Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Blogeissa on voimaa. Olen oman blogin aloittamisen myötä yrittänyt muistella, mitä kaikkea olen viime aikoina ostanut, lainannut tai ainakin suunnitellut hankkivani seuraamieni blogien perusteella. 

Ainakin nämä muistuivat mieleen:

Kot! sanoo kana -kirjan tämän Lähiömutsin jutun perusteella. Hyvä, että ostin, siitä nimittäin tuli nopeasti yksi vauvan lempikirjoista, enkä itsekään ole vielä kyllästynyt kirjan iloisen värikkäisiin kuviin.

                                

Myös Yökyöpelit/Allakka pullakka -runokirja, jonka kävin lainaamassa kirjastosta, oli hitti, ja erityisesti seuraava Laura Ruohosen kirjoittama runo kolahti meihin univelkaisiin vanhempiin:

"Nuku nuku

nurmilintu, allinlapsi, kultahapsi.

Nuku nuku vaan.

 

Ei väsytä! En nuku!

Hei roskikseen yöpuku!

 

Nuku nuku

tiitiäinen, palleroinen, menninkäinen.

Nuku nuku vaan.

 

Ei väsytä! En nuku!

Hei silppuriin yöpuku!

 

Nuku nuku

ipanainen, kakarainen, karviainen.

Nuku nuku vaan.

 

Ei väsytä! En nuku!

Hei kompostiin yöpuku!

Oon valvomisen veteraani,

voittamaton vauvakaani,

väsymätön, voittamaton vauva!

 

Nuku nuku

tattiainen, muuten päähäs pattiainen

vuoteeseesi hattiainen

karvanaama kakkiainen

meille otetaan."

Kyseistä runokirjaa hehkuttivat blogissaan niin Lähiömutsi kuin Puutalobabykin, enkä minä sen enempiä suositteluja tarvinnutkaan.

Tässä tulee ihan stalker-olo, mutta myös Vauvan ja taaperon keittokirjan ostin Lähiömutsin vinkkaamana, kun sain sen käytettynä ja halvalla. Se onkin ainoa reseptikirja, jota meillä on käytetty. Itse olen toki vain ihastellut kauniita kuvia ja sivellyt kirjan kiiltäviä kansia sillä välin, kun minua paljon näppärämpi mieheni on täyttänyt pakastintamme peruna-porkkanalla ja bataatti-parsakaalilla. (Pese, kuori, pilko, keitä, soseuta, anna jäähtyä ja pakasta - siinä on niin monta työvaihetta, että miehenikin mielestä on parempi, että minä vartioin kahvinkeitintä hänen johtaessaan vauvanruokatehdasta.)

OTT: Ylläolevasta kuvasta käy ilmi, että en minä sitten ihan loppuun asti jaksanutkaan miettiä tuota kirjahyllyn järjestämistä. Vauvanruokareseptejä, kirjallisuudentutkimusta, kielitiedettä, temperamenttitutkimusta, Kirjan ja ruusun päivänä kaupan päälle saatu Jarrusukka, arvioinnista opetuksessa, Tess of the D'Urbervilles (josta tein proseminaarityöni) ja sitten vino pino Sandra Brownia, joka on yksi guilty pleasure -kirjailijoistani. Täytyy ehkä kokeilla sitä kategorisointia uudelleen...

Stokken kätevän Table Topin ostimme viikko sitten Puutalobabyn jutun inspiroimana. Olimme juuri saaneet uuteen kotiimme uutuuttaan kiiltelevän ruokailuryhmän ja halusimme sen pintaa tietenkin suojata. Tavalliset pöytätabletit vauvamme tulkitsee paiskomisleluiksi, emmekä halunneet kaunista pöytää peittää vahakankaallakaan. Hetken pähkäiltyämme muistin Puutalobabyn maininneen tuon Stokken ruokailualustan. Seurasi nopea googletus, ja mieheni haki kyseisen pöydänpelastajan jo seuraavana päivänä Ozbabysta. Meitä oli hieman mietityttänyt se, voiko vauva kiskoa tarjottimen irti. Ei voi. Ei edes meidän vauvamme. Tätäkin tuotetta voin siis ilomielin suositella. 

Tässä kuvassa näkyy Stokke Table Topin lisäksi "tasapainoinen ja elämänmakuinen arjen sommitelma" ruokalapun, pehmoauton ja tyhjän maissinaksurasian muodossa:

 

Nyt kun asiaa oikein mietin, blogithan ovat vaikuttaneet todella paljon valintoihini. Eikä se mikään ihme ole, sillä jos on löytänyt mieluisan blogin ja huomannut, että ajatusmaailmat tai mieltymykset kohtaavat bloggaajan kanssa, tämän suosituksiin, vinkkeihin (tai "varoituksiin" vaikkapa jonkun tavaran hyödyttömyydestä) on helppo tarttua. Ensimmäisen lapsen vanhempana joutuu ja pääsee seikkailemaan melkoisessa tarvike- ja turhakeviidakossa ja vaikka keskustelupalstoiltakin tulee poimittua paljon hyödyllistä tietoa, on se paljon kasvottomampaa. Bloggaajiin luottaa, varsinkin, jos on jo aikaisemmin jonkun heidän suosittelemansa tuotteen todennut hyväksi ja omaan makuun sopivaksi. 

