Ladataan...
Kahdesta kolme?

Keskenmeno pelottaa edellleen, joten tein hieman tutkimusta. Seuraa lista keskenmenon oireista (lähteet alla) sekä ajatuksia aiheen tiimoilta:

Verenvuoto. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Keskenmeno alkaa yleensä vähäisellä verenvuodolla, joka muuttuu runsaammaksi ja vuodon mukana saattaa tulla suuriakin hyytymiä. Kuitenkin niukka verenvuoto alkuraskaudesta on melko tavallinen oire eikä läheskään aina johda raskauden keskeytymiseen. Niukkaa veristä vuotoa esiintyy noin joka neljännellä raskaana olevalla. (1, 2, 3, 4)

Alavatsakivut. Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Kuukautiskipujen kaltaiset alavatsa- ja selkäkivut ovat yleisiä. Jos kivut ovat kovempia kuin tavalliset kuukautiskivut tai esiintyvät vain toispuoleisesti, voi kyse olla keskenmenosta. Kuitenkin alkuraskaudessa esiintyy monenlaisia kiputuntemuksia vatsan seudulla, ja kyseessä voi olla vain sidekudosten venyminen tai kohdun kasvaminen herkässä vatsaontelossa. Lisäksi selän lihakset joutuvat vatsan kasvaessa kovaan rasitukseen, mikä usein tuntuu selän kipuiluna. (1, 2, 3, 4, 5, +)

Lisääntynyt vaginan eritteiden määrä. Jos valkovuodossa on hyytymiä tai se haisee voimakkaalta, voi olla aihetta huoleen. Kuitenkin lisääntynyt valkovuoto on tavallista alkuraskauden aikana. (4, 5)

Raskausoireiden loppuminen. Kun raskaus menee kesken, raskausoireet yleensä loppuvat. Kuitenkin raskausoireet, kuten pahoinvointi, voivat loppua muutamien viikkojen jälkeen myös terveessä raskaudessa. Raskaushormonitasojen vaihtelua on normaalia, ja oireiden voimakkuuteen ja laatuun vaikuttaa lisäksi myös esimerkiksi nukkuminen, syöminen ja liikunta. (5, +)

Kysymyshän siis kuului: "Mistä tunnistaa keskenmenon?" Vastaus: "Ei välttämättä yhtään mistään".

Tuntuu, että olen tämän pelkoni kanssa kauhea pahanilmanlintu koko ajan puhuessani vain siitä, kuinka raskaus voi koska tahansa mennä kesken eikä sitä välttämättä tunnista mistään. Tuntuu ihan hirveän oudolta ja kaukaiselta, että viime raskaudessa ihan oikeasti pohdin keskeytystä ja synkimpinä hetkinä jopa toivoin keskenmenoa, kun nyt en pysty peloltani edes nukkumaan kunnolla. Vaikka raskaus toisaalta tuntuu ihan todella epätodelliselta, olisin toisaalta valmis tekemään melkein mitä vaan, ettei tuolle pienelle olennolle, jonka kuitenkin tiedän olevan olemassa, tapahtuisi mitään pahaa. Ja vaikka pelko äidiksi tulemisesta edelleen aina välillä nostaa päätään, on silti toiveikkuus paljon vahvempi tunne.

Tällä viikolla keskenmenon pelko on taas nostanut päätään. Raskausoireet loppuivat kuin seinään yhdeksännen viikon alussa ja tänään aamulla tuli niukkaa ruskeaa hyytymäistä vuotoa. Kumpikaan ei kovin vakavia merkkejä, mutta silti. Ehkä myös sillä, että juuri näillä viikoilla keskenmeno viimeksi todettiin, vaikuttaa ajatusten hakeutumiseen ikävämmille urille. Ihan alkuraskaudesta ajattelin vielä, että toisessa varhaisultrassa käyminen olisi turhaa hössötystä ettenkä halua olla sellainen  ylihuolehtivainen vanhempi, joka ravaa lääkärillä ihan joka asiasta, mutta nyt olen todella iloinen, että meillä on iltapäiväksi varattu toinen varhaisultra. Ensimmäiseen kunnalliseen ultraan on kuitenkin vielä kolme viikkoa, joten jos siksi ajaksi saa pelastettua unensa ja mielenrauhansa, ja samalla lomansa, on se ehkä pienen hössöttämisen arvoista.

Tosin täytyy ehkä vielä ottaa vähän takaisin siitä, että raskausoireet olisivat kokonaan loppuneet: Muutama päivä sitten itkin monta tuntia ensin sitä, että mitä jos papulla ei olekaan kaikki hyvin, sitten sitä, kuinka onnekas olenkaan, että minulla kuitenkin on maailman ihanin mies, ja viimeksi sitä, kuinka hirveän ihanaa kuitenkin olisi, jos meitä keväällä olisi kolme. Mistä tietysti päästiin taas siihen, että mitä jos kaikki ei olekaan pienellä hyvin. Että se siitä oireettomuudesta...

