Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kaikkien teidän, mutta etenkin pikkusiskoni, iloksi julkaisen tämän 11-vuotiaana aloittamani ja 12-vuotiaana päätökseen saattamani huikaisevan jatkokertomuksen nimeltään...

*rumpujen pärinää*

MIES JA NEIDIT

ENSIMMÄINEN OSA

Jaana oli 18-vuotias ja Outi 19. He olivat sisarukset. Ei kukaan yrittänyt mennä kolmanneksi pyöräksi heidän joukkoonsa. Jaanalla oli pitkä, vaalea tukka ja Outilla musta ja pitkä tukka. Jokainen vastaantulija ajatteli: "Siinä vasta somat siskokset". Ja tavallaan he olivatkin kauniita. Jaana oli kauniimpi, mutta Outi kokeneemman näköinen. Eräänä aamuna, kun Outi oli vielä suihkussa, soi ovikello. Jaana riensi avaamaan. Ovella seisoi suunnilleen 20-vuotias mies.

"Saisinko tavata neiti Outi Rannan?" mies kysyi.

"Toki, mutta hän on vielä suihkussa, voitte tulla sisään odottamaan", sanoi Jaana.

Kiiruhtaessaan keittämään teetä, Jaana tarkasteli miestä salaa. Mies oli yllättävän komea. Täydellinen Jaanan mielestä.

Outi saapui keittiöön. "Huo...", hän aloitti ja kuiskasi sitten: "Jaana, kuka kumma tuo mies on?"

"En tiedä, hän kysyy sinua", vastasi Jaana.

"Hyvää huomenta, miten voin auttaa", tiedusteli Outi.

"Olen Jack Fress Tropic-yhtiöstä, olette voittaneet pääpalkinnon, eli minut viikoksi kotiinne!"

"Hyvä Luoja!", pääsi Jaanalta.

"Onko tämä piilokamera?" kysyi Outi.

"Ei suinkaan neiti Ranta", vastasi mies.

Huulet tiukkana Outi ja Jaana veivät miehen vierashuoneeseen ja menivät sitten alakertaan.

"Mitä me teemme?" kysyi Jaana.

"Aion pitää häntä täällä. Siksihän kilpailuihin osallistutaan", sanoi Outi.

"Hyvä on, miten saamme hänet viihtymään?" kysyi Jaana.

"No, eiköhän hänelle riitä, kun joutuu palvelemaan meitä viikon!" vastasi Outi.

Siitä alkoi viikon painajainen Jack Fressille, ihana aika Jaanalle ja Outille. Tytöt viettivät täysin loisteliasta elämää. Jack juoksi ja toimitti heidän asioitaan hiki hatussa.

"Kuule Jaana, minua alkaa jo kyllästyttää tämä syöminen. Haluaisin viihdettä."

"Aivan Outi, kävisikö, että Jack tanssisi?"

"Juuri niin", sanoi Outi.

"Jaa-ack, Ja-aack!" kiljui Outi.

"Niin, neidit", huohotti Jack.

"Laita hyvää musiikkia ja tanssi meille."

"Jos niin tahdotte, neidit", Jack vastasi. Sitten hän tanssi, kunnes lysähti maahan.

"Voit mennä jo nukkumaan, kerää voimia, sillä huomenna remontoit alakerran", lupasi Jaana jalomielisesti.

 

TOINEN OSA (jolloin nimikin muuttui jostakin syystä englanninkieliseksi)

JATKO FOR MAN AND MISSES

Jaana tuijotti ulos ikkunasta. Hän katsoi, kun heidän "viikkopalvelijansa" Jack Fress työskenteli. Jaana puraisi huultaan. "Tämä on väärin, väärin", hän ajatteli! Olla nyt rakastunut palkintoon! Hän vilkaisi vielä ulos ja meni sitten vaihtamaan vaatteita. Tullessaan alas uimapuvussa hän huomasi Outin.

"Outi! Menen uimaan, öö, tuletko mukaan?"

