Ladataan...
Kahdesta kolme

Toisen kuukautensa aikana, siis käytännössä huhtikuussa, poju on oppinut kannattamaan päätään, sairastanut elämänsä ensimmäisen nuhan, oppinut hymyilemään, kasvanut ihan kauheasti sekä kierähtänyt alas sohvalta (lattialle patjaksi levitetyltä, joten mitään vaaraa ei ollut). Yhdessä olemme jatkaneet auringosta nauttimista ja sairastamista sekä opetelleet olemaan kaksin kotona. Alla taas tapahtumia tarkemmin viikko viikolta - näihin viikkoihin kun mahtuu ihan valtavasti asiaa!

Huhtikuun toisella viikolla meillä meni hermo vauvan jatkuvaan huutamiseen, joten otimme käyttöön ilmakuplia pilkkovan ja sitä kautta vatsavaivoja helpottavan Cuplaton-lääkkeen. (Kyllä, "hyvä äiti" olisi enemmän huolissaan vauvan voinnista kuin omista hermoistaan, mutta tosiasia on, että tuolloin olin huolissani lähinnä omasta mielenterveydestäni.) Se auttoi vähän, ja itku vaihtui kitinäksi, mutta silti hermot olivat suht kireällä, kun koko päivän kaikkensa yritti, eikä mikään kelvannut. Kun poika ei tuolloin reilu viisiviikkoisena osannut vielä hymyillä, oli myös positiivinen vuorovaikutus ihan nollissa. (Tätä kirjoittaessa Juha Tapio laulaa radiossa: "Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?" Niinpä :D) Tuolla viikolla tuli muun muassa mietittyä "hiljenisiköhän se, jos vähän läpsäyttäisi" ja jätettyä vauva yksin makuuhuoneeseen huutamaan ilman, että tuli sillä hetkellä edes huono omatunto. Jälkikäteen tietysti pelkäsi omia ajatuksiaan ja tunsi niistä huonoa omaatuntoa, mutta koska tuollaiset ajatukset ovat vahvoja vanhemmuuden tabuja, oli niistä vaikea edes puhua kenellekään - mikä ei tiestysti auttanut asiaa. Jälleen olin kiitollinen miehestä, joka teki mahdollisimman paljon etätöitä ja kerran myös lähti kesken kokouksen hoitamaan lasta, kun en enää jaksanut.

En tiedä, mihin tilanne olisi vienyt, ellei tuon viikon jälkeen olisi tullut käännettä. Maanantaina minulle nousi jälleen kuume ja rinta, tällä kertaa vasen, oli aivan järjettömän kipeä. Miehelle puolestaan iski kova flunssa. Kirosin ja itkin, etten jaksa. Päätin heittää romukoppaan kaikki ajatukset "hyvästä äitiydestä" ja "kehittävästä tekemisestä" ja vain makoilimme vauvan kanssa sängyssä koko päivän. Kun vauva inahtikaan, löin vain tutin (vaurioittaa purentaa) tai tissin (en halua opettaa lastani tissitakiaiseksi) suuhun yrittämättäkään ensin rauhoittaa sitä laulamalla (kehittää eri aivoaluiden välisiä yhteyksiä), juttelemalla (tukee puheen kehitystä), silittelemällä (vahvistaa useita elintoimintoja ja vähentää stressiä) jne. jne. Ja ihme tapahtui - vauva oli tyytyväinen koko päivän! Meidän poika, joka normaalisti inisi ja kitisi koko päivän nukkumatta yksiäkään päiväunia, vaan nukkui tyytyväisenä koko päivän! Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Oikeastaan hän vain nukkui koko viikon alkuviikosta minun ja loppuviikosta miehen kanssa sairastupaillen. Mietin, pitäisikö yhtäkkisestä muutoksesta huolestua, mutta laitoin väsymyksen huonosti nukuttujen edeltävien viikkojen sekä myös vauvaan tarttuneen nuhan piikkiin.

Vauvan jatkuva nukkuminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja viikon jälkeen poika oli oma virkku itsensä. Jokin oli silti eri tavalla: hän oli hyväntuulinen! En edelleenkään tiedä, mitä pienen päässä tuon viikon aikana tapahtui, mutta sen jälkeen poika on ollut muutamia yksittäisiä päiviä ja iltoja lukuun ottamatta lähinnä hyvällä tuulella ja myös nukkunut päiväunia. Ainoa selitys, minkä keksin, on, että olen itse osannut suhtautua vauvaan ja vanhemmuuteen nyt niin paljon rennommin ja ollut itsekin paremmalla tuulella, ja että poika aistii sen. En usko, että se on koko totuus ja tuntemattomia ovat vauvojen aivoitukset, mutta ei oma stressaamiseni lapsen virikkeiden saannista varmaan ainakaan auttanut asiaa. Pikemminkin kävi niin, että kun hyväksyin, että meidän poika ei ole ihan yhtä kehittynyt kuin jotkut ikätoverinsa, alkoi sekin tehdä niitä temppuja, joilla vauvojen kehitystä seurataan. Kun vauva suostui hetken olemaan keskenään mahallaan lattialla, huomasin, että osaahan se nostaa päätään! Ja kun hänen kanssaan pystyi hetken vuorovaikuttamaan ilman itkua ja parkua, huomasin, että meidän poikahan hymyilee todella komeasti! Seitsenviikkoisena poika kierähti vatsaltaan kyljelleen ja viikon päästä teki saman tempun uudestaan. Poika siis kehittyy sittenkin ihan ajallaan, ja meillä menee nyt muutenkin hyvin :) (Ja vaikka ei kehittyisikään, niin mitä sitten - kyllä se varmaan joskus olisi oppinut nostamaan päätään tai hymyilemään tai mitä ikinä, ja ketä enää vuoden päästä kiinnostaa, oppiko se nämä temput kuuden vai kymmenen viikon iässä.)

Vielä pari sanaa ristiäisistä: Meillä oli loppuun asti kauhea stressi nimestä. Siis miten voi päättää toisen puolesta noin isosta, koko loppuelämän mukana kulkevasta asiasta! Lopulta pöydällä oli suvusta tuleva nimi ja nimi, joka meistä vain oli kaunis. Vaiheilimme monta päivää ja harkitsimme jo kolikon heittämistä, mutta lopulta mies ehdotti suvusta tulevan nimen ottamista. Hänen oma nimensä tulee suvusta ja hän on pitänyt siitä, joten näin päätimme tehdä. Nimi tulee omasta suvustani elossa olevalta sukulaiselta ja huomasin, että ristiäisissä nimi herätti reaktioita, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut liian pollealta tai liian pettyneeltä. Silti huomaan, että nimi, joka miehen kanssa kaksin pohtiessa tuntui kauniilta ja lapselle sopivalta, tuntuu nyt julkistettuna vahvemmin jonkun toisen nimeltä. Pelkään, alkaako se koskaan tuntua poikamme omalta. Oli miten oli, hän on nyt A.

Päivitys: Jätin tämän tekstin julkaisematta kirjoitushetkellä, jotta saisin neuvolasta tämän hetkiset tarkat mitat. Sen jälkeen tapahtunutta: Pian tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen alkuiltapäivästä A aloitti huutamisen, joka ei vaan millään, millään, loppunut. Illalla en vain enää jaksanut, joten soitin raivopuhelun vielä työmatkalla olevalle miehelle, jätin pojan huutamaan yksin keittiöön miehen ravatessa loppumatkan kotiin, häivyin ulos samalla oven avauksella ja soitin itkupuhelun omalle äidille. Jep jep, meillä menee nyt ihan hyvin, huoh... Lisäksi kaverin päivää vanhempi poika oppi pari päivää myöhemmin ihan oikeasti kierähtämään mahaltaan selälleen, ja nyt mietin, miksi meidän poika ei vielä osaa. Se siitä rennosta vanhemmuudesta :D

 

A on nyt 61 cm pitkä ja painaa 5330 g (eli on raukka vähän liian hoikka). Hän käyttää vaatekokoa 50/56 ja vaippakokoa 2.

A...

