Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kesä on ihan kohta täällä. 

Erilainen kesä. 

Kesä, jolloin en teekään eihän-tämä-ole-omaa-alaani-nähnytkään -töitä.

Sen kunniaksi rupesin muistelemaan niitä toinen toistaan kummallisempia ja "ei ainakaan tälle alalle" -työkeikkojani niin Suomessa kuin ulkomailla. (Mahtavaa olisi, jos lukijatkin innostuisivat kertomaan omista työkokemuksistaan, erityisesti niistä vähän vinksahtaneista. Kuka ties olemme olleet samoissa kemuissa makkaraa myymässä!)

1. Minä olen pikkutyttömainostenjakajaposteljooni ja pyöräilen ympäri (melkein koko) Suomen maan

Kaikkien aikojen ensimmäinen virallinen työni on ollut pyöräillä "hikipää märkänä" ympäri entistä kotikylääni ja jakaa mainoksia. Vaikka noista ajoista onkin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, en edelleenkään pysty muistelemaan mainostenjakokeikkojani ilman inhon väristyksiä. Kaksi kertaa viikossa etupihallemme läväytettiin pari lavallista useamman eri firman hehkutuksia siitä, että heillä on halvinta. Mainokset piti lajitella siisteihin nippuihin, ja voi kuinka monesti istuskelin yksin tai pikkusiskoni kanssa keittiön lattialla tätä krooh-miten-tylsää hommaa tehden. Sitten niput lastattiin erilaisiin kasseihin ja reppuihin, jotka kytkin eri menetelmillä pyörääni.

                                         

"Reviirini" oli laaja, koska kuuden kilometrin päässä asuva Peräkylän Pekkakin ja hänet ydinkeskusta-asujaksi tulkitseva Kaukosopukan Sylvi tarvitsivat myös tiedon siitä, kannattiko Kultakatriina hakea Citymarketista vai Prismasta. Voin kertoa, että kahvi maistui aika hyvältä noiden pyöräilykeikkojen jälkeen. Ja palkkarahoilla Tukholmasta ostamani Beatles for Sale -levy kuulosti paremmalta kuin moni muu. Vuoden verran jaksoin pyhittää keskiviikot ja lauantait mainostenjaolle, sitten tuli stoppi ja monta vuotta kestänyt inho mainoksia kohtaan. Itse asiassa vasta nyt uuteen kotiin muutettuamme myönnyin siihen, että ainakin toistaiseksi mainokset ja ilmaislehdet saavat pujahtaa kotiimme, sillä olisihan se kiva tietää, jos vaikka tummapaahtoinen Presidentti olisi tarjouksessa...

2. Juo kahvia ja kirjoita kirjeitä bestiksellesi siitä, miten ihanalla tavalla ihana ihastuksesi ihastuttaa sinua... 

...toinen virallinen työni oli muutaman viikon mittainen toimistoapulaisen pesti. Työtehtäviini kuuluivat logistiikka, henkilökunnan muonitus, AV-palvelut ja puhelinvaihteen hoitaminen. Nappasin siis töihin tullessani postilaatikosta sanomalehden, pidin kahvinkeittimen porisemassa ja hain kerran perjantain kunniaksi meille pomon luvalla oikein mansikkaviinerit. Lisäksi sain valita päivän radiokanavan. Ja vastata puhelimeen sen yhden kerran, kun se soi. Minulle jäi siis paljon aikaa kirjoittaa kirjeitä ja piirrellä sydämiä. 

(Palasin toimistoapulaisen töihini samaiseen firmaan parina muunakin kesänä ja joinakin päivinä minulle oli oikeastikin töitä.)

 Kyllä siinä ehti kirjeitä kirjoittamaan.

 

3. Räkänokka-rock = kunnan järjestämä parin viikon kesätyöpaikka päiväkodissa. Mitään mainitsemisen arvoista ei tapahtunut.

4. Hyllytä, Elli, hyllytä = paikallisen kauppiaan järjestämä parin viikon kesätyö hyllyttäjänä. Itse asiassa yksi hauskimmista kesätyökokemuksistani. Kerrankin selkeää hommaa: hae varastosta rullakko ja pura kuorma. Toista niin monta kertaa kuin tavaraa riittää.

