Ladataan...
Kahdesta kolme?

Vauvakuume on hämmentävä asia. Kun se syttyy, se tuntuu jyräävän alleen kaiken muun. Mitään muuta ei pysty enää ajattelemaan eikä millään muulla tunnu enää olevan mitään väliä. Kun se sitten jossain välissä hellittää, huomaa, ettei yhtään järkevää syytä lasten hankkimiselle enää olekaan eivätkä pikkuvauvatkaan tunnu enää yhtä söpöiltä. Kuka hullu nyt haluaisi monta vuotta nukkua yönsä huonosti ja käyttää hereilläoloaikansa vaippojen vaihtamiseen ja sohvan nurkassa tissi toisen suussa kököttämiseen. Sen jälkeen koittaakin sitten uhmaikä ja kyselykausi, minkä jälkeen on hyvällä tuurilla muutama "rauhallisempi" vuosi, minkä jälkeen puolestaan koittaakin sitten teini-ikä, hurraa!

Mutta kuitenkin. Ovathan ne vauvat aika ihania? Ja vähän vanhemmatkin lapset? Voi seurata, miten toinen oppii puhumaan ja kävelemään. Miten se kamalalla vauhdilla kasvaa pienestä ja punaisesta (mutta niin suloisesta!) pikku rääpäleestä ihan ihmisen näköiseksi. Ihmetellä yhdessä auringonlaskuja ja nuijapäitä ja pysähtyä katselemaan pilviä ja muurahaisia. Lukea iltasatu ja peitellä nukkumaan. Tarkastella oikeaa ja väärää lapsen hurmaavan aukottoman logiikan läpi. Huomata, ettei ehkä olekaan ihan niin fiksu kuin luuli. Ja ettei sillä ehkä olekaan niin väliä.

Kauheaa, kuinka elämän suurimman päätöksen seurauksista ei voi saada mitään osviittaa ennen sen tekemistä. Mitä, jos se onkin vakavasti sairas? Mitä, jos se myöhemmin ajautuu huonoille teille? Mitä, jos sitä koulukiusataan? Mitä, jos emme miehen kanssa jaksakaan ja jään yksin? Haluanko siinä tapauksessa lapsen? Saako näitä asioita miettiä päätöstä tehtäessä? Kuka koskaan haluaisi lapsen, jos tietäisi, että lapsi on vaikea tai sairas ja että vanhemmat sen seurauksena väsyisivät ja eroaisivat? Mikä sellaisen todenäköisyys edes on - ainakaan kun vauvavuodesta on selvitty? (Varmaan yhtä suuri kuin saada keskeytynyt keskenmeno kaksikymppisenä, jos musta huumori sallitaan.)

Kadehdin niitä, jotka pystyvät tekemään valintoja vain siksi, että haluavat sitä. Itse käyn läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, jolloin olla tekemättä mitään muodostuu yleensä houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö siis vaan heittäytyä? Ehkä se, että siskoni oli erityislapsi, on muokannut käsityksiäni normaalista liian pessimistiseen suuntaan. Toisaalta sisaruksistani ja serkuistani puolella on vakavia mielenterveysongelmia ja osalla muistakin (siitä johtuvaa?) psyykkistä oireilua. Jaksaisinko elämää itsetuhoisen lapsen kanssa?

Toisaalta on lahja kaiken sen ahdistuksen jälkeen saada miettiä päätöstä uudestaan. Toisaalta on hirveän epäreilua, että tuleisuudensuunnitelmiltamme vedettiin matto alta ja jätettiin pohtimaan näitä asioita uudestaan tilanteessa, jossa alkuraskauteen kuuluva epävarmuus ja ahdistuneisuus ei ollut vielä hälvennyt. Eihän siinä myllerryksessä kukaan lasta halua! Ajatusten tunneittainen ja päivittäinen vuoristorata on viimein vaihtumassa enemmänkin viikoittaiseksi vaihteluksi, joka on tällä hetkellä kallistumassa lapsen hankkimisen (yrittämisen? haluan vielä ajatella, että se sittenkin olisi niin helppoa) puolelle. Uskaltaisinko sittenkin?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Pari viikkoa sitten huonon olon puuskassa kirjoitettu, luonnoksiin jäänyt teksti:

 

On hyviä päiviä, on huonoja päiviä. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Minulle mielialojen vaihtelu ei ole mitenkään epätyypillistä.