  • kiinnostuu jo välillä leluista ja esineistä
  • tuijottelee silmiin ja juttelee
  • hymyilee (<3!)
  • nostaa ja kannattelee päätä pitkiäkin aikoja
  • osaa kierähtää vatsaltaan selälleen - tosin ei ilmeisesti vielä tarkoituksella

Kuukauden vinkit:

  • älä suorita vanhemmuutta - se ei ole sen arvoista ja lapsi oppii kyllä, kun on sen aika
  • älä vertaile muihin äiteihin ja vauvoihin - kaikki olemme erilaisia
  • luota itseesi - itse tunnet lapsesi parhaiten (tai ainakin yhtä hyvin kuin kumppanisi)
  • luota toisiin - tauko tekee välillä hyvää, eikä kukaan saa lasta parissa tunnissa pilattua
  • tue myös kumppanisi vanhemmuutta - toinen vanhempi on rikkaus lapselle ja saatat itsekin oppia jotain uutta
  • muista parisuhde - parisuhde (vanhemmuudesta erillisenä suhteena) on suuri voimavara
  • muista itsesi - ota omaa aikaa ja pidä taukoja, älä jää vellomaan
  • käytännön vinkkinä: sitteri on pop!
  • toisena käytännön vinkkinä: jos vauva tuntuu jatkuvasti kitisevän ja sillä tuntuu olevan ilmavaivoja, voi kokeilla pitää pitempiä ruokailuvälejä. Minulle lääkärin ohje syöttää enintään parin tunnin välein toimi hyvin ja oli kiva, ettei ihan luvan kanssa tarvinnut koko ajan olla imettämässä. Tosin poika oli nyt neuvolassa liian hoikka, joten ehkä ainakin kokeiluluonteisesti luovumme tästä käytännöstä ja palautamme mieleen Netflix-tunnukset.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Ensin en ajatellut julkaista synnytyskertomusta täällä blogissa ollenkaan. Koin, että synnytys on niin yksityinen ja herkkä asia, etten halua julkisesti avata sitä sen enempää. Kuitenkin muistan, kuinka raskausaikana luin kirjoituksia vaikeista synnytyksistä ja niiden jättämistä traumoista ja kauhulla rukoilin, kumpa oma synnytykseni ei menisi niin. No, menihän se - ja juuri sen takia haluankin tänne siitä kirjoittaa. En terapian vuoksi, vaan koska vaikka synnytykseni oli ensisynnytykseksi epätyypillinen ja vaikea, ei se jättänyt minkäänlaisia traumoja, vaan voisin jopa sanoa synnytykseeni menneen hyvin, ellei minulla olisi mustaa valkoisella vähän toisenlaisesta tulkinnasta (- sekä ilman lievästi traumatisoitunutta miestä). Jos synnytyskertomus ei kiinnosta, mutta haluat lukea sen herättämistä ajatuksista ja palautumisesta, skippaa kursivoitu osa :)

Edellisenä iltana 5.3. raskausviikolla 40+6 oli selkä kipuillut siihen malliin, että mietin, voisiko kyse olla supistuksista. En kuitenkaan vielä uskonut, että vielä mitään tapahtuisi eikä sitten tapahtunutkaan. Seuraavana aamuna oli neuvola, paineet olivat taas vähän koholla, muttei mitään muuta poikkeavaa ollut ja vähän ehdittiin puhua jo käynnistyksestäkin. Illalla kokeilimme miehen kanssa erilaisia S:iä (siis sauna, siivous, seksi - voitte päätellä, mistä oli kyse ;)) käynnistymisen toivossa ja myöhemmin illalla tulikin reilusti veristä limaista vuotoa. Aika pian tämän jälkeen, puoliltaöin 7.3., alkoi taas tuttu selkäkipu, jota jälleen epäilin supistuksiksi. En saanut kivulta nukuttua, vaikka meinasin, että tuskin tässä tarvii lähteä, kunnes kahden aikaan alkoivat selkeät kivualiaat supistukset, joiden välillä ei tuntunut olevan taukoa ollenkaan.

Supistukset olivat alusta asti niin voimakkaita, että pakottivat seisomaan ja huojuttelemaan, eikä puhumaan aina pystynyt. Vähän ennen kolmea jo soitettiin synnärille, jossa oltiin puoli neljän maissa. Itse epäilin, voiko ensikertalaisella edetä näin nopeasti ja kätilökin tuntui suhtautuvan epäileväisesti, mutta mitattaessa olinkin jo 5 senttiä auki. Tämän jälkeen ovat muistikuvat vähän hämärämpiä ja tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta ilmeisesti pari tuntia siinä mentiin vielä ihan vain lämpöpusseilla ja liikkumalla kunnes olin 7 senttiä auki. Siinä vaiheessa en halunnut vielä puudutuksia, joten kokeilin ilokaasua, mitä aluksi vastustin, mutta joka osoittautuikin yllättävän mukavaksi kaveriksi ja sillä pärjäsin hyvin kunnes olin täysin auki kymmenen maissa aamupäivällä.

Alkuvaihe ei mennyt sairaalan osalta ihan putkeen, sillä meidät vastaanotti ilmeisen kokematon opiskelija, joka oli kyllä ihan mukava, mutta hirveän epävarma, mikä ei tuonut itselle kovin turvallista tunnetta. Asiaa ei auttanut myöskään tämän opiskelijan ohjaaja, jonka rooli oli ilmeisesti lähinnä käydä sättimässä opiskelijaa, että tämä oli tehnyt kaiken väärin. Kiva kuulla! Kolmanneksi kukaan ei ollut tajunnut kysyä, millaisia kivunlievitysmenetelmiä olin ajatellut, ennen kuin meidät oli jo ohjattu synnytyssaliin ja olin vaihtanut vaatteet, minkä jälkeen ammeelliseen huoneeseen ei enää päässyt. Opiskelija ei osannut myöskään ehdottaa juuri mitään, joten vähän senkin takia lämpöpusseilla mentiin niin pitkälle. Onneksi vuoron vaihtuessa saimme ihanan ja kokeneen kätilön, joka oli kanssamme synnytyksen loppuun asti.

Avautumisvaiheen jälkeen mikään ei sitten enää mennytkään putkeen. En enää tahtonut jaksaa kipuja, mutta tehokkaammista kivunlievitysvaihtoehdoista oli mahdollista laittaa enää pudendaalipuudutus, jonka laittaminen sattui hirveästi eikä tuntunut auttavan. Ponnistaa ei vielä saanut, kun vauva oli liian ylhäällä, ja samalla supistukset tuntuivat laantuvan ja oksitosiinia jouduttiin nostamaan monta kertaa. Toisaalta kipu ei juurikaan hellittänyt missään välissä, vaan pahinta olikin ihan jatkuva selkäkipu. Näin mentiin kaksi tuntia ja lääkäriä konsultoitiin useampaan otteeseeen, kunnes sain puolenpäivän aikaan alkaa ponnistamaan. Tekniikka löytyi hyvin, vaikka ilmeisesti puudute tarvetta vähän vähensikin, mutta vauva valui asentovirheen takia aina supistusten välissä takaisin. Näin sivunmennen sanoen minusta ponnistuttaminen ei tuntunut yhtään isolta kakkahädältä, vaan jäätävältä selkäkrampilta. Onneksi kätilö osasi heti kertoa, mistä oli kyse, sillä meinasin tuossa vaiheessa jo alkaa panikoimaan.

Näin mentiin taas tunti, konsultoitiin taas lääkäriä ja jatkettiin. Jossain vaiheessa paikalle pyydettiin vastaava kätilö arvioimaan tilannetta, ja tämä käski myös vain tsempata. Näin meni siis yhteensä ehkä puolitoista tuntia. Lopulta kutsuttiin vastaava lääkäri, joka hänkin ensin meinasi, että tsempillä vaan, mutta aika nopeasti alettiin puhua imukupista. Olin tähänkin asti maannut selälläni (helvetin huono asento, mutta mihinkään muuhun asentoon siirtyminen tuntui vielä paljon kivualiaammalta), joten siirtymä gynekologiseen asentoon ei onneksi ollut iso. Kätilö leikkasi episiotomian ja lääkäri yritti kaksi kertaa vetää imukupilla siinä onnistumatta, sitten kutsuttiin paikalle myös osaston lääkäri. Mies kertoi jälkikäteen, että tässä vaiheessa vastaava kätilö oli jo varaamassa leikkaussalia. Kuulemma olin tässä vaiheessa myös huutanut jotain tyyliin: " Ei, älä älä!" Viimeisenä keinona leikattiin vielä vähän leveämpi episiotomia ja osaston lääkäri laitettiin yrittämään imukupilla, ja sillä riuhtaisulla syntyi meidän poika.

