Ladataan...
Kahvia, kiitos!

[Rivitolkulla lätinää siitä, miksi blogitauosta tuli vähän vahingossa useamman kuukauden mittainen.]

No niin! Nyt kun selvitin näin perusteellisesti syyt blogihiljaisuuteen, on aika latoa vähän kuulumisia kehiin. Kesän kynnyksellä saimme jännittää vähän sitä sun tätä, mutta kaikessa kävi lopulta hyvin!

Isoin mullistus on ehdottomasti ollut hoitovapaan päättyminen kuopuksen kolmevuotissynttäreihin heinäkuun lopulla. Suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun esikoinen syntyi Herran wuonna 2012, olen jännittänyt päiväkotitaipaleen alkamista. Raportit hoitohenkilökunnan kiireestä ja riittämättömyyden tunteista eivät ole stressiäni tietenkään lievittäneet, ja kaikenlaisia vaihtoehtoja ja hoitokuvioita on aivot suhisten yritetty miettiä. Olen pyöriskellyt ahdistuksen syövereissä myös sen suhteen, että ei me kuitenkaan ikinä saada mitään hyvää hoitopaikkaa tästä läheltä ja niin hyvä tuuri ei voi käydä, että tytöt pääsisivät samaan ryhmään. Jälkiviisaasti voin todeta, että hukkaan menivät kaikki ne murheen alhossa piehtaroinnit, sillä tytöt nimittäin saivat paikan toivomastamme päiväkodista naurettavan läheltä kotiamme, ja käytyämme ensimmäisen kerran päiväkodinjohtajan juttusilla, hän antoi ymmärtää, ettei välttämättä olisikaan aivan mahdotonta sumplia tyttöjä samaan ryhmään, jos sellaista kerran toivoimme. Muutaman viikon lisäjännityksen jälkeen saimme kuulla ilouutisia: siskokset pääsevät samaan ryhmään! Ja voi miten kivalta tämä koko ryhmä vaikuttaakaan! Itsehän olin aiemmin ajatellut päiväkoteja helvetillisen metelin, kirkuvien, karkuun juoksevien lapsien ja lasittunein silmin heitä jotenkuten kaitsevien aikuisten hornankattilaksi, mutta näiden muutamien tutustumiskertojen jälkeen voin ilokseni todeta olleeni väärässä. (Okei, kävimme tutustumassa paikkaan ajankohtana, jolloin osa lapsista oli vielä lomalla, mutta silti.) Viime viikolla olimme ensimmäistä kertaa leikkimässä pidemmän aikaa sisätiloissa, ja siellä minulle vasta oikeasti valkeni se itsestäänselvyys, että niin, täällä tosiaan ollaan lasten takia. Kalusteet, lelut, aktiviteetit, aikataululappuset, vessat, lokerot, sängyt - ne on kaikki huolella ja hartaudella valittu niitä lapsia varten. Ei haittaa, vaikka yleisilme olikin vähän vanha ja kulahtanut, sillä tunnelma oli ihanan kiireetön ja hoitotädit tuntuivat vilpittömästi toivovan, että tyttömme tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Minulla on tästä päiväkodista ja erityisesti tyttöjen omista hoitajista niin hyvä fiilis, että vaikka kuopus toistaiseksi suhtautuu ilman äitiä ja iskää päiväkotiin jäämiseen erittäin, kröhöm, vastentahtoisesti, pystyn suhtautumaan asiaan ilman sen kummempia tunteenpurkauksia. Toki tässä auttaa huomattavasti se, että mies on se, joka lapset aamuisin vie - jos minä joutuisin jättämään itkevän lapsen päiväkodin eteiseen, voisi olla toinen ääni kellossa. 

Toinen asia, mitä alkukesästä jännitimme, oli se mitä mies rupeaa tekemään hoitovapaan päättyessä. Hänellähän on kiva, vakituinen työpaikka, jossa on aina suhtauduttu kannustavasti ja ihanasti kaikkiin mieheni esittämiin perhevapaatoiveisiin - myös tähän pisimpään pätkään eli yli kahden vuoden hoitovapaaseen. Mieheni työpaikassa on kuitenkin yksi iso miinus: epäsäännölliset työajat ja ilta- ja viikonlopputyöt. Ne kuormittavat minua lapsiperheen arkea sen verran paljon, että jonkin verran unettomia öitä on tullut pyöriskeltyä myös tulevan syksyn kuvioiden suhteen. Mutta tähänkin tilanteeseen tuli huojennusta mieheni saatua haluamansa opiskelupaikan. Nyt hän on siis opintovapaalla suorittaakseen ammattikorkeakoulututkinnon monimuotoisena, minkä ansiosta pystymme pitämään tyttöjen päiväkotipäivät tarpeeksi lyhyinä, emmekä ainakaan toistaiseksi tarvitse kuin sen parisenkymmentä hoitotuntia viikossa. Tämä on vierittänyt melkoisia kivimurikoita harteiltani, sillä nyt saamme kuoria päiväkotielämästä kermat päältä: tytöt saavat uusia kavereita ja lisää tärkeitä aikuisia elämäänsä, heidän sosiaaliset taitonsa vahvistuvat, he saavat kokea monenmoista kivaa, ohjattua puuhaa, ja siltikin olla suurimman osan ajasta kotona. Toki, jos alkaa näyttää siltä, että tytöt haluaisivat viettää enemmän aikaa päiväkodissa, sitten lisättäisiin tunteja. Mutta ainakin toistaiseksi pidämme päiväkotiarjen mahdollisimman kevyenä.

Myös omat työkuvioni ovat hiukan muuttumassa erittäin tervetulleella tavalla, mikä toivottavasti näkyy valoisampana syksynä, energisempänä olona ja parempina yöunina! :) 

Tällaista meille siis kuuluu. Entäs sinulle?

Ps. Vaikka blogi päivittyykin olemattoman hitaasti, Instagramissa olen suhteellisen aktiivinen. Ota siis seurantaan kahviakiitosblogi ja pääset nauttimaan tärähtäneistä, epätarkoista valokuvistani!

Kuvat: S. Aaltonen.