Keskenmenon jälkeen, vielä nytkin, kun sitä ei enää aktiivisesti jatkuvasti ajattele, on mieli kuitenkin ollut useammin alakuloinen ja olo tyhjä. Jatkuva alakuloisuus etenkin iltaisin puolestaan johtaa siihen, etten koe ole olevani työpäivän jälkeen väsyneelle miehelleni tarpeeksi hyvää seuraa, mikä taas johtaa kokonaisvaltaiseen riittämättömyyden ja huonommuuden tunteeseen. Ja voilà, kierre on valmis.

Pahassa olossani rypiessäni mietin, miksen voisi olla joku muu. Joku muu, jolle päätökset ja muutos olisivat helpompia. Joku, joka voisi luottaa siihen, että lähipiiri hyväksyy omat päätökset ja joka ei jatkuvasti jännittäisi muiden reaktioita. Ja silloin tajusin sen. Jos olisin vanhempi ja lasten saaminen olisi lähipiirissäni jo yleisempää, tuskin enää epäröisin. Jos vanhempani, jotka ovat minulle todella läheisiä ja tärkeitä, eivät kohtelisi minua vielä kuin lapsena, olisin jo paljon valmiimpi. Jos saisimme elää omassa kuplassamme kenenkään kyseenalaistamatta valintojamme, päätös olisi jo tehty. Miksi annan muiden sanella, kuka minun kuuluu olla? (Ja vaikka tämän tajuaa, miksi siitä on niin vaikea pyristellä irti?)

Pelkoa. Pelkoa siitä, ettei päätöksiäni hyväksytä. Ettei minua hyväksytä. Että jään yksin. Että teen väärän päätöksen. Sittenkin, vaikka teen vain niin, kuin minusta tuntuu oikealta. Voiko se silti olla väärin?

Olen kyllästynyt pelkäämään. Olen kyllästynyt miettimään, mitä muut ajattelevat. Helvetin kyllästynyt aina vain miellyttämään. Mutta miten päästää siitä irti?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Tänään tulee kuluneeksi viisi viikkoa siitä, kun saimme tietää keskenmenosta, neljä viikkoa tyhjennyksestä ja viikko negatiivisesta raskaustestistä. Tänään alkoivat kuukautiset.

Tähän viiteen viikkoon mahtuu paljon surua, iloa, ahdistusta, epävarmuutta ja rakkautta. Pohdintoja ja oivalluksia. Hidasta toipumista.

Kirjoitimme miehen kanssa viime viikonloppuna pitkästä aikaa yhteistä päiväkirjaamme, mikä oli kaiken keskellä jäänyt. Oli hyvä kerrata yhdessä tapahtumat päivä päivältä siitä asti, kun neuvolaterveydenhoitaja varhaisultraa edeltäneenä päivänä soitti, että verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa, siihen, että raskaustesti näytti jälleen negatiivista. Luulin, että vaikka olinkin keskenmenosta todella surullinen, olisin kuitenkin ollut suhteellisen sinut tapahtuneen kanssa. Vasta muistelu viikkojen päähän toi perspektiiviä siihen, kuinka mustia nuo ensimmäiset päivät ja viikot olivat olleet. Maanantain 6.3. kohdalla lukeekin: "Elämä alkaa voittaa". Vaikka onhan senkin jälkeen työstämistä vielä ollut. Ja on edelleen.

Mieli toimii hassusti. Syvimmän surun jälkeen tuntuvat kolme edeltävää kuukautta olleen kuin unta; "enhän minä ole ollut raskaana". Sinänsä klassinen kieltämisreaktio psyykkisesti vaikean kokemuksen jälkeen, mutten tietoisesti ollut pysähtynyt analysoimaan tuota tunnetta enkä olisi uskonut reagoivani niin voimakkaasti. Viime aikoina myös sanan keskenmeno sanomisesta on tullut molemmille vaikeaa (molemmat tietävät, mihin "... ... no, se" viittaa), vaikka muuten sen ajatteleminen ei tunnu ainakaan itsestä oudolta. Ainakin kun välttää ajattelemasta liikaa. Lisäksi uuden raskauden ajatteleminen on tähän asti aiheuttanut lähinnä lievän paniikkireaktion.