P.S. Varhaisultrassa kaikki hyvin! Tuli helpotusitku.

 

Lähteet:

1) http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138#s12 (Duodecim)

2) http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/naistentaudit/keskenmeno/Sivut/default.aspx (HUS)

3) http://www.pshp.fi/fi-FI/Palvelut/Naistentaudit/Keskenmeno (TAYS)

4) Meille tulee vauva. Opas vauvan odotukseen ja hoitoon. (THL)

5) http://www.terve.fi/raskaus-ja-odotus/6-merkkia-keskenmenosta

+ käyty kätilön/terveydenhoitajan kanssa suullisesti läpi varhaisultrassa/neuvolassa

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

"Muutamia" mammablogeja lukeneena tiedän, että tämän postauksen pitäisi mennä jotakuinkin näin:

"Kävimme viime viikolla miehen kanssa varhaisultrassa. Ensin kätilö kyseli kuulumiset ja oliko ollut kipuja tai vuotoja ja laski oletetut raskausviikot. Sitten päästiinkin ultrailemaan. Jännitti tosi paljon, mutta pian kuvasta löytyi pienen pieni ihmisen alku: meidän pikku papu. Sykekin löytyi vahvana ja pituutta pikkutyypillä oli jo reilut 11 millimetriä! Menkkojen mukaan raskausviikkoja olisi ollut 7+5, mutta kätilö totesi niitä olevan sittenkin 7+2, jolloin laskettu aika olisi 27.2. Oon niiin onnellinen! Meinasi siinä rauhassa köllöttelevää pikkuista ja vahvaa pikku sydäntä katsellessa tulla ihan tippa silmään. Tää raskaus tuntuu nyt niin paljon todellisemmalta. Meistä tulee perhe <3"

No, eihän se ihan niin mennyt. Tai meni - nimittäin tuohon onnellisuusosaan asti. En tuntenut itseäni onnelliseksi, en edes iloiseksi, vaan pikemminkin tuijottelin ruutua lähinnä hämmentyneenä. Mitä tuollaisen rakeisen möykyn tuijottelusta pitäisi saada irti? Kätilö selitti jotain lasketuista ajoista, synnytyksestä ja tulevasta vauvasta, mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi mihinkään. Siis okei, mun sisällä on möykky ja se ilmeisesti elää, mutta miten se liittyy vauvoihin mitenkään? Yritin ymmärtää, että möykyn liikkuva osa oli sen sydän ja että siitä möykystä pitäisi kasvaa meidän lapsi. Absurdi ajatus. Tätä sulatellessani kätilö ehti jo lopettaa ultrailun, onnitteli, jatkoi höpinäänsä vauvoista, kirjoitti jotain koneelle, otti maksun ja saattoi meidät ulos. Jäi vähän hölmö olo.

Samoissa fiiliksissä ollaan edelleen noin viikkoa myöhemmin. Asia ei ole konkretisoitunut yhtään, joskin nyt uskalsin jo parille kaverille mainita, että tällaista saattaisi olla vireillä. Ehkä edelleen pelkään keskenmenoa niin, etten osaa vielä ottaa asiaa todesta. Kätilön mukaan näillä viikoilla, jos kaikki on hyvin, on keskenmenon todennäköisyys enää vain 15 prosenttia. Vain!? Sehän käytännössä tarkoittaa, että vielä joka kuudes raskaus menee kesken. Olin luullut, että näillä viikoilla kaikki olisi ollut jo paljon varmempaa, että keskenmenoriski olisi ollut enää alle 10 prosenttia. Pikemminkin ultrakäynti siis vain puolintoistakertaisti pelkoni, kiitos vaan. Positiivista kuitenkin oli kuulla, ettei yksi keskeytynyt keskenmeno vielä nosta riskiä saada toinen. Riski siis sille, että tämäkin menisi tietämättämme kesken on siis minimaalisen pieni, mutta silti olemassa oleva.

Ajattelin, että ultran jälkeen olisin joko onneni kukkuloilla tai ahdistuisin raskauden tullessa yhä todellisemmaksi. Suunnittelin jo etukäteen, miten kirjoittaisin tänne blogiin sisälläni myllertävistä ristiriitaisista tunteista, onnen kyyneilestä ja jäytävästä ahdistuksesta. Mutta, ei mitään. Ei minkäänlaista tunnetta, hämmennystä vain. Mies oli alkuhämmennyksen jälkeen iloinen, innoissaan. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Jaksoi muistuttaa, että kaikki tunteet ovat ok, selvästi odotti jotain, mutta minä en pystynyt antamaan mitään. Makasi vieressä onnellinen hymy huulillaan, itse mietin seuraavan päivän ruokalistaa. Haluaisin pystyä jakamaan sen onnen ja ilon hänen kanssaan.