Outi vastasi: "Mielelläni, onkin niin kuuma. Viekö Jack meidät?"

"En ole kysynyt! - VIELÄ!" Jaana sanoi.

Outi meni vielä juomaan ja Jaana meni kysymään Jackilta kyytiä.

"Toki, teen ensin puutarhatyöt loppuun", Jack lupasi.

"Älä turhaan vaivaudu, ei sinun tarvitse niitä tehdä", Jaana sanoi.

"Voi neiti, en voi! Outi-neidillä on käskyvalta", Jack huomautti.

"Niin. Hyvä on. Jos tahdot, voit jäädä raatamaan. Mutta Outi pyysi, että tulisit uimaan kanssamme, lähdethän huomenna pois." Jaana huokasi.

Jack hämmästyi: "Pyysikö Outi-neiti minut MUKAAN?"

Jaana hämmästyi vuorostaan ja huudahti: "Miksi se olisi niin kummallista, Outihan pitää sinusta!"

Jack pudisti päätään. "Nyt erehdyt, Outi ei pidä minusta vähääkään, et myöskään sinä! Olen kurja palkinto!" hän julisti.

 

KOLMAS OSA (kirjoitettu puolen vuoden kuluttua edellisestä osasta - ehkä varttumiseni 11-vuotiaasta 12-vuotiaaksi aiheutti sen, että tämä viimeinen osa on hiukan, hmm, härskimpi kuin kaksi ensimmäistä).

 

"Et voi tosissasi luulla niin!" Jaana huomautti. "Sinä olet hurjan mukava. Outikin ajattelee niin", Jaana sanoi.

"Hah! Jos Outi-neiti pitäisi minusta, niin hän ei antaisi minun raataa. Mutta voinhan tulla uimaan."

Hetken kuluttua Jack tuli alas uimahousuissa. Hän oli niin henkeäsalpaavan komea, että Jaanalle tuli melkein kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli huomista eroa.

Jack oli omassa elementissään rantaleijonana. Hän heitti Jaanan veteen, kiskoi tämän upoksiin veden alle ja räiskytti vettä Outin päälle. Siihen hölinään sekaantui Freddy Arnold. Hän oli Jaanan ex-poikaystävä, sillä Jaana oli hylännyt miehen tämän juopottelun takia. Nytkin Freddy oli ainakin puolihumalassa. Jack katseli kiinnostuneena kohtausta. Freddy vinkkasi Jaanan kahvion nurkan taakse ja Jaana meni, peläten muuten kohtausta.

Freddy sihisi hampaittensa raosta: "Voi oot löytänyt uuden urhon?"

"En tosiaankaan ole", sanoi Jaana.

"Kaipaatko sitten minua?" kysyi Freddy ja toi naamaansa lähemmäksi.

"En!" tokaisi Jaana. Mies otti Jaanaa olkapäistä kiinni ja suuteli. Jaanaa etoi.

"Tulehan kulti pusikkoon", sihisi Freddy ja raahasi rimpuilevaa Jaanaa kohti pensaikkoa. Jack katseli rannalta ja kun näki, että Jaana ei halunnut olla Freddyn kanssa, hän harppoi Jaanan luo ja otti humalaisen Freddyn kiinni ja löi kerran. Freddy kaatui pensaisiin ja Jack kantoi Jaanan pois. Jaana yritti rimpuilla pois Jackin vahvoilta käsivarsilta, muttei päässyt. Outi oli jo autossa valmiina lähtöön. Jaana meni takapenkille ja Jack ajoi. Kotona Outi lähti kauppaan ja Jaana meni yläkertaan. Jack seurasi perässä ja ihaili Jaanan kauneutta. Jaana meni sängylle istumaan, Jack istahti vierelle.

"Etkös anna suukkoa pelastajallesi?" Jack virnisti.

"Mene pois", Jaana pyysi. Jack kumartui suutelemaan Jaanan huulia. Jaana värähti, suudelma tuntui toiselta kuin Freddyn pahalta maistuva pusu. Jack huomasi kuinka hauska oli suudella Jaanaa ja kellisti Jaanan vuoteelle ja tuli itse perässä. Hän suuteli Jaanaa kiihkeästi, mutta Jaana löi häntä kasvoille.