Toisaalta viime viikkoihin on sisältynyt aivan valtavasti oivalluksia omasta itsestä sekä loistavia syvää luotaavia keskusteluja miehen kanssa. Olen oivaltanut, että raskaus oli minulle psyykkisesti vielä paljon merkityksellisempi ja monisyisempi asia kuin olin itselleni myöntänytkään. Olen myös viimen tunnustanut sen, mitä mieheni on yrittänyt kertoa jo pitkään, että ehkä olen ihminen, joka ahdistuu kaikenlaisista elämänmuutoksista riippumatta siitä, veivätkö ne sitten myönteiseen tai kielteiseen suuntaan (esimerkiksi niin opiskelujen vielä vuoden jatkumisesta kuin opiskelujen enää vuoden jatkumisestakin...). Mitä lopulta oikeasti haluan perheellistymisen suhteen, on vielä työn alla, mutta olen yhä optimistisempi sen suhteen, että vielä joku päivä, ehkä piankin, olen valmis yrittämään uudestaan ilman, että se alkaisi liikaa ahdistamaan.

Myös mies on joutunut jumppaamaan omia ajatuksiaan. Eräänä arki-iltana, kun olin jälleen puhunut omista epävarmuuksistani uuteen yritykseen liittyen, avautui myös mies siitä, kuinka epävarmuuteni asiasta, jota hän niin kovasti jollain aikataululla haluaa, stressaa myös häntä. Vaikka ymmärrän täysin, että ailahteleminen elämän isojen linjojen aikataulujen kanssa ahdistaa, syyllistyin hieman hänen kommentistaan, emmekä sinä iltana enää jatkaneet aiheesta. Seuraavana päivänä mieheni, rakas rakas mieheni, kertoi miettineensä asiaa yöllä, kun ei saanut unta, ja tulleensa siihen tulokseen, että tärkeintä hänelle on, että me olemme yhdessä -ei se, koska, jos koskaan, päätämme lapsia yrittää. (Voi rakas <3!) Sen jälkeen asian ajatteleminen on tuntunut helpommalta.

Edelleenkään en tiedä, oliko keskenmeno tässä välissä lopulta hyvä vai huono asia. Joka tapauksessa se on lähentänyt meitä parina aivan valtavasti. Mieheni se on laittanut tarkastelemaan asioiden tärkeysjärjestystä ja minulle, vaikka onkin tehnyt monesta asiasta epävarmemmaksi, se on kirkastanut ainakin yhden asian. Tämän miehen kanssa minä haluan pysyä.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Otsikko kertoo kaiken. 

Kävimme yksityisessä varhaisraskauden ultraäänessä helmikuun lopussa. Viikkoja olisi tuolloin pitänyt olla vähintään yhdeksän, mutta alkion todettiin vastaavan vain viikkoja kuusi eikä sydänääniä löydetty. Viikonloppuna kävimme hakemassa lähetteen erikoissairaanhoitoon lääkkeellistä tyhjennystä varten. Tyhjennyksen jälkeen verta olisi pitänyt vuotaa runsaasti usean päivän ajan, mutta itselläni kesti runsasta vuotoa vain muutaman tunnin eikä seuraavina päivinä vuotoa tullut ollenkaan. Meitä oli ohjeistettu ottamaan tällöin yhteyttä päivystykseen, josta lääkkeet olimme hakeneet, mutta joka päivä terveydenhoitaja puhelimen toisessa päässä käski odottamaan ja soittamaan seuraavana päivänä uudelleen. Lopulta haimme lähetteen yksityiseltä ja viikon päästä pääsimmekin jälkitarkastukseen. Lähettävä yksityisen puolen erikoislääkäri oli suositellut uutta lääkkeellistä tyhjennystä tai kaavintaa ja samaan päätyi erikoistuva lääkäri, jonka luona kävimme, mutta hänen konsultoimansa erikoislääkäri ei nähnyt tätä tarpeelliseksi, joten edelleen odottelemme, mitä tuleman pitää. Aikaa keskenmenon toteamisesta on kulunut nyt kolme viikkoa.

