Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Luin LeeLuu-unileluista ensimmäisen kerran helmikuussa Puutalobaby-blogista, jossa LeeLuu-prototyypit olivat päässeet testikäyttöön. Näiden unikavereiden idea oli yksinkertainen ja mielestäni tosi nerokas: suloisenpehmoisia unileluja halatessa niihin syttyy valo, jota sitten pystyy silittelemällä säätelemään himmeämmäksi tai kirkkaammaksi. Meidän tytöille tuollaiset! mietin silloin saman tien. 

Maaliskuussa IndieGoGo-sivustolla alkoi joukkorahoituskampanja, jossa LeeLuun tuotannolle haettiin vauhtia. Tilaamalla LeeLuun ennakkoon sen sai halvemmalla, ja samalla pystyi edesauttamaan sitä, että näiden yövalopehmojen valmistus lähtisi kunnolla käyntiin. Mekin tartuimme innoissamme tarjoukseen ja tilasimme molemmille tytöille omat LeeLuut (Early Bird -hintaan yhteensä 119 euroa). Toki tiedostimme sen, että jos kampanja ei onnistuisikaan keräämään tarpeeksi varoja, ei leluja välttämättä pystyttäisi ruveta valmistamaan (missä tapauksessa saisimme sitten rahamme takaisin). Meille oli myös tärkeää olla mukana tukemassa tällaista hienoa, suomalaisten naisten keksimää ideaa. Toivoimme LeeLuulle kaikkea hyvää ja jäimme tyytyväisin mielin seuraamaan rahoituskampanjan etenemistä - hyvältä näyttää! Ja hyvältä näytti lopputuloskin: 61 241 euroa eli 106 % tavoitteesta kerättynä

Jee, tytöt saavat jouluksi omat LeeLuut!

***

Tämän jälkeen unohdimme LeeLuut pitkäksi aikaa. Aina välillä tuli kuitenkin hetkiä, jolloin harmittelimme sitä, että LeeLuut valmistuvat vasta joulun alla. Esimerkiksi myöhemmin keväällä, kun makuuhuoneen ja lastenhuoneen paikkoja vaihdettiin ja tytöt jäivät oikein nukkumaankin omaan huoneeseensa, LeeLuut olisivat olleet enemmän kuin tervetulleita. Joskus kaupoissa pyöriessämme silmiimme osui jokin samantyyppinen ratkaisu, jonka vähän harmitellen sivuutimme ja mietimme, että no, pianhan ne LeeLuutkin tulee.

Pari kertaa tässä syksyn mittaan mies on ihmetellyt sitä, että onpa kummaa, kun vieläkään ei ole tullut mitään kyselyä sen suhteen, millaiset LeeLuut haluaisimme: vaihtoehtoja olisivat olleet pöllö, kissa ja siili. No, kyllähän tässä vielä ehtii.

Jokin aika sitten mieheni kertoi, että IndieGoGon LeeLuu-kampanjasivuston parissa kommentissa oli tiedusteltu projektin etenemistä, ja molempiin oli vastannut (25 päivää sitten) Lisa Gerkens seuraavasti: "so far we are on schedule". 

Vielä alle kuukausi sitten oltiin siis aikataulussa. Jee jee, pian saamme LeeLuut!

Paitsi emme saakaan.

Viime viikon keskiviikkona 16.11. sähköpostiin pamahtikin sitten täysin yllättäen seuraavanlainen viesti:

"Hei LeeLuun ystävä,

Kirjoitamme kertoaksemme, että LeeLuu Labs on aloittanut jotakin uutta. Keskitymme tarinankerrontaan ja kehittämään LeeLuu-yövaloa entistä vuorovaikutteisempaan suuntaan. ... Tämä tarkoittaa, että emme toimita tätä erää LeeLuu-yövaloja."

Tämän jälkeen seurasi informaatiota takaisinmaksuprosessista. 

Info-osion jälkeen sähköposti jatkui näin:

"Samalla haluamme kutsua sinut mukaan seuraamaan uutta polkuamme. Uskomme sinun pitävän siitä, mitä uutta on tulossa. Jos haluat lukea lisää, tutustu uutiskirjeeseemme.