Miltä pitäisi tuntua? Onko ok, ettei tunnu miltään? Onko uusi elämä niin iso asia, että ajatukseen totuttelemiseen saa mennä viikkoja, kuukausia? Koska pitäisi alkaa tuntua joltain? Tarkoittaako se, etten itke nähdessäni ensikertaa tulevan pienen tai etten tunne edes lämpimiä läikähdyksiä, että en ole valmis äidiksi? Tai etten ole äitimateriaalia? Vai onko ihan ok antaa tunteiden tulla aikanaan - sellaisina kuin tulevat?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Alkuraskaus on ihan syvältä. Tiedän, että olemme onnekkaita, kun meillä raskautuminen onnistui helposti, ja mielummin kärsin näistä oireista kuin pissailen tikkuun harva se päivä aina uudelleen pettyen. Ajattelin ennen, että juuri näistä syistä raskausvaivoista ei tulisi valittaa, mutta

Se, että herää vähintään kolme kertaa yössä täysin pirteänä eikä saa unta ja päivästä taas yrittää jotenkin selvitä läpi  unenpuutteesta ja raskaushormeneista johtuvasta väsymykstä zombeillen, ei ole kivaa.

Se, että koko ajan etoo ja on paha olo eikä tee mieli syödä ja että syömättömyydestä seuraava nälkä vain pahentaa pahaa oloa, ei ole yhtään kivaa.

Se, että jatkuvasti tuntuu kuin maha halkeaisi turvotuksesta, ei sinälläänkään ole kivaa, mutta se, että se entisestään vaikeuttaa nukkumista ja pahaa oloa ja tekee yhtään minkäänlaisen ryhdistäytymisyrityksen täysin mahdottomaksi, ei todellakaan ole yhtään kivaa.

Se, että koko ajan väsyttää, oksettaa, nälättää ja ennen kaikkea vituttaa, on vaan niin syvältä -kauniisti sanottuna.

Kaikkea tätä jaksaisi sietää ehkä vähän paremmin, jos tietäisi, että siitä on jotain iloa. Mutta

mistään ei voi olla varma ennen kuin ensimmäinen kolmannes, toisin sanoen ensimmäiset 12 viikkoa on ohi. Sitä ennen voi vain uskoa ja toivoa, mutta fakta on, että vaikka olisi kaikki maailman oireet, ei ole mitään takeita siitä, että tyypillä olisi kaikki hyvin ja että se selviäisi ihmiseksi asti. Todennäköisyydet tietysti ovat, onneksi, sen puolella, että kaikki menee hyvin, mutta täysin varma ei voi koskaan olla. Edes sen 12 viikon jälkeen.

No, onneksi loppuviikosta on varhaisultra ja jos kaikki on hyvin, osaa näihin oireisiin ehkä suhtautua lempeämmin. Vielä en ole uskaltanut ajatella, että siellä oikeasti kasvaisi tyyppi, yllätyn varmaan enemmän jos siellä jotain on kuin jos ei ole, mutta toivotaan parasta.

Mitä oireisiin tulee, positiivista on, että aina voisi mennä huonomminkin (kopkopkop).

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Edellinen postaus oli taas niitä, jotka olivat jääneet luonnoksiin roikkumaan vähän turhan pitkäksi aikaa. Yritys aloitettiin siis virallisesti kesäkuun alussa, joskin sitä ennen oltiin oltu jo muutamana päivänä ilman pillereitä, kun ne "unohtuivat" kotiin mökkireissulle lähdettäessä. Oikeastaan on pieni ihme, että jo tästä kierrosta tärppäsi, sillä jonkun laskurin mukaan oviksen olisi pitänyt olla kuun taitteessa ja pillerit jätimme pois vasta toinen päivä. (Mainitun mökkireissun jälkeen söin siis vielä pari pilleriä -ehkä höpsöä, mutta jos on päätetty alkaa kesäkuussa, ei varaslähtöjä sallita.)

Jo oviksesta asti olin jostain syystä varma, että nyt on tärpännyt. En ole koskaan uskonut äidin vaistoon, mutta jotain sellaista tässä melkein tuntui olevan. Kyynikko voisi tietysti myös sanoa, että kyse oli vain toiveajattelusta. Oli miten oli, oireitakin alkoi pikkuhiljaa ilmetä: limainen vuoto, turvotus, paha olo, väsymys, stressitasojen nousu, palelu, mahan kipristely. Kaikki nämä tulivat hyvin lievinä, mutta silti oireista ei voinut erehtyä.