Vaikka olin todella epävarma ja ahdistunut raskaudesta, oli keskenmeno silti vaikeimpia asioita pitkään aikaan. Raskausoireet jatkuivat koko ajan eikä mikään viitannut siihen, että raskaus olisi mennyt kesken. Olen nuori ja terve enkä käytä päihteitä -eihän näin voi käydä. Se pieni helpotuksen tunne, jota aluksi tunsin, väistyi nopeasti surun ja tyhjyyden tunteen tieltä. Sitä paitsi eikö keskenmenoon kuuluisi kuulua kova kipu ja verenvuoto -ei niin, että pieni on kuolleena kohdussa viikkoja ennen kuin se ultrassa todetaan kuolleeksi eikä sen jälkeenkään suostu edes lääkkeillä tulemaan ulos? (On muuten ironista, että keskenmenon lääkkeelliseen tyhjennykseen käytettävät lääkkeet ovat samoja kuin abortissa, jota raskauden aikana muutamaan kertaan mietin, mutta joka jo silloin tuntui ajatuksena pahalta.) Oli raskasta ajatella, että melkein koko sen ajan, kun olimme raskaudesta tienneet, oli pieni ollut jo kuollut. 

Raskaus ja keskenmeno ovat lähentäneet meitä valtavasti pariskuntana. Ja toisaalta olisi ehkä ollut liian varhainen aika lapselle. Ehkä. Tunteet ovat nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ristiriitaiset: järjellä ajateltuna parempi aika lapselle on myöhemmin, mutta kuitenkin elämä ja tulevaisuus tuntuu nyt paljon tyhjemmältä kuin raskaana ollessa. Aikaa tarvitaan nyt henkiseen ja fyysiseen toipumiseen, mutta olisiko sen jälkeen aika uudelle yritykselle? Blogi tulee siis muuttumaan. Nimi tulee tietenkin päivittää ja samalla muuttuu ulkoasu. Jatkossa postauksia tulee ehkä harvempaan tahtiin ja aiheet pyörivät lapsen saamisen jännittämisen sijaan yleisesti perheellistymisessä. Blogi ei kuitenkaan lopu, vaan toimii edelleen ajatusten jäsentelemisen paikkana.

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Tällä viikolla on ollut vaikea kirjoittaa. Ensin, koska oli niin paha olla. Sitten, koska on niin hyvä olla.

Ehkäisyn poisjättämisestä asti olin kipuillut sen kanssa, oliko päätös oikea. Kavereille ja vanhemmille en ollut uskaltanut puhua mitään, koska en olisi jaksanut iloita asiasta enkä etenkään puolustaa päätöstämme. Miten olisin pystynyt, kun itsekään en muistanut enää yhtäkään syytä ryhtyä koko hommaan? Miehellekään en pystynyt puhumaan niin avoimesti kuin olisin halunnut, kun hän itse oli niin iloinen ja onnellinen raskaudesta. Epävarmuus on välillä ollut pahempaa, välillä melkein unohtunut, mutta mielen sopukoissa paisunut pikkuhiljaa yhä ahdistavammaksi möröksi.

Viime viikonloppuna vierailin vanhempieni luona. Puhuin suunnitelmistamme mennä kesällä naimisiin ja kautta rantain vihjailin myös siitä, ettei lasten hankintakaan niin kaukainen asia kenties ole. Äitini reaktiot olivat tyyppiä "Oletko nyt ihan varma?" ja "Me emme todellakaan hoputa teitä yhtään mihinkään" -mikä siis meidän perhekulttuurissamme tarkoittaa jotakuinkin: "Tämä ei kuulosta minusta ollenkaan hyvältä idealta, etkö miettisi vielä?" No, tuolla se pieni kasvaa kovaa vauhtia, joten enempi miettiminen on kai jo myöhäistä.

Sinä yönä itkin ja luin abortin tehneiden naisten kokemuksista. Tajusin, että katuisin keskeyttämistä loppuikäni enkä koskaan pystyisi tekemään sitä, mutta samalla tunsin ajautuneeni umpikujaan. Jos keskeyttäisin, katuisin sitä aina, mutta jos pitäisin lapsen, katuisin luultavasti sitäkin koko elämäni. Tunsin, että oli vain todella, todella huonoja vaihtoehtoja ja että elämäni olisi pilalla joka tapauksessa.