LeeLuu-tiimi"

Niin siis anteeksi mitä? "Emme toimita tätä erää LeeLuu-yövaloja."

Olisiko ollut liikaa vaadittu, että johonkin kohtaan sähköpostia olisi ujutettu edes hiukan jotain anteeksipyyntöä muistuttavaa? Meidän ennakkotilaajien eli kampanjan tukijoiden ansiosta LeeLuu-tiimi pääsi viemään projektiaan eteenpäin haluamallaan tavalla, ja sitten yhtäkkiä ilmoitetaankin lyhytsanaisessa sähköpostissa, ettei se, mitä meille kaupattiin, olekaan se, mitä he nyt haluavat varsinaisesti tehdä, joten he ovatkin sitten päättäneet olla toimittamatta LeeLuu-yövaloja. 

Ja samalla oletetaan, että olemme aivan hyperinnoissamme heidän seuraavasta askeleestaan, jossa yövaloon yhdistetään digitaalinen tarinankerronta. Varmasti hieno juttu tämäkin, mutta mielestäni LeeLuu-tiimi toimi hyvin tökerösti viitatessaan kintaalla alkuperäiselle tukijajoukolleen. Miten voidaan samassa sähköpostissa ylimalkaisesti todeta, että ette saakaan sitä mistä maksoitte mutta hei, katsokaapa tätä näppärää juttua!

Toki saamme rahamme takaisin, ja tästä LeeLuu-tiimi on informoinut meitä kampanjan tukijoita hyvin, mutta se ei muuta sitä, että tämä kampanja hoidettiin kyllä LeeLuun puolelta aika epäonnistuneesti. 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tekstissä esitellyt kirjat on saatu arvostelukappaleina.

Mielestäni kirjat kuuluvat jouluun kuten maustekakku kahvipöytään jouluruoan päätteeksi - ilman niitä joulusta puuttuisi jotain olennaista. Vaikka nykyään on haastavaa löytää lukemiselle niin paljon aikaa kuin haluaisin, on kirjojen saaminen lahjaksi ja etenkin niiden ostaminen muille edelleen tosi mieluisaa. Tiedän, että jouluisin ostetaan paljon jaritervoja ja ilkkaremeksiä, mutta mitä muuta voisi kirjaihmiselle paketoida? No, vaikka näitä:

Nostalgian nälkään ja musiikin ystävälle: Eppu Normaalin tarina - 40 vuotta tiimalasin santaa

Santtu Luodon kirjoittama ja Wsoyn julkaisema juhlapainos kertoo suomalaisbändistä, jonka monet laulut osaamme ulkoa. (Halusimme tai emme. Ainakin jos kuuntelee paljon radiota. Nimim. "Onko paperilla tahroja?".) Omat Eppu-suosikkini ovat Pimeyden tango, Kun olet poissa ja Näin kulutan aikaa. Jälkimmäinen laulu ei kyllä tee hyvää tupakasta eroon haluaville, sillä joka kerta, kun Martti Syrjä laulaa "ja mä poltan tupakan ja sitten toisen tupakan ja sitten mietin, josko soittaisin jollekin", jopa kaltaiseni ei-tupakoitsija alkaa kaivata sauhuja. 

Romantiikasta pitävälle nuorelle lukijalle: Let It Snow

 

Let It Snow tarjoaa teinilukijalle ihastuksen väreitä kolmen talvisen ja ah-niin-romanttisen tarinan muodossa. Lauren Myraclen, Maureen Johnsonin ja John Greenen suloisia, hauskoja rakkaustarinoita on ihana lukea viltin alle käpertyneenä. (Kirja on suomennettu, vaikka nimi onkin mukavasti jätetty englanninkieliseksi.) Kirjan on kustantanut Wsoy.

Lapsille: Risto Räppääjä ja pullistelija, Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä, Me Rosvolat - Karkkikumous!

