syöminen

  • Rintapumppu (Philips Avent, manuaali)
  • Tuttipulloja 2 kpl
  • Maidonkerääjiä
  • Korviketta (jauheena)
  • Ruoka- ja kuolalappu

Muut

  • Riepuleluja 2 kpl
  • Pehmohelistin
  • Vilttejä 2 kpl (käärimiseen, peitoksi tai lattialle)
  • Tutteja
  • Liivinsuojia
  • Itkuhälytin
  • Kuumemittari

Lisäksi on muutamia seuraavan koon vaatteita, lähinnä äitiyspakkauksesta. Kestovaippoja ja imuosia on tarkoitus ostaa lisää, kun saadaan arki käyntiin ja nähdään, jaksaisiko sellaisia alkaa käyttää. Haluaisimme periaatteessa suosia mahdollisimman ekologisia ratkaisuja, mutta alussa helppouskin voi olla plussaa, minkä lisäksi ajattelimme ainakin kesällä oleilla paljon mökillä, missä kestoilu ilman pesukonetta voisi olla "hieman" haasteellista. (Sitä paitsi onko imuosien jatkuva pesu 80 asteessa todella ekologisempaa kuin esimerkiksi maatuvien tai omassa kunnassamme poltettaviksi päätyvien kerttisten käyttäminen?) Miehen serkulta saadaan ehkä lisää pieniä vaatteita, ja nännikumien ja imetystyynyn ostaminen on harkinnassa. (Unohdinkohan jotain? Tai ehkä vielä tärkeämpänä, puutuukohan vielä jotain!?)

 

On aika järkkyä, kuinka paljon tavaraa pieni ihminen voi tarvita. Olemme miettineet jokaisen yhtään isomman hankinnan tarkkaan, ja mielestäni olemmekin onnistuneet pysymään ihan kohtuudessa. Silti tavaraa on tullut paljon, joskin osa lahjoina. Välillä onkin ollut ihan mahdotonta hahmottaa, mitä kaikkea tarvitsee - esimerkiksi vaatteista varoitellaan, että niitä helposti hankkii liikaa, mutta toisaalta etenkin ensimmäisten viikkojen aikana pyykkääminen ei ole ensimmäisiä asioita, joista haluaisin siinä tilanteessa joutua huolehtimaan. Myönnettäköön, että meistä molemmista on miehen kanssa mukava myös varautua lähes kaikkeen mahdolliseen. Jotkut toiset tarvikkeet taas ovat keskustelupalstoilla ja äitiryhmissä jakaneet vahvasti mielipiteitä siitä, ovatko ne olleet tarvikkeita vai turhakkeita. Näistä hyvinä esimerkkeinä vauvanpesä ja rintapumppu, joista päädyimme hankkimaan molemmat; vauvanpesän, koska monet kokivat sen avuksi nukuttamisessa ja uni on yksi nistä asioista, joihin halusimme panostaa, ja rintapumpun, koska mieskin haluaisi osallistua syöttämiseen jo alusta asti. Sen sijaan imetystyynynä ajattelin aluksi kokeilla käyttää ihan tavallista tyynyä - toivottavasti tämä ei osoittaudu virheeksi!

Sitten se, mistä täällä Lilyssäkin on paljon viime aikoina puhuttu: paljonko maksoi. Muutamat isommista hankinnoista saimme käytettyinä ilmaseksi tai lahjana. Näihin kuuluvat molemmat vaunut, kantoreppu sekä itkuhälytin. Vaunujen mukana tulivat turvakaukalo, sade- ja hyttyssuojat sekä hoitolaukku. Nopealla googlailulla uudet yhdistelmävaunut maksavat 200-1400 e, yleensä noin 400-800 e ja käytettynä hinta on usein noin puolet ostohinnasta, kantoreput 50-200 e ja itkuhälyttimet 40-250 e. Hyvin karkeasti arvioituna säästimme siis vähän reilut 1000 euroa. Muuten ostimme uutena puhtaasti siitä syystä, että koimme sen helpommaksi. Jatkossa tarkoitus olisi panostaa kierrättämiseen ja käytettyyn, mutta autottomana perheenä etenkin pinnasänkyä oli ihan mahdoton saada käytettynä. Meidän pinnasänkymme maksoi 180 e, patja 40 e, ja petivaatteet (ym.) siihen päälle arviolta 100 e, yhteensä siis vähän yli 300 euroa. Vaatteisiin, suureksi osaksi Prisman alennusmyynnistä, kului reilu 50 e, ja lahjaksi saaduista tulisi varmaan muutama kymppi lisää. Muita yksittäisiä vähänkään isompia menoeriä toivat hoitoalusta (40 e), unipesä (45 e) ja rintapumppu (50 e). Ammeen (15 e) ja tuttipullot (2 kpl 10 e) sekä kantoliinan käytettynä (10 e) sai yllättävän halvalla. Näistä tuli siis 170 euroa, ja kaikkeen muuhun sälään, jälleen kerran hyvin karkeasti arvioituna, meni ehkä saman verran, siis yhteensä noin 350 euroa. (Jotain oli tietysti jo valmiina, kuten vanupuikkoja, mutta niiden hintoja on yritetty arvioida tähän mukaan.)

