Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Ajattelin ensin, että en ehdi ruveta kokoamaan tätä vuotta kuviksi, mutta päätin kuitenkin yrittää. 

Vuosi 2013 jakautuu raskaaseen ja univelkaiseen alkuvuoteen, toiveikkaaseen kevääseen, jolloin pääsimme vihdoin muuttamaan haluamaamme asuntoon, hauskaan ja lämpimään kesään, pitkään ja tylsähköön syksyyn ja pimeään talveen (jos tätä vesikeliä nyt voi mitenkään talveksi kutsua). 

Aloitetaan tärkeimmillä eli kahvilla ja herkuilla: tämän vuoden maistuvimmat kahvila-antimet on nautittu Café Artissa, Café Brownzissa ja Fabbes Cafessa. Cafe Brahesta on napattu pari kertaa makoisat korvapuustit mukaan, eräs tällainen kerta oli vappupäivä, jolloin ahmaisin myös metritolkulla lakua.

Kesällä aloitin juoksuharrastuksen hitaasti mutta varmasti. Jos tarpeeksi kauan pitää taukoa juoksemisessa, saa juoksuohjelman aloittaa ensi kesänä taas uudestaan! (Vasemmanpuoleisessa kuvassa näkyvät Mikaelinkirkon portaat, joissa tykkäsin lämmitellä ja joissa vedin usein vielä tiukan loppurutistuksen.)

Kesä oli lämmin, aurinkoinen, ihana, pitkä ja oikeastaan täydellinen. Kävimme muun muassa Keskiajan markkinoilla, Tukholmassa, Ruissalossa, Kuralan Kylämäessä, mummilassa, kahviloissa, Turun Taiteiden yössä, Pohjanmaalla sekä tietenkin ystävien ja perheenjäsenten luona. Kesällä vietimme myös nahkahääpäivää Naantalissa.

En rakasta ruoanlaittoa tai leipomista, eikä minulla ole tapana ottaa kuvia kaikista kulinaarisista tuotoksistani, mutta kuvia selaillessani hoksasin, että jonkin verran kuitenkin on tullut keittiössä vietettyä aikaa (muutenkin kuin kahvipöydässä istuen). Mieheni pyynnöstä tein syksyllä jauhelihapiirasta, ja hänen kesälomansa kunniaksi valmistin hänen lempiruokaansa, cannelloneja (syön niitä itsekin melkoisen hyvällä ruokahalulla). Olen leiponut erilaisia teeleipiä useamman kerran ja hämmentynyt parsasta. Olen myös rohkeasti lanseerannut maitorahka-kaakaojauhe-strösselireseptin, jota en suosittele kenellekään. Taaperon kasvaessa ja ryhtyessä syömään kotiruokaa, olen välillä vähän epätoivoisestikin plärännyt Vauvan ja taaperon keittokirjaa, josta onneksi löytyy aikuisillekin maistuvaa ruokaa. Kesäkurpitsa-porkkanapasta oli varmaan yleisin ruoka, jota kesällä teimme.

Kesäkuussa juhlimme rakkaan kultamuiskumme yksivuotissynttäreitä. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on kerättynä melkoinen joukko taaperon rakkaita pehmoleluja. Kehitimme kuvasta taaperolle synttärikortin. 

Syksy sujahti ohi loppujen lopuksi aika nopeasti puistoissa, peuhupäivissä, Leaf-Areenan Lastenmaailmassa ja kyläillessä. 

Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Mitä vanhemmaksi tulen, sen kauemmin minulla kestää toipua joulunpyhistä. Oikeanpuoleisessa kuvassa rakensimme taaperon iloksi Haisulille vankilan. Vaikka Haisuli onkin melkoinen ilkimys, pääsee se aina päiväunille ja yöunille taaperon kainaloon.

 

Huhhuh. Monta kuvaa ja muistoa jäi laittamatta, mutta laitettakoon se kiireen piikkiin. Taapero herää ihan pian, minkä jälkeen ei enää koneella notkuta. Vanhan vuoden käymme viskaamassa pois Tarvasjoella - tervetuloa uusi vuosi 2014!

P.s. Vuoteen 2013 liittyy vielä yksi tärkeä seikka: aloitin bloggaamisen täällä Lilyssä!

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

(Tylsyys)varoitus: tämä postaus sisältää vain ja ainoastaan lapsestaan lumoutuneen äidin hehkutusta siitä, miten hienosti oma lapsi jo osaa puhua...

Taaperosta on muutamien viikkojen sisällä kuoriutunut melkoisen puhelias lapsi. Uusia sanoja tulee suorastaan tulvimalla; joinakin päivinä hän paukauttaa monta uutta sanaa kehiin. Edistys on ollut huikeaa: joulukuun alussa puolitoistavuotisneuvolassa käydessämme taapero sanoi oma-aloitteisesti ehkä vajaan parikymmentä sanaa. Nyt olen jo päiviä sitten seonnut laskuissa, kun tyttö papattaa kuin papupata aamusta iltaan. 

