Ladataan...
Kahdesta kolme

Minulla on ollut jo kauan aikomuksena kirjoittaa jotain siitä, miten meillä miehen kanssa nykyään menee. Se kuitenkin, parisuhteen muuttuminen, oli suurimpia pelkoja, mitä raskauteen ja lapsen saamiseen aikanaan liittyi. Aiheeseen on kuitenkin ollut vaikea tarttua. Miten kuvata niitä pieniä ja syvällisiä, muttei kuitenkaan perustavanlaatuisia muutoksia, joita suhteessa toiseen on tapahtunut? En myöskään tiedä, missä vaiheessa arki olisi niin vakiintunutta, että aiheesta voisi sanoa mitään kestävää - tai voiko ylipäätään koskaan.

Tähän asti selkeimpiä taitepisteitä ovat olleet ensimmäinen raskaus, keskenmeno, toisen raskauden alku, ensimmäisen kolmanneksen päättyminen, lapsen syntymä sekä miehen vanhempainvapaan alkaminen. Ensimmäistä raskautta ahdistuksineen samoin kuin keskenmenoakaan en välitä enempää muistella. Lyhyesti sanottuna kuitenkin miehen kärsivällisyys omassa ahdistuksessani raskauden aikana ja surussani ja epävarmuudessani keskenmenon jälkeen hitsasi meidät vain vahvemmin yhteen. Opimme paljon itsestämme ja toisistamme, omista toiveistamme ja niiden arvojärjestyksestä. Toisen raskauden alku oli jälleen epävarmuuksineen vaikeaa aikaa: olimme molemmat huolissamme raskauden sujumisesta ja itse olin jälleen ajoittain hyvin ahdistunut ja jatkuvasti todella väsynyt. Silloin välillä tuntui, etten tässä parisuhteessa, tai oikeammin tulevassa perheessä, pysty elämään. Tällä ajatuksella tosin ei ollut mitään ulkonaista syytä, sillä arjessamme kaikki sujui (väsymystäni lukuunottamatta) normaalisti ja mies suhtautui minuun ja ahdistukseeni jopa tavallistakin suuremmalla kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä.

Vasta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen pahin ahdistus ja väsymys laukesivat ja raskauden puolen välin tienoilla aloimme molemmat uskoa raskauden sujumiseen. Tästä lapsen syntymään asti elämä oli melko tasaista. Tahtoisin sanoa, että tällä ajalla oli varsin vähän vaikutusta parisuhteemme, mutta ehkä sittenkin juuri yhteisellä luottavaisella iloitsemisella ja haaveilulla oli kaikkein suurin merkitys tulevaa muutosta pohjustettaessa. Tietenkin lapsen syntymään ja sen aiheuttamiin muutoksiin voi varsin rajallisessa määrin valmistautua, mutta ainakin saimme yhdessä käsiteltyä toiveitamme ja pelkojamme ja varauduttua näin myös meidän välisen suhteemme muuttumiseen. Etenkin synnytystä edeltänyt lomaviikko kaksin miehen kanssa (vaikkakin se kului sairastaessa) oli näin jälkikäteen ajatellen tärkeä pysähtymis- ja hengähdyshetki ennen vauvan syntymää. Se vanha klisee, että "nauttikaa nyt", pitääkin mielestäni siinä mielessä paikkansa, että kahdenkeskistä aikaa on hyvä olla vähän "varastossa" ennen lapsen syntymää seuraavaa pyöritystä.

Haluaisin pystyä sanomaan noista ajoista enemmänkin, mutta vuoden, tai edes muutaman kuukauden, takaisia asioita tuntuu nyt kovin vaikealta muistaa. Samoin kuin alettuamme seurustelemaan tuntuu nyt An syntymän jälkeen alkaneen elämässä uusi luku, ja edelliseen vaiheeseen kuuluneet ajatukset ja etenkin tunteet tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Vaikka arki onkin nyt jo tasaantunutta (tai ainakin tasaantuneempaa), liittyi vauvan muutamaan ensimmäiseen elinkuukauteen paljon niin mielensisäistä kuin ulkoistakin myllerrystä, mikä osaltaan varmasti lisää vedenjakajan tuntua syntymää edeltäneiden ja seuranneiden vaiheiden välillä. Ensinnäkin minullakin, vaikka nopeasti tunteet tasaantuivatkin, oli heti An synnyttyä vaihe, jossa mies tuntui yhdentekevältä ja jopa vähän ylimääräiseltäkin. Tietysti miehestä oikeasti oli apua, kun itse olin kipeänä, ja hänen kanssaan oli ihana ihastella vauvaa, mutta mielessäni kuitenkin yksikkö oli minä ja A. Tiedä sitten, miltä se tuntui miehestä, jolle tämä oli jo raskauden alusta alkaen ollut suurin pelko. Onneksi jo muutaman päivän kuluttua aloin tiedostaa nämä tunteeni, pystyimme niistä puhumaan, ja noin viikon tai kahden kuluttua ne alkoivatkin jo hellittää.

Parisuhteeseen myllerrystä toivat myös muut odottamattomat tunteet ja reaktiot. Sen lisäksi, että itse suhtauduin vauvaan yllättävänkin omistautuvasti (ja omistavasti), tuntui mies välillä suhtautuvan Ahan yllättävänkin välinpitämättömästi. En tällä tarkoita mitään todellista välinpitämättömyyttä, mutta raskauden aikana mies oli meistä kahdesta puhunut vauvasta  innostuneempaan sävyyn ja on muutenkin minua huolehtivampi ihminen, joten oli yllätys huomata, että usein itse olin se, joka stressasi ja ensimmäisenä puuttui vauvan jokaiseen inahdukseen. Tähän varmasti vaikutti miehen töihinpaluu ja sen mukanaan tuoma kiire ja väsymys. Jälkikäteen ajatellen ehkä myös omalla omistavuudellani sysäsin miestä välillä tahattomastikin kauemmas ja arvostelin omassa omistautuvuudessani liian kriittisesti hänen suhteellisuudentajuisempaa tapaansa suhtautua vauvan kanssa olemiseen. (Tosin on rehellisyyden nimissä myös huomautettava, että joihinkin asioihin mies puolestaan suhtautui minua huolekkaammin ja paneutuvammin.) Ehkä näistä syistä aloin havaita omissa tunteissani ja toiminnassani piirteitä, joita ennen olin ihmetellyt ja arvostellut muissa: kritisoin ja arvostelin miehen tapaa olla vauvan kanssa (vaikka useimmiten yritinkin olla niin tekemättä) ja käytin vauvaa, tai oikeastaan sen omimista, koston välineenä. Miehellä myös kului (omasta tahdostaan riippumatta) paljon aikaa töissä muissa vastuutehtävissä, joten tunsin jääväni usein paitsi henkisesti myös konkreettisesti yksin. Nämä tosin ovat vain niitä negatiivisia yllätyksiä - pääosin meillä meni vauvan ensikuukaudet parisuhteen kannalta ihan hyvin: vauvaa oli ihanaa ihastella ja ihmetellä yhdessä, tuimme toistemme vanhemmuutta, hoitovastuuta oli (aina kun mies menoiltaan ehti) helppo jakaa ja niin hyvät kuin huonotkin fiilikset oli mahdollista jakaa toisen kanssa.

Nyt ajattelen, että nuo vaikeudet johtuivat suurelta osin yhteisen ajan ja etenkin yhteisen arjen puutteesta. Kun yhteistä aikaa oli, sille asetti liikaa paineita eikä sitä aina halunnut käyttää ikävistä tunteista keskustelemiseen, mikä yleensä johti varsin väkinäiseen kanssakäymiseen. Keskinäistä ymmärrystä ei lisännyt myöskään se, että mikä oli toisen suurin toive (perheen kanssa oleminen/ mikä tahansa muu) oli toisen suurin rasite ja toisin päin. Nyt, kun yhteistä arkea ja usein myös aikaakin on riittävästi, tuntuvat monet ongelmat ratkenneet kuin itsestään. Edelleenkään keskusteleminen ja asioista sopiminen ei väsyneenä aina ole hyvistä aikomuksista huolimatta kaikkein helpointa, mutta (pääosin miehen aikuismaisuuden ja joustavuuden ansiosta) tällöinkin usein onnistuu ainakin jotenkuten. Lisäksi omista tunteista ja muista intiimeistä asioista puhumista "hieman" häiritsee se, että koskaan ei tiedä, voiko asian siinä hetkessä käsitellä loppuun vai alkaako vauva kohta tarvita huomiota - ja vaikka ei tarvitsisikaan, ei kolmannen osapuolen kiinnostunut tapitus aina tunnu kovin luontevalta siinä tilanteessa.

Ylipäätään yhdessä oleminen on nykyään erilaista, kun useimmissa hetkissä meitä onkin kahden sijasta kolme. Mutta loppujen lopuksi, yhtään syvemmällä tasolla tarkastellen, me olemme edelleen se sama me. Vähän erilaisina, vähän eri tilanteissa, mutta pohjimmiltaan samanlaisina. Ja meillä menee hyvin <3

 

 

 

 

Ladataan...
Kahdesta kolme

Otsikkona on loma. Mutta miten äitiys(tai nyt vanhempain-)vapaalta voi olla lomalla? No siten, että mies jää vanhempainvapaalle ja saat todellakin olla niin lomalla kuin vain perheellinen ihminen (perhettään jättämättä) vain pystyy! Tämän järjestelyn takia tulotasomme tietysti hieman tippuu, mutta ei miehen optimoinnin ansiosta onneksi kuitenkaan kovin paljoa, joten mies pystyy olemaan kokonaiset kolme kuukautta vapaalla ennen töihin paluutaan.

