Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tasan vuosi sitten teimme mieheni kanssa tähänastisen elämäni raskaimman reissun. Rakas Essi-koiramme lähti kanssamme eläinlääkäriin mutta ei tullut enää kanssamme takaisin kotiin. En ole koskaan itkenyt mitään niin paljon kuin itkin Essiä. Tänä vuonna se täyttäisi jo kymmenen vuotta. 

Lumikuonoinen talvipentu: 

Vuonna 2009 Essiltä leikattiin katkennut polven takaristiside takatassusta ja kävi ilmi, että niin siinä kuin toisessakin takatassussa oli paha nivelrikko. Olimmehan me sitä jo arvelleetkin. Emme vain olleet halunneet puhua siitä, ajatuksella, että jos sitä ei sano ääneen, se ei ole totta. Leikkaus sinänsä sujui hyvin ja kuntoutuskin lähti hyvin käyntiin. Mutta sitten tuli takapakkia, eikä tassu koskaan palautunut lähellekään sellaista tassua, jonka aktiivinen rottweiler tarvitsee. Essi myös tukeutui paljon toisen takatassunsa varaan, mikä tietenkin pahensi tilannetta entisestään.

Uupunut toipilas:

 

Pikkuhiljaa Essistä tuli alakuloinen. Ei sitä enää niin kiinnostanut. Se murahteli ja huokaili käydessään makuulle tai noustessaan ylös. Se ei mielellään kävellyt portaita. Siis se Essi, joka aiemmin uteliaisuuttaan kiipesi jopa erään mökin kapeita ja jyrkkiä tikkaita ylös vintille ja ihmetteli siellä sitten, että miten täältä alas. (Meidän avullamme, kuinkas muutenkaan.) Yhtäkkiä huomasimme, että ylivilkas jokapaikansähläri-Essi olikin harmaakuonoinen, apeakatseinen, kankea vanhus. Se Essi, joka nuorempana valitsi metsän paksuimman ja pisimmän oksan ja kantoi sitä ylväänä, olikin nyt Essi, joka varovasti poimi suuhunsa piskuisen oksanpätkän ja saattoi sitä näön vuoksi vähän retuuttaa, ikään kuin esittääkseen, että kaikki on ihan hyvin. Esittämisessä Essi oli aina tosi hyvä; se osasi olla vieraskorea, se osasi teeskennellä olleensa päiväkausia ilman ruokaa, se osasi esittää, että ei satu mihinkään.

Muistan sen Essin, joka kirmasi lumihangessa, loikki kiveltä toiselle, hyppeli kantojen ja puunrunkojen yli, juoksi kieli pitkällä tuhatta ja sataa ("täysillä" oli pitkään Essin ainoa toimintamoodi) ja kantoi ylpeydestä tihkuen frisbeetä tai vesipulloani lenkillä. Kantoipa se joskus kaupasta kotiin omat jälkiuunileipänsä tai puruluunsakin. Sitä raihnaisempaa Essiä, jonka "juokseminen" sujui niin vaivalloisesti, että teki kipeää katsoa, ei ole niin helppo muistella.

Essi voimiensa tunnossa:

"

Essi ystävänsä Blufin kanssa nokosilla:

 

Essistä, kuten varmasti jokaisesta poisnukkuneesta koirasta, olisi tuhat tarinaa kerrottavana. Meille Essi oli maailman persoonallisin koira. Se oli fiksu monessa asiassa mutta hölmö vähintään yhtä monessa. Se oli samanaikaisesti levoton ja laiska. Sen ahneus saavutti välillä huvittavat mittasuhteet, silti se odotti kärsivällisenä lupaa aloittaa ruokailu. Se suhtautui avoimin mielin uusiin ihmisiin mutta pelkäsi lumiukkoja. Se rakasti autoilua. Se halusi istua ihmisten sylissä, eikä ymmärtänyt, miksi ei olisi saanut. Sillä oli monta rakasta petiä, joissa se kehitteli toinen toistaan mielikuvituksellisempia nukkuma-asentoja. Kerran se teki reiän patjakankaaseen ja mönki sen sisälle nukkumaan.