Jos siis pitäisi heittää jokin arvio siitä, paljonko rahaa on tähän mennessä kulunut, sanoisin noin 700 euroa, minkä lisäksi ilman miehen sukulaisten ja omien vanhempieni ystävällisyyttä olisi kulunut vielä reilut 1000 euroa. Jos olisi ostanut vielä enemmän käytettynä, olisi hinnasta voinut saada pois vielä ehkä parisataa euroa, ja jos meillä olisi hissi eikä tarvetta toisille vaunuille, olisi tuosta lahjaksi saatujen summasta voinut tiputtaa vielä muutaman satasen. Jos kaiken joutuisi ostamaan itse eikä ostaisi juuri mitään ylimääräistä, saattaisi säästäväinen siis pärjätä noin tuhannella eurolla ja oikeasti varmaan allekin, jos jaksaisi yhtään enempää vaivautua. Ja ehkä tämäkin on keskiluokkaisen (kiitos työssäkäyvän miehen) harhaa, ja oikeasti pärjäisi vähemmälläkin. Jos taas puhutaan siitä, paljonko rahaa lapseen voisi saada kulumaan, on vain taivas rajana. Eli ei tämä lapsen saaminen missään tapauksessa mitään halpaa puuhaa ole!

P.S. Viime aikoina on tullut kirjoitettua aika vähän tämän hetkisistä fiiliksistä ja voinneista - niistä lisää ensi postauksessa. Mutta tärkeimpänä, täällä alkoi äitiysloma!

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Noin vuosi sitten teimme päätöksen jättää ehkäisyn pois. Enpä tiennyt silloin, mihin olimme ryhtymässä. En osannut arvata, että tekisimme positiivisen testin vielä saman kuun aikana, enkä sitä, millaisiin tunnemyrskyihin se tulisi johtamaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu hurjalta, että silloin uskalsimme. Olimme tuolloin olleet yhdessä, ja asuneet yhdessä, vasta puoli vuotta, omat opintoni olivat kesken ja mieskin vain määräaikaisessa työsuhteessa. Pyöreitä vuosia olin täyttänyt toista kertaa elämässäni pari kuukautta aiemmin. Toisin sanoen emme täyttäneet mitään niistä kriteereistä, mitä hyvälle vanhemmuudelle usein asetetaan. Silti hurjimmalta tuntuu, kuinka valmistautumattomina asiaan hyppäsimme, vaikka oikeasti olimmekin pohtineet asiaa paljon eikä ilman omakohtaista kokemusta paljon valmistautuneempi ehkä olisikaan voinut olla.

On hämmentävää, kuinka aika joskus kiitää ja hirveästi tapahtuu lyhyen ajan sisään, joskus taas soljuu eteenpäin kuin vaivihkaa. Ensimmäisenä puolivuotisenamme olimme alkaneet seurustella (olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aiemmin), saaneet tiedon miehen isän sairastumisesta, käsitelleet molemmat omia suhteessa olemiseen liittyviä kipukohtiamme, muuttaneet yhteen, saatelleet miehen isän lepoon sekä menneet kihloihin. Tuona seuraavana puolivuotisena teimme päätöksen lapsen yrittämisestä, teimme positiivisen testin, kävimme yhdessä läpi raskauden herättämiä tunnemyrkyjä, koimme keskenmenon, teimme päätöksen uudesta yrittämisestä, menimme naimisiin sekä teimme uuden positiivisen testin. Huh. Nyt ajattelen, että varmasti tuolloinen ahdistus liittyi paljon myös siihen, kuinka nopeasti kaikki oli tapahtunut ja ettemme kuitenkaan olleet vielä valmiita - raskauteen tai sen loppumiseen. Tietysti jälkikäteen on aina helppo tietää paremmin. Ehkä ilman tuota kokemusta ja sen herättämiä ajatuksia olisi tämä raskaus kulunut hyvin eri tavalla.