P.s. Puutalobabyn ja Lähiömutsin lisäksi on lukuisia blogeja, joista olen poiminut vinkkejä ties mihin asiaan kahviloista siivousvälineisiin, mutta ajatusmaailmani on nyt vain jotenkin virittynyt tälle vauvantarviketasolle.

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Viime viikon MeNaiset-lehdessä (17/2013) oli yksi minua erityisesti miellyttänyt artikkeli. Tänään kotona -nimisessä jutussa esiteltiin kolme erilaista kämppää, joista yhden kohdalla oli kuva hyllystä. Hyllyn päällä oli avaimet ja kuitteja tms. paperilappusia. Kuva oli kuin kenen tahansa asunnosta: kaikillahan on avaimia ja muuta pikkurojua, jotka tuppaavat jäädä pyörimään lipastojen tai hyllyjen päälle, vaikka niille kuinka ostaisi kauniita säilytysrasioita.

Mutta enää ei tarvitse murehtia sitä, että kyseessä olisi jonkinlainen epäesteettinen anti-sisustuksellinen "eyesore", sillä (kuten tuossa lehtijutussa ehkä vähän kieli poskella mainitaan) nämä pöydillä irvistelevät avain- ja kuittikasat ovatkin "elämänmakuisia, silti tasapainoisia arjen sommitelmia".

Ah miten mahtavaa. Voin kertoa, että tästäkin kodista löytyy jo yksi jos toinenkin arjen sommitelma, vaikka täällä on asuttukin vasta viikko.

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

...vauvastamme tuleekin teenjuoja?

Tämä huolestuttava ajatus on juolahtanut mieleeni aina silloin tällöin vauvan syntymästä lähtien. Taisinpa sitä pohtia jo raskausaikana. (Perusterveen vauvan kanssa on se luksus, että saa "murehtia" tällaisia älyttömyyksiäkin.) Ja niitä voi yön pimeinä tunteina tai kikerryshepulissa kehitellä ties kuinka pitkälle:

eräässä mielikuvassani näen jo taaperoksi kasvaneen vauvani istumassa armeijamaisen kuuliaisesti lattialla ja itseni kyselemässä tiukkaan sävyyn:

"Mitä saisi olla?"

KAHVIA, KIITOS!

"Mitä haluaisit juoda?"

KAHVIA, KIITOS!

"Kahvia vai teetä?"

KAHVIA, KIITOS!

Toisessa mielikuvassani vauva on ehtinyt jo murrosikään. Tuonikäiset saattavat piilotella huoneeseensa tai takintaskuihinsa ties mitä kiellettyä - tässä tapauksessa kyseessä olisivat tietenkin teepussit. Näen itseni penkomassa tyttäreni taskuja ja kauhusta kavahtaen löydän häneltä TEEKÄTKÖN! Kädet puuskassa odotan häntä kotiin, ja heti eteiseen astuessaan tyttäreni tajuaa, että hänen salaisuutensa on paljastunut. Käymme tiukan kasvatuskeskustelun kahvikuppien äärellä. Tyttäreni selittelee, että kun kaveritkin...että pakkohan sitä oli sitten kokeilla. Lopulta hän murtuu ja lupaa, että ei koskaan enää! Teepussit laitetaan roskikseen, mutta epäilyksen varjo jää häilymään kotiimme pitkäksi aikaa.

Yhdessä skenaariossa piirrän liitutaululle kuvia kahvinkeittimen toiminnoista ja tenttaan lastani eri kahvilaaduista. (Ensin minun tosin täytyisi perehtyä asiaan paremmin itse, joten todennäköisesti tätä tilannetta ei tulla näkemään.)

Leikki leikkinä - oikeassa elämässä tyttäreni saa ihan itse päättää, haluaako ikinä edes maistaa kahvia. Ja jos hän haluaa ruveta juomaan teetä, hän voi niin tehdä joutumatta arestiin tai espressoleirille. Aikaisemmassa Minä & kahvi -jutussani kerroin säilyttäväni kahvipuruja Pentikin Vanilja-purkissa. Se on totta, mutta jotain jäi kertomatta - siinä kahvipurkin vieressä on samaista sarjaa oleva teepurkki, josta löytyy ihan oikeita teepusseja. Eikä siitä ole edes kuukautta, kun sateenropinaa kuunnellessani päätinkin juoda kupin teetä kahvin sijasta.

 

Share

Pages