Täytyy sanoa, että molempien vanhempien ollessa kotona elämä on aika kivaa. Muutama ensimmäinen päivä meni miehellä vapaalla olemiseen ja vauvanhoitoon oritentoitumalla, ja itsellä henkisen ja fyysisen väsymyksen purkautumista nukkumalla (ja kiukuttelemalla), mutta sen jälkeen elämä on lähtenyt rullaamaan. Kesäkuun alussa muutimme mökille, ja täällä on tullut vietettyä nyt reilu kuukausi. Miehen ja vauvan yhteiseksi aamupäivärutiiniksi on muodostunut lehdenhaku noin kilometrin päässä sijaitsevalta postilaatikolta, mikä takaa äidille päivittäin puoli tuntia omaa aikaa. Ensin en osannut edes nauttia siitä, vaan käytin ajan siivoamalla ja järjestelemällä, mutta nyt olen alkanut jumpata, lenkkeillä tai käydä melomassa. Liikunnan ja etenkin ulkoilun lisääminen on tuonut paljon lisää energiaa arkeen. Olen ollut myös tosi positiivisesti yllättynyt siitä, paljonko sitä nyt ei-raskaana taas jaksaakaan. Toiseksi rutiiniksi on muodostunut jokailtainen saunominen. Lapsiparka tosin ei nauti tästä rutiinista yhtään, kun joutuu jäämään yksin pukuhuoneen puolelle, joten nykyään saunomme omalla porukalla vuoroissa. Onneksi vanhempani ovat olleet innokkaita lastenhoitajia ja käyvät pari kertaa viikossa hoitamassa A:ta meidän saunomisemme ajan.

Päiviin alkaa muutenkin muodostua jonkinlaista rytmiä. A nukahtaa yleensä puolenyön aikoihin, kuten myös siinä vaiheessa jo väsyneet vanhemmat. Kuuden aikaan aamulla syödään ensimmäisen kerran ja siitä tunnin tai kahden välein noin kymmeneen asti, jolloin herätään lopullisesti. Nyt muutamana päivänä A on myös nukkunut pidemmät päiväunet joskus iltapäivän aikana, mutta saa nähdä, onko tämä muutos pysyvää. Lyhyempiä päiväunia nukutaan, tai sitten ei nukuta, pitkin päivää. Oikeastaan ainoa asia, johon tässä suhteessa toivoisin muutosta olisi, että vauva nukahtaisi vähän aiemmin. Joskus olemme saaneet sen nukahtamaan aiemmin, mutta ennen yhtätoista alkaneilta unilta se aina herää. Neuvolatäti kehotti luomaan iltarutiinin, jota voisi sitten alkaa siirtää, mutta tämä ei ole onnistunut kauhean hyvin (vauva nukahtaa ennen rutiinia/kesken rutiinin, rutiinia ei olla ehditty/voitu tehdä kylässä tmv.).

Kaiken kaikkiaan meillä menee nyt oikeasti tosi kivasti. Oma mieliala on ihan todella paljon parempi, ja tunteet vauvaa kohtaan ovat lähes pelkästään posiiivisia. Liekö myös A reagoinut vanhempien mielialan paranemiseen vai onko tämä vain sitä kuuluisaa itkuisuuden vähenemistä kolmen kuukauden iästä eteenpäin, mutta myös se on ollut paljon paremmalla tuulella. Juuri muutama päivä sitten havahduin siihen, miten erilaisia päivät nykyään ovatkin: Aamupalan saa syödä (useimmiten) rauhassa. Vauva viihtyy (lyhyehköjä aikoja) keskenään leikkimatolla tai sitterissä. Vauvan päiväuniaika on oikeasti (ainakin välillä) omaa aikaa. Vauva ei enää (juurikaan) huuda turhasta, vaan itkuun on (yleensä) hoidettavissa oleva syy. Vaikka A onkin nyt viimeaikoina ollut "helpompi" lapsi, ajattelen, että myös oman ja miehen kanssa yhteisen ajan lisääntymisellä on ollut suuri vaikutus jaksamiseen. Joten vaikka se tulisikin yhteiskunnalle kalliimmaksi, olen sitä mieltä, että vanhempien samanaikaisesti käytettävissä olevien vapaiden määrää tulisi ehdottomasti lisätä. (Loppujen lopuksi se voisi jopa tuoda niitä aina kaivattuja säästöjä erojen, jaksamisongelmien ja avuntarpeen vähenemisen seurauksena.)

 

A on nyt 66 cm pitkä ja painaa 7300 g. Hän käyttää vaatekokoa 62/68 ja vaippakokoa 3.

A...

  • osaa kääntyä selältä mahalleen (minkä tekee usein ja harmistuu, kun ei pääse siitä enää pois)
  • osaa päristellä
  • osaa nauraa
  • "osaa" kääntää paksusivuisen kirjan sivuja (mikä on ihan supersöpöä <3)

 

Ladataan...
Kahdesta kolme

Kirjoitin tammikuussa postauksen siitä, mitä meidän vauvalle oltiin hankittu. Nyt puoli vuotta myöhemmin ajattelin listata vähän sitä, mitä sitten tulikaan tarvittua ja mitä ei. Yksi huomio, minkä tänä ainakana olen tehnyt, on, että erilaisissa asumismuodoissa tarvii erilaisia juttuja. Esimerkiksi mökillä tarvii paljon enemmän vaatetta (etenkin lämmintä) kuin kerrostalossa, missä keskuslämmitys (ja pyykkihuolto) pelaa. Seuraavassa siis yllä alkuperäinen lista ja alla kommentit.

Vaatteet

  • Bodyja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9 kpl
  • Puolipotkuhousuja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9
  • Neule ja housut kokoa 50
  • Unihaalari kokoa 50
  • Sukkia 1 pari kokoa 11-14, 5 paria kokoa 16-18
  • Tumppuja 3 paria kokoa 0-6 kk
  • Myssy ja pipo kokoa 0-3 kk/0-1 v

-> Jos kaikki sopivat alusta alkaen, riittävät nämä ehkä juuri ja juuri. Aluksi. Ainakaan jos ei ole liian tarkka puhtaudesta. Ja jos pyykkää usein. Ja jos yöllä käyttää samaa bodya kuin päivällä. Muuten ei riitä mihinkään. Meidän puklukone olisi tarvinnut noin kolme bodya päivässä, jos olisi halunnut pitää sen edes osan aikaa kuivissa ja puhtaissa. Tosin kotona pikku lämpimäinen ei aluksi paljon vaatteita käyttänyt, kun tuntui olevan niin kuumissaan koko ajan. Sen sijaan mökillä nyt vielä kesälläkin saa olla koko ajan pukemassa lisää (- tähän tosin ehkä vaikuttaa ikä ja lämmönsäätelyn kehittyminen?). Se, mikä kannattaa vaatemääriä miettiessä myös huomioida, on, että samalla kokomerkinnällä varustetut vaatteet voivat olla hyvin erikokoisia. Esimerkiksi nyt on käytössä pääosin koko 62, mutta osa niistä on jo jäänyt pieniksi. Sen sijaan äippäpakkauksen koon 50 vaatteet mahtuvat edelleen hyvin.

Nukkuminen

  • Pinnasänky (IKEA STUVA) (säädettävissä kahteen tasoon, poistettava laita)
  • Patja
  • Sijauspatja
  • Laitasuojus
  • Patjasuojuksia 3 kpl
  • Peittoja 2 kpl
  • Alulakanoita ja pussilakanoita 4 kpl
  • Unipesä

-> Hahaa, tämä kohta on lähinnä vitsi! Ensimmäiset kolme kuukautta nukuttiin vain ja ainoastaan vanhempien sängyssä - myös päiväunet. Unipesä aiheutti lähinnä kiukkukohtauksen, myös vanhempien sängyn päälle asetettuna. Nyt vihdoin ollaan nukuttu muutama viikko pinnasängyssä (tai mökillä matkasängyssä) ja unipesäkin on vihdoin alkanut kelvata nukkumapaikaksi. Tosin niin kelpaavat myös syli, sohva, lattia (tyynyillä tai matoilla tai ilman), patja... Joten ehkä ei ole kyse paikasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että vaukkeli on oppinut nukkumaan. Meillä peittoa enemmän on suosittu unipussia (äitiyspakkauksen tai kevyempänä versiona vastaavaa ysärin pakkauksesta), kun peitto potkitaan aina pois jo ennen nukahtamista. Lisäksi patjasuojuksia kannattaa hankkia paljon, sillä ne ovat käteviä niin sängyllä, sylissä, lattialla kuin ihan missä tahansa muuallakin, missä vaippaa vaihtaa tai pikku uloste- ja puklukone ylipäätään hengailee. Huomautuksena IKEAn pinniksestä, että poistettava laita tarkoittaa siis sitä, että "pura sänky ja kokoa uudestaan ilman toista laitaa". Säädettävyys toimii samalla "pura ja kokoa" -metodilla. Kiitti vaan IKEA...

Kuljettaminen

  • Vaunut (ulos ja parvekkeelle) (Dorjan Soft start -yhdistelmävaunut ja Emmaljunga Duo Combi -yhdistelmävaunut)
  • Vaunujen sade- ja hyttyssuojat
  • Hoitolaukku
  • Makuupusseja 2 kpl (äitiyspakkauksen toppapussi sekä itseneulottu)
  • Turvakaukalo (pienemmän vauvan lisäosalla)
  • Kantoreppu (Ergobaby vastasyntyneen lisäosalla)
  • Kantoliina (Me&Mama)

-> Nämä olivat kaikki parvekevaunuja ja kantoliinaa lukuunottamatta tosi tarpeellisia. Parvekevaunuja ei tullut käytettyä, kun vauva ei nuku ulkona yhtään sen paremmin (pikemminkin päinvastoin) ja kantoreppu taas oli liinaa niin paljon kätevämpi, ettei jälkimmäistä tullut juuri käytettyä. Vaunuissa kannattaa oman kokemukseni mukaan ehdottomasti valita vaunut kääntyvillä etupyörillä. En ymmärrä, miten ilman niitä vaunuja saa ollenkaan kääntymään puhumattakaan julkisissa taiteilusta. Maalla kääntymättömät ovat olleet miehen kokomuksen mukaan vakaammat, mutta itse suosin pururadoilla ja sorateilläkin kääntyviä etupyötiä.