Ehkä myös siksi tämä syksy, kun olemme "vain" olleet naimisissa ja odotelleet, on tuntunut niin seesteiseltä ja helpolta. Olen oppinut ajattelemaan, ja oikeasti uskomaan siihen, että on monta tapaa olla perhe, jopa hyvä perhe. Että jokaisella on oma tapansa olla vanhempi. Ettei vanhempanakaan tarvi olla aina täydellinen. Että lapsi sopeutuu elämäänsä meidän perheessä, eikä meidän tarvi sopeuttaa elämäämme lapsen ympärille. Tietenkin elämänrytmi ja toimintatavat täytyy sovittaa lapsiperheeseen sopiviksi, mutta paljon otsikoissa olleeksi "Prisma-perheeksi" ei tarvi ryhtyä. (Joskin Prisma on osoittautunut vauvatarvikkeiden suhteen erittäin hyväksi kaupaksi!) Nämä ovat tietysti ihan perusasioita, mutta aikakaudella, kun naisiin ja erityisesti äiteihin suuntautuu joka paikasta vaikeita ja usein ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, on niihin vaikea aidosti uskoa. Se on sääli, sillä en usko, että turhasta kritisoinnista seuraa monesti kenellekään mitään hyvää. Pikemminkin moni saattaisi olla parempi vanhempi, jos uskaltaisi toimia ja elää itselleen luontevimmalla tavalla.

Laskettuun aikaan on nyt reilu kuukausi. Samana päivänä tulee täyteen kaksi vuotta ja yksi päivä ensitapaamisestamme sekä yksi vuosi ja kaksi päivää keskenmenodiagnoosista. En olisi kumpanakaan hetkenä uskonut olevamme nyt tässä. Elämä olisi voinut kulkea niin moneen eri suuntaan. Kuka tietää, miten elämä olisi mennyt ilman tuota koulutusta kaksi vuotta sitten (johon minun ei alunperin pitänyt edes osallistua) tai jos hirveän määrän ahdistusta aiheuttanut raskaus ei olisi päättynyt jo aivan alussa.

Olen kiitollinen, että elämä on tuonut meidät juuri tänne.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Anoppini kävi eilen kahvilla ja vaihtamassa joululahjat (vietämme joulua tänä vuonna omien vanhempieni luona) ja totesi, että kylläpä alkaa vauvan tuleminen konkretisoitua, kun olohuoneessa on vaunut ja minunkin mahani on jo alkanut kunnolla kasvaa. Niinpä! Samaa aihetta sivusinkin jo viime postauksessa, mutta ajattelin, että aiheesta olisi sanottavaa ihan oman kirjoituksenkin verran. 

Kuten totesinkin, rakenneultraan eli viikolle 20+1 asti vauva oli aika hahmoton tyyppi, jonka periaatteessa tiesin hengailevan mahassani, mutta joka silti tuntui hieman joulupukilta - sellaiselta, josta sanotaan, että se on, mutta johon kukaan ei oikeasti usko. Jostain syystä tieto siitä, että vauvamme on poika, teki siitä paljon ihmismäisemmän ja konkreettisemman. Pystyi paremmin kuvittelemaan, miltä se näyttää, mistä se on ehkä kiinnostunut, miten elämä sen kanssa menee. Kuulostaa hirveän vanhanaikaiselta ajatukselta, että tyttölasten kanssa elämä menisi tietyllä tavalla ja poikalasten kanssa toisella, mutta lapsilla kuitenkin on varsinkin pienempänä usein aika stereotyyppisiä kiinnostuksen kohteita ja käytösmalleja. Ja, ikävä myöntää, olen ehkä siinä määrin länsimaiseen kulttuuriin kasvanut, että sukupuoli tuntuu aika keskeiseltä osalta ihmisen olemusta.

