Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Syytän tätä blogia siitä, etten saanut viime yönä nukuttua. Pyörin levottomasti sängyssä ja mietin inspiraatiohurmoksessa kaikkia niitä mahdollisia ja mahdottomiakin aiheita, joista haluan lähitulevaisuudessa (lue: heti tällä sekunnilla) kirjoittaa. 

Nyt väsyttää. 

Täytyisi purkaa noita muuttolaatikoita. Täytyisi siivota ja sisustaa. 

Mutta kun nyt minulla on tämä blogi! Alkaa tuntua siltä, että mieleni oli sen verran ovela, että loi tämän blogin sijaistekemiseksi. Enhän minä nyt mitenkään ehdi kodinlaittopuuhiin, kun on tämä luomisen vimma. Kaikkihan sen tietävät, että tuoretta blogia täytyy päivittää ahkerasti, ettei säikytä tiehensä sitä yhtä lukijaa, joka tänne on ehkä eksynyt googlettaessaan jotain ihan muuta. Tiede-lehdessä puhutaan sijaistekemisestä eli prokrastinaatiosta, joka vaivaa erityisesti vaativien kirjoitusprojektien kimpussa painiskelevia. Ilmiö on minulle tuttu jo opiskeluajoilta, nyt olen vain kääntänyt tilanteen päälaelleen: kun normaalisti siivotaan kaappeja kirjoittamisurakan välttämiseksi, minä kirjoitan blogia kaapinsiivousurakan välttämiseksi. Tai oikeastaan minä vain vetkuttelen enkä saa aikaan, kuten psykologi Annamari Heikkilä samaisessa Tiede-lehden jutussa toteaa. On toki hienompaa nimetä oma laiskuutensa prokrastinaatioksi kuin arkisesti pelkäksi saamattomuudeksi.

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Ajattelin hakea nopeasti ja näppärästi kuvakansioistamme jonkun niistä lukuisista kuvista, joissa olen kahvikuppi kädessä. Paitsi että eihän niitä olekaan! Mitä ihmettä, miten se on edes mahdollista? Ainahan minä juon kahvia, enhän minä osaa tehdä mitään, jos ei ole kahvia. Tiedostan kyllä, että kamera-arkana ihmisenä en ole koskaan ensimmäisenä pomppaamassa linssin eteen ja huutamassa, että kuvaa minua, kuvaa minua! Mutta kun minusta kuitenkin on ihan ÄLYTTÖMÄSTI kuvia! Päätin, etten lepää ennen kuin olen löytänyt kuvan itsestäni kahvia juomassa. Aiemmin löysin häämatkakansiosta tuon ylläolevan "kansikuvan", mutta ei sitä lasketa, siinähän näkyvät vain minun käteni ja uutuuttaan kiiltelevä vihkisormus.

Metsästäessäni sitä kahviaiheista kuvaa törmäsin kyllä liian usein kohtalaisen tiheästi kuviin minusta rutistamassa mansikkamargaritaa tai jotain muuta drinkkiä. 

Kuten esimerkiksi tässä Rennon terassilla otetussa kuvassa...

...tai tässä häämatkalta Kreikassa otetussa kuvassa (huomaa tiukka puristusote)...

...sitten luulin, että no niin, nyt tärppäsi! Mutta tässä kuvassahan onkin kaakaota (ja sen seurauksena kasvoillani hivenen hämmentynyt ilme)...

...olin jo luopua toivosta ja mietin, että no voi kökkö, täytyykö tässä oikein lavastaa joku kuva, että tässä sitä vaan hörpitään kahvia kotosalla ihan luonnollisesti, pyjamahousut yllättäen vaihtuneena johonkin fiksumpaan ja hiuksetkin pestynä. Mutta sitten onneksi löysin Budapestin matkakuvista otoksen, jossa ensikertalaisena hörpin oikein aitoa Starbucks-kahvia! Tadaa, tässä näette minut omimmillaan: kahvimuki kädessä ja kuvasta pois jäänyt suklaakakunpala lautasella.

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kahvin suhteen elämänfilosofiani on aina ollut "more is more". Eräs ex-työtoverini järkyttyi kerran sanattomaksi, kun toin töihin kahvia termosmukissa. Termosmuki sinänsä ei häntä häirinnyt, vaan tieto siitä, että viiden aamukahvikupillisen jälkeen tarvitsin (tai no, halusin) termosmukillisen kahvia ennen päivän ensimmäistä kahvitaukoa.