Puhtaus

  • Harsoliinoja 9 kpl
  • Hoitoalusta
  • Kestovaippa + 2 kpl imuosia
  • Vaippoja (kokoa 1 ja 2)
  • Vaipparoskis (tavallinen kannellinen roskakori)
  • Amme
  • Kylpypyyhe sekä käsipyyhkeitä
  • Kylpylämpömittari
  • Talkkia, hoitovoidetta ja kylpyöljyä
  • Pumpulipuikkoja, vanulappuja ja kosteuspyyhkeitä
  • Hius- ja hammasharja, kynsisakset ja -viila

-> Tämän listan alkupäästä kaikki ovat olleet ihan välttämättömiä. (Kertakäyttö)vaippoja ja hoitoalustaa tulee tietysti käytettyä koko ajan, mutta myös harsoliinat ovat olleet kovassa käytössä. Tällä hetkellä niitä taitaa olla parisenkymmentä, ja pikkuhiljaa alkaa tuntua, että niitä on edes osan ajasta tarpeeksi. Meillä niitä ollaan käytetty hoitoalustan päällä, sängyllä märkien maito- ja puklulätäköiden päällä, sylissä imetettäessä vaatteiden suojana, yöllä imetettäessä toisen rinnan päällä tihkumista estämässä sekä tietysti puklurätteinä, joten käytännössä niitä tarvii koko ajan. Pepun pyyhkimiseen ollaan käytetty pikkupyyhkeitä, joita saatiin miehen serkulta. Ei hajuakaan, mistä sellaisia saa, mutta ne ovat olleet käteviä. Lisäksi tietty ammetta ja kylpypyyhettä on käytetty. Sen sijaan listan loppupäästä on tarvittu vain kynsisaksia, pumpulipuikkoja (ensimmäisen viikon ajan navan puhdistamiseen) ja hoitovoidetta, jota sitäkin on käytetty yhden käden sormilla laskettava määrä kertoja. Muut ovat olleet ihan ylimääräisiä.

Syöminen

  • Rintapumppu (Philips Avent, manuaali)
  • Tuttipulloja 2 kpl
  • Maidonkerääjiä
  • Korviketta (jauheena)
  • Ruoka- ja kuolalappu
  • Rintakumi

-> Vaikka monet ovat kehuneet Aventin pumppua, meillä se hajosi muutaman käyttökerran jälkeen. Tästä olisi varmaan voinut reklamoida, mutta koska pumppu muutenkin oli tosi vähällä käytöllä, emme vauva-arjessa jaksaneet. Korvike ja pullot ovat olleet käteviä, kun äiti on halunnut pari tuntia omaa aikaa. Meistä jauhemainen korvike on ollut helppo ja ekologinen vaihtoehto, mutta lastenvahdit (siis sukulaiset) ovat vähän yskineet koettua epäkätevyyttä. Joka tapauksessa meistä korvike on ollut hyvä vaihtoehto, koska pumppauksessa (ja varsinkin lypsämisessä) on oma säätämisensä ja eihän sillä nyt ole mitään väliä, käyttääkö joskus korviketta, kun 99,5% ajasta lapsi on rintaruokinnassa. Maidonkerääjät olivat ensimmäisen kuukauden ihan välttämättömiä, samoin rintakumi, mutta nyt maidontulo on onneksi tasaantunut ja vauva oppinut syömään suoraan rinnasta. Ruoka- ja kuolalappuja ei ole vielä tarvittu, enkä imetystyynyäkään ole kaivannut.

Muut

  • Riepuleluja 2 kpl
  • Pehmohelistin
  • Vilttejä 2 kpl (käärimiseen, peitoksi tai lattialle)
  • Tutteja
  • Liivinsuojia
  • Itkuhälytin
  • Kuumemittari
  • Lisäksi myöhemmin ostettu/saatu: sitteri, tuttinauhoja, kuva- ja pehmokirjoja sekä leluja

-> Näistä muita kuin tutteja ja liivinsuojia ei ole juuri tarvinnut - tosin ne sitten ovatkin jatkuvassa käytössä. Etenkin liivinsuojia tarvii useammat, kun samoja voi käyttää vain päivän tai pari (tähän tietysti vaikuttaa myös maidon määrä). Lelujen päälle vauva ei ensimmäiseen pariin kuukauteen juuri perustanut ja nytkin lähinnä jos ne riippuvat naaman edessä - erilaset lelukaaret ovatkin kova juttu. Vilttejä ei ole tullut käytettyä, kun kapalointi on vauvan mielestä hirveintä ikinä, ja lattialle se laitetaan hengaamaan milloin mihinkin (tosin ehkä viihtyisi paremmin tutulla matolla?). Kuumemittaria on käytetty kerran, kun epäiltiin vauvan olevan kipeä. Kaupungissa itkuhälyttimiä ei käytetty kertaakaan, mutta mökillä aina silloin, kun vauva on päiväunilla sauna-aikaan. Lisäksi olemme myöhemmin saaneet/ostaneet sitterin ja tuttinauhoja, jotka ovat kaikki olleet alusta asti kovassa käytössä.

Lisäksi kannattaa hankkia tila-auto. Tämä vähän vitsinä, mutta vannoutuneena julkisen liikenteen kannattajana on tullut huomattua, että yksityisautoilussakin on puolensa. Mökille muuttokin tapahtui niin, että aina mökkipaikkakunnalla asuvien porukoideni käydessä meillä, laitoimme mukaan joitain mökille tulevia asioita ja junaan otimme mukaan vain ihan viimeiseen asti tarvitut tavarat. Sitten (porukoiltani lainassa olevalla) autolla kuljetimme tavarat porukoiden luota mökille. Vielä emme ole autoa ostamassa, mutta herranjestas, kun pieni ihminen tarvii paljon tavaraa ihan jo muutaman päivän matkalle. Nyt juhannuksena kävimme viikon verran sukuloimassa Pohjanmaalla, josta menimme vielä muutamaksi päiväksi rannikolle lomailemaan, ja kyllä tuollaisen ison farmarin perän sai aika hyvin täyteen, kun oli vaunutkin mukana. Loppukaneettina todettakoon, että vaikka aluksi luulin, että meillä on ihan liikaa vauvatavaraa, niin kyllä sitä on aika paljon tarvinnutkin.

Ladataan...
Kahdesta kolme

Vauva on jo kolme kuukautta - hui, kuinka aika rientää! On outoa ajatella, että vaikka A on vielä niin pieni, oli se jo vuosi sitten olemassa. Tuntuu edelleen oudolta, että meillä on vauva ja minä olen äiti. Toisaalta luin vähän aika sitten blogikirjoituksen, jonka kirjoittaja oli juuri siirtynyt kolmannelle kolmannekselle, ja tajusin, että raskausajoista ja elämästä ilman vauvaa tuntuu olevan ikuisuus. Kummallista tämä ajan kulku!

Meillä on arki lähtenyt tasaantumaan. Itkun määrä tuntuu olevan aika vakio, eikä joka maanantai ole olo, että mitähän tällä viikolla. Yleensä aamut ovat hyviä, ja vauva hymyilee ja juttelee paljon, mutta pitkin päivää mieli huononee ja illalla pääsääntöisesti hyssyttelyistä huolimatta jo kitistäänkin. Varsinaista itkua on enää onneksi aika vähän paitsi silloin, kun äiti ei jaksa jutella ja pomputtaa ja hyssyttää tai kävelyttää ympäri taloa. Yöt nukutaan edelleen hyvin, mutta sen sijaan päiväunia A ei edelleenkään juuri nuku. Pikemminkin niitä tunnutaan nukkuvan koko ajan vähemmän, mikä on outoa, kun ei niitä koskaan ole nukuttu paljoa. Ei ole liioittelua sanoa, että päivisin nukutaan yleensä maksimissaan kaksi tuntia, ja nekin pienissä pätkissä - ja yleensä tissillä.

Viime neuvolassa A oli saanut painoa vähän huonosti, joten luovuimme lääkärin mahavaivojen takia ohjeistamasta parin tunnin syöttövälistä (jonka myös terveydenhoitajan mielestä piti olla ihan riittävä). Lisäksi luin netistä, että rintakumin käyttö saattaa vaikeuttaa lapsen maidonsaantia ja sitä kautta tihentää syöntivälejä, pidentää syöttökertoja ja heikentää lapsen painokehitystä. Kaikki sellaisia ongelmia, mitä meillä on ollut, mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut, että ne voisivat johtua rintakumista! Aloimme siis rintakumista vieroittamisen ihan tosissaan, ja lopulta se olikin yllättävän helppoa, vaikka A oli jo parikuinen. Painokontrollissa 10 päivän päästä neuvolakäynnistä A olikin saanut painoa saman verran kuin edeltävässä kuussa yhteensä. Opetus: maalaisjärkeä saa käyttää.

Vaikka arki onkin lähtenyt sujumaan, on oma mieliala edelleen vaihteleva. Useimpina päivinä arkeen suhtautuu neutraalisti "tällaista tämä nyt on ja on tässäkin puolensa" - mentaliteetilla, mutta huippupäiviä on vähän ja huonoja, etenkin iltoja, on enemmän. Olo vauvan kanssa on vähän yksinäinen, kun mies on paljon töissä, eikä mihinkään jaksa tai uskalla vauvan kanssa lähteä, vaikka tietää, että se tekisi hyvää. (Miksi kaikki alkaa viimeistään kymmeneltä aamulla?) Lisäksi ihan vaan arki, sen toisteisuus ja epämielekkyys, ahdistaa. Ei pidä ymmärtää väärin, vauva on kiva ja söpö ja laadilaa, mutta pelkkä vauva-arki ei vaan ole mun juttuni ja kaipaisin jotain älyllistä tekemistä. Facebookin mammaryhmästä on saanut ihanaa vertaistukea, mutta tässä asiassa sekään ei auta, kun muut tuntuvat olevan henkeen ja vereen äiti-ihmisiä, jotka paheksuvat, kun sanoo, ettei viihdy vauvan kanssa.

