Tsemppipeukku ojossa neuvolaan

Kahvia, kiitos!

Kuten niin monen muunkin, myös minun ajatukseni ovat pyörineet viime päivinä Rautavaaran surullisessa tragediassa. Kolari ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet paljon keskustelua ja ajatuksia, joita olen jonkin verran käynyt lukemassa Puutalobabyn tontilta. Luin myös kyyneleet silmistä valuen Katri Mannisen rohkean tekstin äitien väsymyksestä.

En halua ottaa kolariasiaan mitään kantaa, eikä postaukseni aihe edes varsinaisesti liity kyseiseen tapaukseen. Kaikki oikeastaan lähti liikkeelle Anna Karinin blogikirjoituksesta, jossa puitiin neuvolapelkoa. Olen itsekin kirjoittanut neuvoloiden toiminnasta jonkin verran (täällä ja täällä) ja nyt kun sosiaalisessa mediassa keskustellaan kiivaasti äitien ja isien väsymyksestä ja mielenterveysongelmista, sain sysäyksen kirjoittaa neuvoloista uudelleen.

Oma suhtautumiseni äitiys- ja lastenneuvoloiden toimintaan on hyvin ristiriitaista: toisaalta olen sitä mieltä, että neuvoloissa tehdään tärkeää työtä mutta toisaalta koen, että työ on ainakin osittain tehotonta ja että vanhempien on vaikea saada ääntään kuuluviin, varsinkaan, jos terkkari tuijottaa vain käyriä ja kelloa, eikä muista katsoa asiakasta silmiin. 

En ole varmaan koskaan puhunut esikoisen vauvavuodesta mainitsematta sitä, miten väsynyt olin. Koska sen minä muistan parhaiten, sen henkisen kaamoksen, johon olin vaipunut. Eikä kyse ollut pelkästään siitä fyysisestä väsymyksestä, joka teki päivistä takkuisia, vaan kaamoksesta teki entistäkin harmaampaa se, että elintilani oli oikeastaan rajoittunut pieneen kaksioomme, koska epävarmana ja kokemattomana äitinä koin liian hankalaksi lähteä vauvan kanssa mihinkään, koska esikoinen ei todellakaan ollut sellainen lapsi, joka olisi nukkunut pitkiä päiväunia vaunuissa tai muutenkaan käyttäytynyt mitenkään ennakoitavasti. Minun väsymystäni ja mielialaani piristi kuitenkin paljon se, että ympärilläni oli läheisteni muodostama tukiverkko. En siltikään usko, että mieheni lisäksi kukaan läheisistäni oikeasti näki, kuinka väsynyt olin, koska koin tarpeelliseksi lähestyä kyläilijöitä ja avuntarjoajia niin sanotusti tsemppipeukku ojossa: "Ihan hyvin täällä sujuu. No ei S edelleenkään nuku, mutta kyllä tämä taas tästä...keitetään kahvit vaan...ihan hyvin tässä jaksellaan..."

Ja sama tsemppipeukku minulla on yleensä ojossa neuvoloissakin. "Ihan hyvin sujuu" on tässä reilun parin vuoden aikana muodostunut vakiovastauksekseni terkkareiden esittämään kysymykseen. Tsemppipeukun heiluttamiseen on ainakin omalla kohdallani monta syytä:

a) mietin liian herkästi sitä, onko terveydenhoitajalla kiire (ovatko ajat myöhässä jo aamupäivällä, onko terkkarin olemus kiireisen hermostunut, yrittääkö hän päästä minusta nopeasti eroon...)

b) olen nähnyt, miten "täytäthän lomakkeet huolella" -mielialakyselyt ja voimavarakaavakkeet lykätään nopean vilkaisun jälkeen Ö-mappiin 

c) olen huomannut, että kuulumisten kyseleminen on hyvin kaavamaista, eikä terkkari välttämättä oikeasti edes kuuntele, mitä asiakas selittää (paras omakohtainen esimerkki tästä on se, kun olin esikoisen kohdalla vastannut juurta jaksaen terkkarin "miten imetys sujuu" -kysymykseen ja pian sen keskustelun loputtua terkkari kysyi, että "vieläkö imetät?")