Me olemme tunteneet Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan luoman Risto Räppääjän tähän asti vain televisiosta, mutta tänä jouluna tähän tulee poikkeus, kun esikoisen paketista paljastuu Risto Räppääjä ja pullistelija -kirja. Tarinan alussa Rauha Räppääjä huokailee sohvalla, kun ei ole mitään tekemistä - ja sitten hän ja Risto huomaavat, että naapuriasuntoon on tulossa kesäasukkaiksi isä ja poika. Kohta ovikello jo soikin, ja iso, leveäharteinen mies pyytää Rauhalta "pari egua" lainaksi, koska "duunattaisiin munakas". Ihan loistavaa! Melkein tekisi mieleni lukea kirja jo nyt, mutta haluan kikattaa näille hauskoille jutuille yhdessä esikoisen kanssa jouluna. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns ja kustantanut Tammi.

Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä on uuden kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirjan päähenkilö on Rebekka Lumi Maria Kukka Meri Helmi von Salhi, jonka paras kaveri on Pilvi-pehmolelu. Rebekan äiti pelaa lätkää ja isä pyörittää parturiliikettä. Rebekka käy Heippakamun päiväkodissa, jonka yhtä tavallisen kuraista päivää kirjassa kuvataan värikkäästi ja hersyvästi. Ensivaikutelma kirjasta on aika levoton, mutta siinä toisaalta piilee myös kirjan juju: sivuilla "pomppelehditaan ja pumppelehditaan" lapsen lailla. Tämän virkistävän lastenkirjan on kirjoittanut Puluboi ja Poni -kirjasarjasta tuttu Veera Salmi, kuvittanut Elina Warsta ja kustantanut Otava.

Me Rosvolat - Karkkikumous! on Siri Kolun Me Rosvolat -sarjan kuudes osa. Rosvosaagassa kerrotaan tavallisesta 10-vuotiaasta Vilja Vainistosta, jonka Rosvolan perhe kaappaa. Vilja on maantierosvojen sukua, ja yhdessä maantierosvojen muodostaman Nuorten Neuvoston kanssa mukana päättämässä maantierosvousasioista. Tässä kuudennessa osassa nuorten on käynnistettävä operaatio Karkkimyrsky kieroa makeistehtailijaa vastaan, muuten on "Suomen lasten karkinsyömisen ihanuus mennyttä". Oi että, olisipa Me Rosvolat olleet voimissaan jo minunkin lapsuudessani, olisin niin nauttinut tästä kirjasarjasta!

Me Rosvolat -sarjaa kustantaa Otava.

Kahvista, keräilystä ja kauniista muotoilusta pitävälle: Arabian kahvikupit 1916 - 2016

Tähän kirjaan ei ehkä tule tartuttua ensimmäiseksi joululahjaostoksilla, mutta suosittelen tätä kyllä lämpimästi! Kaunis kirja varmasti herättää kiinnostusta, sillä Arabian kahvikupit symboloivat monelle suomalaiselle niitä kaikkein tärkeimpiä yhteisiä kahvihetkiä. 

Kirjassa kiteytetään kauniisti: "Kahvihetki voi olla hyvin vahva ja jopa synesteettinen kokemus, jossa kahvikupin esteettinen olemus, sen muoto ja materiaali, väri ja koristeet vaikuttavat oleellisesti niin kahvin makuun kuin kokonaisnautinnon laatuun." Juuri näin! Minulle kahvikuppi on aina ollut lähes yhtä tärkeässä roolissa kuin kahvi itsessään. Siitä asti, kun olen kahvia juonut, minulla on myös ollut lempikuppeja - eikä mikä tahansa kippo muuten pääse lempikupikseni, sillä minulla on yli 20 vuoden kahvinjuontihistorian aikana ollut vain kolme eri lempikuppia. 

Kirjaan tarttuessani mietin ensin vähän haikeana, että harmi, ettei itselläni ole yhtään Arabian kuppia, mutta onhan minulla! Itse asiassa kaappimme suorastaan pursuilevat Arabian mukeja, niitä on niin paljon, että osan voisi viedä vaikka varastoon! Puhun tietenkin noista lähestulkoon joka kotiin kuuluvista Muumimukeista, joita minä ja mieheni olemme saaneet sekä tädiltäni että anopiltani lahjaksi. Minäkin tapasin yhteen aikaan juoda kahvini Muumimukista, vaikka varsinaista lempikuppistatusta ne eivät olekaan koskaan saaneet (ne ovat hiukan liian isoja siihen hommaan). Glögimukeina varsinkin nuo yllä olevan kuvan Muumimukit ovat muuten ihan parhaita, koska on ihana katsella Muumilaakson jouluisia maisemia glögiä nauttiessa.