Synnytyksen jäljiltä jäi isohko leikkaushaava, yksi toisen asteen repeämä ja pari pienempää. Onneksi kuitenkin istukka syntyi suhteellisen helposti ja kivuttomasti ja ehjänä eikä verenvuotoja tullut. Paikkailussa meni oma aikansa, mutta tilanteeseen nähden selvittiin kai aika helpolla. Hotelliin emme päässeet, kun en vielä muutamankaan tunnin jälkeen pystynyt edes juuri istumaan ilman huimausta, mutta yön jälkeen olo oli jo paljon parempi. Vaikka synnytys itse ei nyt mennytkään ihan putkeen, niin lopulta tapahtumasta jäi kuitenkin hyvä fiilis - vaikken ehkä ihan heti samaa uudestaan tekisikään.

Eniten synnytyksessä yllätti, kuinka nopeasti ja helposti kaikki tuntui menevän. Tämä voi nyt tuntua hassulta suhteutettuna siihen, että avautumisvaiheen loppupuoli ja ponnistusvaihe olivat synnytyksessäni todella pitkittyneitä ja loppuvaiheessa sanoinkin moneen kertaan, etten enää pysty (- mitä siis olin luvannut itselleni olla sanomatta. Toisaalta se annettakoon anteeksi, sillä loppujen loppujen lopuksi tosiasia on, että vaikka jaksamista olisi ollut vielä enemmän jäljellä, en omin voimin olisi saanut lasta ulos.) Kuitenkin siinä tilanteessa aika tuntui kulkevan eri tavalla, ja olin koko synnytyksen ajan, ehkä kiitos ilokaasun, jotenkin omissa maailmoissani. Mies kertoikin hauskana anekdoottina jälkikäteen, kuinka oli jossain vaiheessa kysynyt minulta, voisiko käydä vessassa, ja olin tunnin päästä vastannut, että voisi. Itse muistan vain siinä tilanteessa taputelleeni itseäni olalle siitä, kuinka urhoollisesti omien kipujeni keskeltä heti myönnyin miehen pyyntöön :D Loppuvaiheessa alkoi iskeä pieni ahdistus, mutta silloinkin se liittyi lähinnä tunteeseen siitä, että kukaan ei tajunnut, kuinka fyysisesti loppu oikeasti olin - ei siis mihinkään kuolemanpelkoon tai paniikkiin täydellisestä avuttomuudesta, mistä jotkut ovat kertoneet. Kätilön kanssa seuraavana päivänä käydyssä keskustelussa annoinkin synnytykselleni kokonaisarvosanan 7. Jos arvostelussa ei oltaisi otettu huomioon ns. "välttämättämiä seikkoja", kuten että lapsemme oli isokokoinen ja virhetarjonnassa, olisi arvosana varmaan noussut ysiin. Ja tämä kaikki siis huolimatta siitä, että kaikki pelkoni - oksitosiinitippa, gynekologinen asento, episiotomia ja imukuppi - kävivät toteen (kolme ensin mainittua eivät pelotteluista huolimatta tuntuneet missään, viimeinen sen sijaan oli aivan tuskaa).

Jos synnytys yllättikin positiivisesti, olivat kaikki jälkivaivat negatiivinen yllätys, johon en ollut osannut varautua. Synnytyksen jälkeen ajattelin, että "okei, se oli siinä", mutta sen jälkeen olikin vielä heti perään istukan painelua, parsimista, jälkisupistuksia ja älytöntä turvotuskipua alaosastossa. Turvotuksen takia en pystynyt kunnolla kivuilta istumaan moneen päivään, ja tyynynkin kanssa se oli kivuliasta monta viikkoa. Tähän saattoi tietysti vaikuttaa myös se, että minulle tehtiin keskimääräistä isompi episiotomia, joka lähti ensin pari viikkoa synnytyksen jälkeen repeämään lisää ja sitten myös tulehtui. Itse asiassa haava ehkä vuotaa vieläkin, mutta en ole jaksanut alkaa selvittää asiaa kaikkein muiden mahdollisten lääkärikäyntien jälkeen, heh... Lääkärissä ollaan siis tosiaan käyty paitsi lapsen pakollisissa neuvolatarkastuksissa myös oman vointini takia ensin kohtutulehduksen, sitten episiotomiatulehduksen ja lopulta kahdesti rintatulehduksen takia. Näissä kaikissa ehdottomasti pahinta on ollut kaikki voimat vievä kuume, eikä todellakaan ole ollut herkkua olla puolet ajasta kuumeessa pienen vauvan kanssa. Lisäksi pari viikkoa synnytyksen jälkeen episiotomia kipuili myös kävellessä ja kunto oli muutenkin raskauden jälkeen ihan nollissa - ei siis todellakaan mitään synnytyksestä lenkkipolulle -meininkiä, kuten olin naiivisti ajatellut. Mitähän muuta... Onneksi suurin osa näistä vaivoista meni muutamassa viikossa ohi ja nyt ne ajat tuntuvat olevan jo kaukana takana. Ja vielä suuremmaksi onneksi vältyin myös kokonaan minkään asteiselta baby bluesilta, jota suuresti pelkäsin.

Muuten kroppa on palautunut yllättävän hyvin. Raskausarvet, joita tuli paljon ja suuria, ovat lähteneet jo hyvin vaalenemaan. Myös raskauskilot ovat karisseet nopeasti (ja helposti - pitsaa ja kakkuja on tullut syötyä!): jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen raskauskiloja oli jäljellä enää viisi kahdestakymmenestä ja uskoisin, että loputkin ovat lähteneet. Ehkä. Myös minulla, kuten niin monella muullakin, suhtautuminen omaan kroppaan muuttui hirveästi raskauden aikana, enkä enää ole jaksanut välittää läheskään yhtä paljon siitä, miltä näytän. Okei, vatsassa on edelleen hieman löysää nahkaa, joka pullottaa ikävästi housuissa, mutta entä sitten. Kun kroppa ei yli puoleen vuoteen ole toiminut kunnolla, on pääasia, että se taas toimii! Ja rinnat ja lantio ovat kasvaneet ja levenneet selvästi, joten vaikka kiloja olisikin tullut, ovat ne ihan hyvissä paikoissa :D Loppuun pienenä disclaimerina myönnettäköön, että välillä on kyllä tuntenut hirveää kateutta ihmisiä kohtaan, joilla synnytys ja toipuminen ovat sujuneet normaalisti. Yritän kuitenkin ajatella, että saimme kuitenkin terveen lapsen, mikä on pääasia <3

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme

Niin paljon mahtuu muutamaan viikkoon, että mistähän sitä edes aloittaisi...

Pojunen syntyi keskiviikkoiltapäivänä 14 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen. Synnytyssalissa oleskeltiin muutama tunti ja saatiin vähän välipalaa. Alkuillasta päästiin siirtymään perhehuoneeseen, pyörätuolilla kun huimasi niin paljon, ja mies kävi hakemassa ruokalasta iltapalaa. Perhehuoneessa oltiin perjantaihin asti, jolloin päästiin lääkärintarkistuksen kautta kotiin. Perhehuoneessa tykkäsin siitä, että kaikki oli niin kätevästi järjestetty: omat vaatteet, siteet, vaipat, petivaatteet ja ruuat tarjottiin sairaalan puolesta ja kaikkea sai käydä hakemassa itse tarpeen mukaan niin, ettei aina tarvinnut pyytää, ja apua sai aina tarvittaessa. Toisaalta otti vähän päähän elää sairaalan rytmin mukaan (aamupalaa sai vain 8-9 ja iltapalakin oli jo klo 19 - jos enää muistan oikein) ja hoitajilla oli ikävä tapa pyörähtää huoneeseen pyytämättä ja kysymättä aina, kun oli juuri menossa syömään/suihkuun/nukkumaan/tmv. Sairaalassa oli myös jotenkin outo olo, mitä on tässä vaikea avata enempää - kuin eläisi jotain toista, omasta elämästä irrallista simulaatiota - joka onneksi helpotti, kun pääsimme kotiin.

