Mansikkapaikka

Kahvia, kiitos!

Kävin tänään museossa. (Taas! Johan me mieheni kanssa pyörähdimme Ars Novassa ja Aboa Vetuksessa viisi vuotta sitten.) Huolimatta siitä, etten käy näyttelyissä kovinkaan usein, miellän itseni kuitenkin taidetta rakastavaksi ja kulturelliksi ihmiseksi. Siis haluan mieltää. Olenhan käynyt ajatuksen tasolla ties missä museoissa ja gallerioissa ja ihan konkreettisestikin muutamassa. (Eikä siitä ole kuin pari viikkoa, kun esitin miehelleni haaveen, että sitten kun lapset ovat isompia, ostamme meille Museokortit ja alamme ihan harva se viikko kiertää museoita. Ihan pesunkestävä kulttuuri-ihminen siis olen.)

Olimme jo jonkin aikaa puhuneet Museoblogin Elinan kanssa, että kävisimme yhdessä katsomassa jonkin näyttelyn. Kohteeksi valikoitui Wäinö Aaltosen museon Mansikkapaikka, ja jo kävellessäni museolle tunsin olevani luova ja inspiroitunut taideihminen. Toki pysähdyin kerran varmistamaan, että olen menossa oikeaan paikkaan, mutta joka tapauksessa. Niin ja toki olin oikeasti aika väsynyt ja alakuloinen luovan ja inspiroituneen sijaan, mutta kuitenkin. 

Museokeskuksen esitteessä kerrotaan Mansikkapaikan käsittelevän "nostalgiaa ja paikan merkitystä: muistin katoavaisuutta ja muistojen häilyvyyttä, tuskaa siitä miten kaikki muuttuu". Oi kyllä - tämän tuskan minä tunnen. Ja mitä väsyneempi olen, sitä katoavaisempi on muistini ja sitä häilyväisemmäksi käyvät muistoni. Mutta se taitaa olla jo toinen asia se.

Esitteessä myös kuvaillaan mansikkapaikan eri ulottuvuuksia. Sellainen voi olla mikä vain rakas, mieluisa, turvallinen soppi - joko ihan olemassa oleva konkreettinen paikka tai sitten jotain aivan muuta, mikä nyt kenellekin tuo turvaa ja mielihyvää. Kertoo paljon oman elämäni jännittävyydestä, että oma mansikkapaikkani sijaitsee tuossa sohvannurkassa (ja tavallaan jatkuu tämän mansikkapaikan yli Stars Hollow'in kuvitteelliseen pikkukaupunkiin). Oikeastaan aika usein mansikkapaikkani on fiktiivinen, mutta väliäkös sillä, jos kerran itse viihtyy.

Näyttelyyn oli valittu mielenkiintoinen kattaus teoksia Turun kaupungin taidekokoelmista. Esillä oli myös Wäinö Aaltosen omia teoksia. Itseäni kiinnosti eniten valokuvataide, erityisesti Jari Silomäen Sääpäiväkirjani-sarjan esillä olevat kuvat, sillä ne tarjosivat ajatuksia herättävän yllätyksen. Myös Turun jokiranta Förineen päivineen oli hienosti esillä monen eri teoksen muodossa ja taas kerran tajusin, miten ihastunut olen jokirantaan. Se jos mikä todellakin ansaitsee paikkansa tällaisessa näyttelyssä! Jan-Erik Anderssonin installaatio In The White Room oli myös mieleeni ja uskon ymmärtäneeni ainakin jollakin tasolla sitä, mitä Andersson taiteellaan halusi kertoa.

Niin vain kävin museossa ja aion kyllä mennä pian uudestaan. Jos Mansikkapaikka kiinnostaa, se on esillä 21.8. asti. 

Mikä on sinun mansikkapaikkasi?

Share

Kommentoi