Joka tapauksessa, tämä Helena Leppäsen kirjoittama, Katri Lehtolan kauniita valokuvia sisältämä, Wsoyn kustantama kirja on kuin kaunis kahvikattaus, jonka äärellä voi viettää ja muistella rakkaita kahvihetkiä. 

***

Ja nyt siihen arvontaan! Tämä arvonta suoritetaan erityisesti nuorempaa lukijakuntaa silmällä pitäen, sillä arvon sekä Let It Snow -kirjan että Me Rosvolat - Karkkikumous! -kirjan.

Arvontaan osallistut kertomalla kommenttikentässä, mitä itse tykkäät jouluisin lukea. Jos haluat osallistua vain toisen kirjan arvontaan, mainitse tämä kommentissasi, muuten olet automaattisesti mukana molempien kirjojen arvonnoissa. Muista laittaa mukaan sähköpostiosoitteesi, niin saan voittajiin yhteyttä! :) 

Arvonta päättyy 30.11.2016 klo 21.

***

Kuvat: S. Aaltonen.

Lue myös:

Kirjajoulut ja joulukirjat

Kolmannen adventin jouluruno

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Hiivin keittiöön katsomaan kelloa. Hellan pienen kellon viisarit ovat armottomat: vasta neljä aamuyöllä. Vielä ei saisi nousta.

Tämä ei tapahtunut viime yönä, ei viime viikolla eikä viime vuonna; se tapahtui ollessani ala-asteella. Seuraavan päivän vesipuistoretki vei yöuneni, enkä yli kolmekymppisenäkään ole vielä keksinyt, miten saisin ne takaisin. 

Juttelin viime perjantaina työterveyslääkärin kanssa unettomuudestani. Työterveyslääkärimme on vaihtunut, ja edessäni istui taas uusi, sympaattisen ja mukavan oloinen nainen, joka ensimmäiseksi kysyi: "Milloin unettomuutesi alkoi?"

"Lapsena", heitin vähän vitsinä, mutta tavallaan se on ihan totta. 

Jo lapsuudessa uneeni vaikuttivat rutiinien rikkoutuminen retkien ja juhlapyhien muodossa. Olin niin innoissani ja jännittynyt, etten saanut kroppaani rauhoittumaan. Periaatteessa tämä sama kaava on edelleen unettomuuteni taustapiruna: joudun helposti ylikierroksille, enkä pysty rentoutumaan. Aikuisiällä mukana on myös asioita, joita ei onneksi lapsuuteen kuulunut: yleismaailmallinen ahdistus (on vaikea nukahtaa, kun verkkokalvoille on piirtynyt kuva hukkuneesta pakolaislapsesta), stressi ja huoli milloin mistäkin triviaalista tai painavammasta asiasta. 

Viime aikoina olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää nukkumiseeni vaikuttavia tekijöitä ja hyväksyä itseni tällaisena. Herkkäunisena. 

Tällä hetkellä tilanne on siinä mielessä huono, että en nukahda ollenkaan, edes viikonloppuisin, ilman jotain nukahtamista edesauttavaa valmistetta. Ja vaikka minulla onkin käytössäni lääkekaapin suoma apu, en siltikään nukahda - ainakaan kohtuullisessa ajassa - jos:

- juon kahvia klo 17 jälkeen

- käyn alkuillasta keskustelua, joka kiihdyttää ja herättää paljon ajatuksia

- juoksen tai harrastan muuta vauhdikasta liikuntaa klo 17 jälkeen

- menen ulos, esimerkiksi elokuviin, iltakahdeksan jälkeen

- luen tai näen jotain kiihdyttävää (esimerkiksi väkivaltaisen elokuvan)

- minulla on kuukautiset

- on täysikuu

- on kaamos

- seuraavana päivänä on joulu tai joku muu rakastamani juhlapäivä

- surffailen netissä ennen nukkumaanmenoani

- olen yökylässä

- olen lähdössä reissuun

- on sunnuntai-ilta

- kirjoitan blogia tai jotain muuta iltakahdeksan jälkeen.

