Ladataan...
Kahvia, kiitos!

...luukkujen sisältä paljastuu kokonaisia lelumaailmoja? Tai en minä tiedä, mitä niissä Lego-kalentereissa ja vastaavissa on, mutta tässä kohtaa uskon olevani Mielensäpahoittajan aallonpituuksilla, kun totean, että en ymmärrä, en.

Siihen aikaan, kun minä olin nuori, hain joka vuosi samanlaisen suklaajoulukalenterin kyläkaupastamme Haanpäästä. Myös siskollani ja veljelläni oli samanlaiset joulukalenterit. Muunlaisia ei ollut tarjolla, mutta se ei meitä haitannut, sillä siitä suklaisesta karvalakkimallista oli meille paljon iloa ja jännitystä. Itse en varmaan koskaan pystynyt hillitsemään itseäni ja syömään suklaapaloja vasta asianmukaisina päivinä, vaan vähintään joka toinen luukku oli huolellisesti ja siististi avattu, sisältö syöty ja luukku nyherretty takaisin kiinni niin, että se varsinainen kalenterin tuoma jännitys oli siinä, etten koskaan tiennyt, oliko sen päivän suklaa jo syöty vai ei. (Aattoluukku oli kuitenkin pyhä, sillä sen sisältämää, astetta isompaa suklaapalaa en tainnut koskaan etukäteen syödä.)

Nyt kauppojen hyllyt pursuavat kaiken maailman lelu-, salmiakki-, karkki- ja konvehtikalentereita. Hmph sanon minä. Toki aion täyttää siskoni tekemän ja antaman, maailman kauneimman kalenterin lempikonvehdeillani, mutta se on aivan eri asia. Lapset tyytyköön perinteisiin halpiskalentereihin, kyllä sitä krääsää ja karkkia tulvii tupaan tarpeeksi sitten aattonakin.

Meillä on muuten peräti kolme kuvakalenteria odottamassa joulukuuta. On Partiolaisten joulukalenteri, jonka ostin hyvässä naapurihengissä, on MLL:n joulukalenteri, jonka taapero sai sukulaisilta, on Turun Sanomien joulukalenteri, joka vain livahti postiluukusta sisään. Ehkä nyt taaperon aikakaudella niitä luukkuja tulee ilolla avattuakin, sillä ennen minulle on käynyt kuvakalenterien kanssa aina niin, että pari ensimmäistä luukkua olen avannut mielissäni, loput ovat olleet riesa. 

Vielä tarvitaan Veikkauksen Joulukalenteriarpa jääkaapin oveen. Pitäkää peukkuja - ehkä jouluaaton jälkeen tätä blogia pitääkin tuhatnääri!

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Taaperomme on ensi viikolla jo puolitoistavuotias. Ajattelin tämän liikuttavan tapauksen kunniaksi kirjoittaa pari juttua siitä, millainen hän nyt on ja miten perusasiat arjessamme sujuvat. Tärkeintähän on tietenkin nukkuminen, joten ensimmäisessä osassa kerronkin, miten meillä nukutaan.

Viime vuonna tähän aikaan olin aivan lopussa. Olin niin väsynyt, että eräänä joulukuisena päivänä puoli vuotta jatkuneen univelan ja pari päivää kestäneen flunssan jälkeen lysähdin makuuhuoneemme nurkkaan itkemään hysteerisesti väsyäni. Taapero, silloinen puolivuotias, ei suostunut taaskaan nukahtamaan päiväunille, ja ne vähäiset jäljellä olevat voimavarat, joiden avulla olin sinnitellyt aamusta iltaan ja illasta aamuun, sanoivat sopimuksensa irti ja jättivät minut oman onneni nojaan. Mieheni oli töissä ja tulisi vasta illalla kotiin. Vollotin hänelle puhelimessa sitä, että miksi vauva ei ikinä nuku, ja hän puolestaan soitti äitini meille minulle seuraa pitämään (ja suklaata tuomaan).

Se oli ainoa hetki, jolloin oikeasti olin niin uupunut, että koin jonkinlaisen romahduksen. Toki joukkoon mahtui öitä, jolloin paiskasin tyynyn seinään, kun vauva heräsi kymmenennen kerran sinä yönä ja päiviä, jolloin itkeä tihrustin väsyneenä asialle kuin asialle. Mutta varsinaisia breakdowneja oli vain tuo yksi, ja siitäkin selvittiin suklaan, kahvin ja seuran turvin. (Olen varma, että jos minut olisi vuosi sitten kuvattu, sisältäni olisi löytynyt sykkivä suklaasydän ja jotkut solut minussa olisivat keksineet ruveta paahtamaan kahvipapuja.)