Aluksi mietin, miten ikinä tulen pärjäämään pojan kanssa. En jaksaisi jatkuvasti paimentaa, en sotaleikkejä enkä myöhemmin olla jatkuvasti kieltämässä ammuskelupelejä (anteeksi taas stereotypiat). En vain nähnyt itseäni pojan kanssa. Sitten mietin. Tytöillä on myös omat juttunsa, jota en jaksaisi: prinsessaleikit, ulkonäkökriisit ja ihmissuhdedraamat (alakoulussa opintoihin liittyvää harjoittelua tehneenä uskaltaisin yleistää, että nämä tulevat useimmille tytöille jo yllättävän nuorena). Sitä paitsi, jos poika tulee yhtään isäänsä, saattaa häntä enemmän kiinnostaa lukeminen kuin esimerkiksi ne sotaleikit. Ehkä vanhemmuuteen keskeisenä osana liittyykin se, että jaksaa sietää eri ikäkausiin liittyviä aikuisen näkökulmasta hölmöjä juttuja - ja ehkä jopa pitää ja iloitakin niistä. Lopulta olen oikeastaan aika iloinen, että meille tulee poika. Enkä vähiten sen takia, että tiedän pojan saavan isästään sellaisen roolimallin, jollaista riittävän monella pojalla ei ole.

Muutaman viikon sopeutumisajan jälkeen olen alkanut ajatella poikaamme taas lähinnä vain vauvana. Ehkä parempi niin, sillä onhan se aluksi ihan vain vauva, joka ei edes tajua olevansa oma erillinen yksilönsä. Liikkeiden tuntemisen myötä on myös alkanut tajuta, että siellä se ihan oikeasti on, eikä tämä ole vain laitekehittäjien ja terveydenhoitajien salajuoni. Ajatus oman mahan sisällä liikuskelevasta tyypistä tuntuu silti edelleen oudolta. Joskus olen miettinyt, kuinka hahmottomalta lapsen täytyy miehestä tuntua, kun hänellä ei ole edes sen vertaa konkreettista tuntumaa mahavauvaan kuin itsellä. Tosin hämmentävää kyllä, hänellä tuntuu olevan lapseen jo nyt paljon vahvempi side. (Tänäänkin esimerkiksi totesi, että "se on niin söpö", vaikka vain makoilin sohvalla eikä kuvaa ultrakuvaa lapsesta ollut mailla halmeilla :D)

Nyt, kun lapsi alkaa tuntua todelliselta, joutuu väkisinkin miettimään, että joskus se pitäisi saada mahasta myös ulos. Synnytys ei vielä jännitä, mutta en ihmettelisi, jos tilanne ehtisi vielä muuttua tässä viimeisten kymmenen viikon aikana. Samat vanhat pelot siitä, miten pienen vauvan kanssa pärjää, osaako sitä hoitaa, miten selviää väsymyksestä, jaksaako sille olla tarpeeksi hyvä vanhempi ja millainen se ylipäätään on, ovat myös alkaneet nostaa päätään. Saa nähdä, kuinka paljon nekin ehtivät tässä vielä kasvaa.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Hehkeä keskiraskaus on nyt ohitettu, ja se alkaakin pikkuhiljaa tuntua oloissa: närästys ja liitoskivut ovat jokapäiväinen vaiva ja kenkien pukeminenkin alkaa olla jo haastavaa. Ihme kyllä, nukkuminen on kuitenkin parantanut - tosin sekin saattaa johtua vain työstressin vähenemisestä. Joten, on aika luoda katsaus ohi kiitäneeseen toiseen kolmannekseen.

Viikot 13-16

Toisen kolmanneksen alku tosiaan oli sitä hehkeää keskiraskauden aikaa. Oman jaksamisen kannalta tärkeintä oli, kun jatkuva väsymys alkoi hellittää ja hereilläoloaikana ehti jotain muutakin kuin syödä. Henkisen jaksamisen kannalta tärkeää oli myös epävarmojen viikkojen yli pääseminen, vaikka vasta puolenvälin rakenneultran jälkeen (suurin osa) viimeisistäkin peloista kaikkosi. Näillä viikoilla maha alkoi kasvaa, mikä pakotti tekemään ensimmäisiä hankintoja. Äitiyshousut ja liivinsuojukset olivat tässä vaiheessa "must", vaikka jälkimmäisiä en muutaman viikon jälkeen onneksi enää päivisin tarvinnutkaan. Uskalsin myös viimein liittyä Facebookissa maaliskuisten ryhmään, mistä onkin ollut paljon vertaistukea. Kaiken kaikkiaan, näillä viikoilla raskaus tuli siis rytinällä paljon todellisemmaksi, mikä välillä johti myös uudenlaisten, elämänmuutokseen liittyvien pelkojen palaamiseen.