Välillä on kausia, jolloin nukun ihan hyvin. Esimerkiksi tämän vuoden huhtikuusta kesäkuuhun oli tällainen parempi jakso. Toki näinäkin kausina vaaditaan korvatulpat (joita olen käyttänyt jo vuosikausia joka yö), pimennysverhot, säännöllinen unirytmi ja melatoniinia purkista. 

Mutta silloin, kun unettomuusjakso on päällä, en saa nukuttua, vaikka kuinka huolehtisin unihygieniasta. Siksipä elämääni onkin ilmestynyt Doxal, mielialalääke, jota pienellä annostuksella käytetään unettomuuden hoitoon sen sisältämän väsyttävän antihistamiinin takia. Doxalia määrättiin minulle helmikuussa, ja siitä lähtien olen käyttänyt sitä ensin säännöllisesti huhtikuuhun saakka, sitten kesän ajan epäsäännöllisesti, kunnes nyt taas säännöllisesti. Välillä käytän pelkästään Doxalia, välillä pelkästään melatoniinia ja välillä molempia rinnakkain. 

Tiedän, että olisi tärkeää pysytellä loogisesti jossain kombinaatiossa, mutta jos tunnen alkuillasta, että saan todennäköisesti nukahdettua ilman Doxalia, en ota sitä, koska - no, inhoan sitä. Inhoan koko ajatusta kemiallisesta unesta, inhoan voimattomuuttani sen suhteen, etten omilla teoillani pysty saamaan itseäni nukahtamaan ja inhoan sitä tokkuraista oloa, joka Doxalista seuraa, jos päädyn ottamaan sen liian myöhään. Pahimpia ovat yöt, jolloin ensin toiveikkaana menen nukkumaan joko pelkän melatoniinin otettuani tai jopa ilman mitään, kunnes tuntikausien pyörimisen ja otanko-en-ota-otanko-en-ota-vatvomisen jälkeen joudun kuitenkin turvautumaan Doxaliin, joka liian myöhään otettuna auttaa nukahtamaan joka tapauksessa vasta aamuyön puolella ja kostautuu sitten tokkuraisena koko aamupäivän kestävänä väsymyksenä. Nykyään en enää otakaan Doxalia, jos ollaan menty tietyn kellonajan yli, koska tokkuraisuuden aiheuttama väsymys on pahempi kuin nukkumattomuuden aiheuttama. Olen mennyt töihin jopa ihan kokonaan unettoman yön jälkeen ja huomannut, ettei se ole niin kamalaa kuin voisi luulla. Siitäkin selviää, vaikka ei se tietenkään hyvää tee, ja jokainen uneton yö tuntuu kyllä sekä kehossa että mielessä, jotka eivät vieläkään ole täysin palautuneet esikoisen vauvavuoden aiheuttamasta univajeesta.

Inhoan Doxalissa myös sitä, että tämänkaltainen lääke vaikuttaa painoon. Keväällä lihoin kolme kiloa kolmen kuukauden Doxal-jakson aikana, ja kun pystyin olemaan ilman Doxalia, laihduin kolme kiloa. Oman kokemukseni mukaan Doxal vaikuttaa painoon kahdella tavalla: se lisää ruokahalua (otan vielä toisenkin lautasellisen pastaa, vaikka en ehkä muuten ottaisi) ja toisaalta myös nostaa painoa hiljalleen ihan muuten vain. Toki muutama ylimääräinen kilo on pienempi paha nukkumattomuuden rinnalla, mutta miksi, miksi minun täytyy ylipäätään joutua valitsemaan? Miksi en voi haukotella, todeta olevani väsynyt, painaa pääni tyynyyn ja NUKAHTAA? Miksi juuri minun iltoihini täytyy kuulua pilleripurkkien piirileikki ja kaiken yhtään elimistöä kiihdyttävän toiminnan vältteleminen?