Kotona ensimmäiset päivät olivat ihania: poika lähinnä nukkui ja hereillä ollessaan tapitteli tyytyväisenä kodin seiniä ja välillä vanhempiakin. Söimme hyvällä omallatunnolla lähinnä eineksiä ja vain pesäilimme. Uunituoreet isovanhemmat ja tädit kävivät viikonloppuna, mutta muuten emme hetkeen kutsuneet edes vieraita. Jo sairaalassa imetys ja vaipanvaihto olivat tulleet tutuiksi ja lähteneet sujumaan (imetys maidontulon kannalta vähän liiankin hyvin), joten vaikka kaikki oli uutta ja kaiken suhteen oli edelleen opeteltavaa, ei mikään tuntunut liian vaikealta. Tähän varmasti auttoi se, että meitä oli kaksi paikalla ihmettelemässä, joten itse ainakin kyseenalaistan ne kommentit, ettei miestä tarvisi ensiviikkoihin ja -kuukausiin mihinkään. Yötkin poju nukkui alusta asti vain muutamalla herätyksellä ja usein hänet sai siirrettyä illalla omaan sänkyyn. Pojan ollessa viikon ikäinen minulla diagnosoitiin kohtutulehdus, mutta oireet helpottivat antibiooteilla onneksi jo parissa päivässä. Äitiys oli jo sairaalassa tuntunut luontevalta ja poika omalta, ja kotona uusi tulokas solahti "arkeen" (tai siis lomaan) kuin olisi aina ollut osa sitä.

Parin viikon iän lähestyessä itkuisuus alkoi pikkuhiljaa lisääntyä. Noin joka toinen päivä kului enemmän tai vähemmän kitistessä ja joka toinen nukkuessa. Onneksi mies oli vielä vapaalla, joten pystyimme jakamaan hoitovastuuta, ja itkukin yleensä rauhoittui kantorepussa tai laulamalla. Viikon päästä kohtutulehdusdiagnoosista kävin edelleen haisevan vuodon takia uudestaan lääkärissä ja sain tällä kertaa diagnoosisi episiotomian tulehduksen. Seuraavalla viikolla itkuisuus vaan jatkoi lisääntymistään, ja minulle nousi jälleen kuume - tällä kertaa oli kyseessä rintatulehdus. Samaan aikaan muuttopakkauksen loppurutistus alkoi painaa päälle, ja kun muutenkin hermot olivat kireällä jatkuvan sairastelun ja vauvan itkuisuuden takia, oli olo välillä todella kurja. Tutti, jota pitkään vastustin, otettiin aika nopeasti tiuhaan käyttöön. Silti ei, ainakaan näin jälkikäteen muistellen, kertaakaan käynyt mielessä, että miksi tähän koko hommaan ryhtyi tai olisi tullut katumapäälle. Tässä miehen tsemppaus ja läsnäolo auttoivat paljon, vaikka välillä tuntui, että hoitovastuu alkoi miehen vapaan loppua kohden kaatua lähinnä minulle.

Neljäs viikko olikin sitten suoraan sanottuna aika perseestä. Olimme juuri muuttaneet, mies oli palannut töihin ja minä olin jäänyt kaksin vauvan kanssa kotiin. Puhumattakaan siitä, että vauva tuntui vain huutavan koko päivän joka päivä - siis ihan kirjaimellisesti koko päivän aamun heräämisestä illan nukahtamiseen ilman päiväunia. Onneksi yöt saimme edelleen nukuttua, vaikkakin nyt joka ilta perhepedissä, kun poika ei nukahtanut tai pysynyt unessa kuin vieressä. Välillä tuli miettineeksi, miksi ihmeessä tähän ryhtyi - ei kaduttanut, mutta mietti, oliko päätöksessä sittenkään mitään järkeä. Aloin ymmärtää, miksi äidit valittavat, etteivät ehdi syödä. Päivät kuluivat ympäri taloa kävellen ja laulaen. Illat miehellä oli usein menoa, joten illat kulkivat samaa rataa. Ja ne lyhyet hetket, joita joskus sai varastettua, kuluivat muuttulaatikoita purkaessa - jos nopean syömisen jälkeen enää ehti. Vertaisäidit FB-ryhmässä kehottivat keskittymään omaan jaksamiseen eikä kotitöihin, mikä oli ihana ohje, mutta minkäs teet, kun puhtaita astioita tai vaatteita ei enää ole ja muuttolaatikotkin pitäisi palauttaa viikon päästä. Kun mieskin oli paljon omissa menoissaan, tuntui vauvan kanssa jäävän välillä todella yksin.

Huomaan, että tähän kuukauteen on mahtunut niin paljon asiaa, että paljon on jo ehtinyt unohtumaankin. Kun perheeseen tulee uusi jäsen, joka laittaa arjen uusiksi ja joka joka hetki kehittyy ja kasvaa, ja kun samaan aikaan vielä omassakin kehossa ja mielessä tapahtuu paljon muutoksia, tuntuu muutamakin viikko ihan valtavan pitkältä ajalta. Ja toisaalta samaan aikaan ihmettelee, mihin se aika on oikein mennyt. Kaikkien muutosten päälle kun lisää vielä väsymyksen ja toisaalta arjen toisteisuuden (päivät erottaa toisistaan lähinnä se, koska tiskasi ja koska pyykkäsi ja koska ei ehtinyt kumpaakaan), tuppaavat asiat unohtumaan. Pitäisi kirjoittaa useammin, sillä nämä ovat ihan valtavan ainutlaatuisia viikkoja, joita ei enää saa takaisin.

Kaiken kaikkiaan voin kuukauden kokemuksen tuomalla syvällä rintaäänellä sanoa, että kaikki, mitä vauva-arjesta on kirjoitettu, on totta. Toisaalta vauva-arki on rankkaa. Kun yö on jäänyt lyhyeksi, ja vauva vain huutaa kolmatta päivää putkeen, ei paljoa naurata. Kun siihen lisätään mahdolliset hormonimyrskyt ja tulehdukset ja kivut ja säryt ja fakta, että muutakin arkea pitäisi pyörittää siinä sivussa, tekisi välillä mieli lähettää toinen junalla Timbuktuun ja mielellään mahdollisimmat pitkäksi aikaa - mikä siis olisi tällä hetkellä noin pari tuntia, mikä ei yhtään helpota ahdistusta siitä, että oma aika on kutistunut lähelle nollaa. Ennen syntymää päivittelimme miehen kanssa, miten vanhemmat valittavat oman ajan puutteesta, kun perheen kanssa oleminenhan on sitä omaa aikaa, mutta ei se (ainakaan? edes?) näin pienen kanssa sitä todellakaan ole. Yhteistä aikaa miehenkään kanssa ei ole viime aikoina juuri ehtinyt olla, mikä on heijastunut myös kommunikaatioon (ainakin omalta puoleltani, heh...). Toisaalta vauva-arki on ihanaa. On ollut hetkiä, kun olemme vauvan kanssa vain tuijotelleet toisiamme, ja vauva on tuntunut ihan maailman parhaalta tyypiltä. Nyt kevätilmojen saapuessa olemme tehneet pitkiä vaunulenkkejä auringosta nauttien ja paistatelleet päivää parvekkeella lehteä lukien. Olemme makoilleet miehen kanssa sängyllä ja ihastelleet välissä tuhisevaa yhteistä lasta. Nytkin on harvinainen hetki, kun vauva nukkuu rauhassa päiväunia vieressä, ja itse olen saanut jo jopa tunnin aikaa tehdä mitä vain (- tosin melkein viikon takaiset tiskit odottaisivat pesijää, mutta ei huvita...). Pähkinänkuoressa: vauva-arki on kuin vuoristorataa - se ei mahdu pähkinänkuoreen.