d) esikoisen kohdalla väsymykseni jotenkin sivuutettiin (ensimmäisillä käynneillä saatoin vielä naiivina kertoa olevani "ihan älyttömän väsynyt", mutta pian opin itsekin nyökyttelemisen ja hymisemisen jalon taidon, kun terkkarilta ei herunut "äitien olisi kyllä hyvä saada nukkua" -latteuksia enempää)

e) mielestäni on kaikille helpointa näyttää se tsemppipeukku jo käynnin alussa, koska se säästää kaikkien aikaa (Viime käynnillä täytin kiireellä ja vauvaa samalla imettäessäni taas yhden mielialakaavakkeen, joka minulle olisi pitänyt antaa kotiin täytettäväksi edellisellä kerralla. Sain hiukan "tavallista huonommat pisteet", mistä seurasi melkein absurdi keskustelu, kun sekä terkkari että minä yritimme kilvan vakuutella peukut ojossa, että kaikki on kuitenkin "ihan hyvin". Sanoimme terkkarin kanssa melkein yhtä aikaa, että "tämä on varmasti ihan ohimenevää ja kuuluu asiaan".)

f) minua turhauttaa se, että synnytys käydään läpi (sijaisen toimesta) kysymällä "ai sä otit epiduraalin, auttoikse?"

g) olen huomannut, että nimestään huolimatta "neuvola" ei aina tarjoa tarpeeksi tuoreita, monipuolisia tai ymmärtäväisiä neuvoja ja että ne neuvot saattavat olla raivostuttavan ilmiselviä tai holhoavia (jälkitarkastuksen yhteydessä sain terkkarilta neuvon antaa esikoisen katsella joskus piirrettyjä)

Niin ja sitten on vielä se yksi iso syy tsemppipeukulle: sekä mielialani että väsymykseni aste saattavat yhden päivänkin aikana vaihdella merkittävästi. Usein näytän sitä tsemppipeukkua ihan tosissani: ihan hyvin täällä sujuu, oikeastikin. Ja vaikka tässä postauksessa ruodittiinkin neuvoloiden toimintaa, haluan silti sanoa, että niin sanottu vakioterkkarimme vaikuttaa hyvin pätevältä ja sympaattiselta tyypiltä ja ymmärrän kyllä, että sen aidon kiireen keskellä on vaikea tulkita, onko äidin tsemppipeukku vilpittömästi ojossa vai kätkeytyykö sen taakse jo liikaa väsymystä ja alakuloisuutta.

Kommentit

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Tsemppipeukkua käyttää varmasti moni muukin, kuten myös minä. Vaikka meillä oli suurimmaksi osaksi aika helppoa vauva-aikana, niin mä tunsin itseäni hirveän yksinäiseksi ja alakuloiseksi. Mutta vaikka meillä on aivan ihana terkka neuvolassa, joka tuntee meidät melkein läpikotasin ja jonka luona on aina sellainen olo kuin puhuisi parhaalle kaverille, niin silti mä heiluttelen sitä peukkua. En usko hetkeäkään, että mun väsymystä vähäteltäisiin, tai että asioihin ei puututtaisi, jos olisin suuni avannut, mutta mä olin hiljaa (tai siis heilutin tsemppipeukkua), koska mä vaan olen oppinut pärjäämään. Mun on aivan tolkuttoman vaikeeta pyytää apua keneltäkään, koska mä en halua olla vaivaksi kellekään. Sitä mä en tiedä, että miten siitä jatkuvasta pärjäämisestä pääsisi eroon.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Oot kyllä niin asian ytimessä! Se avun pyytäminen on niin vaikeaa ja mulla on vähän tuo sama asenne, että en halua olla vaivaksi. Mäkin uskon, että se meidän vakioterkkari ottaisi kyllä tosissaan sellaisen tilanteen, jossa pyytäisin apua tosissani. Eihän se voi tietää mun miljoonia syitä heilutella peukkua, että hyvin menee, jee jee. Vaikka osittain siis oonkin sitä mieltä, että neuvoloissa ehkä herkästi tönitäänkin siihen suuntaan, että sulla varmaan on kaikki ihan hyvin ja jee jee.