Okei. Nyt ei kuulosta siltä, että olisin alkanut pikkuhiljaa hyväksyä unettomuuteni niin kuin äsken väitin. Kyllä minä olen, tai oikeastaan hyväksyn sen, etten voi tälle mitään. Minä olen tällainen. Luin keväällä Leeni Peltosen Valvomo-kirjan - jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille unettomuudesta kärsiville - ja kirjan lopussa listattiin unettomuuteen altistavia luonteenpiirteitä:

huolehtivaisuus

tunnollisuus

säntillisyys

vastuuntuntoisuus

vaativuus

tarkkuus

ahdistusherkkyys

neuroottisuuteen taipuvaisuus

herkkyys, taipumus kokea kaikki voimakkaasti

luovuus

Jep. Tuntui siltä kuin Leeni olisi kuvaillut henkilökohtaisesti juuri minua. Ja ehkä myös sinua? Kolmasosalla suomalaisista nimittäin on jonkinasteisia unihäiriöitä, ja kroonisesti unettomia on lähes kymmenen prosenttia. Suurin unettomien ryhmä on työikäiset naiset.

Unettomuudessa on myös hankalaa se, ettei se kosketa vain sitä ihmistä, joka ei nukahda vaan myös hänen kumppaniaan. Mieheni on melkein yhtä syvällä tässä suossa kuin minäkin, sillä vaikka hän itse nukahtaakin helposti, rajoittaa minun unettomuuteni myös hänen tekemisiään, ja usein hän joutuu myös täysin syyttömänä oman turhautumiseni kohteeksi, kun minulla keittää yli, enkä vain kestä sitä, että joku muu saa unenpäästä kiinni niin helposti. Esimerkiksi tällainen tilanne on tapahtunut lukemattomia kertoja:

Kello on puoli kymmenen, on normaali nukkumaanmenoaikani, ja minua väsyttää. Olen ottanut vain melatoniinia, koska minulla on optimistinen olo nukahtamiseni suhteen. Vetäydyn makuuhuoneeseen, toivotamme mieheni kanssa toisillemme hyvää yötä. Hän jää vielä valvomaan. Luen hetken mukavaa kirjaa, sitten painan pääni tyynyyn.

Uni ei tule. Ja tiedän siitä, miltä pääni sisällä tuntuu, että ei se tulekaan, ei vielä pitkään aikaan. Kiroan sitä, etten ottanut Doxalia - nyt on jo liian myöhäistä. No kyllä minä pian nukahdan, mietin ja suljen taas silmäni.

Paitsi että en nukahda. Tunnen korvissani asti, miten sydämeni sykkii, miten ärsyttävä tunne. Tu tum, tu tum, tu tum. 

Tiedän, etten saisi katsoa kelloa, mutta katson silti. No ei se ole vasta kuin yksitoista, hyvin on aikaa vielä!

Tu tum, tu tum, tu tum. Silmäni tuntuvat samaan aikaan rutikuivilta ja tosi virkeiltä.

En edes ajattele mitään erityisen ahdistavaa tai stressaavaa. Olen täysin tyytyväinen. Huomenna on tulossa mukava päivä. Tavallinen päivä. Minä en vain nukahda.

Kello on kaksitoista. Tiedän, että mieheni aikoo ihan pian tulla nukkumaan, ja yhtäkkiä en vain kestä sitä ajatusta, että vierelläni joku noin vain nukahtaa, SEKUNNEISSA! Raivoisana pyörremyrskynä kasaan hänen tyynynsä ja peittonsa myttyyn syliini, marssin olkkariin ja tiputan ne pahaa aavistamattoman mieheni eteen.

"Sä nukut kyllä sohvalla tämän yön! Mä en ole nukkunut yhtään enkä saa nukuttua varmaan koko yönä ja mä en kestä, jos sä tuut siihen kuorsaamaan ja nukahdat saman tien! Tää on niin epäreilua!"

Tällainen välikohtaus jättää sekä pahan mielen meille molemmille - tosin mieheni tietää, etten ole vihainen hänelle vaan pelkästään turhautunut siihen, etten taaskaan saa nukuttua - että kiihdyttää minua entisestään, enkä tietenkään saa nukuttua vielä pitkään aikaan.

Tu tum, tu tum, tu tum.

