Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Äidin perjantai:

Herätyskello soi 5.50. Olen aina herätessäni väsynyt (kukapa ei olisi tuohon aikaan), mutta tasan tunnin kuluttua heräämisestäni olen jo suoriutunut aamupesuista, aamupalasta, pukeutumisesta ja kävellen taittamastani työmatkasta, ja saavun keskustassa sijaitsevalle toimistollemme ihan pirteänä ja reippain mielin. 

Ensimmäisessä kuvassa ylävasemmalla on se kosmetiikka, jolla aamuni aloitan. Tai no, hammastahna ja hiuslakka puuttuvat kyllä kuvasta. Oikealla ylhäällä näkyy se, mitä tapahtuu useimpina aamuina, kun en ole edeltävänä iltana jaksanut miettiä työpäivän vaatteita valmiiksi. Pukeudun mustaan neulemekkoon, toisin sanoen turvavaatteeseeni. Pikameikkauksen jälkeen, yleensä klo 6.10 siirryn aamupalalle, joka on pysynyt niin pitkään kuin muistan samanlaisena: kaksi jälkiuunipalan puolikasta juustolla ja kupillinen mustaa kahvia. Ihana mieheni on ruvennut lataamaan minulle iltaisin kahvinkeittimen valmiiksi, joten minun tarvitsee vain napsauttaa se päälle. Näin saan istuttua aamupalapöydässä pari minuuttia pidempään, usein lueskellen (tällä hetkellä luen Rosa Meriläisen ja Saara Särmän hauskaa Anna mennä - Opas hauskempaan elämään -kirjaa, jota suosittelen lämpimästi!) tai tuikitärkeitä Instagram- ja Facebook-kuvavirtoja katsellen. Ja kuten alhaalla oikealla näkyy (ainakin jos leikitään, ettei kuvanlaatu ole niin kehno), olen Stockmannin kohdalla aina klo 6.40.

 

Työpäiväni kuluvat aika lailla saman kaavan mukaan: joko minä tai joku työkaverini keittää kahvia heti työpäivän alkaessa klo 7.00, sitten olen tehokas parin, kolmen tunnin ajan, kunnes minut täytyy taas ladata kupillisella kahvia. Klo 9.45 pidän siis kahvitauon, jolloin syön lähestulkoon aina Valion päärynänmakuisen proteiinirahkan. Olen oikeasti syönyt näitä rahkoja varmaan jo vuoden ajan lähes päivittäin. (Kesäloman jälkeen flirttailin hetken Skyrin kanssa, mutta ei se johtanut mihinkään pidempään.) Proteiinirahka on minulle sopiva välipala, koska se pitää kylläisenä pitkään, sekaan voi ripotella pähkinöitä, ja ainakin tätä päärynänmakuista rahkaa saa sokeroimattomana versiona. Kun olen tankannut rahkaa ja kahvia, painan hommia taas parin tunnin verran, kunnes pidän ruokatauon klo 11.45. Usein otan mukaani eväät edellisen päivän päivällisestä, mutta jos näin ei ole, käyn Foodiksessa syömässä salaattia. Viime perjantainakin minulla oli kyllä eväät mukana (perunoita ja porkkana-raejuustopihvejä), mutta en muistanut ottaa niistä kuvaa! Joudutte nyt vain kuvittelemaan, miltä näyttää mikrossa lämmitetty peruna! Suokaa tämä kömmähdykseni anteeksi. Viime perjantaina söin välipalaa myös iltapäivällä, mitä yleensä en tee, sillä repustani löytyi raakapatukka, ja pakkohan se oli syödä heti. Ja arvatkaa mitä patukan alla olevassa mukissa on? Aivan oikein - teetä! (Älkää kertoko kenellekään, että joskus hairahdun juomaan kupillisen teetä iltapäivisin kahvin sijaan.)

Klo 15.00 kirjaudun ulos työkoneeltani ja heitän uskollisen Fjällrävenin selkääni - hei hei toimisto, tervetuloa viikonloppu!