Viikot 17-20

Raskaus edistyi omalla painollaan. Kun katson kalenteria taaksepäin, en nyt jaksaisi enää millään tuollaista työtahtia, mutta en muista tuolloin poteneeni, yksittäisiä päiviä lukuun ottamatta, minkäänlaista työstressiä tai väsymystä. En toisaalta muista tunteneeni oloani kovin hehkeäksikään. Raskauden "hehku" loppuikin näille viikoille, joten omalla kohdallani energinen keskiraskaus jäi lähinnä muutaman viikon mittaiseksi normaalitilan palautumiseksi. Näillä viikoilla saimme myös viimein kerrottua molempien vanhemmille ja sisaruksille raskaudesta. Muille sukulaisille kertomista halusimme viivyttää rakenneultran jälkeiseen aikaan.

Viikot 21-24

Viikon 21 alussa oli kauan odotettu rakenneultra. Kaikki vaikutti olevan hyvin, ja saimme tietää odottavamme pientä poikaa. En sinänsä kauheasti jännittänyt, mutta vasta rakenneultran jälkeen uskalsin pikku hiljaa alkaa ajattelemaan myös aikaa raskauden jälkeen. Myös tieto lapsen sukupuolesta konkretisoi asiaa kummasti. On oikeastaan todella hassua, kuinka paljon todellisemman tieto siitä, mitä tyypillä on haarovälissä, siitä teki. Näillä viikoilla lapsi muutenkin konkretisoitui paljon: ensimmäiset varmasti tunnistettavat potkut tunsin noin viikko rakenneultran jälkeen ja samoin mies siitä vielä noin viikon kuluttua. Samoihin aikoihin palasivat vaivat. (Oletetut) harjoitussupistukset vähänkään pidempien kävelylenkkien yhteydessä tulivat nopeasti hyvinkin tutuiksi, ja energiatasot etenkin huonommin nukuttujen öiden jälkeen laskivat selvästi. Näin jälkikäteen voi todeta, että oma rytmini siis seurasi aika tarkalleen esim. Kaksplussan jaottelua, jossa toinen kolmannes loppuu näihin viikkoihin.

Viikot 25-28

Vähän jaottelun mukaan nämä viikot olivat vielä toista kolmatta tai sitten jo kolmatta. Oli miten oli, näillä viikoilla olo todella alkoi olemaan jo kolmannen kolmanneksen oloinen. Vanhojen vaivojen, ja niiden pahenemisen, lisäksi kuvioihin tulivat liitoskivut, ja esim. sängystä tai sohvalta ylös nouseminen alkoi kasvaneen mahan ja selkäkipujen takia käydä välillä haastavaksi. Vaikka fyysinen vointi heikkeni, meni psyykkisellä puolella mielestäni koko ajan paremmin: vauva alkoi tuntua todellisemmalta ja enemmän omalta. Aloimme myös tehdä ensimmäisiä hankintoja ihan lasta itseään varten. Miehen sukulaisilta saimme vaunut, ja netistä ostimme joitain tarpeellisimpia tavaroita kuten hoitoalustan, ammeen ja tuttipulloja (sekä mies minulta salaa muun muassa vaippoja, kun olin sanonut, ettei tuollaisia mistä tahansa saatavia tuotteita kannattaisi vielä ostaa kaappeihin lojumaan...). Tulevan konkretisoituminen ihan käytännön tasolla tuntui aluksi vähän hurjalta, mutta aika pian vaunut olohuoneessa ja tuttipullot keittiön kaapissa alkoivat tuntumaan ihan luonnolliselta.

 

En kauheasti tapaa asettaa odotuksia sille, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, mutta silti yllätti se, kuinka myöhään ensimmäiset potkut tuntuivat ja kuinka myöhään osasi alkaa orientoitua siihen, että vauva todella on todellinen ja että se todella jossain vaiheessa tulee uloskin. Jälkimmäisten suhteen prosessointi on edelleen käynnissä. Rakenneultraan ja ensimmäisiin potkuihin asti viikot tuntuivat matelevan eteenpäin, mutta siitä asti on ollut koko ajan niin paljon touhuttavaa ja mietittävää myös raskauden tiimoilta, että aika on kulunut ihan lentämällä. Hurjaa, että ollaan jo kolmosella alkavilla viikoilla!