Siksi olikin outoa, kun hääpäivämme jälkeen, sinä päivänä kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa, testi näytti negatiivista. Mieskin oli kiinnittänyt huomiota oireisiini ja tehnyt omat päätelmänsä, joten olimme molemmat yllättyneitä ja pettyneitä. Kuukautiseni ovat kuitenkin aina olleet säännölliset ja kun niitä ei alkanut muutamaan päivään kuulua, teimme uuden testin. Ruutuun piirtyi nopeasti vahva plussa.

Olen onnellinen. Olen jännittynyt. Olen iloinen. Ja yllättävän rauhallinen.

Ja ai niin, jos joku ihmetteli mainintaa hääpäivästä, olemme siis menneet naimisiin. Vielä viikko sitten nimeni oli toinen ja minä olin vain yksi. Nyt minulla on uusi nimi ja sisälläni kasvaa toinen ihminen. Elämä on ihmeellistä <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Kauan odotettu, pelätty ja kaivattu kesäkuu saapui vihdoin - ja minulla naksahti jotain päässä. Yhdeksän kuukautta kestänyt vaiheilu ja epävarmuus hävisi kuin tuhka tuuleen toukouun viimeisinä päivinä. Voiko elämä todella tuntua tältä? Tietysti ahdistavat ajatukset palaavat aina silloin tällöin, mutta silloinkin pystyn helposti käskemään ne painumaan tiehensä. En tiedä, onko tähän mielenmuutoseen syynä vain kesä ja aurinko vai olenko vihdoin tunnetasolla oivaltanut jotain niistä jutuista, joita olen itselleni yrittänyt jankuttaa. Jos arvata pitäisi, niin varmaan vähän molemmat.

Väittäisin, että keskeisiä oivalluksia on ollut kolme. Haluan listata ne tähän alle, jotta itse muistaisin ne myös tulevissa ahdistuksissa. (Koska jos realistisia ollaan, niitä on vielä tulossa.) Niille, jotka tätä lukevat, myös kerrottakoon, että ruudun toisella puolella ei siis kirjoittele täysi idiootti, vaan joidenkin asioiden tunnetasolla oivaltaminen vie aikaa. Ne, jotka samojen asioiden kanssa ovat kipuilleet, osaavat ehkä samaistua.

1. Lapsi kasvaa

Lapsi on pieni jatkuvaa huomiota kaipaava vauva vain ensimmäisen vuoden ajan - ja tuolloinkin nukkuu suuren osan ajasta. Seuraavat muutama vuotta eletään hektisehköä pikkulapsiarkea, mutta tuolloin isovanhempien hoitomotivaatio on luultavasti suurin ja toisaalta lapsi osaa viihdyttää itseään lyhyitä aikoja jo itsekin. Kouluiässä lapsen itsenäisyys lisääntyy jatkuvasti ja jo yllättävänkin pian harrastukset ja kaverit alkavat luultavasti kiinnostaa vanhempien seuraa enemmän. Eli yhteenvetona: lapsi kaipaa jatkuvaa huomioimista vain muutaman vuoden. Eiköhän siitä selvitä.

2. Hyvä aika on silloin, kun siltä ei tunnu

Olen ajatellut, ettei lasta kannata hankkia silloin, kun työssä ja parisuhteessa menee hyvin. Koska kun menee hyvin, eihän sitä kannata riskeerata. Mutta toisaalta eihän lasta kannata hankkia ainakaan silloin, kun parisuhteessa, tai ehkä työssäkään, menee huonosti. Päinvastoin, kun kaikki on hyvin ja silti tuntee kaipuuta sitä kolmatta kohtaan, eikö se kerro siitä, että tunne on todellinen eikä vaan reaktio epätyydyttävään elämäntilanteeseen?

3. Oma elämä ei lopu

Oma äitini on suoraan sanonut, että hänelle vasta lapset toivat elämään merkityksen. Hän ei harrastanut mitään, kun olimme pieniä, ja omia ystäviäkään näki vain harvoin. Voi tietysti olla, että itse koen samanlaisen murroksen oman lapsen synnyttyä, mutta lapsen ei ole pakko olla oman elämän ainoa sisältö. Edelleen saa harrastaa, nähdä kavereita ja muutenkin olla sama henkilö kuin ennen lapsen syntymää. Tekemisiä pitää ehkä vähän rajoittaa ja organisoida enemmän ja itsehillintää harjoittaa potenssiin sata suhteessa nykyiseen, mutta periaatteessa mistään ei tarvi luopua tai päästä eroon.