Myös se ahdistaa, ettei vauvaa kohtaan tunne niin positiivisia tunteita kuin mistä muut äidit puhuvat. Vauva on ihana ja suloinen, mutta sydämeni ei pakahdu pikku tuhisijaa tuijotellessa enkä ole kokenut "sellaista rakkautta kuin ei koskaan ennen". Minäkin haluan vaalenapunaista hattaraa ja enkelikuoron! Ehkä kaikki eivät vain ole hattaraihmisiä? Pyrin olemaan tässäkin asiassa itselleni armollinen ja muistamaan, ettei meillä ehkä ole kaikkein helpoin vauva. Mummunikin, joka on kuitenkin aika monia vauvoja nähnyt, totesi meidän lasta hoitaessaan, että "kyllä on teillä kauheen virkeä ja sosiaalinen lapsi". No niinpä! Molemmat ovat tietysti ihania ominaisuuksia, mutta sitten, kun ne käytännössä näkyvät vähäunisuutena, jatkuvana uusien virikkeiden tarpeena ja tauottomana huomionkipeytenä, minkä lisäksi mies tekee ympäripyöreitä päiviä arkena ja on usein viikonlopuistakin osan vapaaehtoishommissa, niin onhan se rankkaa. Eli ehkä se ei olekaan vaan omaa sopeutumattomuuttani, kun ei vauva-arki aina jaksa huvittaa. Mutta! Nyt miehellä on alkamassa pitkä vanhempain vapaa, jee! Ehkä tämä tästä.

 

A on nyt 65 cm pitkä ja painaa 6590 g. Hän käyttää vaatekokoa 62 ja vaippakokoa 3.

A...

  • on ollut hoidossa mummilla muutaman tunnin
  • on siirtynyt nukkumaan omaan sänkyyn (jee!)
  • osaa imeä ilman rintakumia
  • osaa kirkua (jee...)
  • ei osaa kääntyä kyljelleen :D

Kuukauden vinkit (lähinnä itselle):

  • yritä noudattaa edes osaa jo aiemmin mainituista
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Jo odotusaikana huomasi, että ihmisten suhtautuminen itseen muuttui. Yhtäkkiä kaikki olivat hirveän kiinnostuneita voinnistasi, jaksamisestasi ja tulevaisuuden suunnitelmistasi. Yhtäkkiä oli ok kommentoida painoa, elämäntapoja ja suunnitelmia pikkulapsiajalle. Avattiin ovia, annettiin tietä ja vastaan tullessa hymyiltiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vain ihminen (tai nainen), vaan "tulevaisuuden kantaja", tärkeä tyyppi.

Ei ihme, että äitiys on niin valtava identiteettisiirtymä, sillä siihen liittyy ihan valtavia paineita ja rooliodotuksia. Enää ei riitä, että onnistut pitämään lapsesi ravittuna, puhtaana ja puettuna (ja mielellään suht tyytyväisenäkin), vaan lisäksi lapsen pitäisi saada juuri oikeanlaista ruokaa juuri oikea määrä, käyttää juuri oikeanlaisia vaippoja ja vaatteita sekä tietysti virikkeitä, joiden niidenkin pitäisi olla juuri tietynlaisia. Tätä ei yhtään helpota se, että lapsi tuntuu olevan yhteistä omaisuutta, joiden kasvattamisesta kaikki ovat vastuussa - mikä tietysti olisi ihanaa, jos se ilmenisi jotenkin muutenkin kuin jatkuvana neuvomisena, moralisointina ja paremmintietämisenä. On ollut aika järkyttävääkin huomata, että yhtäkkiä täysin vieraatkin ihmiset kokevat oikeudekseen muistuttaa, esimerkiksi junaan viereselle paikalle sattuessaan, kuinka tärkeää on muistaa antaa lapselle riittävästi rakkautta, koska muuten se sairastuu aikuisena mielenterveysongelmiin. Tai että olisi tärkeää välttää pikaruokia, koska niissä on "e-aineita", jotka puolestaan aiheuttavat allergioita. Ööh, juu, kiitos näistä.

Järkyttävintä on, että toiset äidit ovat kommentoijista ehkä pahimpia. Nykyään mietin todella tarkkaan, millaisista ongelmista uskaltaa toisille äideille puhua, kun liian monesti vastaus on vain tsemppiin verhottua paremmintietämistä. Esimerkiksi, kun harmittelin, että meilläkin nukutaan nykyään joka yö perhepedissä, "lohdutti" parin isomman lapsen äiti, että "nauti nyt kun ne ovat vielä pieniä" ja "eivät ne sitten enää tyttö-/poikaystävää vanhempien sänkyyn tuo". Ai että olen oppinut vihaamaan tuota "nauti nyt" -fraasia!  Ei muuten auta yhtään siihen harmitukseen se, että joku tulee sanomaan, että turhasta harmistut ja että yritä nyt vaan nauttia. Pikemminkin siitä saa taas hyvät huono äiti -fiilikset - ikään kuin ei jokainen äiti tiedostaisi, että lapset ovat lahja, joista tulisi olla kiitollinen joka ikinen hetki (myös silloin kello 4 aamulla, kun lapsi raivoaa toista tuntia tissillä väsymystä ja nälkää ja sänky lainehtii yön aikana pakkautuneesta maidosta).

Jos tässä muutoksessa tavallisesta ihmisestä, joka tietää mitä tekee ja on vapaa tekemään mitä haluaa, äidiksi, joka selkeästikään ei tiedä mitä tekee eikä todellakaan ole (niin kuin ei oikeastikaan ole) vapaa tekemään mitä haluaa, ole kylliksi, muuttuu suhde omaan kehoon aivan täydellisesti. Alapää ja rinnat ovat naisena hirvittävän yksityisiä ja eroottisia paikkoja, ja naisten ulkonäköä arvostellaan ja seksualisoidaan muutenkin aivan valtavasti. Äitinä alapääsi on yhtäkkiä paikka, josta vauva tulee/on tullut ja rinnat vauvan ruokkimista varten. Ennen näitä alueita pääsi katsomaan ja koskemaan lähinnä oma mies, nyt ei pariin kuukauteen ole halunnut kenenkään koskevan kipeää alakertaa ja tissit ovat vauvan ykistyisomaisuutta. Raskaana tai vauvan kanssa liikkuessa ei myöskään saa samalla tavalla katseita kuin ennen, minkä luulisi olevan hienoa. Kuitenkin on niin tottunut siihen, että mitä enemmän katseita saa, sitä paremmalta näyttää (eli sitä paremmin on täyttänyt tietyt rooliodotukset naisena), että tuntuu oudolta, että kukaan ei enää ole kiinnostunut sinusta. Hirveän ristiriitaista ja hirveän typerää, mutta niin totta ainakin omassa kokemusmaailmassani.

Pahinta on, että tähän kaikkeen menee itse mukaan. Oma lapsi on kuitenkin niin tärkeä, että haluaa tehdä kaiken oikein. Ja tietysti kun äitiyslomalla ainoa tehtäväsi on olla hyvä äiti, millaista käsitystä myös muiden ihmisten suhtautuminen jatkuvasti vahvistaa, on hirveän vaikeaa taistella rooliodotuksia vastaan. Pyrin taistelemaan kaikkia turhia paineita ja nipottamista vastaan, mutta silti esimerkiksi lapsen ruokkimisesta korvikkeella sen yhden kerran, kun olin muutaman tunnin pois kotoa, toi ihan hämmentävän huonon omatunnon. Siinä vasta tajusi, mistä pulloruokkivat äidit ovat puhuneet. Kiva, että imettämiseen kannustetaan, mutta pliis jotain rajaa, kyllä korvikkeellakin kasvaa ihan kunnon lapsia (mikä muistetaan aina sanoa vasta, kun imettämisessä tulee jotain ongelmaa - tosi uskottavaa). Myös se oli hämmentävää, kuinka vahvasti reagoin edelliseen postaukseeni tulleeseen "hae apua" -kommenttiin. (Lyhyesti: kerroin huonossa hetkessä mieleen välähtäneestä ajatuksesta läpsäistä lasta ja joku kommentoi, että "kaikki väkivalta-ajatukset aina todella vaarallisia lapselle","ne eivät ole normaaleja" ja että "hae ehdottomasti itsellesi tukea ja apua".) Kyseessä on täysin tuntematon ihminen, joka minua ja tilannetta tuntematta tulee anonyymisti, tosin luultavasti ihan hyväntahtoisesti, kommentoimaan kokemuksiani. Normaalisti ohittaisin tuollaiset olankohtautuksella, mutta nyt aloin jo kyseenalaistaa oman arvostelukykyni ja mielenterveyteni, ennen kuin puhuin miehen kanssa, joka huomautti, että eihän kyseisellä kommentoijalla ole mitään käsitystä minusta ja meidän elämästä. Kehollisuuteen liittyen myös ensimmäinen rakastelu synnytyksen jälkeen herätti hirveän ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta sitä halusi, toisaalta tuntui, että tämähän on äiti-ihmiseltä aivan valtavan epäsiveellistä ja väärin. (Hei haloo, mitenhän sitä äidiksi oikein päädytään :D)

Pikkuhiljaa täältä vauvakuplan keskeltä alkaa tunnistaa vanhan itsensä, ja naisen, mikä toisaalta tuntuu hyvältä, toisaalta aiheuttaa lisää ahdistusta. Toisaalta on ihanaa huomata taas kiinnostuvansa muustakin kuin vauvasta, kaipaavansa omaa aikaa ja välittävänsä ulkonäöstään. Toisaalta kun äitiyslomalla aikaa omille kiinnostuksen kohteille ja menoille ei ole, ja kaikki vaatteet ovat jatkuvasti puklussa ja maidossa ja mahakin vielä vähän pömpöttää, aiheuttaa toiveiden ja mahdollisuuksien välinen ristiriita ahdistusta. Epätoivoissani olen jopa anellut miestä antamaan omia töitään minun tehtäväkseni ja jossain pikkuhommissa olen saanutkin autella. (Kuulen jo "nauti nyt" -kuoron huutavan!) Vielä en ole löytänyt tasapainoa äiti-identiteetin ja naisidentiteetin välillä. Esimerkiksi: Kuinka paljon omaa aikaa saa ottaa? Saako ulkonäöstä välittää (käytännöllisyys vs. kauneus)? Saako sanoa haluavansa jo töihin? Paljonko vauvapuhetta on ok? Miten paljon pitää uhrautua? Onneksi nykyään puhutaan jo paljon siitä, ettei äidinkään tarvitse olla vain äiti ja että on ok olla kiinnostunut myös muista asioista. Toisaalta retoriikka on tässäkin muka-suvaitsevaisessa diskurssissa aivan onnetonta (äidinkään ei tarvitse olla vain äiti ja että on ok olla kiinnostunut myös muista asioista), ja vaihtoehtoista äitiyden mallia tunnutaan rakentavan pikemminkin vanhan mallin taakse kuin viereen.