 

Vauva on 58 cm pitkä ja painaa 5010 g. Hän käyttää vaatekokoa 50 ja vaippakokoa 2.

Vauva osaa jo:

  • kohdistaa katseen
  • kannatella päätään
  • huitoa, ainakin hiukan, hallitummin

Kuukauden vinkit:

  • tee mahdollisimman paljon valmiiksi ennen synnytystä
  • pyydä jo ajoissa miestä ottamaan isyyslomaa tai kaveria avuksi vähintään ensimmäisen viikon ajaksi
  • älä kerää liikaa tekemistä ensimmäisiin päiviin ja viikkoihin
  • muista nauttia niistä ensimmäisistä, usein helpommista, viikoista
  • mene lääkäriin ajoissa ja kysy tarvittaessa
  • alakerta kiittää tyynyistä, jääsiteistä ja uimarenkaista
  • varaa pukluliinoja joka paikkaan
  • maidonkerääjät ovat ainakin suihkutissin paras ystävä
  • tuttinauhassa on oikeasti pointti
  • jos joku auttaa jaksamaan, tee niin (esimerkiksi: käytä tuttia, vaikka periaatteessa vastustaisit sitä; tai: lähde ulos, vaikka et jaksaisi)
  • pidä päiväkirjaa/ ota paljon valokuvia, vaikka välillä tuntuisi, ettei jaksa - ja muuten mene helpoimman kautta

Lisäksi:

  • älä tee suunnitelmia
  • nauti kun voit
  • älä pingota
  • nuku
  • yritä noudattaa näitä

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme

Viikot 29-32

Viikko 29 alkoi 3D-ultralla. Itse en kokenut tätä niin kovin tärkeänä, mutta ymmärrän kyllä, että vauvan näkeminen konkretisoi sitä miehelle ihan eri tavalla. Pikkuinen oli kuitenkin niin myttyrällä, ettei hyvää kuvaa saatu - kätilökin sanoi, että kuva muistuttaa lähinnä makaronilaatikkoa. Saimme uuden ajan veloituksetta seuraavalle viikolle, mutta hyvä kuva jäi silloinkin saamatta. Tärkein tieto kuitenkin oli varmistus neuvolaterveydenhoitajan arviolle, että vauva kasvaisi keskikäyrällä. Omassa suvussa kun on ollut alimman käyrän lapsia ja miehen suvussa ylimmän, niin tähän mennessä olimme huolehtineet kaikesta pienipainoisesta suurikokoiseen lapseen. Perhevalmennuksetkin ajoittuivat näille viikoille. Niissä ei kyllä tullut juuri mitään uutta eikä kehenkään ehtinyt tutustua, joten niiden suhteen pettymys oli suuri. Näiden viikkojen alussa tein vielä opintoja, mutta alkoi se olla aika raskasta etenkin kun työharjottelussa tuli oltua pitkiä päiviä. Näin jälkikäteen ajatellen fyysinen jaksaminen oli tuossa vaiheessa vielä ihan hyvä (1,5 kilometriä kävellen töihin onnistui hyvin, samoin salilla käynti samanakin päivänä), mutta joinain päivinä väsymys oli samaa luokkaa alkuraskauden kanssa ja myös aamupahoinvointi teki paluun noin viikon ajaksi.

Viikot 33-37

Nämä viikot ajoittuivat joululomalle ja viimeisiin opintoihin. Lomalla näiden viikkojen alussa väsymys oli edelleen ja nyt useimpina päivinä todella pahaa - yössä saattoi nukkua 14 tuntia ja päivällä parin tunnin päiväunet päälle. Jatkuva heräily ei varsinaisesti auttanut asiaa. Myös muu fyysinen jaksaminen heikkeni nopeasti ja puolen tunnin kävelylenkit alkoivat olla jaksamisen ylärajoilla - osin usein pahoiksi yltyvien liitoskipujen takia. Onneksi oli loma ja sai nukkua (ja mieskin ehti passaamaan)! Loman jälkeen oli ilmeisesti saanut kerättyä energiaa varastoon, sillä yksin lomailu alkoi nopeasti pänniä ja asuntoa tuli siivottua aika ahkeraan. Samalla ehti käydä ostamassa viimeisetkin tarvikkeet ja kokoilla pinnasängyn ja lipaston. Viimeistä opintoihin kuuluvaa esseetä pääsin tekemään tammikuun puolivälissä ja sainkin sen innostuksissani ja energioissani puurrettua valmiiksi aikataulussa tammikuun loppuun mennessä. Vaikka vielä loppuraskauteen osuikin tällainen energiapiikki, en silti ymmärrä, miten jotkut jaksavat "ihan oikeissa töissä" äitiyslomaan asti - oma äitiyslomani alkoi siis virallisesti tammikuun viimeisellä viikolla. Samalla alkoi hahmottua, että aika loppumetreillähän tässä ollaan.

Viikot 38-42

Viimeiset viikot, ja päivät, kuluivat usein saman kaavan mukaan: Mies heräsi aamulla etäilemään, söimme yhdessä aamupalaa kymmenen-yhdentoista maissa, minkä jälkeen mies lähti töihin ja itse päivästä ja jaksamisesta riippuen tein kotitöitä tai lepäilin. Illalla söimme ja katsoimme yhdessä sarjoja, kun usein ei muutakaan jaksanut - mies teki helmikuun töissä pitkää päivää voidakseen jäädä vauvan synnyttyä vapaalle ja itse olin usein muuten vain väsynyt. Töiden ja menojen jakaminen joka toiselle päivälle osoittautui toisaalta jaksamisen toisaalta tekemättömyydestä huonon omantunnon potemisen kannalta hyväksi ratkaisuksi. Vaikka elämä rajoittuikin paljolti neljän seinän sisälle, ei se juuri haitannut: olen aina ollut kotihiiri ja raskauden edetessä tuntui yhä luontevammalta viettää enemmän aikaa kotona. Lepäilyyn myös tottui ylimenokauden jälkeen yllättävänkin nopeasti. Pyrin kuitenkin loppuun asti tekemään edes vähän jotain liikunnallista 2-3 kertaa viikossa ja usein se onnistuikin. Viikolla 39 selkä kipeytyi yhtenä iltana todella pahoin ja yhdessä vaiheessa tuntui kuin jokin olisi luisunut alaspäin. Seuraavana päivänä neuvolassa vauvan todettiinkin laskeutuneet ja seuraavina päivinä myös muualla "alhaalla" tuntui silloin tällöin omituisia kolotuksia ja kipuiluja. Nämä kivut tulivat ja menivät raskauden loppuun asti, ja vaikka silloin luulin niiden enteilevän jotain, meni silti vielä kolme viikkoa ennen kuin vauva lopulta syntyi. Raskausviikko 41 kului sängyn pohjalla flunssan/influenssan kourissa, joten myös vauva oli syntymiskiellossa. Olo alkoi olla jo vähän kärsimätön, kun ei edes seuraavalle pivälle uskaltanut suunnitella mitään lasketun ajan jälkeen. 40+6 -iltana selkä kipeytyi pahasti seksin jälkeen, mutta ei johtanut mihinkään. Seuraavana päivänä neuvolassa keskusteltiin mahdollisesta käynnistyksestä. Samana iltana, jälleen DIY-käynnistyskikkojen jälkeen, selkä kipeytyi pahasti uudestaan ja parin tunnin kuluttua alkoivat myös kivuliaat supistukset. Pojuli syntyi seuraavana iltapäivänä <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Poika on tullut kotiin.

Hän syntyi raskausviikolla 41+1 ja painoi reilut 4200 g. Synnytys oli vaikea, mutta poika syntyi terveenä ja äitikin on pärjäillyt mielestään ihan hyvin. Poika on nyt 12 päivän ikäinen, iso ikäisekseen ja tykkää mm. virsistä ja työväenlauluista etenkin ei-niin-musikaalisen miehen laulamana. Perjantaina irtosi napatynkä, ja huomenna olisi tarkoitus päästä ensimmäistä kertaa kylpyyn!