Kotimatkalla kuuntelen joululauluja. Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen, Tähti tähdistä kirkkain ja Sarah McLachlanin Happy Xmas ja Have Yourself a Merry Little Christmas soivat joululaululistallani useimmiten. Ja mikä ihanuus siinä kotiovellamme odottaakaan, juuri oikeanlainen joulukranssi, jossa on kaikki mitä kranssilta vaaditaan: rusetti, minikokoisia lahjapaketteja JA pieni joulupukki! Kello on 15.20, olen kotona, ja viikonloppu voi alkaa!

Isän perjantai:

Kaksi heleä-äänistä herätyskelloa kajauttavat hyvät huomenet klo 7.25. Tytöt tykkäävät aloittaa aamunsa lueskelemalla, eikä isällä ole mitään sitä vastaan. Kuopuksen suosikki on Mauri Kunnaksen Joulupukin soiva laulukirja (josta saa aina ensimmäiseksi nakuttaa volyyminappulaa reippaasti alaspäin), esikoinen on tarttunut perinteisempään laulukirjaan. Aamupala syödään klo 8: tarjolla on maitoa, Talk-muroja ja ruisleipää. Isä saa juoda aamukahvia rauhassa ja syödä itsekin aamupalaa samalla kun hän ja tytöt suunnittelevat yhdessä päivän tekemisiä. Joulukuun riesana ilona ovat tietenkin joulukalenterit, joita meillä on kolme: Partiolaisten adventtikalenteri, SPR:n kuvakalenteri ja siskoni meille askartelema lorukorttikalenteri. Niin joo ja onhan Heinähatun ja Vilttitossunkin joulukalenteri (DVD:llä) jokapäiväinen rutiini aattoon asti! 

Klo 9.14 mies laittaa minulle WhatsAppilla kuvan tytöistä, joilla on yllään alla olevassa kuvassa näkyvät jouluasut. Perhekerhossa vietetään joulujuhlaa, josta tytöt ovat aivan innoissaan. Kuopuskin on pitkällisen pohdinnan jälkeen hyväksynyt molemmat perhekerhon ohjaajat siihen harvojen ja valittujen aikuisten joukkoon, josta hän kertoo tykkäävänsä.

Oikeanpuoleinen kuva on pieni tunnelmapala siitä, miltä lastenhuone usein näyttää (esikoinen tosin tykkää pitää huoneen aika siistinä ja järjestää sen lähes päivittäin huolellisesti, kuopus sen sijaan osallistuu harvoin siivoamiseen mutta sitäkin tomerammin lelujen levittämiseen).  

Klo 12 kuopus nukkuu päiväuniaan ja esikoinen keskittyy omiin lempipuuhiinsa. Esikoiselta jäi hiljattain päiväunet pois, ja nykyisin hän askartelee, piirtää, värittää ja "lukee" lempikirjojaan pikkusiskon päiväunien ajan. Myös jakso Ryhmä Hauta, Sofia Ensimmäistä tai jotain muuta lempiohjelmaa on usein luvassa näihin aikoihin. Isä saa myös hengähtää hetken ja juoda kupillisen kahvia rauhassa. 

Klo 13.45 tytöt ovat syöneet välipalaa ja nyt on leikkien aika. Kaivoimme joitakin viikkoja sitten miehen vanhat tekniikkalegot häkkivarastosta esiin, ja tytöt halusivat leikkiä niillä. 

Kello on 14.45, ja mies aloittelee jo ruoanlaittoa. Meillä syödään päivällinen aikaisin verrattuna moneen muuhun perheeseen (jo puoli neljän, neljän välillä), mutta lapset myös menevät aikaisin nukkumaan. Ja minulla on yleensä kiljuva nälkä, kun tulen kotiin. Perjantaisin syömme usein jotain erikoisempaa kuin arkena muuten, ja viime perjantaina mies teki herkullista Mifu-lasagnea. Tätä tehtiin ensimmäisen kerran toissaviikolla, ja molemmat lapset söivät tätä ruokaa hyvällä ruokahalulla ja esikoinen pyysi lisää, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut silloin, kun jotain ruokaa on tarjolla ensimmäisen kerran. Melkoinen hitti siis! 