Yhteiskunnan asettamien vaatimusten lisäksi pelkän arjen aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta saisi kirjoitettua oman postauksensa (mikä olikin tarkoituksena, mutta se jäi). Niistä hetkistä, kun ei jaksaisi nousta yöllä saatuaan juuri nukahdettua. Kun ei jaksaisi ryhtyä tissiksi kolmatta kertaa kahden tunnin sisään. Kun vauva viihtyy kaikkien muiden sylissä, muttei omassa. Kun vauva vaan huutaa ja huutaa. Ja kun ei pysty ollenkaan nauttimaan arjestaan, vaan odottaa, koska tämä vaihe loppuu. Niistä on kuitenkin kirjoitettu niin monta tekstiä, ettei kaikkea sitä tarvitse ehkä toistaa. Sanonpahan vain, että on hemmetin rankkaa tehdä työtä, josta ei saa mitään kiitosta, jota ei saa koskaan valmiiksi ja jossa on kiinni aivan jatkuvasti. Siispä yritetään antaa itsellemme ja toisillemme vähän armoa, jooko?

Ladataan...
Kahdesta kolme

Toisen kuukautensa aikana, siis käytännössä huhtikuussa, poju on oppinut kannattamaan päätään, sairastanut elämänsä ensimmäisen nuhan, oppinut hymyilemään, kasvanut ihan kauheasti sekä kierähtänyt alas sohvalta (lattialle patjaksi levitetyltä, joten mitään vaaraa ei ollut). Yhdessä olemme jatkaneet auringosta nauttimista ja sairastamista sekä opetelleet olemaan kaksin kotona. Alla taas tapahtumia tarkemmin viikko viikolta - näihin viikkoihin kun mahtuu ihan valtavasti asiaa!

Huhtikuun toisella viikolla meillä meni hermo vauvan jatkuvaan huutamiseen, joten otimme käyttöön ilmakuplia pilkkovan ja sitä kautta vatsavaivoja helpottavan Cuplaton-lääkkeen. (Kyllä, "hyvä äiti" olisi enemmän huolissaan vauvan voinnista kuin omista hermoistaan, mutta tosiasia on, että tuolloin olin huolissani lähinnä omasta mielenterveydestäni.) Se auttoi vähän, ja itku vaihtui kitinäksi, mutta silti hermot olivat suht kireällä, kun koko päivän kaikkensa yritti, eikä mikään kelvannut. Kun poika ei tuolloin reilu viisiviikkoisena osannut vielä hymyillä, oli myös positiivinen vuorovaikutus ihan nollissa. (Tätä kirjoittaessa Juha Tapio laulaa radiossa: "Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?" Niinpä :D) Tuolla viikolla tuli muun muassa mietittyä "hiljenisiköhän se, jos vähän läpsäyttäisi" ja jätettyä vauva yksin makuuhuoneeseen huutamaan ilman, että tuli sillä hetkellä edes huono omatunto. Jälkikäteen tietysti pelkäsi omia ajatuksiaan ja tunsi niistä huonoa omaatuntoa, mutta koska tuollaiset ajatukset ovat vahvoja vanhemmuuden tabuja, oli niistä vaikea edes puhua kenellekään - mikä ei tiestysti auttanut asiaa. Jälleen olin kiitollinen miehestä, joka teki mahdollisimman paljon etätöitä ja kerran myös lähti kesken kokouksen hoitamaan lasta, kun en enää jaksanut.

En tiedä, mihin tilanne olisi vienyt, ellei tuon viikon jälkeen olisi tullut käännettä. Maanantaina minulle nousi jälleen kuume ja rinta, tällä kertaa vasen, oli aivan järjettömän kipeä. Miehelle puolestaan iski kova flunssa. Kirosin ja itkin, etten jaksa. Päätin heittää romukoppaan kaikki ajatukset "hyvästä äitiydestä" ja "kehittävästä tekemisestä" ja vain makoilimme vauvan kanssa sängyssä koko päivän. Kun vauva inahtikaan, löin vain tutin (vaurioittaa purentaa) tai tissin (en halua opettaa lastani tissitakiaiseksi) suuhun yrittämättäkään ensin rauhoittaa sitä laulamalla (kehittää eri aivoaluiden välisiä yhteyksiä), juttelemalla (tukee puheen kehitystä), silittelemällä (vahvistaa useita elintoimintoja ja vähentää stressiä) jne. jne. Ja ihme tapahtui - vauva oli tyytyväinen koko päivän! Meidän poika, joka normaalisti inisi ja kitisi koko päivän nukkumatta yksiäkään päiväunia, vaan nukkui tyytyväisenä koko päivän! Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Oikeastaan hän vain nukkui koko viikon alkuviikosta minun ja loppuviikosta miehen kanssa sairastupaillen. Mietin, pitäisikö yhtäkkisestä muutoksesta huolestua, mutta laitoin väsymyksen huonosti nukuttujen edeltävien viikkojen sekä myös vauvaan tarttuneen nuhan piikkiin.

Vauvan jatkuva nukkuminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja viikon jälkeen poika oli oma virkku itsensä. Jokin oli silti eri tavalla: hän oli hyväntuulinen! En edelleenkään tiedä, mitä pienen päässä tuon viikon aikana tapahtui, mutta sen jälkeen poika on ollut muutamia yksittäisiä päiviä ja iltoja lukuun ottamatta lähinnä hyvällä tuulella ja myös nukkunut päiväunia. Ainoa selitys, minkä keksin, on, että olen itse osannut suhtautua vauvaan ja vanhemmuuteen nyt niin paljon rennommin ja ollut itsekin paremmalla tuulella, ja että poika aistii sen. En usko, että se on koko totuus ja tuntemattomia ovat vauvojen aivoitukset, mutta ei oma stressaamiseni lapsen virikkeiden saannista varmaan ainakaan auttanut asiaa. Pikemminkin kävi niin, että kun hyväksyin, että meidän poika ei ole ihan yhtä kehittynyt kuin jotkut ikätoverinsa, alkoi sekin tehdä niitä temppuja, joilla vauvojen kehitystä seurataan. Kun vauva suostui hetken olemaan keskenään mahallaan lattialla, huomasin, että osaahan se nostaa päätään! Ja kun hänen kanssaan pystyi hetken vuorovaikuttamaan ilman itkua ja parkua, huomasin, että meidän poikahan hymyilee todella komeasti! Seitsenviikkoisena poika kierähti vatsaltaan kyljelleen ja viikon päästä teki saman tempun uudestaan. Poika siis kehittyy sittenkin ihan ajallaan, ja meillä menee nyt muutenkin hyvin :) (Ja vaikka ei kehittyisikään, niin mitä sitten - kyllä se varmaan joskus olisi oppinut nostamaan päätään tai hymyilemään tai mitä ikinä, ja ketä enää vuoden päästä kiinnostaa, oppiko se nämä temput kuuden vai kymmenen viikon iässä.)

Vielä pari sanaa ristiäisistä: Meillä oli loppuun asti kauhea stressi nimestä. Siis miten voi päättää toisen puolesta noin isosta, koko loppuelämän mukana kulkevasta asiasta! Lopulta pöydällä oli suvusta tuleva nimi ja nimi, joka meistä vain oli kaunis. Vaiheilimme monta päivää ja harkitsimme jo kolikon heittämistä, mutta lopulta mies ehdotti suvusta tulevan nimen ottamista. Hänen oma nimensä tulee suvusta ja hän on pitänyt siitä, joten näin päätimme tehdä. Nimi tulee omasta suvustani elossa olevalta sukulaiselta ja huomasin, että ristiäisissä nimi herätti reaktioita, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut liian pollealta tai liian pettyneeltä. Silti huomaan, että nimi, joka miehen kanssa kaksin pohtiessa tuntui kauniilta ja lapselle sopivalta, tuntuu nyt julkistettuna vahvemmin jonkun toisen nimeltä. Pelkään, alkaako se koskaan tuntua poikamme omalta. Oli miten oli, hän on nyt A.

Päivitys: Jätin tämän tekstin julkaisematta kirjoitushetkellä, jotta saisin neuvolasta tämän hetkiset tarkat mitat. Sen jälkeen tapahtunutta: Pian tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen alkuiltapäivästä A aloitti huutamisen, joka ei vaan millään, millään, loppunut. Illalla en vain enää jaksanut, joten soitin raivopuhelun vielä työmatkalla olevalle miehelle, jätin pojan huutamaan yksin keittiöön miehen ravatessa loppumatkan kotiin, häivyin ulos samalla oven avauksella ja soitin itkupuhelun omalle äidille. Jep jep, meillä menee nyt ihan hyvin, huoh... Lisäksi kaverin päivää vanhempi poika oppi pari päivää myöhemmin ihan oikeasti kierähtämään mahaltaan selälleen, ja nyt mietin, miksi meidän poika ei vielä osaa. Se siitä rennosta vanhemmuudesta :D

 

A on nyt 61 cm pitkä ja painaa 5330 g (eli on raukka vähän liian hoikka). Hän käyttää vaatekokoa 50/56 ja vaippakokoa 2.

A...

  • kiinnostuu jo välillä leluista ja esineistä
  • tuijottelee silmiin ja juttelee
  • hymyilee (<3!)
  • nostaa ja kannattelee päätä pitkiäkin aikoja
  • osaa kierähtää vatsaltaan selälleen - tosin ei ilmeisesti vielä tarkoituksella

Kuukauden vinkit:

  • älä suorita vanhemmuutta - se ei ole sen arvoista ja lapsi oppii kyllä, kun on sen aika
  • älä vertaile muihin äiteihin ja vauvoihin - kaikki olemme erilaisia
  • luota itseesi - itse tunnet lapsesi parhaiten (tai ainakin yhtä hyvin kuin kumppanisi)
  • luota toisiin - tauko tekee välillä hyvää, eikä kukaan saa lasta parissa tunnissa pilattua
  • tue myös kumppanisi vanhemmuutta - toinen vanhempi on rikkaus lapselle ja saatat itsekin oppia jotain uutta
  • muista parisuhde - parisuhde (vanhemmuudesta erillisenä suhteena) on suuri voimavara
  • muista itsesi - ota omaa aikaa ja pidä taukoja, älä jää vellomaan
  • käytännön vinkkinä: sitteri on pop!
  • toisena käytännön vinkkinä: jos vauva tuntuu jatkuvasti kitisevän ja sillä tuntuu olevan ilmavaivoja, voi kokeilla pitää pitempiä ruokailuvälejä. Minulle lääkärin ohje syöttää enintään parin tunnin välein toimi hyvin ja oli kiva, ettei ihan luvan kanssa tarvinnut koko ajan olla imettämässä. Tosin poika oli nyt neuvolassa liian hoikka, joten ehkä ainakin kokeiluluonteisesti luovumme tästä käytännöstä ja palautamme mieleen Netflix-tunnukset.