"Miten voit olla noin idiootti!" Jaana kiljaisi ja painui alas. Jack piteli kirvelevää poskeaan ja ajatteli Jaanan kauneutta. Hän tajusi, että rakasti Jaanaa. Mutta hän ajatteli ettei Jaana pitänyt Jackia Freddy Arnoldia kummempana.

Alhaalla Jaana ajatteli suudelmia. Miksi Jack kiusasi häntä, vaikkei välittänyt pennin vertaa. Outi tuli ruokatarvikkeineen touhuamaan keittiöön. Jaana meni kävelylle puistoon ja pohti, miten kestäisi huomisen eron. Saavuttuaan takaisin Jaana söi perunoita ja lihaa. Hän valitti päänsärkyä ja meni nukkumaan. Outi tunsi olonsa flunssaiseksi ja meni myös sänkyyn. Jack jäi alas nojatuoliin ajatellen Jaanan pehmeitä, säteileviä silmiä, runsasta, vaaleaa tukkaa ja kauniita kasvoja.

Aamu valkeni sateisena ja harmaana. Jaana huokaisi raskaasti surren eroa. Outi oli Jaanan mielestä oudon vaitelias. Jack yritti leikkiä hilpeää, muttei onnistunut. Eron hetken koittaessa Jack hymyili, Jaana vapisi, mutta hymyili, Outi oli välinpitämättömän tyyni, liian tyyni, ajatteli Jaana. Sitten Jack oli poissa. Ei ollut enää Tropicin komeaa miestä, oli vain kaksi tyttölasta.

Jaana otti sateenvarjon ja meni kävelylle. Outi keitti kahvia. Jack oli jo taxin kyydissä, kunnes hänelle valkeni, ettei elämä olisi mitään ilman Jaanaa. Hän käski kuljettajan ajaa takaisin Porvarintie 6:teen. Hän hyppäsi pois kyydistä ja antoi rahaa kaksikymppiä liikaa. Hän juoksi ovesta sisään ja tupsahti keittiöön Outin luo.

"Unohditko jotain Jack?" Outi kysyi, mutta toivoi, että Jack olisi tullut tapaamaan häntä.

"En unohtanut, onko Jaana kotona?" Jack kysyi.

Outi värähti, siis mieluummin Jaana kuin hän.

"Ei ole, mutta tulee pian, istu odottamaan", Outi pyysi. "Miksi haluat Jaanan tavata?" uteli Outi, vaikka tiesikin syyn.

"Osaatko säilyttää salaisuuden?" Jack kysyi juhlallisena.

"Totta kai", Outi vastasi.

"Olen rakastunut siskoosi!" sinkautti Jack. Outi-parka! Siinä hän oli elätellyt toiveita Jackista ja tämä haluaakin Jaanan! No, Jaana tulisi onnelliseksi, ihan varmasti.

Jaana oli palannut ja nähtyään Jackin keittiössä hän piiloutui kuuntelemaan.

Jack sanoi luottamuksellisesti: "Tiedätkös Outiseni, kun näin hänet rannalla, tajusin rakastavani häntä. Ja se Freddy Arnold -juttu oli liikaa. Häntä minä rakastan!"

Jaana vapisi pettymyksestä. Oli ilmiselvää, kehen Jack oli rakastunut! Jack oli palannut hakemaan Outia. Juuri hän kertoo Outille, miten häntä rakastaa. Outi loistaa mielihyvästä. Ja Jack halveksii häntä, Jaana kyynelehti, koska Freddy oli lähennellyt häntä. Jaana ei tiennyt, että Outin kasvot olivat iloiset siksi, että Jaanasta tulisi Jackin pari.