Nyt pitää vaan yrittää hengitellä ja nauttia tästä rauhasta niin kauan kuin sitä kestää...

Meillä on alettu yrittämään.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Olen sattuneesta syystä seurannut viimeaikoina mielenkiinnolla mediassa käytävää keskustelua vanhemmuudesta ja perheellistymisestä. Enää en ihmettele sitä, miksi lasten hankintaa lykätään tai sitä, miksi jotkut ovat omasta tahdostaan lapsettomia. Lapsiperhearki näyttäytyy jatkuvana kiireenä, unettomuutena, yksinäisyytenä ja toimeentulovaikeuksina. Vanhemmuus on kokopäivätyötä (kysy vaikka kotiäideiltä) ja jatkuvaa suorittamista, jossa onnistuminen mitataan lapsen menestyksessä. Korostetaan lasten merkitystä yhteiskunnan tulevaisuutena, jossa "hyvät" lapset tulevina veronmaksajina pelastavat huoltovajeen alle sortuvan hyvinvointivaltion, kun taas "huonot" lapset rapauttavat sitä yhä lisää. Huono vanhempi ei siis ole syyllinen vain lapsensa pilaamiseen, vaan myös valtion talousongelmiin ja sosiaaliturvan heikkenemiseen. Näiden paineiden alla vanhempien pitäisi jaksaa olla niitä täydellisiä vanhempia, jotka eivät koskaan suutu uhmaikäiselle taaperolleen, jotka jaksavat aina viedä lapsiaan harrastuksiin ja jotka eivät koskaan syyllistä teini-ikäistään tämän kapinoimisesta vaan jaksavat aina keskustella tämän ongelmista dialogisesti ja kunnioittavasti. Ja tietysti muistavat syödä terveellisesti, hoitaa kotityöt (mieluiten lasten kanssa nämä mukaan innostaen ja pakottamatta), liikkua tarpeeksi ja edetä uralla.

Vaikka ajattelen, että meillä olisi kaikki edellytykset tulla hyviksi vanhemmiksi (miehellä työ ja omat opinnot loppusuoralla, vähän säästöjä ja hyvä parisuhde -mitkä lopulta eivät kerro kyvyistä vanhempana mitään), pelkään, etten pärjää. En pärjää hyvin vähillä yöunilla. Tarvitsen paljon omaa aikaa. En jaksa leikkiä kotileikkejä enkä kuunnella epäselviä ja epäloogisia selostuksia asioista, jotka eivät minua kiinnosta. En jaksa huutoa tai kapinoimista. Ehkä pitäisi hankkia vauvan sijasta nukke? Toisaalta sanotaan, että omaan lapseen suhtautuu täysin eri tavalla kuin kaikkiin muihin lapsiin. Se onkin toinen pelko. Että muuttuu sellaiseksi pulleroiseksi pullantuoksuikseksi lässyttäväksi tädiksi, joita leikkipuistoissa joskus näkee.

Olenko yksin näiden pelkojeni ja pohdintojen kanssa? Vaikka vallitsevista puhe- ja ajattelutavoista päätellen voisi uskoa, etten, vaikuttaa monien seuraamieni blogien valossa siltä, että monille lapsen saaminen on kaikesta huolimatta ollut elinikäinen haave ja unelmien täyttymys. Toive, jonka toteutumisen seurannaisvaikutuksia ei ole pahemmin mietitty. Tarkoittaako jo näiden asioiden miettiminen, ettei minua ole tarkoitettu äidiksi, etten sisimmässäni halua sitä?

Olen aina ollut huono keskitien kulkija. Oikeasti ei aina tarvi pärjätä ja pystyä kaikkeen itse. On ihan ok pyytää miestä huolehtimaan lapsesta, kun itse tarvii omaa aikaa, tai jättää sillä kertaa lähtemättä värikylpyyn tai runokylpylään. (Miksi kaikki vauvojen muotiharrastukset ovat nykyään jotain "kylpyjä"?) On myös ihan ok säilyttää temperamenttinsa ja oma tahtonsa ja pitää kiinni omista harrastuksistaan ja toimintatavoistaan ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista. Eikö? Vanhemmuus on keskeinen osa ihmisen identiteettiä, mutta sen ei tulisi olla ainoa. Lopulta tulisi muistaa, että kaikki lapset ovat kuitenkin yksilöitä, jotka itse vaikuttavat oman elämänsä kulkuun. Ja vaikka lapsella olisi kaikki parhaat lähtökohdat, on paljon kiinni myös puhtaasta sattumasta esimerkiksi sen suhteen, keihin lapsi leikkipuistossa, tarhassa, koulussa tai harrastuksissa tutustuu. Kontrollifriikkinä perfektionistina epätäydellisyyden ja epävarmuuden hyväksyminen on vaikeaa.