 

Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Ensin en ajatellut julkaista synnytyskertomusta täällä blogissa ollenkaan. Koin, että synnytys on niin yksityinen ja herkkä asia, etten halua julkisesti avata sitä sen enempää. Kuitenkin muistan, kuinka raskausaikana luin kirjoituksia vaikeista synnytyksistä ja niiden jättämistä traumoista ja kauhulla rukoilin, kumpa oma synnytykseni ei menisi niin. No, menihän se - ja juuri sen takia haluankin tänne siitä kirjoittaa. En terapian vuoksi, vaan koska vaikka synnytykseni oli ensisynnytykseksi epätyypillinen ja vaikea, ei se jättänyt minkäänlaisia traumoja, vaan voisin jopa sanoa synnytykseeni menneen hyvin, ellei minulla olisi mustaa valkoisella vähän toisenlaisesta tulkinnasta (- sekä ilman lievästi traumatisoitunutta miestä). Jos synnytyskertomus ei kiinnosta, mutta haluat lukea sen herättämistä ajatuksista ja palautumisesta, skippaa kursivoitu osa :)

Edellisenä iltana 5.3. raskausviikolla 40+6 oli selkä kipuillut siihen malliin, että mietin, voisiko kyse olla supistuksista. En kuitenkaan vielä uskonut, että vielä mitään tapahtuisi eikä sitten tapahtunutkaan. Seuraavana aamuna oli neuvola, paineet olivat taas vähän koholla, muttei mitään muuta poikkeavaa ollut ja vähän ehdittiin puhua jo käynnistyksestäkin. Illalla kokeilimme miehen kanssa erilaisia S:iä (siis sauna, siivous, seksi - voitte päätellä, mistä oli kyse ;)) käynnistymisen toivossa ja myöhemmin illalla tulikin reilusti veristä limaista vuotoa. Aika pian tämän jälkeen, puoliltaöin 7.3., alkoi taas tuttu selkäkipu, jota jälleen epäilin supistuksiksi. En saanut kivulta nukuttua, vaikka meinasin, että tuskin tässä tarvii lähteä, kunnes kahden aikaan alkoivat selkeät kivualiaat supistukset, joiden välillä ei tuntunut olevan taukoa ollenkaan.

Supistukset olivat alusta asti niin voimakkaita, että pakottivat seisomaan ja huojuttelemaan, eikä puhumaan aina pystynyt. Vähän ennen kolmea jo soitettiin synnärille, jossa oltiin puoli neljän maissa. Itse epäilin, voiko ensikertalaisella edetä näin nopeasti ja kätilökin tuntui suhtautuvan epäileväisesti, mutta mitattaessa olinkin jo 5 senttiä auki. Tämän jälkeen ovat muistikuvat vähän hämärämpiä ja tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta ilmeisesti pari tuntia siinä mentiin vielä ihan vain lämpöpusseilla ja liikkumalla kunnes olin 7 senttiä auki. Siinä vaiheessa en halunnut vielä puudutuksia, joten kokeilin ilokaasua, mitä aluksi vastustin, mutta joka osoittautuikin yllättävän mukavaksi kaveriksi ja sillä pärjäsin hyvin kunnes olin täysin auki kymmenen maissa aamupäivällä.

Alkuvaihe ei mennyt sairaalan osalta ihan putkeen, sillä meidät vastaanotti ilmeisen kokematon opiskelija, joka oli kyllä ihan mukava, mutta hirveän epävarma, mikä ei tuonut itselle kovin turvallista tunnetta. Asiaa ei auttanut myöskään tämän opiskelijan ohjaaja, jonka rooli oli ilmeisesti lähinnä käydä sättimässä opiskelijaa, että tämä oli tehnyt kaiken väärin. Kiva kuulla! Kolmanneksi kukaan ei ollut tajunnut kysyä, millaisia kivunlievitysmenetelmiä olin ajatellut, ennen kuin meidät oli jo ohjattu synnytyssaliin ja olin vaihtanut vaatteet, minkä jälkeen ammeelliseen huoneeseen ei enää päässyt. Opiskelija ei osannut myöskään ehdottaa juuri mitään, joten vähän senkin takia lämpöpusseilla mentiin niin pitkälle. Onneksi vuoron vaihtuessa saimme ihanan ja kokeneen kätilön, joka oli kanssamme synnytyksen loppuun asti.

Avautumisvaiheen jälkeen mikään ei sitten enää mennytkään putkeen. En enää tahtonut jaksaa kipuja, mutta tehokkaammista kivunlievitysvaihtoehdoista oli mahdollista laittaa enää pudendaalipuudutus, jonka laittaminen sattui hirveästi eikä tuntunut auttavan. Ponnistaa ei vielä saanut, kun vauva oli liian ylhäällä, ja samalla supistukset tuntuivat laantuvan ja oksitosiinia jouduttiin nostamaan monta kertaa. Toisaalta kipu ei juurikaan hellittänyt missään välissä, vaan pahinta olikin ihan jatkuva selkäkipu. Näin mentiin kaksi tuntia ja lääkäriä konsultoitiin useampaan otteeseeen, kunnes sain puolenpäivän aikaan alkaa ponnistamaan. Tekniikka löytyi hyvin, vaikka ilmeisesti puudute tarvetta vähän vähensikin, mutta vauva valui asentovirheen takia aina supistusten välissä takaisin. Näin sivunmennen sanoen minusta ponnistuttaminen ei tuntunut yhtään isolta kakkahädältä, vaan jäätävältä selkäkrampilta. Onneksi kätilö osasi heti kertoa, mistä oli kyse, sillä meinasin tuossa vaiheessa jo alkaa panikoimaan.

Näin mentiin taas tunti, konsultoitiin taas lääkäriä ja jatkettiin. Jossain vaiheessa paikalle pyydettiin vastaava kätilö arvioimaan tilannetta, ja tämä käski myös vain tsempata. Näin meni siis yhteensä ehkä puolitoista tuntia. Lopulta kutsuttiin vastaava lääkäri, joka hänkin ensin meinasi, että tsempillä vaan, mutta aika nopeasti alettiin puhua imukupista. Olin tähänkin asti maannut selälläni (helvetin huono asento, mutta mihinkään muuhun asentoon siirtyminen tuntui vielä paljon kivualiaammalta), joten siirtymä gynekologiseen asentoon ei onneksi ollut iso. Kätilö leikkasi episiotomian ja lääkäri yritti kaksi kertaa vetää imukupilla siinä onnistumatta, sitten kutsuttiin paikalle myös osaston lääkäri. Mies kertoi jälkikäteen, että tässä vaiheessa vastaava kätilö oli jo varaamassa leikkaussalia. Kuulemma olin tässä vaiheessa myös huutanut jotain tyyliin: " Ei, älä älä!" Viimeisenä keinona leikattiin vielä vähän leveämpi episiotomia ja osaston lääkäri laitettiin yrittämään imukupilla, ja sillä riuhtaisulla syntyi meidän poika.

Synnytyksen jäljiltä jäi isohko leikkaushaava, yksi toisen asteen repeämä ja pari pienempää. Onneksi kuitenkin istukka syntyi suhteellisen helposti ja kivuttomasti ja ehjänä eikä verenvuotoja tullut. Paikkailussa meni oma aikansa, mutta tilanteeseen nähden selvittiin kai aika helpolla. Hotelliin emme päässeet, kun en vielä muutamankaan tunnin jälkeen pystynyt edes juuri istumaan ilman huimausta, mutta yön jälkeen olo oli jo paljon parempi. Vaikka synnytys itse ei nyt mennytkään ihan putkeen, niin lopulta tapahtumasta jäi kuitenkin hyvä fiilis - vaikken ehkä ihan heti samaa uudestaan tekisikään.

Eniten synnytyksessä yllätti, kuinka nopeasti ja helposti kaikki tuntui menevän. Tämä voi nyt tuntua hassulta suhteutettuna siihen, että avautumisvaiheen loppupuoli ja ponnistusvaihe olivat synnytyksessäni todella pitkittyneitä ja loppuvaiheessa sanoinkin moneen kertaan, etten enää pysty (- mitä siis olin luvannut itselleni olla sanomatta. Toisaalta se annettakoon anteeksi, sillä loppujen loppujen lopuksi tosiasia on, että vaikka jaksamista olisi ollut vielä enemmän jäljellä, en omin voimin olisi saanut lasta ulos.) Kuitenkin siinä tilanteessa aika tuntui kulkevan eri tavalla, ja olin koko synnytyksen ajan, ehkä kiitos ilokaasun, jotenkin omissa maailmoissani. Mies kertoikin hauskana anekdoottina jälkikäteen, kuinka oli jossain vaiheessa kysynyt minulta, voisiko käydä vessassa, ja olin tunnin päästä vastannut, että voisi. Itse muistan vain siinä tilanteessa taputelleeni itseäni olalle siitä, kuinka urhoollisesti omien kipujeni keskeltä heti myönnyin miehen pyyntöön :D Loppuvaiheessa alkoi iskeä pieni ahdistus, mutta silloinkin se liittyi lähinnä tunteeseen siitä, että kukaan ei tajunnut, kuinka fyysisesti loppu oikeasti olin - ei siis mihinkään kuolemanpelkoon tai paniikkiin täydellisestä avuttomuudesta, mistä jotkut ovat kertoneet. Kätilön kanssa seuraavana päivänä käydyssä keskustelussa annoinkin synnytykselleni kokonaisarvosanan 7. Jos arvostelussa ei oltaisi otettu huomioon ns. "välttämättämiä seikkoja", kuten että lapsemme oli isokokoinen ja virhetarjonnassa, olisi arvosana varmaan noussut ysiin. Ja tämä kaikki siis huolimatta siitä, että kaikki pelkoni - oksitosiinitippa, gynekologinen asento, episiotomia ja imukuppi - kävivät toteen (kolme ensin mainittua eivät pelotteluista huolimatta tuntuneet missään, viimeinen sen sijaan oli aivan tuskaa).