Nyt, kun ollaan viimeisellä kolmanneksella ja tärkeimmät hankinnat (sänkyä lukuun ottamatta) on tehty, alkaa tuleva vauvaperhearki jälleen jännittää - tosin nyt hyvin paljon todellisemmalla tavalla kuin raskautta vasta suunniteltaessa tai toisen kolmanneksen alussa. Välillä tuntuu, että saisi se vauva jo tulla, että pääsisi näkemään, millaista sellainen arki meidän kohdallamme todella on ja ettei tarvitsisi enää sitä jännittää. Tosin useammin ajattelee, että luojan kiitos, että siihen on vielä kymmenen viikkoa. Enää kymmenen viikkoa. No, kuten mieskin on todennut, jos ei osaa päättää, onko jäljellä oleva aika liian pitkä vai lyhyt, niin ehkä se sitten on ihan hyvän pituinen.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Kai siitä on äitiysblogissa kirjoitettavava: mahasta.

Ensin strategisista luvuista (koska nehän meitä kaikkia naapurikyyliä kiinnostavat, vai mitä?). Vatsan ympärys on nyt, viikolla 28, kasvanut noin kymmenen senttiä. Näyttää enemmältä kuin kuulostaa, vaikka maha on edelleen onneksi yllättävänkin ihmismäisissä mitoissa. Samoin vyötärön ympärys on kasvanut lähemmäs kymmenen senttiä, mikä tuntuu vähän oudolta. Kiloja on tullut 13. Netistä löytyvät taulukot ovat yllättävänkin yhdenmukaisia, ja niiden mukaan kiloja olisi kokoiselleni saanut tulla tähän mennessä 9 ja raskauden loppuun mennessä enintään 16. Tosin olen aina ollut painoindeksin mukaan siinä normaalipainoisen ja lievästi ylipainoisen rajalla, ja ylipainoisena kiloja saisi tulla maximissaan 12, hups!

Ymmärrän, että painonnousun vartioimiseen liittyy terveydellisiä tekijöitä. Nopeasti kertyvä paino voi kertoa raskausmyrkytyksen riskistä, eikä liika sokerin syönti (jos nyt painonnousussa edes on kyse siitä!) koskaan ole terveellistä. Joidenkin tutkimusten mukaan riski vauvan suurikokoisuuteen kasvaa 18 "lisäkilon" kohdalla. Olen myös kuullut epämääräisiä juttuja siitä, kuinka painon kertyminen raskausaikana kasvattaa lapsen riskiä sairastua myöhemmin diabetekseen tai saada ylipainoa.

Väitän silti, että monet peloista syntyvät otsikoista, joilla ei ole mitään tekemistä terveyden tai äidin ja lapsen hyvinvoinnin kannalta. En jaksa laskea, montako otsikkoa odotusajan ruokavaliosta, liikunnasta, synnytyksestä palautumisesta ja odotusajan jälkeisestä liikunnasta olen nähnyt. Raskauden/äitiyden ja kovaa treenaamisen yhdistämiseen keskittyville blogeille on jopa oma portaalinsa! Okei, jos normaali liikunta ei enää tunnu hyvältä, voi olla kiva saada vinkkejä siitä, mitä tynnyri mahan päällä voi oikein tehdä. Ongelma tulee siinä, kun koko ajan kaikkialta syötetään ajatusta siitä, että raskaana(kaan) ei olisi ok olla väsynyt ja vähän armollisempi itselleen. Tai siitä, että jo synnärillä pitäisi vetää (raskautta edeltäneen koon) lenkkitrikoot jalkaan ja juosta vauvan kanssa kotiin. Ei raskaus ole mikään syy antaa itsensä "levitä sotanorsuksi", kuten keskustelupalstoilla huudellaan, mutta erilaiset vaivat ja väsymys ovat todellisia ja kuuluvat asiaan, ja silloin se, ettei tarvitsisi lähteä räntäsateessa lenkille ja pitää itseään nälässä, ei ole mielestäni kohtuuton toive. (Eikä se kyllä olisi ei-raskaanakaan!) Oman jaksamistason mukainen liikunta ja terveellisesti syöminen riittää - ja pahimpina (ja parhaimpina) päivinä saa tietysti lipsuakin.

