Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kahvin suhteen elämänfilosofiani on aina ollut "more is more". Eräs ex-työtoverini järkyttyi kerran sanattomaksi, kun toin töihin kahvia termosmukissa. Termosmuki sinänsä ei häntä häirinnyt, vaan tieto siitä, että viiden aamukahvikupillisen jälkeen tarvitsin (tai no, halusin) termosmukillisen kahvia ennen päivän ensimmäistä kahvitaukoa.

Kahvi vaan maistuu niin hyvältä. Ja koska kahvi lähes poikkeuksetta on läsnä kaikessa tärkeässä, siihen liittyy niin paljon ihania muistoja. Rupesin juomaan kahvia "tosissani" kuudennella luokalla. Ensimmäisen vuoden ajan lorautin hiukan maitoa joukkoon, mutta eräällä pidemmällä Euroopan-reissulla totuin juomaan kahvin mustana ja sille tielle jäin. Ei maitoa, ei kermaa, ei sokeria, ei mitään muuta kuin täyteläinen tummapaahtoinen kahvi (muutaman viime vuoden ajan ehdoton suosikki on ollut Pauligin tummapaahtoinen Presidentti Moccamasterilla keitettynä). Ennen kahvinautintooni kuului lisäksi pienehkö pallokuvioinen kahvikuppi, mutta vauvan syntymän myötä opettelin juomaan kahvini astetta isommasta Muumi-mukista, koska silloin sain kaadettua kahvia kerralla enemmän ja säästin kallisarvoisia sekunteja (tai niin ainakin luulin).

Lapsuudenkodissani juotiin paljon kahvia. Myös vieraat joivat meillä kahvia ja jos sukulaisten joukossa olikin joku teenjuoja, olen todennäköisesti tarkastellut häntä silmät pyöreinä ja kirjoittanut päiväkirjaani merkintöjä: "keskuudessamme on havaittu teenjuoja...harvinainen ilmiö, toivottavasti ei yleistymässä...vielä ei syytä huoleen mutta tilannetta tarkkaillaan." Meillä  kahvit "turautettiin" aamun lisäksi aina, kun johonkin ryhdyttiin tai kun asioita ruvettiin suunnittelemaan. Nykyään en oikein edes osaisi ruveta tekemään mitään ennen kuin kahvinkeitin on napsautettu päälle.  

Kun muutin pois kotoa, kaikkein hauskinta oli ostaa oma kahvipurkki. Mikä valinnanvapaus! Tosin se elämäni mullistanut, pinkki muovipurnukka, johon kuului kaulimen kokoinen kahvimitta, kaivettiin esiin häkkivarastosta ja myytiin viime kevätsiivouksessa kahdella eurolla pois, enkä ole sitä sen koommin kaivannut. Se purkki oli parikymppisen minän valinta. Kolmikymppinen minä säilyttää kahvinsa Pentikin Vanilja-sarjan kahvipurkissa.

Jos tulet meille kylään, tajuat kyllä heti eteisessä, että meillä juodaan paljon kahvia. Joka paikassa on nimittäin vinkkejä siihen suuntaan: vähintään joka toisessa taulussa komeilee jokin kahviaiheinen kuva. Esillä on niin kahvimyllyä, erilaisia kahvikuppeja kuin erikokoisia tauluja ja metallikylttejä. Nyt menen tosin hiukan asioiden edelle, koska meillä on muutto kesken ja nuo kaikki kahvi-ihanuudet vasta odottelevat laatikoissaan esillepääsyä. Mutta kuten aiemmissakin kodeissamme, myös täällä niistä varmasti jokaiselle löytyy just sopiva paikka.

Minulla on ainakin kaksi t-paitaa, joissa lukee jokin kahviin liittyvä nokkeluus. Gilmoren tytöt on yksi lempisarjoistani, eikä vähiten siksi, että kahvi näyttelee sarjassa niin tärkeää roolia. Kun tapasin mieheni, olin paljon kiinnostuneempi siitä, juoko hän kahvia kuin siitä, mitä hän tekee työkseen. Kahvi löysi tiensä jopa hääkoristeisiimme. (Maltoin kuitenkin seistä alttarilla ilman kahvikuppia.)

Kahvin voimalla olen selvinnyt monesta raskaasta tilanteesta. Jos graduani haistelisi oikein tarkasti, erottaisi varmasti kahvintuoksun sen kansien välistä. Jos joutuisin lääketieteellisiin tutkimuksiin, verisuonistani varmaan löytyisi kahvinpuruja ja vatsalaukustani suodatinpussi. Kahvi kannatteli minua viime kesän ja läpi tämän raskaan talven vauvan nukkuessa levottomia öitä.

Siksipä en ymmärräkään, mikä minua vaivasi vauvan synnyttyä, kun kätilö tarjosi aamupalaa ja kysyi: "Kahvia vai teetä?". Jostain hämärän rajamailta hormonihuuruissani vastasin nimittäin käsittämättömästi: "Teetä, kiitos."