Jos synnytys yllättikin positiivisesti, olivat kaikki jälkivaivat negatiivinen yllätys, johon en ollut osannut varautua. Synnytyksen jälkeen ajattelin, että "okei, se oli siinä", mutta sen jälkeen olikin vielä heti perään istukan painelua, parsimista, jälkisupistuksia ja älytöntä turvotuskipua alaosastossa. Turvotuksen takia en pystynyt kunnolla kivuilta istumaan moneen päivään, ja tyynynkin kanssa se oli kivuliasta monta viikkoa. Tähän saattoi tietysti vaikuttaa myös se, että minulle tehtiin keskimääräistä isompi episiotomia, joka lähti ensin pari viikkoa synnytyksen jälkeen repeämään lisää ja sitten myös tulehtui. Itse asiassa haava ehkä vuotaa vieläkin, mutta en ole jaksanut alkaa selvittää asiaa kaikkein muiden mahdollisten lääkärikäyntien jälkeen, heh... Lääkärissä ollaan siis tosiaan käyty paitsi lapsen pakollisissa neuvolatarkastuksissa myös oman vointini takia ensin kohtutulehduksen, sitten episiotomiatulehduksen ja lopulta kahdesti rintatulehduksen takia. Näissä kaikissa ehdottomasti pahinta on ollut kaikki voimat vievä kuume, eikä todellakaan ole ollut herkkua olla puolet ajasta kuumeessa pienen vauvan kanssa. Lisäksi pari viikkoa synnytyksen jälkeen episiotomia kipuili myös kävellessä ja kunto oli muutenkin raskauden jälkeen ihan nollissa - ei siis todellakaan mitään synnytyksestä lenkkipolulle -meininkiä, kuten olin naiivisti ajatellut. Mitähän muuta... Onneksi suurin osa näistä vaivoista meni muutamassa viikossa ohi ja nyt ne ajat tuntuvat olevan jo kaukana takana. Ja vielä suuremmaksi onneksi vältyin myös kokonaan minkään asteiselta baby bluesilta, jota suuresti pelkäsin.

Muuten kroppa on palautunut yllättävän hyvin. Raskausarvet, joita tuli paljon ja suuria, ovat lähteneet jo hyvin vaalenemaan. Myös raskauskilot ovat karisseet nopeasti (ja helposti - pitsaa ja kakkuja on tullut syötyä!): jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen raskauskiloja oli jäljellä enää viisi kahdestakymmenestä ja uskoisin, että loputkin ovat lähteneet. Ehkä. Myös minulla, kuten niin monella muullakin, suhtautuminen omaan kroppaan muuttui hirveästi raskauden aikana, enkä enää ole jaksanut välittää läheskään yhtä paljon siitä, miltä näytän. Okei, vatsassa on edelleen hieman löysää nahkaa, joka pullottaa ikävästi housuissa, mutta entä sitten. Kun kroppa ei yli puoleen vuoteen ole toiminut kunnolla, on pääasia, että se taas toimii! Ja rinnat ja lantio ovat kasvaneet ja levenneet selvästi, joten vaikka kiloja olisikin tullut, ovat ne ihan hyvissä paikoissa :D Loppuun pienenä disclaimerina myönnettäköön, että välillä on kyllä tuntenut hirveää kateutta ihmisiä kohtaan, joilla synnytys ja toipuminen ovat sujuneet normaalisti. Yritän kuitenkin ajatella, että saimme kuitenkin terveen lapsen, mikä on pääasia <3

Ladataan...
Kahdesta kolme

Niin paljon mahtuu muutamaan viikkoon, että mistähän sitä edes aloittaisi...

Pojunen syntyi keskiviikkoiltapäivänä 14 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen. Synnytyssalissa oleskeltiin muutama tunti ja saatiin vähän välipalaa. Alkuillasta päästiin siirtymään perhehuoneeseen, pyörätuolilla kun huimasi niin paljon, ja mies kävi hakemassa ruokalasta iltapalaa. Perhehuoneessa oltiin perjantaihin asti, jolloin päästiin lääkärintarkistuksen kautta kotiin. Perhehuoneessa tykkäsin siitä, että kaikki oli niin kätevästi järjestetty: omat vaatteet, siteet, vaipat, petivaatteet ja ruuat tarjottiin sairaalan puolesta ja kaikkea sai käydä hakemassa itse tarpeen mukaan niin, ettei aina tarvinnut pyytää, ja apua sai aina tarvittaessa. Toisaalta otti vähän päähän elää sairaalan rytmin mukaan (aamupalaa sai vain 8-9 ja iltapalakin oli jo klo 19 - jos enää muistan oikein) ja hoitajilla oli ikävä tapa pyörähtää huoneeseen pyytämättä ja kysymättä aina, kun oli juuri menossa syömään/suihkuun/nukkumaan/tmv. Sairaalassa oli myös jotenkin outo olo, mitä on tässä vaikea avata enempää - kuin eläisi jotain toista, omasta elämästä irrallista simulaatiota - joka onneksi helpotti, kun pääsimme kotiin.

Kotona ensimmäiset päivät olivat ihania: poika lähinnä nukkui ja hereillä ollessaan tapitteli tyytyväisenä kodin seiniä ja välillä vanhempiakin. Söimme hyvällä omallatunnolla lähinnä eineksiä ja vain pesäilimme. Uunituoreet isovanhemmat ja tädit kävivät viikonloppuna, mutta muuten emme hetkeen kutsuneet edes vieraita. Jo sairaalassa imetys ja vaipanvaihto olivat tulleet tutuiksi ja lähteneet sujumaan (imetys maidontulon kannalta vähän liiankin hyvin), joten vaikka kaikki oli uutta ja kaiken suhteen oli edelleen opeteltavaa, ei mikään tuntunut liian vaikealta. Tähän varmasti auttoi se, että meitä oli kaksi paikalla ihmettelemässä, joten itse ainakin kyseenalaistan ne kommentit, ettei miestä tarvisi ensiviikkoihin ja -kuukausiin mihinkään. Yötkin poju nukkui alusta asti vain muutamalla herätyksellä ja usein hänet sai siirrettyä illalla omaan sänkyyn. Pojan ollessa viikon ikäinen minulla diagnosoitiin kohtutulehdus, mutta oireet helpottivat antibiooteilla onneksi jo parissa päivässä. Äitiys oli jo sairaalassa tuntunut luontevalta ja poika omalta, ja kotona uusi tulokas solahti "arkeen" (tai siis lomaan) kuin olisi aina ollut osa sitä.

Parin viikon iän lähestyessä itkuisuus alkoi pikkuhiljaa lisääntyä. Noin joka toinen päivä kului enemmän tai vähemmän kitistessä ja joka toinen nukkuessa. Onneksi mies oli vielä vapaalla, joten pystyimme jakamaan hoitovastuuta, ja itkukin yleensä rauhoittui kantorepussa tai laulamalla. Viikon päästä kohtutulehdusdiagnoosista kävin edelleen haisevan vuodon takia uudestaan lääkärissä ja sain tällä kertaa diagnoosisi episiotomian tulehduksen. Seuraavalla viikolla itkuisuus vaan jatkoi lisääntymistään, ja minulle nousi jälleen kuume - tällä kertaa oli kyseessä rintatulehdus. Samaan aikaan muuttopakkauksen loppurutistus alkoi painaa päälle, ja kun muutenkin hermot olivat kireällä jatkuvan sairastelun ja vauvan itkuisuuden takia, oli olo välillä todella kurja. Tutti, jota pitkään vastustin, otettiin aika nopeasti tiuhaan käyttöön. Silti ei, ainakaan näin jälkikäteen muistellen, kertaakaan käynyt mielessä, että miksi tähän koko hommaan ryhtyi tai olisi tullut katumapäälle. Tässä miehen tsemppaus ja läsnäolo auttoivat paljon, vaikka välillä tuntui, että hoitovastuu alkoi miehen vapaan loppua kohden kaatua lähinnä minulle.

Neljäs viikko olikin sitten suoraan sanottuna aika perseestä. Olimme juuri muuttaneet, mies oli palannut töihin ja minä olin jäänyt kaksin vauvan kanssa kotiin. Puhumattakaan siitä, että vauva tuntui vain huutavan koko päivän joka päivä - siis ihan kirjaimellisesti koko päivän aamun heräämisestä illan nukahtamiseen ilman päiväunia. Onneksi yöt saimme edelleen nukuttua, vaikkakin nyt joka ilta perhepedissä, kun poika ei nukahtanut tai pysynyt unessa kuin vieressä. Välillä tuli miettineeksi, miksi ihmeessä tähän ryhtyi - ei kaduttanut, mutta mietti, oliko päätöksessä sittenkään mitään järkeä. Aloin ymmärtää, miksi äidit valittavat, etteivät ehdi syödä. Päivät kuluivat ympäri taloa kävellen ja laulaen. Illat miehellä oli usein menoa, joten illat kulkivat samaa rataa. Ja ne lyhyet hetket, joita joskus sai varastettua, kuluivat muuttulaatikoita purkaessa - jos nopean syömisen jälkeen enää ehti. Vertaisäidit FB-ryhmässä kehottivat keskittymään omaan jaksamiseen eikä kotitöihin, mikä oli ihana ohje, mutta minkäs teet, kun puhtaita astioita tai vaatteita ei enää ole ja muuttolaatikotkin pitäisi palauttaa viikon päästä. Kun mieskin oli paljon omissa menoissaan, tuntui vauvan kanssa jäävän välillä todella yksin.