Väite, että naisesta tulee raskauden ja äitiyden myötä paljon konformistisempi, pitää kyllä omalla kohdallani täysin paikkansa. Vaikka näytän mielestäni ihan ok:lta enkä mieti ulkonäköäni nykyään kovin paljoa (tosin kaikki on suhteellista), kiinnostaa ihan hirveästi, paljonko muut ovat näillä viikoilla saaneet painoa. Paljon vähemmän, apua! Pitäisikö nyt alkaa huolestua, laihduttaa, vähentää herkuttelua ja lisätä liikuntaa (liitoskivuista ja harjoitussupistelusta huolimatta)? Ehkä ihan terveyden kannalta voisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syö. Mutta minkään ulkonäköpaineiden takia en ala painoani kontrolloida ja aion jatkossakin syödä tarpeeksi. Lopulta uskon, että terveellisempää lapselle, ja äidille, on, että äiti on pikkuisen pyöreä ja onnellinen kuin jokaista suupalaansa vahtiva crossfittaava stressihirviö. Sitä paitsi, itselleni kelpaan hyvin näin ja miehelle myös. Millä muulla on väliä?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Aloittaessani tätä blogia mietin, miksi raskauteen liittyvistä ajatuksista ja tunnemyllerryksistä ei puhuta muissa blogeissa enemmän. Tuntui, että asia kuitattiin yhdellä postauksella, jos silläkään, vaikka juuri se oli postaus, jonka kommenttiosio oli aivan täynnä samojen ajatusten kanssa painiskelevia naisia. Ajattelin, että tästäpä tulee blogi paikkaamaan tätä aukkoa!

Eipä tullut, mutta nyt ainakin tiedän, miksi aiheesta ei niin paljoa puhuta. (Täysin yksisilmäisesti omasta näkökulmasta tulkittuna) siksi, että raskaus alkaa ajan myötä tuntua niin normaalilta. Tai siis, onhan se ihan hirveän ihmeellinen ja outokin ajatus, että omassa mahassa muksii joku toinen ihminen, jonka kanssa joskus myöhemmin tullaan tappelemaan kotiintuloajoista ja pelaamisesta ja joka joskus myöhemmin alkaa elää aivan omaa elämäänsä (tai kuten tuttu sen ilmaisi: "Mun sisällä on pallit!") - mutta se kaikki tuntuu samaan aikaan luonnolliselta ja hyvältä.

Ahdistavista ja vaikeista aiheista on niin paljon helpompi kirjoittaa: miksi ahdistaa, mikä siinä ahdistaa, tarvisiko ahdistaa, mitä tehdä, ettei ahdistaisi, mitä jos ahdistaa silti? Nyt voi lähinnä kirjoittaa, että tuntuu hyvältä. Jännittää, mutta ei juuri pelota. Välillä pelottaakin, mutta ei niin paljon, ettei jaksaisi uskoa, että kaikki menee ihan hyvin ja että me pärjätään kyllä. Ajatukset alkavat koko ajan enemmän pyöriä tulevaisuudessa. Outoa sanoa, mutta kun mietin perhevalmennuksessa esittäytymistä, ei opiskelija tuntunut enää oikealta kuvaukselta. Olen jo indentifioinut tulevaksi äitiysvapailijaksi!

Omaan tulevaisuuteen liittyvää oudoksumista, jonka kuvaamiseen ahdistus tuntuu jo liian vahvalta termiltä, liittyy lähinnä joihinkin käytännön asioihin ja yllättäviin tilanteisiin. Esimerkiksi lastenvaunut olohuoneessa tuntui aluksi aika radikaalilta. Äidiksi kutsumiseen ja mahan silittelyyn en vieläkään ole tottunut, mutta niitä harrastaa onneksi lähinnä toisessa kaupungissa asuva mummi. Ja kuulemma nuo ovat asioita, joihin ei välttämättä totukaan - ainakaan jälkimmäiseen. Lastenvaatteet tuntuvat edelleen ällösöpöiltä, mikä Ilta-Sanomien tietojen mukaan kertoo, etten ole valmis vanhemmaksi, mutta samapa tuo. Alan pikkuhiljaa osata suhtautua kyynistyneellä huumorilla joka puolelta tuputettavaan stereotypiaan Marimekkoon pukeutuvasta lässyttävästä pullantuoksuisesta ihannemammasta. Mies voi sitten söpöstellä ja lässyttää omastakin puolestani.

Ehkä ensimmäisessä raskaudessa kaikki tapahtui liian nopeasti. Näin jälkeenpäin ajatellen olihan viime kevät aika kauheaa aikaa, eikä sellainen määrä ahdistusta nyt tunnu ihan normaalilta, vaikka hormoneilla olisikin ollut osansa asiassa. Ei raskauden kuuluisi olla sellaista, ja kaikki sympatiat niille, joille se on. Kaiken kaikkiaan, meillä menee nyt ehkä paremmin kuin koskaan. Niin yleisesti elämässä kuin parisuhteessakin <3

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Tämä raskaus on mielestäni ollut hyvin helppo ensimmäisen kolmanneksen muutamia viikkoja lukuun ottamatta. Mitään toisen kolmanneksen energiabuustia en tosin saanut, mutta elämää on voinut jatkaa täysin normaalisti: pitkiä kävelyitä, kuntosalia ja satunnaisia täyteen ahdettuja päiviä; ei univaikeuksia, ei epätavallisia selkäkipuja, ei jatkuvaa vessassa ravaamista. Välillä sitä on ihan unohtanut olevansa raskaana.