Tässä yksi Essin petisuosikki, pehmoinen ja suojaisa pesäluola oman patjani alla sinkkukämpässäni:

 

Essi oli satunnaisessa "pahanteossaan" suunnitelmallinen ja ovela. Sille ei kuitenkaan voinut olla kauan vihainen, eikä Essikään koskaan kantanut kaunaa, vaikka ruoka olisi hetken myöhästynyt, tosin se hautoi synkkiä ja kostonhimoisia ajatuksia ihan h-hetkeen asti ja antoi sitten heti anteeksi. Se oli monella tavalla koiramaisen uskollinen, silti välillä tuntui, että se olisi ollut valmis myymään meidät puolikkaastakin nakista. Se luotti meihin täysin, ja se on se kipein asia kestää. Miten luottavaisin mielin se lähti mukaamme viimeiselle autoreissulleen. Sitä on vaikea antaa itselleen anteeksi, vaikka tietääkin tehneensä Essin kannalta oikean ratkaisun.

Vielä vuodenkin jälkeen muistaa kirkkaasti ne ensimmäiset tunnit ja päivät ilman Essiä...se kauhunkouraisu mahanpohjassa, kun ensin pienen hetken ajan salli itselleen sen mahdottoman ajatuksen, että Essin voisi vielä saada takaisin. Ja kun sitten tajusi, että ei, eihän Essiä saa koskaan takaisin. 

Onneksi on valokuvat, videot ja ennen kaikkea ne tuhannet muistot koirasta, joka vuosia uimataidotonta esitettyään ui viimeisellä saaristoreissullaan metrin ja palasi sitten omahyväisyyttä puhkuen rantaan. 

 

P.s. Kertokaa ihmeessä omat koiratarinanne! Millaista surutyötä olette tehneet, oletteko pystyneet ottamaan toista koiraa, mitkä ovat ne rakkaimmat muistot koirastanne? Nyt menen keittämään täyden pannun kahvia Essin kunniaksi.

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kun 19-vuotiaana ylioppilaana muutin maalta kaupunkiin opiskelemaan, enpä osannut arvata, miten monta kertaa tulisin vielä täällä Turussakin muuttamaan. Jotenkin kohdalleni on vain osunut monta hyvää tai loogista syytä pakata tavarat laatikoihin ja vaihtaa osoitetta. Kaikkiin kohteisiin olen muuttanut suurella innolla, vain parista on ollut haikeaa muuttaa pois. Nyt kolmekymppisenä on kuitenkin ruvennut kaipaamaan pysyvyyttä ja säännöllisyyttä ihan eri tavalla ja siksi toivonkin, että seuraavat muuttolaatikot kannetaan vasta, kun nyt kymmenkuinen tyttäremme muuttaa pois kotoa (päästän hänet vapauteen aikaisintaan nelikymppisenä).

Sitä paitsi, muuttaminen on hikistä ja likaista puuhaa. Kädet kuivuvat pahvilaatikkopölystä ja joka nurkasta löytyy joku verhonriekale tai eriparikuppi, joilla ei tee mitään mutta joita ei osaa heittää poiskaan. What was I thinking -vaatteita kurkistaa vaatekaapin ylimmältä hyllyltä aina vaan, vaikka niitä juuri vei viisi jätesäkillistä UFF:lle.

Miksi me sitten taas muutimme? No, meiltä loppui tila kesken. Meitä on viime kesäkuusta lähtien ollut kolme ja se pienin vaatii uskomattoman paljon tilaa. Toinen oleellinen syy oli se, että asuimme edelleen opiskelijakämpässä, vaikka valmistuinkin jo keväällä 2011. Ei niissä kämpissä kuulkaas loputtomiin saa asua ja hyvä niin, on mukavaa luovuttaa asunto eteenpäin raikaskasvoisille opiskelijoille, jotka (varsinkin juuri kotoa pois muuttaneet) ovat haltioissaan kaikesta ja suhtautuvat kolmekymmentä vuotta vanhaan lieteenkin ihanana retrohellana.

Opiskelijaympäristö ei myöskään ole se ihanteellisin miljöö vauvaperheelle, varsinkaan, jos vauva sattuu olemaan niin herkkäuninen, että vaatii ehdottoman hiljaisuuden nukahtaakseen. Käypäs siinä sitten sanomassa naapurissa remuavalle pokeriporukalle, että pitäkää vain hauskaa mutta äänettömästi, kiitos. Me olimme väärässä ympäristössä ja onneksi, onneksi, ONNEKSI olemme nyt löytäneet uuden, ihanan, meille täydellisen asunnon meitä miellyttävältä alueelta. Hiukan tosin jännittää, että millaista metakkaa lähellä sijaitsevasta vanhusten palvelutalosta lähtee.