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Jos ulkona on jotain seuraavista, mä niin oon siellä yskimässä ja kastumassa ja liukastelemassa:

a) kun katupöly pöllyää, pöllähdän mäkin pihalle

b) jos taivaalta tulee vettä tai räntää, mä oon just silloin vaunuttelemassa sen toisen kerran tänä vuonna

c) jos lumisohjo on jäätynyt kymmenen sentin muhkuraiseksi piikkimatoksi, kukapas muukaan lähtee reippaalle lenkille kuin minä

d) jos talven rajuin lumimyräkkä on pahimmillaan, näet juuri silloin mut pyöräilemässä hämmästynyt virnistys kasvoille jäätyneenä.

Jos on ihana, täydellinen, raikas, kaunis, sopivan aurinkoinen ja sopivan lämpöinen ilma niin mua ei ulkosalla näy.

Niin joo, tämä vielä:

e) jos tuulee niin, että eteneminen on yksi askel eteen, kolme taakse -meininkiä niin mut löytää jostain myrskyaukiolta puskemassa hartiavoimin eteenpäin.

Enkä mä vieläkään ole oppinut pukeutumaan säänmukaisesti! Nimim. Toppapuvussako kesähelteillä?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen jo vuosia miettinyt, että pitäisi ruveta kirjoittamaan blogia. Kuka enää kirjoittaa ajatuksiaan superhyperyksityiseen, lukolliseen päiväkirjaan, jota säilyttää patjan alla tai jossain muussa idioottivarmassa piilopaikassa ja jota ei jaksa eikä halua myöhemmin ikinä lukea? Tai jos feng shui -puuskan myötä järjestää kaapin ylimmältä hyllyltäkin tavarat järjestykseen ja törmää vanhoihin päiväkirjoihin ja sormien lomasta uskaltaa niitä vähän kurkata ja jos ei heti kuole häpeästä tai naurusta, niin muillehan ne päiväkirjan jutut haluaisi heti kiikuttaa näytille. Vähän niin kuin kissa, joka ylpeydestä pörheänä kantaa hiirenraatoa näytille, minäkin voisin kantaa päiväkirjojani muiden ihasteltavaksi/kauhisteltavaksi - katsokaa, tässä on todiste siitä, että kun 5.6.1994 riitelin siskoni kanssa niin SE oli syypää kaikkeen, tässä lukee niin! Ja oho, haluaisikohan mun yläasteaikainen ihastus tietää, että 12.11.1995 se on aivastanut koulun pihalla kahdella peräkkäisellä välitunnilla!?

Niin hyödyllisiä nuo vanhat päiväkirjat.

Ei, blogi sen olla pitää. Blogi on näppärämpi; käsi ei väsy ja onhan tämä touhu paljon interaktiivisempaa kuin päiväkirjaan ranne krampissa kirjoittaminen. Voi sitä huudon määrää, jos joku perheenjäsenistäni tai kavereistani olisi mennyt päiväkirjani marginaaliin kirjoittamaan kommentteja! Blogi taas tarvitsee niitä kommentteja elääkseen.

Miksi aloitan nyt juuri tänään kirjoittamaan blogia, kun sitä ajatusta olen hautonut niin monta vuotta? Siksi, että vauva nukkuu, on siis hetki omaa aikaa. Siksi, että aurinko paistaa ja kesä on tulossa. Siksi, että en jaksa juuri nyt purkaa muuttolaatikoita. Siksi, että kahvia hörppiessä on mukava kirjoitella jotain.

Olisin voinut kirjoittaa blogia, kun seikkailin naiivina au pairina Irlannissa vuonna 2003. Tai kun ehkä vielä naiivimpana amatööritarjoilijana seikkailin Italiassa kesällä 2005. Olisin voinut kirjoittaa blogia hurjasta selviytymistaistelustani lukuvuonna 2010 - 2011, kun suoritin opettajan pedagogiset opinnot harjoitteluineen päivineen ja pyöräytin samalla gradun. (Nyt pari vuotta myöhemmin aika on sen verran kullannut tuota vuotta, että voin silmät kirkkaina väittää "pyöräyttäneeni" sen gradun. Tuolloin sopivampia verbejä olisivat olleet vaikkapa äheltää, tuskailla, jumittaa, vaipua epätoivoon.) Siitäkin olisi ollut hauska kirjoittaa, kun vastavalmistuneena opettajana lähdin  Raumalle opettamaan englantia alakoululaisille. Taisivat alakoululaiset opettaa minua enemmän. Raskausblogiakin olisi ollut kiva pitää ja vauvablogia. No, vauvasta ehdin varmasti kirjoittamaan vielä, sehän on vasta kymmenen kuukautta vanha. Ja eiköhän niitä aiheita löydy muitakin ihan tästä tämänhetkisestä elämästä. 

Kuten tänäänkin - näin paljon tekstiä ei oikeastaan mistään asiasta.

 

 

Share

Pages