Palaamisiin!

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme

40+0 eli laskettu aika oli tänään. Tai on tänään, ehtiihän tässä vielä alkaa tapahtua, mutta vahvasti epäilen. Pari viikkoa sitten vaivannut alaselkäkipuilu loppui yhtä yhtäkkiä kuin alkoikin, eikä ole palannut. Ei ole supistellut eikä muutenkaan voinnissa ole mitään kummallista. Yliaikaisuutta vähän kyllä osasinkin odottaa, vaikka nuo muutaman viikon takaiset olotilat hetkeksi valmiustasoa nostivatkin. Ainoana mahdollisesti ennakoivana merkkinä limatulppa saattoi irrota pari päivää sitten, mutta siitäkin olen alkanut epäillä, oliko se limatulppa sittenkään. (Useimpien mukaan limatulppa olisi väritön ja sisältäisi usein hieman verta. Tämä kuitenkin oli paksua ja keltaista, mutta kuitenkin selkeästi kiinteämpää ja sitä tuli enemmän kuin normaalia valkovuotoa - olkaa vain hyvä tästä tiedosta! :D)

Tässä kohtaa kai kuuluisi sanoa, että olo on turhautunut ja tulisipa se jo. Tavallaan niinkin, onhan tällainen pelkkä odottelu, kun ei voi edes päivän päähän varmaksi suunnitella, vähän tylsää, mutta toisaalta nyt, kun mieskin jäi vapaalle, ihan myös mukavaa. Oikeastaan on aika kiva saada tähän muutama päivä yhteistä vapaata ennen vauvan tuloa. Tosin täytyy sanoa, että ehkä en kuitenkaan kauheasti yli viikkoa enää haluaisi odotella, ettei tarvitsisi istukkaongelmia ja mahdollista käynnistystä jännittää.

Sairaalakassista en ajatellut tänne kirjoittaa, mutta kirjoitanpa nyt ehtiessäni kuitenkin. Selailin eri ohjeistuksia ja blogeja, ja yleisin ohjeistus tuntui olevan tyyliä "tarvitset vain neuvolakortin ja henkilöllisyystodistuksen, mutta on hyvä ottaa mukaan myös", mitä seurasi vuoden selviytymispaketti autiolle saarelle mukaan lukien kaikki omista eväistä ja probioottijuomista tyynyihin ja irtoripsiin. Lopulta päädyin ottamaan itselle, miehelle ja vauvalle mukaan muutaman päivän vaatteet (potilashotellissa ollaan omissa vaatteissa) sekä hygieniatuotteet (hammasharja, huulirasva yms.). Lähtiessä mukaan tulevat tietysti myös kännykät, lompakot ja neuvolakortit ja muut, mitä normaalistikin neuvolaan tai sairaalaan lähtiessä ottaisi. Lisäksi otin mukaan omat liivinsuojat ja rintakumit, kameran, laturit, kirjan, kuulokkeet ja vähän eväitä. Myös sisäkenkiä monet suosittelivat ja sellaiset nyt pakkasin myös varmuuden vuoksi. Kuulemma taksia tilatessa voi toivoa turvakaukaloa ja hätätapauksessahan lapsi saa matkustaa taksissa sylissä (ihan laillisestikin), joten se jää nyt kotiin. Itsestäni tuntui, että kassista tuli valtava, mutta nyt kun tätä listaa lukee ja vertaa muiden vastaaviin, niin ehkä tässä ihan kohtuullisella kuormalla ollaan liikenteessä!

Tällä päivitystahdilla soisin meillä jo seuraavan postauksen aikaan olevan vauva.

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme

Pikkuhiljaa blogi on muuttunut enemmän ja enemmän omaksi päivä-(tai kuukausi-)kirjaksi tai muistioksi, joka vaan sattuu olemaan netissä muidenkin nähtävillä, jos siitä jollekulle olisi iloa. Niinpä olisikin varmaan aiheellista kirjoittaa tänne välillä jotain. Ihan vain, ettei sitten jälkeenpäin harmittaisi, ettei muutamista kuukausista ole minkäänlaisia merkintöjä tai muistikuvaa. Joskus myös vanhoihin ajatuksiin ja tapahtumiin palaaminen antaa asioihin uudenlaista perspektiiviä. (Esimerkiksi omasta yksityisestä päiväkirjastamme löytyi suunnilleen vuosi sitten tehty merkintä siitä, kuinka mies jännäili vauvan tuloa, mikä oli suuresti itseäni ärsyttänyt. Olipa ärsyttävä muija! Ja nykyään se sitten vielä valittaa, että miksei mies puhu omista lapseen liittyvistä epävarmuuksistaan :D) Nyt on kuitenkin kirjoittaminen tahtonut jäädä, kun jatkuvasti väsyttää ja parhaimmillaankin pää tuntuu vain suhteellisen sumuiselta. Niinpä ajattelin koota ajatuksia helpoimman kautta ja listata ajatuksia teemoittain.

Fyysinen vointi: Väsyttää. Se tiivistääkin kaiken aika hyvin. Kuvaavaa on, että "rankan" viikonlopun jälkeen maantain ohjelmaan kuului nukkuminen yhteentoista, reilun tunnin päiväunet, paljon lepotaukoja kotitöiden välillä (suhdeluku noin 50:50) sekä nukkumaanmeno yhdentoista aikaan. Ja rankka tarkoittaa tässä siis sitä, että lauantaina miehen äiti ja sisko tulivat muutamaksi tunniksi kylään enkä sunnuntaina viitsinyt nukkua päiväunia  yhteisen ajan miehen kanssa maksimoimiseksi. Onneksi päiviin ei jää turhan monta tuntia zombeiluun, kun nukkuminen(/sen yrittäminen) vie päivästä noin 16 tuntia. Muita huomionarvoisia seikkoja ovat jatkuva heräily öisin sekä selkäkipu ja epämukava olo noin 20 minuutin kävelyn jälkeen. Sen sijaan närästys ja pyörrytys ovat helpottuneet ja maidontulo on, paradoksaalista kyllä, lähes loppunut.

Psyykkinen vointi: Ok +. Vaikka vaivoista onkin aina mukava valittaa, eivät ne kuitenkaan kovin paljoa vaivaa - kaikkeen tottuu. Tietysti välillä toivoo, ettei menoja tarvitsisi suunnitella vain joka toiselle tai kolmannelle päivälle tai että pääsisi myös paikkoihin, joihin ei pääse julkisilla ihan viereen, mutta toisaalta mihin tässä lomaillessa tarvisikaan mennä ja kotona on oikeastaan aika kiva löhöillä peiton alla hyvää kirjaa lukien. Juuri näistä viikoista kai moni tuntee huonoa omaatuntoa, mutta olen ajatellut, että jos sitä seuraavat pari vuotta aikoo valvoa ja touhuta enemmän kuin tarpeeksi, on ihan ok ottaa rennosti muutama viikko sitä ennen. Viime aikoina ei ole enää juuri ahdistanut, mutten tiedä, paljonko siitä liittyy omien ajatusten ja identiteetin kypsymiseen ja paljonko ahdistavien ajatusten aktiiviseen poissulkemiseen. Vähän pelottaa, että kyse on ainakin osin jälkimmäisestä ja että tämä kostautuu lapsen tullessa maailmaan.