Kahvi vaan maistuu niin hyvältä. Ja koska kahvi lähes poikkeuksetta on läsnä kaikessa tärkeässä, siihen liittyy niin paljon ihania muistoja. Rupesin juomaan kahvia "tosissani" kuudennella luokalla. Ensimmäisen vuoden ajan lorautin hiukan maitoa joukkoon, mutta eräällä pidemmällä Euroopan-reissulla totuin juomaan kahvin mustana ja sille tielle jäin. Ei maitoa, ei kermaa, ei sokeria, ei mitään muuta kuin täyteläinen tummapaahtoinen kahvi (muutaman viime vuoden ajan ehdoton suosikki on ollut Pauligin tummapaahtoinen Presidentti Moccamasterilla keitettynä). Ennen kahvinautintooni kuului lisäksi pienehkö pallokuvioinen kahvikuppi, mutta vauvan syntymän myötä opettelin juomaan kahvini astetta isommasta Muumi-mukista, koska silloin sain kaadettua kahvia kerralla enemmän ja säästin kallisarvoisia sekunteja (tai niin ainakin luulin).

Lapsuudenkodissani juotiin paljon kahvia. Myös vieraat joivat meillä kahvia ja jos sukulaisten joukossa olikin joku teenjuoja, olen todennäköisesti tarkastellut häntä silmät pyöreinä ja kirjoittanut päiväkirjaani merkintöjä: "keskuudessamme on havaittu teenjuoja...harvinainen ilmiö, toivottavasti ei yleistymässä...vielä ei syytä huoleen mutta tilannetta tarkkaillaan." Meillä  kahvit "turautettiin" aamun lisäksi aina, kun johonkin ryhdyttiin tai kun asioita ruvettiin suunnittelemaan. Nykyään en oikein edes osaisi ruveta tekemään mitään ennen kuin kahvinkeitin on napsautettu päälle.  

Kun muutin pois kotoa, kaikkein hauskinta oli ostaa oma kahvipurkki. Mikä valinnanvapaus! Tosin se elämäni mullistanut, pinkki muovipurnukka, johon kuului kaulimen kokoinen kahvimitta, kaivettiin esiin häkkivarastosta ja myytiin viime kevätsiivouksessa kahdella eurolla pois, enkä ole sitä sen koommin kaivannut. Se purkki oli parikymppisen minän valinta. Kolmikymppinen minä säilyttää kahvinsa Pentikin Vanilja-sarjan kahvipurkissa.

Jos tulet meille kylään, tajuat kyllä heti eteisessä, että meillä juodaan paljon kahvia. Joka paikassa on nimittäin vinkkejä siihen suuntaan: vähintään joka toisessa taulussa komeilee jokin kahviaiheinen kuva. Esillä on niin kahvimyllyä, erilaisia kahvikuppeja kuin erikokoisia tauluja ja metallikylttejä. Nyt menen tosin hiukan asioiden edelle, koska meillä on muutto kesken ja nuo kaikki kahvi-ihanuudet vasta odottelevat laatikoissaan esillepääsyä. Mutta kuten aiemmissakin kodeissamme, myös täällä niistä varmasti jokaiselle löytyy just sopiva paikka.

Minulla on ainakin kaksi t-paitaa, joissa lukee jokin kahviin liittyvä nokkeluus. Gilmoren tytöt on yksi lempisarjoistani, eikä vähiten siksi, että kahvi näyttelee sarjassa niin tärkeää roolia. Kun tapasin mieheni, olin paljon kiinnostuneempi siitä, juoko hän kahvia kuin siitä, mitä hän tekee työkseen. Kahvi löysi tiensä jopa hääkoristeisiimme. (Maltoin kuitenkin seistä alttarilla ilman kahvikuppia.)

Kahvin voimalla olen selvinnyt monesta raskaasta tilanteesta. Jos graduani haistelisi oikein tarkasti, erottaisi varmasti kahvintuoksun sen kansien välistä. Jos joutuisin lääketieteellisiin tutkimuksiin, verisuonistani varmaan löytyisi kahvinpuruja ja vatsalaukustani suodatinpussi. Kahvi kannatteli minua viime kesän ja läpi tämän raskaan talven vauvan nukkuessa levottomia öitä.

Siksipä en ymmärräkään, mikä minua vaivasi vauvan synnyttyä, kun kätilö tarjosi aamupalaa ja kysyi: "Kahvia vai teetä?". Jostain hämärän rajamailta hormonihuuruissani vastasin nimittäin käsittämättömästi: "Teetä, kiitos."

Share

Pages