Minä tiedän toimivani vastoin ohjeita, kun jään sänkyyn pyörimään. Yksi eniten hoetuista säännöistähän unettomuuden hoidossa on se, että jos uni ei ole tullut 10 - 20 minuutissa, täytyisi nousta. Mutta kun se tuntuu ihan järjettömältä! Kun kerran sinne sänkyyn on jo asettunut, sieltä on vaikea nousta, vaikka kuinka tiedostaisi toimivansa väärin. Itse sorrun usein ajattelemaan, että jos kuitenkin nukahdan ihan kohta...ihan kohta...ihan kohta. Perustelen myös usein itselleni, että on parempi maata sängyssä ja levätä kuin nousta haahuilemaan. Joinakin kertoina, kun olen sääntöjen mukaisesti noussut ja lueskellut sohvalla jotain kirjaa, ei sekään ole edesauttanut nukahtamistani. 

(Tiedän myös, että yksi keino on vielä kokeilematta: kahvista luopuminen. Olen juonut kahvia 12-vuotiaasta lähtien päivittäin kahden raskauden ensikolmanneksia lukuun ottamatta, ja varmasti nauttimallani kofeiinimäärällä on yhteys unettomuustaipumukseeni. Mutta kahvista luopuminen on vähän sama kuin luopuisin tärkeästä osasta omaa identiteettiäni. Joten ainakaan vielä en ole valmis näin isoa askelta ottamaan.)

Vuosikausia jatkunut unettomuus on myös pikkuhiljaa nakertanut ennen niin hyvän vastustuskykyni olemattomiin. Syyskuun lopussa sairastin enterorokon, nyt olen ihan tavallisen flunssan kourissa. Taas. Usein olen meidän perheestämme ainoa, joka on kipeä, vaikka voisi luulla, että pienillä lapsilla olisi heikompi vastustuskyky kuin aikuisella. Muistan, miten parikymppisenä aivan ylpeilin sillä, etten ole koskaan kipeä, ihan kuin se olisi ollut jotenkin omaa ansiotani. No, ylpeys kävi vilustumisen edellä, koska nykyään mikään flunssakierre ei kyllä kulje ohitseni tarttumatta minuun. 

Nykyään puhun unettomuudestani avoimemmin, myös töissä. Työpaikan kahvipöydässä on aina läsnä sekä heitä, joilla ei tätä ongelmaa ole että heitä, jotka ymmärtävät hyvin, mistä puhun. Ina Westmanin Syliin-kirjassa todetaan, että "on kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku". Tämä on niin totta, ja pätee aikuisiin ihan muutenkin: on niitä, jotka eivät nuku ja niitä, jotka nukkuvat. Kuten Valvomossa todetaan: "Nukkuminen on luonnollinen asia kaikille niille, joilta se sujuu hyvin. Ja sitä pohtivat vain ne, jotka eivät nuku.” 

Eikä oikeasti kukaan hyvin nukkuva pysty ymmärtämään sitä turhautumista ja epätoivoa, joka unettomuuteen pahimmillaan liittyy. Kun alat pelätä tulevia öitä tai kun huomaat, että unettomuus määrää, mitä uskallat tehdä iltaisin. Jos uhmaat unettomuutta ja lähdet elokuviin, teet sen yöunien kustannuksella. Jos lipsut ja nukut aamulla pitempään, maksat siitä seuraavana iltana. Jos juot kupin kahvia kylässä, vaikka kello on jo yli unettomuuden sinulle asettaman rajan, kadut sitä vielä samana iltana. Unettomalle ei muuten kannata sanoa, että "entä jos vaan laitat silmät kiinni ja mietit mukavia asioita!". Se ei auta! Totta kai on järkevämpää ajatella nukkumaan mennessä mukavia asioita, eikä esimerkiksi Syyrian tilannetta tai Amerikan uutta presidenttiä, mutta jos uni ei ole tullakseen, on ihan sama, minkälaiseen unelmahattaraan ajatuksesi käärit. (Jos et itse kärsi nukahtamisvaikeuksista, sinun kannattaa tarjota unettomalle vain sympatiaa, sillä kaikki hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat univelkaisen korviin kuulostaa todella ärsyttäviltä.) 