Huomaan, että tähän kuukauteen on mahtunut niin paljon asiaa, että paljon on jo ehtinyt unohtumaankin. Kun perheeseen tulee uusi jäsen, joka laittaa arjen uusiksi ja joka joka hetki kehittyy ja kasvaa, ja kun samaan aikaan vielä omassakin kehossa ja mielessä tapahtuu paljon muutoksia, tuntuu muutamakin viikko ihan valtavan pitkältä ajalta. Ja toisaalta samaan aikaan ihmettelee, mihin se aika on oikein mennyt. Kaikkien muutosten päälle kun lisää vielä väsymyksen ja toisaalta arjen toisteisuuden (päivät erottaa toisistaan lähinnä se, koska tiskasi ja koska pyykkäsi ja koska ei ehtinyt kumpaakaan), tuppaavat asiat unohtumaan. Pitäisi kirjoittaa useammin, sillä nämä ovat ihan valtavan ainutlaatuisia viikkoja, joita ei enää saa takaisin.

Kaiken kaikkiaan voin kuukauden kokemuksen tuomalla syvällä rintaäänellä sanoa, että kaikki, mitä vauva-arjesta on kirjoitettu, on totta. Toisaalta vauva-arki on rankkaa. Kun yö on jäänyt lyhyeksi, ja vauva vain huutaa kolmatta päivää putkeen, ei paljoa naurata. Kun siihen lisätään mahdolliset hormonimyrskyt ja tulehdukset ja kivut ja säryt ja fakta, että muutakin arkea pitäisi pyörittää siinä sivussa, tekisi välillä mieli lähettää toinen junalla Timbuktuun ja mielellään mahdollisimmat pitkäksi aikaa - mikä siis olisi tällä hetkellä noin pari tuntia, mikä ei yhtään helpota ahdistusta siitä, että oma aika on kutistunut lähelle nollaa. Ennen syntymää päivittelimme miehen kanssa, miten vanhemmat valittavat oman ajan puutteesta, kun perheen kanssa oleminenhan on sitä omaa aikaa, mutta ei se (ainakaan? edes?) näin pienen kanssa sitä todellakaan ole. Yhteistä aikaa miehenkään kanssa ei ole viime aikoina juuri ehtinyt olla, mikä on heijastunut myös kommunikaatioon (ainakin omalta puoleltani, heh...). Toisaalta vauva-arki on ihanaa. On ollut hetkiä, kun olemme vauvan kanssa vain tuijotelleet toisiamme, ja vauva on tuntunut ihan maailman parhaalta tyypiltä. Nyt kevätilmojen saapuessa olemme tehneet pitkiä vaunulenkkejä auringosta nauttien ja paistatelleet päivää parvekkeella lehteä lukien. Olemme makoilleet miehen kanssa sängyllä ja ihastelleet välissä tuhisevaa yhteistä lasta. Nytkin on harvinainen hetki, kun vauva nukkuu rauhassa päiväunia vieressä, ja itse olen saanut jo jopa tunnin aikaa tehdä mitä vain (- tosin melkein viikon takaiset tiskit odottaisivat pesijää, mutta ei huvita...). Pähkinänkuoressa: vauva-arki on kuin vuoristorataa - se ei mahdu pähkinänkuoreen.

 

Vauva on 58 cm pitkä ja painaa 5010 g. Hän käyttää vaatekokoa 50 ja vaippakokoa 2.

Vauva osaa jo:

  • kohdistaa katseen
  • kannatella päätään
  • huitoa, ainakin hiukan, hallitummin

Kuukauden vinkit:

  • tee mahdollisimman paljon valmiiksi ennen synnytystä
  • pyydä jo ajoissa miestä ottamaan isyyslomaa tai kaveria avuksi vähintään ensimmäisen viikon ajaksi
  • älä kerää liikaa tekemistä ensimmäisiin päiviin ja viikkoihin
  • muista nauttia niistä ensimmäisistä, usein helpommista, viikoista
  • mene lääkäriin ajoissa ja kysy tarvittaessa
  • alakerta kiittää tyynyistä, jääsiteistä ja uimarenkaista
  • varaa pukluliinoja joka paikkaan
  • maidonkerääjät ovat ainakin suihkutissin paras ystävä
  • tuttinauhassa on oikeasti pointti
  • jos joku auttaa jaksamaan, tee niin (esimerkiksi: käytä tuttia, vaikka periaatteessa vastustaisit sitä; tai: lähde ulos, vaikka et jaksaisi)
  • pidä päiväkirjaa/ ota paljon valokuvia, vaikka välillä tuntuisi, ettei jaksa - ja muuten mene helpoimman kautta

Lisäksi:

  • älä tee suunnitelmia
  • nauti kun voit
  • älä pingota
  • nuku
  • yritä noudattaa näitä

 

 

 

 

Ladataan...
Kahdesta kolme

Viikot 29-32

Viikko 29 alkoi 3D-ultralla. Itse en kokenut tätä niin kovin tärkeänä, mutta ymmärrän kyllä, että vauvan näkeminen konkretisoi sitä miehelle ihan eri tavalla. Pikkuinen oli kuitenkin niin myttyrällä, ettei hyvää kuvaa saatu - kätilökin sanoi, että kuva muistuttaa lähinnä makaronilaatikkoa. Saimme uuden ajan veloituksetta seuraavalle viikolle, mutta hyvä kuva jäi silloinkin saamatta. Tärkein tieto kuitenkin oli varmistus neuvolaterveydenhoitajan arviolle, että vauva kasvaisi keskikäyrällä. Omassa suvussa kun on ollut alimman käyrän lapsia ja miehen suvussa ylimmän, niin tähän mennessä olimme huolehtineet kaikesta pienipainoisesta suurikokoiseen lapseen. Perhevalmennuksetkin ajoittuivat näille viikoille. Niissä ei kyllä tullut juuri mitään uutta eikä kehenkään ehtinyt tutustua, joten niiden suhteen pettymys oli suuri. Näiden viikkojen alussa tein vielä opintoja, mutta alkoi se olla aika raskasta etenkin kun työharjottelussa tuli oltua pitkiä päiviä. Näin jälkikäteen ajatellen fyysinen jaksaminen oli tuossa vaiheessa vielä ihan hyvä (1,5 kilometriä kävellen töihin onnistui hyvin, samoin salilla käynti samanakin päivänä), mutta joinain päivinä väsymys oli samaa luokkaa alkuraskauden kanssa ja myös aamupahoinvointi teki paluun noin viikon ajaksi.

Viikot 33-37

Nämä viikot ajoittuivat joululomalle ja viimeisiin opintoihin. Lomalla näiden viikkojen alussa väsymys oli edelleen ja nyt useimpina päivinä todella pahaa - yössä saattoi nukkua 14 tuntia ja päivällä parin tunnin päiväunet päälle. Jatkuva heräily ei varsinaisesti auttanut asiaa. Myös muu fyysinen jaksaminen heikkeni nopeasti ja puolen tunnin kävelylenkit alkoivat olla jaksamisen ylärajoilla - osin usein pahoiksi yltyvien liitoskipujen takia. Onneksi oli loma ja sai nukkua (ja mieskin ehti passaamaan)! Loman jälkeen oli ilmeisesti saanut kerättyä energiaa varastoon, sillä yksin lomailu alkoi nopeasti pänniä ja asuntoa tuli siivottua aika ahkeraan. Samalla ehti käydä ostamassa viimeisetkin tarvikkeet ja kokoilla pinnasängyn ja lipaston. Viimeistä opintoihin kuuluvaa esseetä pääsin tekemään tammikuun puolivälissä ja sainkin sen innostuksissani ja energioissani puurrettua valmiiksi aikataulussa tammikuun loppuun mennessä. Vaikka vielä loppuraskauteen osuikin tällainen energiapiikki, en silti ymmärrä, miten jotkut jaksavat "ihan oikeissa töissä" äitiyslomaan asti - oma äitiyslomani alkoi siis virallisesti tammikuun viimeisellä viikolla. Samalla alkoi hahmottua, että aika loppumetreillähän tässä ollaan.

Viikot 38-42

Viimeiset viikot, ja päivät, kuluivat usein saman kaavan mukaan: Mies heräsi aamulla etäilemään, söimme yhdessä aamupalaa kymmenen-yhdentoista maissa, minkä jälkeen mies lähti töihin ja itse päivästä ja jaksamisesta riippuen tein kotitöitä tai lepäilin. Illalla söimme ja katsoimme yhdessä sarjoja, kun usein ei muutakaan jaksanut - mies teki helmikuun töissä pitkää päivää voidakseen jäädä vauvan synnyttyä vapaalle ja itse olin usein muuten vain väsynyt. Töiden ja menojen jakaminen joka toiselle päivälle osoittautui toisaalta jaksamisen toisaalta tekemättömyydestä huonon omantunnon potemisen kannalta hyväksi ratkaisuksi. Vaikka elämä rajoittuikin paljolti neljän seinän sisälle, ei se juuri haitannut: olen aina ollut kotihiiri ja raskauden edetessä tuntui yhä luontevammalta viettää enemmän aikaa kotona. Lepäilyyn myös tottui ylimenokauden jälkeen yllättävänkin nopeasti. Pyrin kuitenkin loppuun asti tekemään edes vähän jotain liikunnallista 2-3 kertaa viikossa ja usein se onnistuikin. Viikolla 39 selkä kipeytyi yhtenä iltana todella pahoin ja yhdessä vaiheessa tuntui kuin jokin olisi luisunut alaspäin. Seuraavana päivänä neuvolassa vauvan todettiinkin laskeutuneet ja seuraavina päivinä myös muualla "alhaalla" tuntui silloin tällöin omituisia kolotuksia ja kipuiluja. Nämä kivut tulivat ja menivät raskauden loppuun asti, ja vaikka silloin luulin niiden enteilevän jotain, meni silti vielä kolme viikkoa ennen kuin vauva lopulta syntyi. Raskausviikko 41 kului sängyn pohjalla flunssan/influenssan kourissa, joten myös vauva oli syntymiskiellossa. Olo alkoi olla jo vähän kärsimätön, kun ei edes seuraavalle pivälle uskaltanut suunnitella mitään lasketun ajan jälkeen. 40+6 -iltana selkä kipeytyi pahasti seksin jälkeen, mutta ei johtanut mihinkään. Seuraavana päivänä neuvolassa keskusteltiin mahdollisesta käynnistyksestä. Samana iltana, jälleen DIY-käynnistyskikkojen jälkeen, selkä kipeytyi pahasti uudestaan ja parin tunnin kuluttua alkoivat myös kivuliaat supistukset. Pojuli syntyi seuraavana iltapäivänä <3

Ladataan...

Pages