"Eikö Jaana jo tule?" kysyi Jack. No niin! He olivat kärsimättömiä, tahtoivat kertoa kihlautumisesta hänelle, Jaana ajatteli. Hän kävi avaamassa ja sulkemassa ulko-oven. Hän kyllä näyttelisi iloista siskoa, vaikka henki menisi! Jaana ilmestyi keittiöön kauniina ja iloisena.

"Kas Jack!" huomasi Jaana. "Oletko unohtanut tavaroitasi?"

Ennen kuin Jack ehti vastata Jaana jatkoi: "Oh kahvia! Onko minullekin jäänyt, vai oletteko juoneet kaikki?"

Jack katseli Jaanaa pettyneenä, ei hän yhtään iloinnut tulostani, hän pohti. Jaana otti kupin kahvia ja istahti pöytään.

Jack rykäisi: "Voimmeko olla kahden kesken?"

Outi nyökkäsi.

Vai aikoo Jack kertoa sen yksin, Jaana mietti.

"Niin Jaana tuota, öh, rakastan sinua!"

Jaana oli tukehtua kahviin. "Minua"!

"Niin, mennäänkö naimisiin?" kysyi Jack.

Se ei ollutkaan Outi! Se olin minä! ajatteli Jaana. Hän huudahti: "TOTTA KAI!"

Hetkessä Jack oli kantanut Jaanan ylös. "Outi! Jaana suostui!" huusi Jack.

 

***

 

Huh huh, sillä lailla. Mitäs piditte? Olisin selvästi lyönyt rahoiksi, jos olisin esiteininä kirjoitellut Regina-lehteen...

Edelliset päiväkirjahelmeni löytyvät täältä:

Oma panokseni nolojen päiväkirjatekstien haasteeseen

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

[Rivitolkulla lätinää siitä, miksi blogitauosta tuli vähän vahingossa useamman kuukauden mittainen.]

No niin! Nyt kun selvitin näin perusteellisesti syyt blogihiljaisuuteen, on aika latoa vähän kuulumisia kehiin. Kesän kynnyksellä saimme jännittää vähän sitä sun tätä, mutta kaikessa kävi lopulta hyvin!

Isoin mullistus on ehdottomasti ollut hoitovapaan päättyminen kuopuksen kolmevuotissynttäreihin heinäkuun lopulla. Suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun esikoinen syntyi Herran wuonna 2012, olen jännittänyt päiväkotitaipaleen alkamista. Raportit hoitohenkilökunnan kiireestä ja riittämättömyyden tunteista eivät ole stressiäni tietenkään lievittäneet, ja kaikenlaisia vaihtoehtoja ja hoitokuvioita on aivot suhisten yritetty miettiä. Olen pyöriskellyt ahdistuksen syövereissä myös sen suhteen, että ei me kuitenkaan ikinä saada mitään hyvää hoitopaikkaa tästä läheltä ja niin hyvä tuuri ei voi käydä, että tytöt pääsisivät samaan ryhmään. Jälkiviisaasti voin todeta, että hukkaan menivät kaikki ne murheen alhossa piehtaroinnit, sillä tytöt nimittäin saivat paikan toivomastamme päiväkodista naurettavan läheltä kotiamme, ja käytyämme ensimmäisen kerran päiväkodinjohtajan juttusilla, hän antoi ymmärtää, ettei välttämättä olisikaan aivan mahdotonta sumplia tyttöjä samaan ryhmään, jos sellaista kerran toivoimme. Muutaman viikon lisäjännityksen jälkeen saimme kuulla ilouutisia: siskokset pääsevät samaan ryhmään! Ja voi miten kivalta tämä koko ryhmä vaikuttaakaan! Itsehän olin aiemmin ajatellut päiväkoteja helvetillisen metelin, kirkuvien, karkuun juoksevien lapsien ja lasittunein silmin heitä jotenkuten kaitsevien aikuisten hornankattilaksi, mutta näiden muutamien tutustumiskertojen jälkeen voin ilokseni todeta olleeni väärässä. (Okei, kävimme tutustumassa paikkaan ajankohtana, jolloin osa lapsista oli vielä lomalla, mutta silti.) Viime viikolla olimme ensimmäistä kertaa leikkimässä pidemmän aikaa sisätiloissa, ja siellä minulle vasta oikeasti valkeni se itsestäänselvyys, että niin, täällä tosiaan ollaan lasten takia. Kalusteet, lelut, aktiviteetit, aikataululappuset, vessat, lokerot, sängyt - ne on kaikki huolella ja hartaudella valittu niitä lapsia varten. Ei haittaa, vaikka yleisilme olikin vähän vanha ja kulahtanut, sillä tunnelma oli ihanan kiireetön ja hoitotädit tuntuivat vilpittömästi toivovan, että tyttömme tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Minulla on tästä päiväkodista ja erityisesti tyttöjen omista hoitajista niin hyvä fiilis, että vaikka kuopus toistaiseksi suhtautuu ilman äitiä ja iskää päiväkotiin jäämiseen erittäin, kröhöm, vastentahtoisesti, pystyn suhtautumaan asiaan ilman sen kummempia tunteenpurkauksia. Toki tässä auttaa huomattavasti se, että mies on se, joka lapset aamuisin vie - jos minä joutuisin jättämään itkevän lapsen päiväkodin eteiseen, voisi olla toinen ääni kellossa. 