5. Raisa Reikänaaman hoodeilla kesällä 2003

Ensimmäinen ja rankin siistijätyöni. Heräsin kukonlaulun aikaan, pyöräilin Matkahuollolle, jonne jätin pyöräni odottelemaan, hyppäsin bussiin ja köröttelin silmät ristissä imuroimaan makaronia, jauhoa, jyviä ja riisiä erilaisissa epäergonomisissa asennoissa. Ainoat myönteiset puolet koko tuossa kesässä olivat viisi laihduttamatta kadonnutta kiloa ja se, että opin tykkäämään aikaisista herätyksistä.

                                                    

6. Keskellä-ei-mitään Irlannissa

Olen luonteeltani aika spontaani. Silti lähtö au pairiksi Irlantiin viiden päivän varoitusajalla oli minullekin hullu tempaus. Silloinen elämäntilanteeni kuitenkin teki tällaisen päähänpiston mahdolliseksi ja niinpä löysin itseni Dublinin lentokentältä eräänä sateisena ja harmaana maaliskuisena lauantaina keväällä 2004. Löysin itseni, vaan en matkalaukkuani. Ensimmäinen tulikoe oli siis seurata käsittämättömän pitkää oranssia (jos muistan oikein) viivaa ja yrittää selittää huolettomille virkailijoille, että tarvitsen tavarani HETI, koska minua odotetaan Congissa. Tuona päivänä kuulin ensimmäiset monista Don't worry, love -lausahduksista.

Toinen tulikoe olikin sitten koko loppuaika. Se neljävuotias poika, jota olin lähtenyt hoitamaan, oli vaikeavammainen lapsi, jonka hoitamiseen minulla ei todellakaan ollut mitään edellytyksiä. Miksi sitten lähdin? No siksi, kun en tiennyt, että kyseessä on vaikeavammainen lapsi. En ollut ymmärtänyt, mitä kaikkea mielestäni turhankin pelkistetty "he's a special boy" -kuvaus piti sisällään. Hoitorutiinit sinänsä olivat yksinkertaisia: pese, vaihda vaippa, pue, syötä, anna lääkkeitä, nukuta...se mikä oli vaikea kestää oli pojan reagoimattomuus - en saanut häneen mitään kontaktia. Kukaan ei saanut.

Olin siis auttamatta alipätevä siihen työhön, mihin minut oli palkattu. Oli Irlannissa kuitenkin vaikka mitä mahtavaakin: upeat maisemat, pitkät kävelyretket kapeilla vuoristoteillä, vapaa-aika, jonka notkuin joko paikallisessa pubissa tai Galwayn ostoskeskuksessa ja sitten tietenkin ne sikäläiset tyypit, jotka olivat jotenkin niin RENTOJA. (Congissa muuten kuvattiin aikoinaan John Waynen The Quiet Man, mikä teki alueesta suositun turistikohteen.) 

Au pair -elämykseni tapahtui ennen ensimmäistä digikameraani, Facebookia ja älypuhelimia. Voitteko kuvitella, että otin iänkaikkisen vanhalla FILMIkameralla kuvia ihmisistä ja ympäristöstä ja TEETÄTIN ne Galwayn ostoskeskuksessa ja POSTITIN ne kotiin perheelleni, jotta heillä olisi jokin käsitys siitä, millaisessa paikassa olin!!!

Ihan kivat lenkkimaisemat:

 

Työnteon ihmeellisyyttä muistellaan (ehkä jo) huomenna lisää. Nyt kahvinkeittoon!

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Vauvan ensimmäisen vapun kunniaksi päätimme hieman kolisutella mukavuusalueemme raja-aitoja ja lähteä oikein ihmisten ilmoille. Ensin kypsyttelimme muutaman päivän ajan ajatusta siitä, että kävelisimme vappupäivänä jonnekin jokirannan suuntaan. Ehkä. Jos aurinko paistaa, sillä tavalla sopivasti. Liian kuuma ei saa olla. 

