Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Eilen soitin elämäni ensimmäisen kerran hätäkeskukseen. Vanha eläkeläispariskunta tuli nykäisemään minua hihasta puistossa taaperoa keinutellessani ja vinkkasi, että puiston toisella puolella viruu sammunut mieshenkilö, kasvot ikävän oloisesti alaspäin. "Siellä märällä nurmella", murehti rouva. No, minäpä soitin hätäkeskukseen ja esitin asiani (vanhuksilla ei siis ollut omaa kännykkää mukana), ja sieltä sitten luvattiin lähettää poliisipartio tarkistamaan tilanne. Kun poliisiauto sitten körötteli puistoon puolta tuntia myöhemmin, sain varsinaisena arjen sankarina olla viuhtomassa heitä tapahtumien polttopisteeseen. He kiittivät minua soitosta ja jäivät sitten keskenään veikkailemaan, että olisiko kyseessä se ja se, vanha tuttu. Ilmeisesti oli. Vanha tuttu pääsi lämpimän maijan kyytiin.

Taaperostakin täytyy tietenkin päästä jotain kertomaan, vaikka postaus ei nyt muuten käsittelekään hänen armollisuutensa asioita. Olemme mieheni kanssa aina lapsemme syntymästä asti epäilleet, että edesmenneen koiravanhuksemme sielusta oli jäänyt pala leijailemaan asuntoomme ja kun kotiuduimme synnäriltä, tuo palanen kiinnittyi lapseemme. Sen verran koiramaisesti hän nimittäin välillä käyttäytyy. Olin tästä huolimatta hivenen yllättynyt, kun löysin iltapäivällä lapseni eteisen nurkasta järsimässä kenkää.

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

(Aargh! Oman sekoiluni takia tähän vanhaan postaukseen tuli tämän päivän päivämäärä, enkä saa sitä muutettua takaisin. Huoh. No, Polly-karkit ovat aina ajankohtainen juttu...mutta alun perin juttu on siis julkaistu 27.5.2013.)

Sain tänä aamuna luettua loppuun Lauren Grahamin Someday, Someday, Maybe -romaanin. Tilasin kirjan Kindleeni alun perin tämän loogisen ajatusketjun perusteella: Gilmoren tytöt on lempisarjani - Lorelai Gilmorea näytteli Lauren Graham - Graham on kirjoittanut romaanin - romaani on varmastikin hyvä, koska Lauren oli hyvä Lorelai. 

Kirja ei ollut mikään mukaansatempaava lukuelämys, mutta sain kuin sainkin sen kahlattua loppuun asti. Välillä tosin tarvittiin motivaatioksi Kouvolan lakritsia ja KitKat-minipatukoita (God bless them). 

Vaikka kirja olikin hiukkasen tylsä, oli se silti oikein kelvollinen oman genrensä edustaja. Kirjassa oli pyritty luomaan lajityypillisiä hauskoja tilanteita, jotka arvasi aina etukäteen (vahinkovilauttelua, väärinymmärryksiä, liukastelua). Päähenkilö Franny oli kaunis, lahjakas ja nokkela nuori nainen, jolla (tämä on aina tosi tärkeää) oli itsepäiset kiharat. Odottaessaan suurta läpimurtoaan hän tienasi vuokra- ja ruokarahoja erilaisilla tarjoilijan töillä (kuinkas muutenkaan). 

Romantiikkaa oli totta kai myös mukana, ja se, kenet Franny loppujen lopuksi valitsi, oli itsestäänselvää sillä sekunnilla, kun tämä henkilö kirjassa esiteltiin.

Kirjan kiinnostavinta antia olivat asiantuntevat kuvaukset näyttelijävalinnoista, näyttelijäopinnoista, koekuvauksista, näyttelijöiden maksamista ammattiliittomaksuista, näyttelijän ja tuotantoyhtiön välisistä sopimuksista ja agenttien listoille pääsystä. Moraalisia ongelmiakin hipaistiin, kun Frannyn piti päättää, ottaako vastaan rooli, jossa joutuisi vilauttamaan rintojaan.

Grahamilla on muuten yliopistotutkinto englantilaisesta kirjallisuudesta, eikä hän kirjoitakaan lainkaan hassummin. Aionkin tulkita kirjan kliseet ironisiksi valinnoiksi. 

Tämän kirjan kyytipojaksi sopii parhaiten helposti syötävä suklaapohjainen makeinen, esimerkiksi pussillinen Polly-karkkeja.

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Eilinen päivä tuntui käsittämättömän pitkältä. Tuntui siltä, kun kaikki lapsuudenaikaiset joulupukin odottelut, terveyskeskusten odotushuoneissa istutut tunnit ja peruskoulun matikantunnit olisi tungettu eiliseen ja heitetty päälle vielä tuhat kilometriä kasitiellä köröttelyä. Huh. 

Taaperon lähestymistapa talviaikaan on onneksi ollut paljon järkevämpi kuin oma kielteinen tässäeiolemitäänjärkeä-meuhkaamiseni. Hän aloitti valmistelut viikkoa ennen H-hetkeä nukkumalla aamu aamulta hiukan pidempään ja menemällä ilta illalta vastaavasti hiukan myöhemmin nukkumaan. Päivä päivältä siirtyi myös hänen lounas- ja päivällisruokailunsa siten, että eilen, talviajan madellessa elämäämme, hän oli niin valmistautunut uuteen rytmiin kuin vain olla ja voi. Itse olin ehtinyt moneen kertaan murehtimaan, että voi voi sentään, kun taapero syö lounaansa jo ennen yhtätoista - sehän tarkoittaa uudessa ajassa sitä, että hän syö ennen kymmentä! Ja tämä sama murehtiminen välipalan, päivällisen, puurojen, nukkumisten ja muiden touhujen suhteen.

Ihan turhaan murehdin (niin kuin yleensäkin). Taaperomme tosiaan siirsi sisäistä kelloaan pikkuhiljaa viikon ajan ja voilá! Näin talviajassakin hän syö lounaansa hiukan ennen yhtätoista ja iltapuuronsa puoli kahdeksan kieppeillä. 

En tiedä, onko sillä jotain tekemistä taaperon ajanhallintatoimien kanssa, että mieheni ja minä olemme molemmat varsinaisia neiti Ajan lempilapsia: vaikka kuinka yrittäisimme, fysiikkamme on (ilmeisesti) luotu sellaiseksi, että meidän on mahdotonta myöhästyä.

Miten teillä on sujunut talviaikaan siirtyminen?

Pages