Itselleni toimivin konsti on ollut myöntää se, että unettomuus on osa elämääni. En enää yritä kierrellä sen ympärillä, sillä se on ihan turhaa. Se mitä pystyn tekemään on antaa itselleni tarpeeksi aikaa palautua niin työpäivän kuin sosiaalisten menojenkin jälkeen ja rauhoittaa iltani. Olen opetellut erilaisia hengitystekniikoita, joilla rauhoitan itseni yön pimeinä tunteina, kun turhautuminen alkaa päästä niskan päälle. (Kannattaa kokeilla 8 + 8 + 8 -tekniikkaa: hengitä sisään laskien kahdeksaan, pidätä hengitystä laskien kahdeksaan ja hengitä ulos laskien kahdeksaan. Tai sama sarja 4 + 4 + 4 -kaavalla.) Kuluneen viikon sisällä on ollut kaksi sellaista yötä, jolloin olen joutunut odottelemaan unta aika pitkään mutta onnistunut silti pysyttelemään tyynenä - olen vain ajatellut, että no kyllä minä varmaan jossain vaiheessa nukahdan edes hetkeksi (ja näin on käynytkin). Tällainen tyyneys tuntuu isolta saavutukselta, koska se on omissa uniasioissani aika uusi ilmiö. Olen myös opetellut pitämään töissä enemmän taukoja (minuutinkin tauko tekee hyvää ja pysäyttää hetkeksi stressikäyrän nousun) ja kävelemään hitaammin (ennen pyyhälsin kuin tuulispää työpisteeltäni kahvihuoneeseen ja takaisin, mutta nyt kävelen tarkoituksellisesti hitaasti). Olen jo jonkin aikaa kävellyt töihin ja takaisin sen sijaan, että pyöräilisin, koska vaikka pyöräillen olisin tietysti nopeammin perillä, on pyöräileminen minun tyylilläni tosi stressaavaa (osaan pyöräillä vain täysillä). Kävellessäni pystyn aamuisin virittäytymään edessä olevaan työpäivään ja kotimatkalla aloittaa työpäivästä palautumisen sen sijaan, että pyöräilisin tuhatta ja sataa kotiin ja vetäisin henkeä ensimmäisen kerran kotieteisessä. Ja koska minua on oikein lääkärin toimesta käsketty varmistamaan se, että minulla on omaa aikaa, käyn nykyään keskiviikkoisin tunnin lenkillä (kävellen ja välillä rennosti hölkäten). Olen myös ruvennut pyristelemään eroon itseeni pinttyneestä, kenties hyvin suomalaisesta ajatusmaailmasta, että arjen pitää olla raskasta puurtamista ja kaikenlainen elämästä nauttiminen pitää ajoittaa viikonloppuun. Olen esimerkiksi (tämä on jo aika noloa) säästellyt itseäni ilahduttavien valopallosarjojen käyttämistä, ettei sentään joka ilta nautita tunnelmavalaistuksesta. Saman elämästänauttimissäännöstelyilmiön huomasin suhtautumisessani kynttilöihin: sain itseni kiinni ajatuksesta, että ei kai niitä nyt voi keskellä viikkoa sytyttää, eihän nyt ole mikään erityinen hetki. No, nykyään meillä nautitaan valopalloista joka ilta ja sytyttelen tuikkuja palamaan, jos mieleni tekee. Annoin myös periksi perheeni vaatimuksille aloittaa jo joulun ajasta nauttiminen, joten meillä on jo kuunneltu joululauluja ja leivottu pipareita, vaikka oma ankara sisäinen juhlapyhä- ja hauskanpitokalenterini ei olisi siihen vielä ollutkaan valmis.

Nyt alkaa taas punainen lanka lipsua hyppysistäni, sitä se unettomuus teettää. Yritän tässä siis sanoa, että vaikka en olekaan onnistunut karkottamaan unettomuutta kokonaan (en varmaan koskaan onnistu), olen oivaltanut sen, että pystyn vaikuttamaan siihen, miten tähän kaikkeen suhtaudun. Unettomuuteen ja elämään. 

Mies toi tänään kukkia sairastupaan. Vaikka on ihan tavallinen torstai. 

Onko siellä lukijoiden joukossa kohtalotovereita?

Share

Pages