Miehelleni kerroin näistä ajatuksista vain ylimalkaisesti. Yöllä itkin pitkään mieheni valvoessa vierellä enkä vieläkään pystynyt sanomaan mitään. Tunsin aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, että tapahtuma, jonka olisi pitänyt olla elämäni onnellisimpia, aiheutti vain kamalaa ahdistusta. Syyllisyyttä siitä, että meille annettiin lapsi, jota niin monet turhaan toivovat, ja etten nyt edes halunnut sitä. Syyllisyyttä siitä, että olin pettänyt mieheni tyhjillä lupauksilla ja valheellisilla yhteisillä haaveiluilla, joiden silloin kuvittelin olevan totta. Olisihan minun pitänyt olla viisaampi ja tietää, että olisin vain halunnut haluta lasta -ja etten todellisuudessa ollut valmis.

Paha olo kulminoitui maanantaina neuvolakäynnin jälkeen. Terveydenhoitaja oli ihana, mutta ärsyttävän puhelias ja kaikkitietävä. Kun hän kysyi fiiliksistämme, kertoi mieheni meidän molempien olevan onnellisia. Eihän hän voinut tietää. Loppupuolella sain sanottua, että on ahdistanut aika paljon, mihin sain vastauksen: "Älä huoli, se on ihan normaalia ja menee kyllä ohi". Aha, okei, kiitos vain, tämäpä auttoi. Koko tämän ajan tammikuun alusta asti olin kokenut jääväni yksin ahdistukseni kanssa ja plussan jälkeen tuntenut aivan valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ollut niin onnellinen kuin olisi pitänyt. Mies tsemppasi parhaansa mukaan, mutta häpeä ja syyllisyys estivät kertomasta, kuinka hukassa todella olin. Viimeiset viikot olin laittanut toivoni neuvolaan, että siellä huoleni kuultaisiin ja otettaisiin vakavasti.

Kotiin tultua purskahdin itkuun. Mies piti sylissä ja antoi itkeä, eteisessä, ulkovaatteet vielä päällä. Joissain kohti otimme päällysvaatteet pois, mutten tiennyt, miten päin olla, ja lopulta päädyimme istumaan olohuoneen lattialle. Itkin vain, kun mies piti sylissä, silitteli ja helli. En edelleenkään pystynyt puhumaan, mutta olin kotimatkalla valittanut miehelle siitä, etten saanut neuvolassa kerrottua omista tunteistani ja ahdistuneisuudestani, joten hän tiesi suunnilleen, mistä oli kyse, ja alkoi kertoilla omista epävarmuuksistaan. Se auttoi, ja lopulta sain kerrottua kaikesta, mitä mielessäni oli liikkunut kuluneiden viikkojen aikana: epävarmuudesta, ahdistuksesta, toivottomuudesta, keskytyspohdinnoista ja lopulta myös toiveesta, että raskaus menisi kesken. Hän kuunteli ja ymmärsi, ei tuominnut, ja sanoi, että tukee, jos haluaisinkin vielä keskeyttää. Vasta myöhemmin tajusin, mitä kaiken tämän sanominen merkitsi miehelle, jolle tämä lapsi on jo rakas ja joka eräs ilta herkistyi ajatellessaan arkea pienen kanssa.

Puhukaa, se auttaa. Ainakin meillä se auttoi, ja makaaminen toisen vieressä keskellä olohuoneen hetkeen imuroimatonta lattiaa sen jälkeen, kun kaikki ahdistus oli itketty pois ja kaikki sisään  padottu puhuttu ulos, oli elämäni lähentävimpiä kokemuksia. Toki molemmilla on vielä epävarmuutensa ja tällä viikolla olemmekin puhuneet niistä enemmän kuin aikoihin, mutta niihin liittyvä ahdistus on nyt poissa. Päinvastoin olen tällä viikolla ollut onnellisempi kuin aikoihin -monena hetkenä ehkä onnellisempi kuin koskaan. Minulla on maailman rakkain mies ja pian myös lapsi, joka myös tulee olemaan maailman rakkain. Kaikki menee hyvin. Kaikki on hyvin, nyt uskon niin. Ehkä ahdistus vielä joskus palaa, mutta tiedän, että siitä pystytään taas puhumaan. Joten kiitos, rakas mieheni, että kuuntelit ja hyväksyit ja valoit toivoa. Että jaksat aina epävarmuuksiani. Ja ennen kaikkea, että olet. Tämä teksti on sinulle. Rakastan sinua.

 

 

Share

Pages