Olipas sekava kommentti. Mutta oon aika väsynyt.

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Ei ollu sekava. <3

Mullakin on jotenkin yleisesti sellanen olo, että yleensä ne terkkarit on sellasia "juujuu, hyvin menee silti, eiks nii"-tyyppejä. Mä mietin, että onks se osin sitäkin, että ne oikein hakemalla hakee sitä romahdusta. Että jos sä pystyt vielä sanomaan, että kaikki on kuitenkin ihan hyvin, niin sit ei oo mitään hätää, mutta jos et enää pysty, niin sit tarvitaan apua. Se vaan sit vähän kääntyy siihen, että hitto, ei toikaan huomaa, että oon ihan romuna. Mutta just tässä se ydinongelma taas on. Kun ei sitä muut huomaa, jos ei oikeesti sano suoraan tai tee jotain lopullista. :/

No nyt musta tuntuu, että tästä tuli aika sekava kommentti. Enkä mä edes ole väsynyt. :D

phocahispida

Sen alapeukun näyttäminen vaatii rohkeutta. Koska negatiivisia tunteita on vaikea käsitellä. Ei kaupungilla kuulumisia kyselevä hyvänpäiväntuttukaan mukisematta heittäydy leikkiin, jos keskustelukumppani sanookin että paskaakos tässä - vaikka sitten nätimmin muotoiltuna. Edes Facebookkiin ei uskalleta tehdä alapeukkua, koska jollekulle voisi tulla paha mieli. Että ilon kautta, vaikka itkettäisi?

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

"Kivulla sinä olet lapsesi synnyttävä" mutta hyvän mielen peukku ojossa hänet kasvattava! 

Huoh, kuten äskeiseenkin kommenttiin totesin, olen aika väsynyt ja saan aikaan vain sekavia kommentteja :D Ehkä pitäisi poistua jo petiin, onhan kellokin pian puoli yhdeksän...

MM
Maijan matkassa

Mä näytin aikoinani sitä tsemppipeukkua tosi, tosi, tosi paljon ihan vaan itselleni. Ja kyllä se auttoikin monen hetken yli.

Mutta SE raja, milloin peukutus riittää ja milloin taas olisikin syytä sanoa ääneen, ettei jaksa, on sitten hyvin vaikeasti tunnistettavissa. Näin jälkikäteenkään mä en osaa yhtään sanoa, olinko mä lähellä sitä vai en.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Mulla on välillä vähän sama meininki "hymyterapian" kanssa: eikös sitä sanota, että kun aikansa hymyilee vaikka väkisin, mieli rupeaa luulemaan, että oikeastikin hymyilyttää? Ja siis kyllä mua ihan oikeastikin tosi usein hymyilyttää, mutta välillä joutuu vähän huijaamaan.

Voin hyvin kuvitella, miten väsynyt säkin olet varmasti ollut, kun teidän lapsilla on niin pienet ikäerot. Eikä se tietenkään varmaan vieläkään pelkkää aurinkoa ole :)

Eilisen lupaukset

Huomasin nyt odotusaikana neuvolassa tekeväni samaa, tosin viimeksi oli ihan oikeasti hyvä päivä. Sen jälkeen olen ollut väsyneempi. Eihän tässä odotusaikana oikeastaan kyse ole muusta kuin siitä, pärjäätkö töissä vai en. Koen, että pitää pärjätä. Pakottavaa syitä jäädä pois ei ole. Paitsi sen että nyt itken työpäivän jälkeen väsymystä, en pysty tekemään normaaliin tahtiin vaan joudun tekemään (ilman erillistä korvausta, koska en ole tuntiliksalla) pari tuntia päivässä ylitöitä, nukun kotona illat ja mies hoitaa kaiken...