Tällainen perjantai meillä oli viime viikolla. Entä teillä? :) 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin jakaa kanssanne erään hetken tässä taannoin, kun minuun iski vallanhimo.

Vallanhimo tuli hississä. Olin hetki sitten lukenut jonkin Sauli Niinistön Facebook-päivityksen, ja siinä hississä seisoessani ja katsellessani itseäni peilistä, huomasin yhtäkkiä miettiväni, ensimmäistä kertaa koskaan, että

MITÄ JOS MINUSTA TULISIKIN SUOMEN PRESIDENTTI?

Ja välittömästi tämän ajatuksen jälkeen minut suorastaan sokaisi vallanhimo.

MINÄ HALUAN SUOMEN PRESIDENTIKSI!

Jo pelkkä oman presidenttiyteni ajatteleminen voimaannutti minut seisomaan hieman ryhdikkäämmin ja ylväämmin.

Suoristin kaulahuiviani, painoin pipon tiukemmin päähän. 

Minut valtasi auvoinen mielikuva: istun tyylikkääseen jakkupukuun sonnustautuneena pehmeällä kukkakuvioisella jakkaralla pienen pyöreän kahvipöydän ääressä. Hovimestarini ojentaa minulle siroa posliinista kahvikuppia, ja ystävällisesti mutta hajamielisesti pyydän häntä laittamaan kupin pöydälle. Olen kirjoittamassa kirjettä jollekin toiselle vallan kahvaa pitelevälle ja olen siksi uppoutunut tärkeisiin ajatuksiin. Kirjoitan sulkakynällä (sellaisella se Saulikin varmaan ne Facebook-päivityksensä luonnostelee). Mielikuvissani näytän ihan Hyacinth Bucketilta. Ja asun Downton Abbey'ssa. 

Ping! Hissi oli P-kerroksessa. 

Vallanhimoni väistyi, ja olin taas tavallinen Tiia. 

Mutta ehkä joskus...

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

SPOILER ALERT! Tässä postauksessa puhutaan uusista Gilmore Girls: A Year in the Life -jaksoista, joten jos et halua kuulla sarjan tapahtumista, älä lue pidemmälle!

***

Se hetki viime viikonloppuna, kun kaikkien kiireiden jälkeen vihdoinkin kotisohvalla, lapset juuri nukahtaneet, itse mukavasti viltin alla, herkut kulhossa, kaukosäädin kädessä. Netflix auki ja lempisarjan uudet jaksot pyörimään. Ooooh. Miten kauan olin odottanut tätä hetkeä! Ensimmäiset kyyneleet tulivat jo ensimmäisten sekuntien aikana. Olen takaisin Stars Hollow'ssa! (Toiset kyyneleet tulivat pian tämän jälkeen, kun Netflix jumiutui ja alkoi heitellä herjoja, ja pienen paniikin- ja kauhunsekaisen hetken ajan luulin, ettemme pystyisikään katsomaan sarjaa.)

Onneksi Stars Hollow oli entisellään. Taylor Doosella on aina jokin koko kaupunkia koskettava, usein älytön hanke meneillään, ja Kirk luulee vihdoinkin löytäneensä vuosisadan bisnesidean. Lorelai ja Rory eivät ole muuttaneet ruokailutottumuksiaan yhtään terveellisempään suuntaan, ja totta kai kahvit keitetään keskellä yötä, jos silloin satutaan heräämään. Luke ei vieläkään haluaisi kahvilaansa mitään modernin maailman vempeleitä, ja Caesar kantaa hampurilaisia asiakkaille aina yhtä iloisena (ja miten mahtava hiustyyli hänellä olikaan!). The Dragonfly Innin Michel on samalla tavalla tyytymätön osaansa kuin aina, vaikka vuodet ovatkin pehmentäneet häntä, eikä sarjassa peitellä sitä, miten kiintyneitä Lorelai ja Michel toisiinsa ovat. