Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Puolentoista viikon rautakuuri on saanut aikaan pienen kevätihmeen. Kun vielä torstaina tärisin työpisteelläni pyörtymistä peläten, eilen suoritin jo täysimittaisen Ikea-vaelluksen, enkä kavahtanut edes haastetta suoriutua lasten iltatoimista itsenäisesti, kun mies meni hurraamaan TPS:ää voittoon kavereidensa kanssa. (Jos kaksi liuskaa Obsidania saa kaiken tämän aikaan, niin mitä mahtaa tapahtua kuurin loputtua?) 

Nyt vasta tajuan, miten väsynyt olen ollut. Ja ennen kaikkea näen sen, millaista päivästä toiseen selviytymistä elämästäni oli tullut. Jos hemoglobiini tipahtaa vaikean anemian puolelle, se tarkoittaa sitä, että elimistö ei saa tarpeeksi happea, eikä mikään oikein toimi kunnolla. Ja näin se juuri meni: en enää toiminut kunnolla. Eikä oikeastaan jaksanut kiinnostaakaan. Vuorokauteni koostui työpäivästä, parista vähän väkisin vietetystä tunnista sen jälkeen lasten kanssa (vaikka olisin vain halunnut huilata ja olla rauhassa) ja pian lasten nukahdettua vetäydyin itsekin nukkumaan. Blogi jäi, ja mietin sen lopettamista, koska tuntui siltä, etten yksinkertaisesti jaksaisi enää kirjoittaa riviäkään. Ajatus siitä, että pyytäisimme meille vieraita, oli aivan liian raskas, mutta eilen huikkasin miehelleni, että "hei, meidän pitäisi pyytää X ja X meille taas syömään!". Ja äsken kun mies ja lapset lähtivät esikoisen tanssitunnille ja mammalaan, mietin pitkästä aikaa täysin spontaanisti, että istahdanpa hetkeksi kirjoittamaan blogia. Muutenkin omaksi ilokseni kirjoittaminen alkaa taas maistua, ja ehkä mielessäni jo jonkin aikaa elänyt lastenkirjakin voisi joskus toteutua. 

Liikunnan aloittamistakin odotan taas malttamattomana. Tällä kertaa aion kuitenkin huolehtia siitä, että liikun lempeästi. Vaikka tykkään juoksemisesta, sen aika ei ole nyt, koska kroppani ei yksinkertaisesti pysty palautumaan liian rasittavasta liikunnasta. Mietin kauhulla viime kevättä: jatkuvan stressin ja unettomuuden päälle pakotin itseni juoksemaan viikko viikolta nopeammin ja pidemmälle pystyäkseni juoksemaan kesällä kymmenen kilometriä. Vaikka sainkin kunnon kohenemisesta hyvän mielen, (yli)vireystilaani juoksulenkit nostivat liikaa, varsinkin kun en ystävien kehotuksesta huolimatta huolehtinut palauttavasta liikunnasta. 

Nyt aion liikkua täysin ilman tavoitteita, taka-ajatuksia tai kireitä kilometrejä. Mielessäni siintävät rauhalliset kävelylenkit jokirannassa, luontoretket Katariinassa ja Ruissalossa, venyttelyt ja Youtuben joogavideot. (Haluaisin myös kovasti zumbatunneille, mutta mahtaakohan täällä keskustassa olla paikkaa, jossa voisi vain zumbailla ilman kovia kuukausimaksuja?) 

Palatakseni vielä otsikkoon: tapahtuuko teille muille vanhemmille sellaista, että kun saatte harvinaisen hetken omaa rauhaa, ette tiedä, mitä oikein tekisitte, vaan alatte poukkoilla ympäriinsä kuin villiintyneet kaniinit rehevällä kukkaniityllä? Minä ainakin yritän tehdä vähän kaikkea, koska onhan tämä nyt niin ihmeellistä. Olla yksin kotona. (Ja sitten minulle kuitenkin käy niin, että noin puolta tuntia ennen muun perheen odotettua kotiintuloaikaa alan -ihan oikeasti - kurkistella ovisilmästä jokaisen hissin kolahduksen jälkeen, että joko? Joko?! Joko!?! JOKO???)

Yritin vangita tähän kuvaan kevään valon ja ilon. No, kyllä tuon kukan juuri ja juuri erottaa narsissiksi. 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen viime aikoina kävellyt hitaammin kuin mummot. Puuskuttanutkin enemmän. Aamuisin kavutessani kahden kerroksen edestä portaita toimistolle, olen tasaillut pitkään hengitystäni ennen oven avaamista. Kun olen iltaisin kumartunut peittelemään kuopusta, olen hengästynyt niin, että iltasadun lukeminen on ollut työlästä. 

Silti päässäni ei ole soinut ainoatakaan hälytyskelloa. Toki olen pohdiskellut hengästymiseni syytä, mutta pistänyt sen viimesyksyisen sairastelukierteen piikkiin (enterorokko, tiuhaan tulleet ja menneet flunssat, poskiontelotulehdus ja sitkeä yskä viihdyttivät minua syyskuusta tammikuuhun). En ole jaksanut enkä oikeastaan uskaltanutkaan kuntoliikkua sydänlihastulehduksen pelossa, joten onko se ihmekään, että kuntoilu täytyy aloittaa taas nollista. 

Tai miinuksen puolelta oikeastaan, totesin tässä taannoin taisteltuani viisi kilometriä kuntopyörällä. Syke nousi pilviin, silmissä sumeni ja lihakset tärisivät, kun poljin menemään. Palautuminen iltapäivän viidestä kilometristä kesti yöllä pikkutunneille saakka, ja tärisin sängyssä unta turhaan odottaen.

Olen myös kuitannut pitkään jatkuneen väsymykseni ruuhkavuosilla ja unettomuudella. Jälkimmäinen on sikäli ollut vähän ontuva perustelu, että kyllähän minä nykyään nukun keskimäärin todella hyviä yöunia, kunhan otan melatoniinin ajoissa iltaisin. Työpäivisinkin nukun reilun kahdeksan tunnin yöunia ja viikonloppuisin vetelen kymmentä tuntia. Jatkuvaan väsymykseen myös tottuu, ja vaikka töissä välillä tuleekin puuskia, jolloin haluaisin vain käpertyä lattialle lepäämään, niin normaaliahan tämä varmaan on. Kyllähän pienten lasten äitejä väsyttää.

Jep. Viime viikolla lähdin sitten työterveyteen, kun ajattelin sydänkohtauksen tekevän tuloaan. Rintaa puristi, vasen käsivarsi oli täysin puuduksissa ja aivoissa tuntui olevan lähinnä sumua. Otettiin verikokeita ja sydänfilmi. 

Ei ollut sydänkohtaus. Oli raudanpuuteanemia. Lääkäri soitti Tyksin sisätautipäivystykseen ja tarjosi 34-vuotiasta väsynyttä naista punasolutiputukseen. En päässyt (hemoglobiiniraja tiputukselle on kuulemma 70, minulla oli vähän paremmin asiat). 

Nyt tankkaan Obsidania ja huilailen vielä huomisen kotona. 

Ps. On aika ironista, että sairastun anemiaan nyt kun olen jo pitkään skarpannut ruokavalioni kanssa: ollut ilman sokeria, huolehtinut kasvisten saannista, syönyt D-vitamiinilisää ja jopa vähentänyt kahvinjuontia pariin kupilliseen päivässä. Ilmeisesti elimistöni ei kestä tällaista terveysintoilua vaan romahtaa suklaa- ja kofeiinivajeen taakan alla ja kieltäytyy tuottamasta punasoluja. Täytyykö tässä nyt sitten uhrautua ja mennä kauppaan hakemaan suklaata? 

 

Share