Mitä sitten, kun olen lapsen kanssa kotona? Edelleen pärjään? Toisaalta ajattelen niin, että jos olen samassa koomassa kuin 80% muista äideistä ja kaikki valittavat väsymystä ja saavat apua, niin hukkuvatko ne todella pahasti apua tarvitsevat? Ne, jotka eivät jaksakaan vaikka itse sen tsemppipeukalon avulla jaksaisin? 

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Voimia tuon raskausajan väsymyksen kanssa, se on kyllä välillä aika hurjaa :/ toivottavasti helpottaisi pian, joudutko vielä kauan odottamaan äitiysloman alkamista?

Ymmärrän hyvin mitä ajat takaa sillä, että hukkuvatko todella pahasti apua tarvitsevat niiden avuntarvitsijoiden joukkoon, jotka eivät vielä ole "ratkeamispisteessä", mutta se on juuri sellaista ajattelua, joka meille vanhemmille on niin tyypillistä: mietitään, että onko tämä nyt kuitenkaan sellaista väsymystä / uupumusta, joka oikeuttaisi niukkojen resurssien hyödyntämistä vai vieläkö sinnitellään...ja ehkä joku sitten sinnittelee vähän liian kauan. 

Tsemppiä raskaisiin työpäiviin!

 

Eilisen lupaukset

Kiitos, kuukauden päästä saa jo levähtää kotona. Tuntuu typerältä olla henkisesti uupunut, koska vaivoja ei ole. Totaaliuupumusta ei siis ole, joten varmasti pienilläkin muutoksilla voi olla jo iso vaikutus.

aikavarkaissa (Ei varmistettu) http://aikavarkaissa.blogspot.fi/

Olipa hyvä postaus. Mäkin koin esikoisen vauvavuonna tsemppipeukun tarpeelliseksi, koska olihan vauva niin kovasti toivottu. Olisi ollut jotenkin kiittämätöntä ja junttimaista myöntää tietynlainen ahdistus, alakulo ja välillä tosi tosi repivä väsymys ihan kaikkeen.

Tänäänkin koitin näyttää tsemppipeukkua, kun anoppi tuli hakemaan esikoista muutamaksi tunniksi hoitoon, mies kun on taas työmatkalla. Anoppi ehdotti josko poika jäisi ihan yöksi. "Eihän se nyt ole tarpeen! Oonhan mä tosi poikki kun yöt nyt on olleet vähän niin ja näin, no siis enemmän niin että vauva valvottaa klo 23-03 ja isompi 04-07...mut pakkohan tässä on jaksaa, vaikka onhan se ahdistavaa kun ne herää samaan aikaan yöllä ja itkee eri huoneissa ja Mies on työmatkalla ja...ei kun tuot sen vain kotiin sitten iltapalalle!" Lopputuloksena olen kuitenkin ensi yön ihan kaksin yhden uniongelmaisen kanssa. Tuntuu pahalta mutta samalla ehkä aika tarpeelliselta. On meinaan ihan oikeasti todella ahdistavaa olla se ainoa, joka kello neljä kelpaa molemmille lapsille, etenkin kun siihenkin asti on heräillyt tunnin tai puolen välein. Mä olen niitä, jotka yrittää ihan viimeiseen asti pärjätä yksin, joten on hyvä että lähipiirissä on ihmisiä, jotka näkevät tsemppipeukun läpi.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Huh, sulla on kyllä melkoista valvomista siellä :/ onneksi sait vähän apua! Toivottavasti Unirosvo antoi sun edes vähän nukkua :)

Meillä oli tänään vauvan 3 kk -neuvola. Tsemppipeukkuahan mä siellä taas heiluttelin :D

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.