Alakuloa

Kahdesta kolme?

Pari viikkoa sitten huonon olon puuskassa kirjoitettu, luonnoksiin jäänyt teksti:

 

On hyviä päiviä, on huonoja päiviä. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Minulle mielialojen vaihtelu ei ole mitenkään epätyypillistä.

Keskenmenon jälkeen, vielä nytkin, kun sitä ei enää aktiivisesti jatkuvasti ajattele, on mieli kuitenkin ollut useammin alakuloinen ja olo tyhjä. Jatkuva alakuloisuus etenkin iltaisin puolestaan johtaa siihen, etten koe ole olevani työpäivän jälkeen väsyneelle miehelleni tarpeeksi hyvää seuraa, mikä taas johtaa kokonaisvaltaiseen riittämättömyyden ja huonommuuden tunteeseen. Ja voilà, kierre on valmis.

Pahassa olossani rypiessäni mietin, miksen voisi olla joku muu. Joku muu, jolle päätökset ja muutos olisivat helpompia. Joku, joka voisi luottaa siihen, että lähipiiri hyväksyy omat päätökset ja joka ei jatkuvasti jännittäisi muiden reaktioita. Ja silloin tajusin sen. Jos olisin vanhempi ja lasten saaminen olisi lähipiirissäni jo yleisempää, tuskin enää epäröisin. Jos vanhempani, jotka ovat minulle todella läheisiä ja tärkeitä, eivät kohtelisi minua vielä kuin lapsena, olisin jo paljon valmiimpi. Jos saisimme elää omassa kuplassamme kenenkään kyseenalaistamatta valintojamme, päätös olisi jo tehty. Miksi annan muiden sanella, kuka minun kuuluu olla? (Ja vaikka tämän tajuaa, miksi siitä on niin vaikea pyristellä irti?)

Pelkoa. Pelkoa siitä, ettei päätöksiäni hyväksytä. Ettei minua hyväksytä. Että jään yksin. Että teen väärän päätöksen. Sittenkin, vaikka teen vain niin, kuin minusta tuntuu oikealta. Voiko se silti olla väärin?

Olen kyllästynyt pelkäämään. Olen kyllästynyt miettimään, mitä muut ajattelevat. Helvetin kyllästynyt aina vain miellyttämään. Mutta miten päästää siitä irti?

Share

Kommentoi