Vapputorista ei kumpikaan ollut puhunut mitään. Vapputori on tähän asti ollut täysin rinnastettavissa Hulluihin päiviin, joulunavajaisiin ja ruokakauppaan menoon ennen pääsiäispyhiä. Mitä vahvempi epäilys siitä, että kohteessa on muitakin, sitä syvemmälle sohvannurkkaan me olemme kaivautuneet.

Vauvan syntymän jälkeen olemme kuitenkin tiedostaneet sen, että muutoksia on tultava. Edes pieniä sellaisia, ettei vauva kasva luulemaan, että ihmisvilinässä olisi jotain pelottavaa. Eihän siinä ole, olemme vain mieheni kanssa molemmat sitä mieltä, että jos esimerkiksi joululahjat pystyy ostamaan ilman tungosta, jonotusta ja täten hermojenmenetystä ja vielä siten, että lastenhuoneeseen pääsee vaihtamaan vaipan tai Arnoldsista saa donitsikahvit saman vuorokauden puolella, miksi ihmeessä emme hoitaisi lahjaostoksia pois alta hyvissä ajoin? (Heinäkuu voisi olla otollista aikaa, kun ihmiset ovat mökeillään tai ulkomailla.)

Joka tapauksessa, esimakuna tulevien kesien Muumimaailma-hyörinöistä ja bongaa joulupukki -pyörinöistä, lähdimme tänään melkein ensimmäistä kertaa koskaan Mihin Tahansa Silloin Kun Siellä On Ruuhkaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että voitimme Vappupäivän Rohkelikot -palkinnon ja etenimme vapputorille asti. Emme olisi ehkä koskaan muuten niin pitkälle tohtineet, mutta jokirantaa pitkin kävellessämme huomasin erään naisen kädessä pussillisen metrilakua. Sen jälkeen tihenivät sekä askeleeni että hengitykseni ja kuin huomaamatta johdin joukkomme suorinta tietä torille. Tosin ihan vain siihen torin reunalle, Laku-Tapsan kojun viereen. Kun kädessäni roikkui pakastepussillinen metrilakua, saatoin hyvillä mielin todeta miehelleni: "Eiköhän tämä ollut tässä."

 

Vappukahvipöydässä Cafe Brahen jättikorvapuustit ja ainakin sata metriä lakua. 

 

P.s. ​Kahvia tuli keitettyä tänä vappuna vähän liikaa. Säilyt muistoissamme, rakas kahvimitta, ainakin siihen saakka, että saamme ostettua uuden.

 

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Gilmoren tytöt on yksi parhaita asioita maailmassa. Jostain syystä en kuitenkaan ollut tiennyt sarjan olemassaolosta mitään ennen syksyä 2010, jolloin rupesimme mieheni kanssa sitä urakalla katsomaan (siskoni suosituksesta). Siinä, että löytää jonkun sarjan vasta sen loputtua on se hyvä puoli, että ei tarvitse odotella kärsimättömänä uusia tuotantokausia, vaan kaikki ihanat jaksot ja kutkuttavat juonenkäänteet ovat heti saatavilla.

Olin ensimmäisestä jaksosta lähtien myyty, onhan kahvi yksi sarjan kantavista teemoista. Kahviriippuvaisten päähenkilöiden lisäksi sarja tarjoaa nokkelaa dialogia, idyllisen miljöön ja stereotyyppistä mutta hauskaa pikkukaupunkimeininkiä. Vakaviakin asioita, kuten Gilmoren perheen sisäisiä jännitteitä ja vanhoja kaunoja, sarjassa käsitellään lämpimän viihdyttävästi. Sivuhenkilöt ovat loistavia. Koko sarja on loistava. LOISTAVA!

(Tässä tulee kieltämättä vähän hölmö olo, kun hehkuttaa vuosia sitten päättynyttä sarjaa. Yleensä olen kyllä enemmän ajassa kiinni - oletteko esimerkiksi kuulleet, että nykyään varakkaimmissa kotitalouksissa on sellaisia jännittäviä näköradioita, jotka ehkä joskus tulevaisuudessa korvaavat radion!)