Pelko vastuusta. Pelko pärjäämisestä. Ja samalla pelko hallinnan menettämisestä.

Vaikeuksista saa ja yhteiskunnallisella tasolla jopa pitää puhua. Mahdolliset ongelmakohdat on hyvä selvittää itselleen ennen päätöksen tekemistä. Miksi niiden kuitenkaan pitäisi antaa merkitä enemmän kuin kaiken hyvän? Miksei voisi olettaa, että jos tulevasta ei tiedä, voi kaikki yhtä hyvin mennä hyvin? Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten mielestäni hyvä kirjoitus siitä, että ongelmien korostamisen lisäksi tulisi muistaa puhua myös siitä, kuinka paljon iloa ja merkitystä lapset elämään tuovat. (Koska kai ne tuovat, päätellen siitä, kuinka moni lapsia lopulta hankkii. Tietysti kyse voi olla siitä kulttuurisesta ajatuksesta, että lapsettomana menettäisi jotain, mutta ensimmäisen lapsen saatuaan monet innostuvat saamaan useampiakin, joten tuskin se niin kauheaa on voinut olla(?!?)). Miksemme puhuisi joskus myös siitä?

Viikonloppuna naapurin lapset leikkivät pihalla. Tunsin aivan valtavaa kateutta. Samalla kuunnellessani toisen lapsen jatkuvia "äiti tuu leikkimään" -pyyntöjä äidin poukkoillessa tätä pyytävän taaperon, vaunuissa itkevän vauvan ja kestittävän vieraan välillä ajattelin, että tuo on viimeinen tapa, jolla haluan kesäiset vapaapäiväni viettää. Olen luvannut miehelle yrittää päätyä jonkinlaiseen päätökseen kesäkuuhun mennessä. Onhan sen alkuun onneksi vielä reilu viikko...

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Koska olemme mieheni kanssa molemmat yhtä neuroottisen analyyttisiä ihmisiä, olemme pohtineet lapsen hankkimista usein ja monelta kantilta. Mieheni (joka on yhtä optimisti kuin itse olen pessimisti ja jolle tämä siksi on ollut paljon helpompi kysymys) tiivisti ongelman kolmeen kysymykseen: 1) haluanko lapsen, 2) kenen kanssa haluan lapsen ja 3) koska haluan lapsen? Hänelle kaksi ensimmäistä kysymystä olivat helppoja, ja koska mitään estettä vastaukselle "nyt" ei kolmanteen kysymykseen ole, oli se hänelle hyvä vastaus.

Itsen en koskaan, ekologisesti äärivalveutuneita teini-iän hippivuosiani lukuun ottamatta, ole kyseenalaistanut, ettenkö haluaisi lapsia. Myöskään parisuhteessamme ei ole minkäänlaisia ongelmia, enkä voisi kuvitellakaan luotettavampaa, ymmärtäväisempää ja huolehtivampaa miestä kuin omani, joten siinäkään suhteessa en pode epävarmuutta. Mutta haluanko lapsen todella nyt? Siis nyt heti? Paitsi että toimitus kestää sen yhdeksän kuukautta, joten oikeastaan pitäisi kysyä, haluanko sitä silloin. Jos vauvakuume ja sen myötä malttamattomuus pahenee (trendinomaisesti massiivisista syöksyistä huolimatta) koko ajan, voinko laskea sen varaan, että yhdeksän kuukauden päästä olisi hyvä aika?

Kysymys siitä, koska olisi hyvä aika, kuitenkin palautuu pitkälti siihen, miksi haluaisin tai en haluaisi lapsia. Päätöstähän voi aina lykätä, jos ei ole varma, eikö niin? (Tässä ironinen viittaus mediassa vallitsevaan diskurssiin typeristä naisista, jotka lykkäävät lasten hankintaa siksi, kunnes on liian myöhäistä ja jotka tästä syystä ovat paitsi syyllisiä omaan lapsettomuuteensa syyllisiä myös huoltosuhteen heikkenemiseen ja herraties mihin.) Ajatuksiani jäsentääkseni päätin listata huonoja ja hyviä puolia lapsen saamisessa. Huonoja puolia on helpompi keksiä, joten aloitetaan niistä:

 

-"mitä muutkin ajattelisivat?" -kriiseily

-suhteiden kavereihin ja sukulaisiin muuttuminen(?)

-raskausajan pahoinvointi, selkävaivat, uniongelmat...