Nyt kun vanhan kodin avaimetkin on jo palautettu ja uudessa kodissa on nukuttu viisi yötä, voi vain todeta, että kyllä kelpaa! Totuttelua on vaatinut vain se, että nyt voimme koko perhe istua samanaikaisesti ruokapöydän ääressä ja pöytään voi kattaa kahvikupit vielä parille vieraallekin. Kylppärissäkin mahdutaan olemaan helposti kaikki kerralla, jos vaikka halutaan pestä hampaita yhtä aikaa. Mikä parasta - vauva saa oman huoneen! Sehän tarvitaan ehdottomasti ihan pelkästään lastenkirjoja varten, niitä nimittäin on meidän lukutoukkaperheeseen kertynyt jo huimasti.

Ei muuttaminen sentään onneksi ole pelkkää muuttolaatikoiden täyttämistä ja tyhjentämistä tai tavaroiden etsimistä, se on myös sisustamista! Ja siitä minä nautin. Eilen koin yhden muuttamisen kohokohdista - kirjahyllyn järjestämisen. Mies ja vauva nauroivat vieressä, kun pähkäilin kulmat kurtussa, että järjestänkö kirjat aakkosjärjestykseen vai genreittäin vai kirjailijan uusimmasta teoksesta vanhimpaan vai...ja nautin joka sekunnista!

Aloitetaan tietenkin tärkeimmistä:

Lähipäivien projektiksi jää etsiä tauluille hyvät paikat. Nautin myös tästä touhusta suunnattomasti mutta epäilen, että mieheni ei niinkään - hän on nimittäin tietenkin se, joka kannattelee tauluja seinällä ja ehdottaa jotain paikkaa, jota minä muutan pikkuisen oikealle, hivenen vasemmalle, hiukkasen ylös ja ihan pikkiriikkisen alas - kunnes taulu on juuri siinä sopivimmassa paikassa (joka sattuu olemaan myös se mieheni alun perin ehdottama paikka).

Kaikkein eniten nautin kuitenkin siitä, että saan valita kaikille kahviaiheisille ihanuuksille paikat. Niistä lisää myöhemmin, kuvien kera!

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Syytän tätä blogia siitä, etten saanut viime yönä nukuttua. Pyörin levottomasti sängyssä ja mietin inspiraatiohurmoksessa kaikkia niitä mahdollisia ja mahdottomiakin aiheita, joista haluan lähitulevaisuudessa (lue: heti tällä sekunnilla) kirjoittaa. 

Nyt väsyttää. 

Täytyisi purkaa noita muuttolaatikoita. Täytyisi siivota ja sisustaa. 

Mutta kun nyt minulla on tämä blogi! Alkaa tuntua siltä, että mieleni oli sen verran ovela, että loi tämän blogin sijaistekemiseksi. Enhän minä nyt mitenkään ehdi kodinlaittopuuhiin, kun on tämä luomisen vimma. Kaikkihan sen tietävät, että tuoretta blogia täytyy päivittää ahkerasti, ettei säikytä tiehensä sitä yhtä lukijaa, joka tänne on ehkä eksynyt googlettaessaan jotain ihan muuta. Tiede-lehdessä puhutaan sijaistekemisestä eli prokrastinaatiosta, joka vaivaa erityisesti vaativien kirjoitusprojektien kimpussa painiskelevia. Ilmiö on minulle tuttu jo opiskeluajoilta, nyt olen vain kääntänyt tilanteen päälaelleen: kun normaalisti siivotaan kaappeja kirjoittamisurakan välttämiseksi, minä kirjoitan blogia kaapinsiivousurakan välttämiseksi. Tai oikeastaan minä vain vetkuttelen enkä saa aikaan, kuten psykologi Annamari Heikkilä samaisessa Tiede-lehden jutussa toteaa. On toki hienompaa nimetä oma laiskuutensa prokrastinaatioksi kuin arkisesti pelkäksi saamattomuudeksi.

Share

Pages