Ajatukset synnytyksestä ja ensiviikoista: Ajatukset synnytyksestä tiivistyvät oikeastaan toiveeseen siitä, ettei kuole, ja "käytännön" suunnitelmaan käyttää lääkkeellistä kivunlievitystä tarvittaessa. Ymmärrettävästi synnytystoivelomakkeeseen ei siis tullut paljoa asiaa, mutta kuulemma silti on ennenkin pärjätty (jos kätilöillä on edes ollut aikaa käydä lomaketta läpi). Turhauttaa, kun neuvolassa sanotaan, ettei synnytystä pidä suunnitella liian tarkkaan, kun ei se kuitenkaan koskaan mene juuri niin, ja sitten perhelehdissä kätilöt valittavat, ettei synnytykseen tulla tarpeeksi valmistautuneina. Huoh. Enemmän jännittävät kuitenkin ensipäivät ja -viikot. Millainen tunne vauvaa kohtaan syntyy? Miten hormonit vaikuttavat mielialoihin? Kuinka kipeä on ja kuinka pitkään on kipeä? Osaako vauvaa käsitellä? Nukkuuko se, syökö se, montako kertaa päivässä sen pitikään ulostaa ja minkä väristä asiaa? Entä miten suhde mieheen muuttuu? Eniten jännittää kauhuskenaario, että vauva ei tuntuisikaan omalta ja joutuisin jäämään sen kanssa sairaalaan yksin ja hysteerisenä. Muun muassa nämä ovat niitä ajatuksia, jotka yritän aktiivisesti sulkea pois mielestä.

Mitä vielä? Vauvan tavarat on hankittu jo hyvissä ajoin (ja nyt viime metreillä saatiin vielä paljon lisää tavaraa sukulaisilta) ja eilen hankin myös itselleni imetysvaatteita ensipäiviä varten. Rintakumit ovat varmuuden vuoksi keittymässä ja sairaalakassi olisi tarkoitus pakata viikonloppuna. Eilen neuvolassa vauva oli jo laskeutunut ja verenpaine koholla, mikä terkkarin mukaan voi tarkoittaa, ettei tässä enää kauan tarvitse odotella. Toissapäivänä oli selkä illasta todella kipeä ja nyt on myös muuten ollut kolotuksia ja kipuilua erinäisissä paikoissa. Lisäksi maha toimii aika vauhdilla, ruokahalu on vähentynyt, pahin väsymys on hellittänyt ja muutamana yönä on saanut myös nukuttua paremmin, mitkä joidenkin mielestä viittaavat samaan suuntaan. Jännittää, vaikka eihän mikään tarkoita välttämättä mitään edes näillä viikoilla. Henkistä valmistautumista tarvinnee sitäkin siis vielä harrastaa.

 

Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin luottavainen. Ehkä tavallaan on myös hyvä asia, että suhde tapahtumien aikatauluun on edelleen ristiriitainen: Toisaalta haluaisi, että tämä ihana rento elämänvaihe jatkuisi vielä hetken ja että aikaa ihan vain olla ja rakastaa miehen kanssa olisi enemmän jäljellä. Toisaalta haluaisi jo päästä tästä jännityksestä ja ihmettelemään uutta elämää. Toissapäiväinen kipukohtaus sai myös miettimään mahdollisuutta, että vauva tulisikin ajoissa - mihin siis emme tähän mennessä olleet yhtään uskoneet. Kyllä hän olisi jo tervetullut (vaikka voisikin viettää mahassa vielä sen hetken, että ehtisi isikin saada työt valmiiksi).

 

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme

Pakollinen mammablogipostaus numero 2: hankinnat!

 

Tähän mennessä tehdyt hankinnat (sis. äitiyspakkaustavaroita):

Vaatteet

  • Bodyja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9 kpl
  • Puolipotkuhousuja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9
  • Neule ja housut kokoa 50
  • Unihaalari kokoa 50
  • Sukkia 1 pari kokoa 11-14, 5 paria kokoa 16-18
  • Tumppuja 3 paria kokoa 0-6 kk
  • Myssy ja pipo kokoa 0-3 kk/0-1 v

Nukkuminen

  • Pinnasänky (IKEA STUVA) (säädettävissä kahteen tasoon, poistettava laita)
  • Patja
  • Sijauspatja
  • Laitasuojus
  • Patjasuojuksia 3 kpl
  • Peittoja 2 kpl
  • Alulakanoita ja pussilakanoita 4 kpl
  • Unipesä

Kuljettaminen

  • Vaunut (ulos ja parvekkeelle) (Dorjan Soft start -yhdistelmävaunut ja Emmaljunga Duo Combi -yhdistelmävaunut)
  • Vaunujen sade- ja hyttyssuojat
  • Hoitolaukku
  • Makuupusseja 2 kpl (äitiyspakkauksen toppapussi sekä itseneulottu)
  • Turvakaukalo (pienemmän vauvan lisäosalla)
  • Kantoreppu (Ergobaby vastasyntyneen lisäosalla)
  • Kantoliina (Me&Mama)

Puhtaus

  • Harsoliinoja 9 kpl
  • Hoitoalusta
  • Kestovaippa + 2 kpl imuosia
  • Vaippoja (kokoa 1 ja 2)
  • Vaipparoskis (tavallinen kannellinen roskakori)
  • Amme
  • Kylpypyyhe sekä käsipyyhkeitä
  • Kylpylämpömittari
  • Talkkia, hoitovoidetta ja kylpyöljyä
  • Pumpulipuikkoja, vanulappuja ja kosteuspyyhkeitä
  • Hius- ja hammasharja, kynsisakset ja -viila

Syöminen

  • Rintapumppu (Philips Avent, manuaali)
  • Tuttipulloja 2 kpl
  • Maidonkerääjiä
  • Korviketta (jauheena)
  • Ruoka- ja kuolalappu

Muut

  • Riepuleluja 2 kpl
  • Pehmohelistin
  • Vilttejä 2 kpl (käärimiseen, peitoksi tai lattialle)
  • Tutteja
  • Liivinsuojia
  • Itkuhälytin
  • Kuumemittari

Lisäksi on muutamia seuraavan koon vaatteita, lähinnä äitiyspakkauksesta. Kestovaippoja ja imuosia on tarkoitus ostaa lisää, kun saadaan arki käyntiin ja nähdään, jaksaisiko sellaisia alkaa käyttää. Haluaisimme periaatteessa suosia mahdollisimman ekologisia ratkaisuja, mutta alussa helppouskin voi olla plussaa, minkä lisäksi ajattelimme ainakin kesällä oleilla paljon mökillä, missä kestoilu ilman pesukonetta voisi olla "hieman" haasteellista. (Sitä paitsi onko imuosien jatkuva pesu 80 asteessa todella ekologisempaa kuin esimerkiksi maatuvien tai omassa kunnassamme poltettaviksi päätyvien kerttisten käyttäminen?) Miehen serkulta saadaan ehkä lisää pieniä vaatteita, ja nännikumien ja imetystyynyn ostaminen on harkinnassa. (Unohdinkohan jotain? Tai ehkä vielä tärkeämpänä, puutuukohan vielä jotain!?)

 

On aika järkkyä, kuinka paljon tavaraa pieni ihminen voi tarvita. Olemme miettineet jokaisen yhtään isomman hankinnan tarkkaan, ja mielestäni olemmekin onnistuneet pysymään ihan kohtuudessa. Silti tavaraa on tullut paljon, joskin osa lahjoina. Välillä onkin ollut ihan mahdotonta hahmottaa, mitä kaikkea tarvitsee - esimerkiksi vaatteista varoitellaan, että niitä helposti hankkii liikaa, mutta toisaalta etenkin ensimmäisten viikkojen aikana pyykkääminen ei ole ensimmäisiä asioita, joista haluaisin siinä tilanteessa joutua huolehtimaan. Myönnettäköön, että meistä molemmista on miehen kanssa mukava myös varautua lähes kaikkeen mahdolliseen. Jotkut toiset tarvikkeet taas ovat keskustelupalstoilla ja äitiryhmissä jakaneet vahvasti mielipiteitä siitä, ovatko ne olleet tarvikkeita vai turhakkeita. Näistä hyvinä esimerkkeinä vauvanpesä ja rintapumppu, joista päädyimme hankkimaan molemmat; vauvanpesän, koska monet kokivat sen avuksi nukuttamisessa ja uni on yksi nistä asioista, joihin halusimme panostaa, ja rintapumpun, koska mieskin haluaisi osallistua syöttämiseen jo alusta asti. Sen sijaan imetystyynynä ajattelin aluksi kokeilla käyttää ihan tavallista tyynyä - toivottavasti tämä ei osoittaudu virheeksi!