-raskauskilot?? ja niiden vaikutus itsetunnolle

-vauva-ajan väsymys ja rajoittavuus

-uhmaiän ja pikkulapsiajan intensiivisyys (ja väsyttävyys?)

-mahdolliset muut ongelmat myöhemmin

-valmistumisen viivästyminen ja työnsaannin vaikeutuminen(?)

-toimeentulo?

-loputon kiire

-oman ajan väheneminen

-huoli, pelko ja riittämättömyyden tunne

-oma jaksaminen?

-yksinäisyys?

-parisuhteen huononeminen?

-lasta ei rakastakaan?

-onnettomuus lisääntyy?

-elämäni isoin virhe?

 

Aika vaikuttuva lista, jonka joukossa on ehkä muutamia epätodennäköisiä seurauksia ja huonoja syitä, mutta hyvissä puolissa ei sitten paljon muita olekaan:

 

+tulotasomme paraneminen äitiysloman ja vanhempainvapaan aikana

+vauva helpompi hankkia opiskeluaikana

+vuoden "loma" opiskeluista

+tulee noustua sängystä ja lähdettyä ulos (muistuttakaa joku tästä kun kiroan aikaisia herätyksiä viikonloppuaamuna räntäsateessa)

+tylsistyminen vähenee

+löytää uusia ystäviä?

+parisuhde syvenee?

+onnellisuus lisääntyy?

+elämäni paras päätös?

+ei tarvitsisi enää miettiä!!!

 

Mielestäni kaikki edellä esitetyt ovat hieman kyseenalaisia perusteita lapsen hankkimiselle. Toisaalta onko lasten hankkimiseen mitään hyviä syitä? Individualistisesta omaehtoisuutta ja riippumattomuutta korostavasta länsimaisesta tarkastelukulmastahan käsin lasten hankkiminen on ihan järjetöntä. Kuitenkin aika moni niin jossain vaiheessa tekee. Onko tämä niitä asioita, joita ei voi ratkoa järjellä? Toisaalta monet ovat päätyneet hankkimaan lapsen ilmankin vauvakuumetta siinä pelossa, että myöhemmin kokisivat menettäneensä jotain. Epäreilua on, ettei etukäteen voi tietää, mitä. Mitä jos se ei olisikaan sen arvoista?

Raskaus- ja perheblogeissa puhutaan paljon vauvakuumeesta ja yrittämisen vaikeudesta, mutta harvoin siitä, miksi koko projektiin on edes lähdetty. Eivätkö muut todellakaan mieti näitä asioita? Onko oikeasti niin, että "mut kun mä haluun" riittää syyksi? Ja entä jos ei ole varma siitä, mitä haluaa? Haluanko tätä vain, koska minulla on liikaa vapaa-aikaa yksin? Haluanko tätä, koska lapsia kuuluu hankkia? Haluanko tätä, koska mieheni haluaa? Ja toisaalta, onko kukaan koskaan lastaan katunut? Milloin voi lopettaa miettimisen ja pelkäämisen, ja milloin täytyy vain uskaltaa?

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Vauvakuume on hämmentävä asia. Kun se syttyy, se tuntuu jyräävän alleen kaiken muun. Mitään muuta ei pysty enää ajattelemaan eikä millään muulla tunnu enää olevan mitään väliä. Kun se sitten jossain välissä hellittää, huomaa, ettei yhtään järkevää syytä lasten hankkimiselle enää olekaan eivätkä pikkuvauvatkaan tunnu enää yhtä söpöiltä. Kuka hullu nyt haluaisi monta vuotta nukkua yönsä huonosti ja käyttää hereilläoloaikansa vaippojen vaihtamiseen ja sohvan nurkassa tissi toisen suussa kököttämiseen. Sen jälkeen koittaakin sitten uhmaikä ja kyselykausi, minkä jälkeen on hyvällä tuurilla muutama "rauhallisempi" vuosi, minkä jälkeen puolestaan koittaakin sitten teini-ikä, hurraa!

Mutta kuitenkin. Ovathan ne vauvat aika ihania? Ja vähän vanhemmatkin lapset? Voi seurata, miten toinen oppii puhumaan ja kävelemään. Miten se kamalalla vauhdilla kasvaa pienestä ja punaisesta (mutta niin suloisesta!) pikku rääpäleestä ihan ihmisen näköiseksi. Ihmetellä yhdessä auringonlaskuja ja nuijapäitä ja pysähtyä katselemaan pilviä ja muurahaisia. Lukea iltasatu ja peitellä nukkumaan. Tarkastella oikeaa ja väärää lapsen hurmaavan aukottoman logiikan läpi. Huomata, ettei ehkä olekaan ihan niin fiksu kuin luuli. Ja ettei sillä ehkä olekaan niin väliä.