Toinen asia, mitä alkukesästä jännitimme, oli se mitä mies rupeaa tekemään hoitovapaan päättyessä. Hänellähän on kiva, vakituinen työpaikka, jossa on aina suhtauduttu kannustavasti ja ihanasti kaikkiin mieheni esittämiin perhevapaatoiveisiin - myös tähän pisimpään pätkään eli yli kahden vuoden hoitovapaaseen. Mieheni työpaikassa on kuitenkin yksi iso miinus: epäsäännölliset työajat ja ilta- ja viikonlopputyöt. Ne kuormittavat minua lapsiperheen arkea sen verran paljon, että jonkin verran unettomia öitä on tullut pyöriskeltyä myös tulevan syksyn kuvioiden suhteen. Mutta tähänkin tilanteeseen tuli huojennusta mieheni saatua haluamansa opiskelupaikan. Nyt hän on siis opintovapaalla suorittaakseen ammattikorkeakoulututkinnon monimuotoisena, minkä ansiosta pystymme pitämään tyttöjen päiväkotipäivät tarpeeksi lyhyinä, emmekä ainakaan toistaiseksi tarvitse kuin sen parisenkymmentä hoitotuntia viikossa. Tämä on vierittänyt melkoisia kivimurikoita harteiltani, sillä nyt saamme kuoria päiväkotielämästä kermat päältä: tytöt saavat uusia kavereita ja lisää tärkeitä aikuisia elämäänsä, heidän sosiaaliset taitonsa vahvistuvat, he saavat kokea monenmoista kivaa, ohjattua puuhaa, ja siltikin olla suurimman osan ajasta kotona. Toki, jos alkaa näyttää siltä, että tytöt haluaisivat viettää enemmän aikaa päiväkodissa, sitten lisättäisiin tunteja. Mutta ainakin toistaiseksi pidämme päiväkotiarjen mahdollisimman kevyenä.

Myös omat työkuvioni ovat hiukan muuttumassa erittäin tervetulleella tavalla, mikä toivottavasti näkyy valoisampana syksynä, energisempänä olona ja parempina yöunina! :) 

Tällaista meille siis kuuluu. Entäs sinulle?

Ps. Vaikka blogi päivittyykin olemattoman hitaasti, Instagramissa olen suhteellisen aktiivinen. Ota siis seurantaan kahviakiitosblogi ja pääset nauttimaan tärähtäneistä, epätarkoista valokuvistani!

Kuvat: S. Aaltonen.

 

 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Puolentoista viikon rautakuuri on saanut aikaan pienen kevätihmeen. Kun vielä torstaina tärisin työpisteelläni pyörtymistä peläten, eilen suoritin jo täysimittaisen Ikea-vaelluksen, enkä kavahtanut edes haastetta suoriutua lasten iltatoimista itsenäisesti, kun mies meni hurraamaan TPS:ää voittoon kavereidensa kanssa. (Jos kaksi liuskaa Obsidania saa kaiken tämän aikaan, niin mitä mahtaa tapahtua kuurin loputtua?) 