Sitten se, mistä täällä Lilyssäkin on paljon viime aikoina puhuttu: paljonko maksoi. Muutamat isommista hankinnoista saimme käytettyinä ilmaseksi tai lahjana. Näihin kuuluvat molemmat vaunut, kantoreppu sekä itkuhälytin. Vaunujen mukana tulivat turvakaukalo, sade- ja hyttyssuojat sekä hoitolaukku. Nopealla googlailulla uudet yhdistelmävaunut maksavat 200-1400 e, yleensä noin 400-800 e ja käytettynä hinta on usein noin puolet ostohinnasta, kantoreput 50-200 e ja itkuhälyttimet 40-250 e. Hyvin karkeasti arvioituna säästimme siis vähän reilut 1000 euroa. Muuten ostimme uutena puhtaasti siitä syystä, että koimme sen helpommaksi. Jatkossa tarkoitus olisi panostaa kierrättämiseen ja käytettyyn, mutta autottomana perheenä etenkin pinnasänkyä oli ihan mahdoton saada käytettynä. Meidän pinnasänkymme maksoi 180 e, patja 40 e, ja petivaatteet (ym.) siihen päälle arviolta 100 e, yhteensä siis vähän yli 300 euroa. Vaatteisiin, suureksi osaksi Prisman alennusmyynnistä, kului reilu 50 e, ja lahjaksi saaduista tulisi varmaan muutama kymppi lisää. Muita yksittäisiä vähänkään isompia menoeriä toivat hoitoalusta (40 e), unipesä (45 e) ja rintapumppu (50 e). Ammeen (15 e) ja tuttipullot (2 kpl 10 e) sekä kantoliinan käytettynä (10 e) sai yllättävän halvalla. Näistä tuli siis 170 euroa, ja kaikkeen muuhun sälään, jälleen kerran hyvin karkeasti arvioituna, meni ehkä saman verran, siis yhteensä noin 350 euroa. (Jotain oli tietysti jo valmiina, kuten vanupuikkoja, mutta niiden hintoja on yritetty arvioida tähän mukaan.)

Jos siis pitäisi heittää jokin arvio siitä, paljonko rahaa on tähän mennessä kulunut, sanoisin noin 700 euroa, minkä lisäksi ilman miehen sukulaisten ja omien vanhempieni ystävällisyyttä olisi kulunut vielä reilut 1000 euroa. Jos olisi ostanut vielä enemmän käytettynä, olisi hinnasta voinut saada pois vielä ehkä parisataa euroa, ja jos meillä olisi hissi eikä tarvetta toisille vaunuille, olisi tuosta lahjaksi saatujen summasta voinut tiputtaa vielä muutaman satasen. Jos kaiken joutuisi ostamaan itse eikä ostaisi juuri mitään ylimääräistä, saattaisi säästäväinen siis pärjätä noin tuhannella eurolla ja oikeasti varmaan allekin, jos jaksaisi yhtään enempää vaivautua. Ja ehkä tämäkin on keskiluokkaisen (kiitos työssäkäyvän miehen) harhaa, ja oikeasti pärjäisi vähemmälläkin. Jos taas puhutaan siitä, paljonko rahaa lapseen voisi saada kulumaan, on vain taivas rajana. Eli ei tämä lapsen saaminen missään tapauksessa mitään halpaa puuhaa ole!

P.S. Viime aikoina on tullut kirjoitettua aika vähän tämän hetkisistä fiiliksistä ja voinneista - niistä lisää ensi postauksessa. Mutta tärkeimpänä, täällä alkoi äitiysloma!

Share

Ladataan...
Kahdesta kolme

Noin vuosi sitten teimme päätöksen jättää ehkäisyn pois. Enpä tiennyt silloin, mihin olimme ryhtymässä. En osannut arvata, että tekisimme positiivisen testin vielä saman kuun aikana, enkä sitä, millaisiin tunnemyrskyihin se tulisi johtamaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu hurjalta, että silloin uskalsimme. Olimme tuolloin olleet yhdessä, ja asuneet yhdessä, vasta puoli vuotta, omat opintoni olivat kesken ja mieskin vain määräaikaisessa työsuhteessa. Pyöreitä vuosia olin täyttänyt toista kertaa elämässäni pari kuukautta aiemmin. Toisin sanoen emme täyttäneet mitään niistä kriteereistä, mitä hyvälle vanhemmuudelle usein asetetaan. Silti hurjimmalta tuntuu, kuinka valmistautumattomina asiaan hyppäsimme, vaikka oikeasti olimmekin pohtineet asiaa paljon eikä ilman omakohtaista kokemusta paljon valmistautuneempi ehkä olisikaan voinut olla.

On hämmentävää, kuinka aika joskus kiitää ja hirveästi tapahtuu lyhyen ajan sisään, joskus taas soljuu eteenpäin kuin vaivihkaa. Ensimmäisenä puolivuotisenamme olimme alkaneet seurustella (olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aiemmin), saaneet tiedon miehen isän sairastumisesta, käsitelleet molemmat omia suhteessa olemiseen liittyviä kipukohtiamme, muuttaneet yhteen, saatelleet miehen isän lepoon sekä menneet kihloihin. Tuona seuraavana puolivuotisena teimme päätöksen lapsen yrittämisestä, teimme positiivisen testin, kävimme yhdessä läpi raskauden herättämiä tunnemyrkyjä, koimme keskenmenon, teimme päätöksen uudesta yrittämisestä, menimme naimisiin sekä teimme uuden positiivisen testin. Huh. Nyt ajattelen, että varmasti tuolloinen ahdistus liittyi paljon myös siihen, kuinka nopeasti kaikki oli tapahtunut ja ettemme kuitenkaan olleet vielä valmiita - raskauteen tai sen loppumiseen. Tietysti jälkikäteen on aina helppo tietää paremmin. Ehkä ilman tuota kokemusta ja sen herättämiä ajatuksia olisi tämä raskaus kulunut hyvin eri tavalla.

Ehkä myös siksi tämä syksy, kun olemme "vain" olleet naimisissa ja odotelleet, on tuntunut niin seesteiseltä ja helpolta. Olen oppinut ajattelemaan, ja oikeasti uskomaan siihen, että on monta tapaa olla perhe, jopa hyvä perhe. Että jokaisella on oma tapansa olla vanhempi. Ettei vanhempanakaan tarvi olla aina täydellinen. Että lapsi sopeutuu elämäänsä meidän perheessä, eikä meidän tarvi sopeuttaa elämäämme lapsen ympärille. Tietenkin elämänrytmi ja toimintatavat täytyy sovittaa lapsiperheeseen sopiviksi, mutta paljon otsikoissa olleeksi "Prisma-perheeksi" ei tarvi ryhtyä. (Joskin Prisma on osoittautunut vauvatarvikkeiden suhteen erittäin hyväksi kaupaksi!) Nämä ovat tietysti ihan perusasioita, mutta aikakaudella, kun naisiin ja erityisesti äiteihin suuntautuu joka paikasta vaikeita ja usein ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, on niihin vaikea aidosti uskoa. Se on sääli, sillä en usko, että turhasta kritisoinnista seuraa monesti kenellekään mitään hyvää. Pikemminkin moni saattaisi olla parempi vanhempi, jos uskaltaisi toimia ja elää itselleen luontevimmalla tavalla.

Laskettuun aikaan on nyt reilu kuukausi. Samana päivänä tulee täyteen kaksi vuotta ja yksi päivä ensitapaamisestamme sekä yksi vuosi ja kaksi päivää keskenmenodiagnoosista. En olisi kumpanakaan hetkenä uskonut olevamme nyt tässä. Elämä olisi voinut kulkea niin moneen eri suuntaan. Kuka tietää, miten elämä olisi mennyt ilman tuota koulutusta kaksi vuotta sitten (johon minun ei alunperin pitänyt edes osallistua) tai jos hirveän määrän ahdistusta aiheuttanut raskaus ei olisi päättynyt jo aivan alussa.

Olen kiitollinen, että elämä on tuonut meidät juuri tänne.

Share

Pages