Kauheaa, kuinka elämän suurimman päätöksen seurauksista ei voi saada mitään osviittaa ennen sen tekemistä. Mitä, jos se onkin vakavasti sairas? Mitä, jos se myöhemmin ajautuu huonoille teille? Mitä, jos sitä koulukiusataan? Mitä, jos emme miehen kanssa jaksakaan ja jään yksin? Haluanko siinä tapauksessa lapsen? Saako näitä asioita miettiä päätöstä tehtäessä? Kuka koskaan haluaisi lapsen, jos tietäisi, että lapsi on vaikea tai sairas ja että vanhemmat sen seurauksena väsyisivät ja eroaisivat? Mikä sellaisen todenäköisyys edes on - ainakaan kun vauvavuodesta on selvitty? (Varmaan yhtä suuri kuin saada keskeytynyt keskenmeno kaksikymppisenä, jos musta huumori sallitaan.)

Kadehdin niitä, jotka pystyvät tekemään valintoja vain siksi, että haluavat sitä. Itse käyn läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, jolloin olla tekemättä mitään muodostuu yleensä houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö siis vaan heittäytyä? Ehkä se, että siskoni oli erityislapsi, on muokannut käsityksiäni normaalista liian pessimistiseen suuntaan. Toisaalta sisaruksistani ja serkuistani puolella on vakavia mielenterveysongelmia ja osalla muistakin (siitä johtuvaa?) psyykkistä oireilua. Jaksaisinko elämää itsetuhoisen lapsen kanssa?

Toisaalta on lahja kaiken sen ahdistuksen jälkeen saada miettiä päätöstä uudestaan. Toisaalta on hirveän epäreilua, että tuleisuudensuunnitelmiltamme vedettiin matto alta ja jätettiin pohtimaan näitä asioita uudestaan tilanteessa, jossa alkuraskauteen kuuluva epävarmuus ja ahdistuneisuus ei ollut vielä hälvennyt. Eihän siinä myllerryksessä kukaan lasta halua! Ajatusten tunneittainen ja päivittäinen vuoristorata on viimein vaihtumassa enemmänkin viikoittaiseksi vaihteluksi, joka on tällä hetkellä kallistumassa lapsen hankkimisen (yrittämisen? haluan vielä ajatella, että se sittenkin olisi niin helppoa) puolelle. Uskaltaisinko sittenkin?

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme?

Pari viikkoa sitten huonon olon puuskassa kirjoitettu, luonnoksiin jäänyt teksti:

 

On hyviä päiviä, on huonoja päiviä. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Minulle mielialojen vaihtelu ei ole mitenkään epätyypillistä.

Keskenmenon jälkeen, vielä nytkin, kun sitä ei enää aktiivisesti jatkuvasti ajattele, on mieli kuitenkin ollut useammin alakuloinen ja olo tyhjä. Jatkuva alakuloisuus etenkin iltaisin puolestaan johtaa siihen, etten koe ole olevani työpäivän jälkeen väsyneelle miehelleni tarpeeksi hyvää seuraa, mikä taas johtaa kokonaisvaltaiseen riittämättömyyden ja huonommuuden tunteeseen. Ja voilà, kierre on valmis.

Pahassa olossani rypiessäni mietin, miksen voisi olla joku muu. Joku muu, jolle päätökset ja muutos olisivat helpompia. Joku, joka voisi luottaa siihen, että lähipiiri hyväksyy omat päätökset ja joka ei jatkuvasti jännittäisi muiden reaktioita. Ja silloin tajusin sen. Jos olisin vanhempi ja lasten saaminen olisi lähipiirissäni jo yleisempää, tuskin enää epäröisin. Jos vanhempani, jotka ovat minulle todella läheisiä ja tärkeitä, eivät kohtelisi minua vielä kuin lapsena, olisin jo paljon valmiimpi. Jos saisimme elää omassa kuplassamme kenenkään kyseenalaistamatta valintojamme, päätös olisi jo tehty. Miksi annan muiden sanella, kuka minun kuuluu olla? (Ja vaikka tämän tajuaa, miksi siitä on niin vaikea pyristellä irti?)

Pelkoa. Pelkoa siitä, ettei päätöksiäni hyväksytä. Ettei minua hyväksytä. Että jään yksin. Että teen väärän päätöksen. Sittenkin, vaikka teen vain niin, kuin minusta tuntuu oikealta. Voiko se silti olla väärin?

Olen kyllästynyt pelkäämään. Olen kyllästynyt miettimään, mitä muut ajattelevat. Helvetin kyllästynyt aina vain miellyttämään. Mutta miten päästää siitä irti?

Share

Pages