Vauva tosiaan nukkui seitsemän ensimmäistä kuukauttaan todella huonosti. Seuraavat kolme kuukautta hän nukkui kohtalaisesti: ei niin, että olisimme kaikki heränneet aamuisin virkeinä ja levänneinä, mutta niin, että jokunen vitsikin tuli välillä heitettyä. Muistan yhä sen huhtikuisen iltapäivän, kun mieheni oli isäni kanssa remontoimassa nykyistä kotiamme ja olin nostanut vielä hereillä olevan vauvan päiväunilleen pinnasänkyyn. Tassuttelin keittiöön keittämään kahvia vuorenvarmana siitä, että kohta minun täytyy palata vauvaa rauhoittelemaan. Makuuhuoneesta ei kuitenkaan ruvennut kuulumaan mitään ja henkeäni pidätellen seisoin keittiössä kahvipannu kädessäni, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Viiden minuutin kuluttua hiivin hiljaa katsomaan, ja aivan uskomaton näky kohtasi minut - vauva nukkui levollisen näköisenä unipussissaan. Hän oli nukahtanut päiväunille itsekseen! Kädet täristen lähetin miehelleni tekstiviestin, jossa ilmoitin tämän häkellyttävän uutisen. Tuo päivä oli jonkinlainen käännekohta lapsemme uniasioissa, sillä tuosta päivästä eteenpäin karmeat yöt ja liian lyhyet päiväunet ovat olleet vain flunssiin ja hampaiden puhkeamiseen liittyviä ilmiöitä.

En enää edes muista, kuinka kauan lapsemme on nukahtanut käsittämättömän helposti, varmaan noin vuoden ikäisestä. Päiväunille nukahtamisessa on silloin tällöin pieni viive, mutta pääsääntöisesti lapsi rauhoittuu ja nukahtaa itse melkein saman tien, kun hänet sänkyyn on nostettu. Päiväunet hän nukkuu heti lounaan jälkeen eli yleensä jo puoli kahdeltatoista hän tuhisee sängyssään. Päiväunet kestävät tunnista puoleentoista, ja näillä hän pärjää hyvin iltaan saakka. Jos olemme autolla liikkeellä, hän nukahtaa ajankohdasta riippuen autoon ja ottaa siis bonuspäikkärit, mutta tällä ei ole ollut oikeastaan mitään vaikutusta yöunille nukahtamisessa. 

Iltaunillekin nukahtaminen sujuu tosi helposti. (Nyt koputan taas puuta, koska usein käy niin, että jos jotain asiaa edes hiukan uskaltaa hehkuttaa, kaikki kääntyy päälaelleen.) Yöpuulle menoa edeltävät ainakin puoli vuotta samanlaisina pysyneet tunnin mittaiset iltarutiinit:

1. Puoli seitsemän maissa taaperolle ilmoitetaan, että kohta ruvetaan iltapuuhiin. Hän ryhtyykin heti tarmokkaasti puuhaamaan jotain: auttavaisella tuulella ollessaan keräämään leluja, toisenlaisella tuulella ollessaan hakemaan nopeasti lisää työläästi kerättäviä leluja olohuoneeseen.

2. Laitamme iltapuuhien ajaksi Spotifysta soimaan klassista tuutulaulumusiikkia, joka on omiinkin korviin mukavan rauhoittavaa ja lempeää.

3. Laitamme puuron mikroon. Taapero rakastaa marjoja, joten puuron seassa on aina puolukoita ja mustikoita. Jäiset marjat myös kätevästi nopeuttavat puuron jäähtymistä.

4. Ryhdymme keräämään päivän aikana ympäri kämppää levitettyjä leluja. Taapero osallistuu siivouspuuhiin vaihtelevalla innokkuudella, mutta yleensä ihan mielellään. Eniten häntä kiinnostavat sellaiset tehtävät, joissa hän saa näyttää omat voimansa. Hän esimerkiksi kantaa leluastialaatikon omaan huoneeseensa ja hokee huulet pyöreinä "ohhoh!". Lopuksi hän vielä jännittää kätensä yhteen, jolloin me mieheni kanssa päivittelemme suureen ääneen sitä, miten voimakas hän on.