Ruokasanat taitavat olla eniten käytössä, sen lisäksi lähipiiriin liittyvät sanat (mummi, ukki jne.) toistetaan monta kertaa päivässä milloin missäkin yhteydessä, useimmiten silloin, kun taapero soittelee mummilaan leikkikännykällään tai katselee läheisten valokuvia. Äiti- ja iskä-sanojen jälkeen yleisin sana taitaa olla tutti, jota seuraa aina saman tien pupu-sana, sillä taaperon mielestä tuttia ei voi käyttää ilman unipupua, eikä unipupua voi rutistaa ilman tuttia (enteilee hyvää pian alkavalle tutista vieroittamiselle...).

Myös käskyt ovat lapsosella hallussa: tähän! tuohon! lisää! leipää! antaa! auttaa! Hetki sitten ennen nukkumaanmenoa taapero ahersi palapelin kimpussa ja mutisi itselleen ohjeita "kääntää", "tähän", "mahtuu", kunnes pyysi, että "äiti...auttaa". Hän osaa asioita etsiessään kysellä "missä?" ja noudattaa saamiaan ohjeita. Tuodessaan esimerkiksi kirjoja luettavaksi, hän tietää, että yhdestä kirjasta sanotaan "tämä" ja useammasta "nämä". Hän hoksaa, jos housuni ovat unohtuneet lattialle - "kaappiin!". 

Kaksiosaisia lauseita ei sanatulvasta huolimatta vielä kovinkaan usein tule. Tai tulee, mutta pienellä viiveellä: piirtäessämme taapero pyytää piirtämään haluamiaan asioita, "piirtää ... kissa", "piirtää ... mörkö ... viikset ... häntä". (Jep, meillä piirrellään taaperon toiveiden mukaisia, viiksekkäitä ja hännällisiä mörköjä.) 

Taapero sanoo myös aika vaikeita sanoja, kuten vaikkapa "kukkaro". Ja hän sanoo sanoja, joita ei ole kuullut pitkään aikaan, kuten esimerkiksi "haavi" ja "huppu". Jossain siellä aivojen sopukoissa ne vieraammatkin sanat lymyilevät, on se vaan jännää touhua. Tänään tyttö maistoi pitkästä aikaa kiiviä, minkä jälkeen hän irvisti ja totesi "kirpeää".

Niin. Semmoinen neropatti meillä.

On vaan niin ihanaa seurata, kun oma lapsi opettelee puhumaan. On myös ollut mielenkiintoista huomata, että marraskuun jokapäiväiset kiukuttelut, joiden ajattelin liittyvän johonkin varhaisuhmaan, taisivatkin olla turhautumista siitä, kun sanoja ei vielä löytynyt tarpeeksi. Nyt kun taapero saa ilmaistua itseään paremmin, sellainen selittämätön kiukuttelu ja puremisyritykset ovat jääneet (ainakin toistaiseksi...) lähes kokonaan pois. 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kate Atkinsonin romaania Life After Life on aivan pakko hehkuttaa. Olin hiukan epäluuloinen tarttuessani kirjaan, sillä olen tottunut lukemaan Atkinsonilta dekkareita, en historiallisia tiiliskiviromaaneja. Mutta onneksi päätin ryhtyä luku-urakkaan, sillä heti ensimmäisestä luvusta tiesin, että tästä kirjasta tulee aivan mahtava lukuelämys.

Kirjan päähenkilö, englantilainen Ursula, syntyy lumimyrskyn keskelle helmikuussa 1910. Kirjassa käydään läpi ensimmäinen ja toinen maailmansota, ja realistiset sota-ajan kuvaukset ovat sekä karua että mielenkiintoista luettavaa. Juonesta tekee poikkeuksellisen se, että jos (ja kun) Ursula kuolee, hän syntyykin aina uudestaan elämään omaa elämäänsä. (1900-luvun alkupuoliskolla tapaturmat, onnettomuudet, vaaralliset taudit ja sota-ajan kuolemantapaukset ovat olleet sen verran yleisiä, että ei ole lainkaan epäuskottavaa, että Ursulalle käy useamman kerran huonosti.) 

Atkinsonin runsas kirjoitustyyli ja lukuisat viittaukset runouteen sopivat tähän romaaniin tosi hyvin. Atkinsonin dekkaritkin vilisevät runositaatteja, välillä jopa ärsyttävän tiheästi, mutta Life After Life -kirjaan ne sujahtavat mukavasti.

Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella etenkin historiallisten laaturomaanien ystäville. Joulun ylijäämäkonvehdit kruunaavat lukunautinnon.

Share

Pages