Nyt kuitenkin jo muutaman viikon ajan selkä on ollut usein ihan todella jumissa rintojen kasvaessa entisestään ja vatsan vetäessä selkää jatkuvasti notkolle. Hyvän ryhdin säilyttäminen vaatii keskittymistä ja lihaskuntoa, ja välillä tekisi mieli luovuttaa ja vain lyllertää menemään maha pystyssä. Tuntuu typerältä, koska oikeasti maha on edelleen aika pieni, vaikka selkeästi kyllä kasvanut. Tähän asti en ole antanut periksi lyllerryshaluille, mutta katsotaan uudestaan tilannetta muutaman viikon päästä...

Tällä viikolla vaivat ovat iskeneet (tähän astisella mittapuulla) kunnolla päälle. Puolen tunnin hidas kävely on ehdoton yläraja lenkkien vaativuudelle, tai muuten alkaa selkä kipuilla ja mahaa kiristää ikävästi. Tiedän, että näillä viikoilla joilluakuilla on jo harjoitussupistuksia, mutta luulen, että kysymys on onneksi vain venymiskivuista. (Mistä helkkarista ne supistukset pitäisi tunnistaa, jos ei ole sellaisia koskaan kokenut?) Olo on myös ollut selkästi aiempaa väsyneempi. Normaalisti sen huomaa lähinnä saamattomuutena, mutta erityisesti lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeisinä päivinä on ollut täysin toivotonta yrittää saada mitään aikaiseksi ja työpäivän jaksaminen on välillä tuntunut mahdottoman suurelta ponnistukselta. Ennen yhtä tai kahta huonosti nukuttua yötä ei välttämättä juuri edes huomannut, mutta nyt tuntuu, että yksi vaikka vain kuuteen tuntiin jäänyt yö vetää voimat ihan nolliin, mikä tietysti on vähän hankalaa normaalin elämän kannalta.

Pelottaa, miten loppuraskaudesta pystyy yhtään mihinkään, kun olo on tällainen jo toisen kolmanneksen lopulla. Tiedostan, että jokainen raskaus on erilainen, mutta on silti vähän epäonnistujaolo, kun nuorena perusterveenä odottajana on jo nyt näin vaivainen. Harmittaa, kun on tottunut aina jaksamaan. Miten vanhemmat odottajat vielä pienten lasten kanssa sen oikein tekevät?

(Positiivisena puolena, pikkuinen potkii jo kovasti!)

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Raskauden alussa ihmettelin, miten kukaan voi ikinä päästä rakenneultraan asti. Hassua, miten vain yhden keskenmenon jälkeen raskauden jotenkin odottaa päättyvän viimeistään toisen kolmanneksen alkuun.

Täällä on kuitenkin kaikki edelleen hyvin.

 

Ennen rakenneultraa mies ei saanut unta useampaan yöhön. Itselläni oli tunne, että kaikki on siellä hyvin. Toki jännitti.

Päivä oli kaunis. Ultrassa kaikki oli hyvin.

Sydämen kammiot löytyivät. Aivojen rakenteet olivat hyvin kehittyneet. Koko vastasi viikkoja ja vähän päällekin.

 

Helpottuneena siitä, että kaikki on hyvin, unohdin, että voisimme kysyä sukupuolta.

Kätilö muisti. Mies vastasi myöntävästi. Kätilö kertoi, että sitä voi joskus olla vaikea sanoa, mutta tämä on kyllä selvä poika.

Pettymys. Ei sittenkään. Jännitys. Minustako pojan äiti? Maailman luonnollisin ajatus. Meidän pieni poika.

 

Meidän pieni poika minun vatsassani. Ei enää mikään solurypäs, vaan ihan ihmisen näköinen poikavauva.

Pidän kättäni vatsallani. Se kasvaa jo. Käteni alla ihan uusi ihminen, minun ja miehen rakkaudesta luotu.

Tuntuu hyvältä.

 

Tänään pyörähti käyntiin viikko 22. Epätodellinen olo.

 

Share

Pages