5. Taapero syö iltapuuronsa ja juo iltamaitonsa. Yleensä reippaasti ja yleensä kaiken mitä lautasella on. Tosin siinä vaiheessa, kun marjat on syöty ja pahin nälkä taittunut, hän aloittaa maitomukin kanssa kikkailun ja muun temppuilun.

6. Teemme taaperon iltapesut ja puemme hänelle yöpuvun. Tässä vaiheessa tytöllä yleensä on jo tutti suussa ja unipupu kädessä ja hän sivelee unisena unipupun pesulapulla leukaansa.

7. Luemme iltasadun. Taapero valitsee muutamasta vaihtoehdosta iltasadun. Hän valitsee yleensä aina saman, pupujen iltatoimista kertovan kirjan. Hän osaa kirjan ulkoa ja elehtii kirjan tapahtumat, jotka aika lailla liittyvät hänenkin iltapuuhiinsa, riemastuttavana pantomiimina.

8. On iltahalien aika. Taapero nappaa kainaloonsa unipupun lisäksi Haukku-koiran ja Mato Matala -pehmon ja lähtee uskottavan näköisesti kävelemään kohti makuuhuonetta. Usein hän kuitenkin tekee salamannopean täyskäännöksen ovensuussa ja juoksee kikattaen pari kierrosta ruokapöydän ympäri. Sitten hän kuitenkin tyytyy kohtaloonsa ja on jo melkein unessa, kun hänet sujautetaan unipussiin. Lähes poikkeuksetta hän havahtuu yhdentoista maissa siihen, että tutti on tipahtanut suusta, eikä hän aina tokkurassa tajua, että hän pystyisi sen itsekin laittamaan takaisin suuhun. Hän saattaa myös herätä kerran tai pari myöhemminkin, mutta kaiken kaikkiaan hän nukkuu kyllä ilahduttavan hyvin. Siispä minä ja miehenikin nukumme.

En tietenkään tiedä, kuinka kauan tätä uniherkkua jatkuu, toivottavasti mahdollisimman pitkään. Ensimmäisten kuukausien perusteella en olisi koskaan uskonut, että meillä voitaisiin nukkua näin hyvin ja muistankin joka päivä olla kiitollinen siitä, että ainakin toistaiseksi unihommat sujuvat. Päivästä - ja kuukaudesta - toiseen jatkuva väsymys on nimittäin pahinta, mitä olen koskaan joutunut kokemaan. 

Näin meillä siis nykyään nukutaan - miten teillä?

 

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

En erityisemmin pidä elektronisista vempaimista. Mitä nyt katson telkkaria, tallennan ohjelmia digiboksiin, katson toisinaan leffoja blu-ray -soittimen kautta, bloggaan ja opiskelen pöytätietokoneella, surffaan tabletilla, tekstailen Lumialla, otan tarvittaessa mukaan miniläppärin, valmistan kahvia Moccamasterilla tai Cupsololla, lämmitän taaperon ruokia mikrossa, soseutan keittoja sauvasekoittimella, vatkaan taikinat sähkövatkaimella, kiehautan veden vedenkeittimessä, pesen hampaani sähköhammasharjalla, kuvaan taaperon touhuja videokameralla ja niin edelleen - listaa voisi jatkaa vielä aika pitkään.

Hmm. No, en siis oikeastikaan erityisemmin pidä elektroniikasta. Joka laitteen mukana on ainakin sata metriä piuhaa ja monta pientä mysteeristä muovipussukkaa. Elektroniikka ei taatusti tuo hyvää feng shuita, mutta jotenkin sitä vain kertyy. Mieheni olikin siis melkoisen yllättynyt, kun minä, joka aina aiemmin olin tyrmännyt puheet uudesta telkkarista, ehdotin, että ostettaisiinko joku sellainen älytelkkari, jolla voisi helposti katsella netin kautta ohjelmia. Ajattelin lähinnä Netflixiä, josta olen varovaisen kiinnostunut. (Varovaisen kiinnostunut siksi, koska en tiedä, että onko siellä loppujen lopuksi tarpeeksi kattavasti ohjelmaa tarjolla?) Mietin myös, että olisi mahtavaa vuokrata leffoja suoraan telkkariin. Olen pari kertaa vuokrannut netistä leffan ja katsonut sen pöytäkoneen näytöltä, mutta siinä ei ole samanlaista fiilistä kuin sohvalla köllöttelyssä on.