Kun olimme saaneet koko sarjan katsottua ja olisi tullut aika hyvästellä Stars Hollow, en halunnutkaan päästää irti. Näin jälkikäteen miettien, saatoin ehkä (ehkä!!!) astua sen häilyvän rajan yli, joka erottaa maltillisen fanituksen nolosta höyrähtämisestä. Minulle tapahtui Gilmoren tytöt -hurahdus.

Ja sen kerran kun minä hurahdan, hurahdan kunnolla. Seurasi maaninen fanituotevaihe. Se alkoi ihan viattomasti parilla Cafepress.comista tilatulla jääkaappimagneetilla. 

Sitten tilasin samasta paikasta t-paidan, jossa on sarjasta hauska sitaatti. (Vauvansoseteknisistä ongelmista johtuen paita ei ole nyt kuvauskelpoinen.)

Pian postiluukusta tipahti alla näkyvä reppu, joka oli kyllä ihan erilainen kuin luulin. Alkoi jo hieman nolottaa ja yritin reppua ensin vähän piilotellakin, kunnes rohkaistuin ja rupesin kuljettamaan siinä vaippoja. (Hihnat on muuten kätevä pujottaa lastenvaunujen käsiosaan.)

 

Ilmassa väreili mahdollisuuksia: mukit, kalenterit, hupparit, kosmetiikkalaukut, muistikirjat, take away -termokset, mitä keksisin seuraavaksi!? 

No, keksin tällaisen ruokalapun keksittyäni ensin sen, minkä varmaan kaikki (netti)kauppoihin hurahtaneet äidit ovat keksineet: kyllä vauvalle saa ostaa!

(En minä mitenkään yritä vauvaani kahvinjuojaksi aivopestä, muuten vain tilasin...)

Lopulta, Gilmore-huumani ollessa ylimmillään, sekosin ja huusin Ebayssa itselleni tämän "rekisterikilven"...

...ja kun se tuli postissa, se olikin jotenkin tosi nolo. Ei se näyttänyt netissä ollenkaan noin kimaltelevalta ja räikeältä! Enhän minä tuota voi mihinkään esille pistää, mietin ja piilotin sen yöpöytäni laatikkoon. En näyttänyt sitä miehelleni kuin vasta parin päivän päästä. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän päästi suurimmat naurunröhötykset vasta toiseen huoneeseen päästyään.

Olen siis hankkinut paljon sekä ihanan turhia että tyhmän turhia Gilmoren tytöt -fanituotteita, joista ehdottomasti hyödyllisin on ollut tämä valmistujaislahja itselleni:

(Kuva on lainattu ostopaikasta, CDON.comilta, koska oma rakas boksini on lainassa. (IIK!))

Aiemmin olin lainalevyjen ja Ylen uusintojen varassa. Nyt minulla olikin kaikki jaksot käden ulottuvilla KOKO AJAN! Alkuhuumassa harkitsinkin boksille omaa vakuutusta.

Raskausaikana katsoin sarjaa niin paljon, että kun vauvan synnyttyä virittäydyin ensimmäisen kerran Stars Hollow -taajuudelle, vauvakin huokaisi tyytyväisenä. Kun vauva ensimmäiset viikkonsa (ja kuukautensa) halusi nukkua lähinnä sylissä, mikäs siinä - tein nojatuoliin meille pesän, viereen kahvia ja suklaata. TV päälle ja VIP-pöytä Luken kahvilaan oli varattu.

Syy sille, miksi rupesin juuri nyt hehkuttamaan Gilmoren tyttöjä, tulee vihdoin ja viimein tässä:

Lorelai Gilmoren näyttelijä Lauren Graham ON KIRJOITTANUT KIRJAN Someday, Someday, Maybe (Ballantine Books, 2013).

Ennakkotilasin sen ajat sitten Amazonista ja eilen, julkaisupäivänä, se tupsahti Kindleeni. 

En tiedä kirjasta vielä tässä kohtaa muuta kuin sen, että se kertoo nuoren näyttelijän pyrkimyksistä valloittaa New York. Kirja tuskin on mikään kaunokirjallinen mestariteos, mutta se ei haittaa. Sillä on Grahamin myötä hatara yhteys Gilmoren tyttöihin ja se riittää minulle. 

Tästä vapusta tulee lukemisen juhlaa.

Pages