Nyt vasta tajuan, miten väsynyt olen ollut. Ja ennen kaikkea näen sen, millaista päivästä toiseen selviytymistä elämästäni oli tullut. Jos hemoglobiini tipahtaa vaikean anemian puolelle, se tarkoittaa sitä, että elimistö ei saa tarpeeksi happea, eikä mikään oikein toimi kunnolla. Ja näin se juuri meni: en enää toiminut kunnolla. Eikä oikeastaan jaksanut kiinnostaakaan. Vuorokauteni koostui työpäivästä, parista vähän väkisin vietetystä tunnista sen jälkeen lasten kanssa (vaikka olisin vain halunnut huilata ja olla rauhassa) ja pian lasten nukahdettua vetäydyin itsekin nukkumaan. Blogi jäi, ja mietin sen lopettamista, koska tuntui siltä, etten yksinkertaisesti jaksaisi enää kirjoittaa riviäkään. Ajatus siitä, että pyytäisimme meille vieraita, oli aivan liian raskas, mutta eilen huikkasin miehelleni, että "hei, meidän pitäisi pyytää X ja X meille taas syömään!". Ja äsken kun mies ja lapset lähtivät esikoisen tanssitunnille ja mammalaan, mietin pitkästä aikaa täysin spontaanisti, että istahdanpa hetkeksi kirjoittamaan blogia. Muutenkin omaksi ilokseni kirjoittaminen alkaa taas maistua, ja ehkä mielessäni jo jonkin aikaa elänyt lastenkirjakin voisi joskus toteutua. 

Liikunnan aloittamistakin odotan taas malttamattomana. Tällä kertaa aion kuitenkin huolehtia siitä, että liikun lempeästi. Vaikka tykkään juoksemisesta, sen aika ei ole nyt, koska kroppani ei yksinkertaisesti pysty palautumaan liian rasittavasta liikunnasta. Mietin kauhulla viime kevättä: jatkuvan stressin ja unettomuuden päälle pakotin itseni juoksemaan viikko viikolta nopeammin ja pidemmälle pystyäkseni juoksemaan kesällä kymmenen kilometriä. Vaikka sainkin kunnon kohenemisesta hyvän mielen, (yli)vireystilaani juoksulenkit nostivat liikaa, varsinkin kun en ystävien kehotuksesta huolimatta huolehtinut palauttavasta liikunnasta. 

Nyt aion liikkua täysin ilman tavoitteita, taka-ajatuksia tai kireitä kilometrejä. Mielessäni siintävät rauhalliset kävelylenkit jokirannassa, luontoretket Katariinassa ja Ruissalossa, venyttelyt ja Youtuben joogavideot. (Haluaisin myös kovasti zumbatunneille, mutta mahtaakohan täällä keskustassa olla paikkaa, jossa voisi vain zumbailla ilman kovia kuukausimaksuja?) 

Palatakseni vielä otsikkoon: tapahtuuko teille muille vanhemmille sellaista, että kun saatte harvinaisen hetken omaa rauhaa, ette tiedä, mitä oikein tekisitte, vaan alatte poukkoilla ympäriinsä kuin villiintyneet kaniinit rehevällä kukkaniityllä? Minä ainakin yritän tehdä vähän kaikkea, koska onhan tämä nyt niin ihmeellistä. Olla yksin kotona. (Ja sitten minulle kuitenkin käy niin, että noin puolta tuntia ennen muun perheen odotettua kotiintuloaikaa alan -ihan oikeasti - kurkistella ovisilmästä jokaisen hissin kolahduksen jälkeen, että joko? Joko?! Joko!?! JOKO???)

Yritin vangita tähän kuvaan kevään valon ja ilon. No, kyllä tuon kukan juuri ja juuri erottaa narsissiksi. 

 

Share

Pages