Miestäni ei luonnollisesti tarvinnut mitenkään suostutella uuden television hankkimiseen, mutta yllättävän pitkään me kuitenkin maltoimme harkita, että tarvitsemmeko me uutta telkkaria vai emme. No, emmehän me sitä oikeasti olisi tarvinneet, vaan tämä ostos meni ihan täysin mieliteko-kategoriaan. Päädyimme Samsungin 46-tuumaiseen Smart TV -laitteeseen, josta en osaa sen kummemmin kertoa muuta kuin että hieno on ja toimii. Isompaakin mietimme, mutta mielestäni seuraava koko olisi ollut jo liian iso olohuoneeseemme. Olen aivan ihastunut telkkariimme: kaukosäädin, joka itsestäänselvästi on laitteen kuin laitteen tärkein osa, on selkeä ja sen nappeja on miellyttävä painaa. (Ei ole kuitenkaan Humaxin digiboksin kaukosäätimen voittanutta - minulla ja sillä on ainutlaatuinen, toisiamme pienestäkin vihjeestä ymmärtävä suhde.) Mieheni ei tainnut kiroilla kertaakaan uutta telkkaria asentaessaan, joten prosessi oli ilmeisesti näppärä ja kivuton.

Sitten niistä fiksuista ominaisuuksista, joiden vuoksi siis lähdin tätä hivenen rönsyilevää juttuani kirjoittamaan. Siitä huolimatta, että olin itse se, joka ehdotti älytelkkarin ostoa*, suhtauduin näihin ominaisuuksiin vähän epäluuloisesti. Lähtökohtainen olettamukseni on nimittäin pessimistisesti aina se, että jotain häikkää ilmenee kuitenkin. Toistaiseksi kaikki on kuitenkin sujunut mallikkaasti. Youtuben käyttö on hivenen hidasta, mutta ei niin hidasta, että telkkari olisi vaarassa lentää parvekkeelta. Taapero on vallan ihastunut Puutalobabyn vinkistä löytämääni Uki-piirrettyyn, joka on muuten varmasti yksi lapsiystävällisimmistä piirretyistä koskaan. Taaperolla onkin uusi tärkeä aamurutiini: hän käpertyy isänsä syliin sohvalle, ja yhdessä he katsovat yhden tai kaksi viiden minuutin mittaista Uki-pätkää. Mieheni on jo muutaman vuoden ajan katsonut MM-rallilähetykset Katsomon kautta, ja nyt sekin onnistuu sohvalla pötköttäen. (Huom: kaikki tekemisemme eivät kuitenkaan tähtää sohvallapötkötysajan maksimoimiseen, vaikka tämä juttu ehkä antaa vähän niin ymmärtää...) 

Netflixiä emme ole vielä ottaneet käyttöön, mutta eilen päätimme rohkeasti kokeilla leffavuokrausta SF Anytimen kautta. Olin henkisesti varautunut kaikenlaiseen takkuamiseen ja hermojenmenettämiseen, mutta palvelu ei olisi voinut paremmin pelata! Haluamamme elokuva (Drive - muuten hyvä mutta vähempikin verimäärä olisi riittänyt) löytyi helposti kahtena vaihtoehtona, tavallisena ja HD:na. Tässä vaiheessa totesin miehelleni, että meillä ei taida tuollaista HD:ta olla, mihin hän puolestaan totesi huvittuneena, että kyllä meillä on. Valitsimme siis HD-version, joka lähti oitis pyörimään ja pyöri takkuamatta puolitoistatuntisen kestonsa loppuun asti. Voi sitä onnellisuutta, joka mieheni valtasi, kun hän tajusi, että ei enää hankalia autoreissuja leffavuokraamoon, ei enää ihmettelyä siitä, että mihin saa auton parkkiin ja että onko sitä haluamaamme leffaa edes tarjolla, ja mikä tärkeintä - ei enää yhtään hankalaa palautusreissua seuraavana päivänä.

Yhteenveto: hurraa Samsung, hurraa telkkari, hurraa Uki ja kumppanit, hurraa SF Anytime, hurraa elektroniikka! Ei kun siis...minunhan piti olla elektronisia vempaimia vastaan...

 

*Tosin täytyy huomauttaa, että mieheni on ehdottanut uuden telkkarin ostoa melkein joka kerta, kun olemme kävelleet televisio-osaston ohi tai kun kotiimme on tullut telkkarimainospostia tai jos puhe on kääntynyt televisioihin tai tai tai...

Pages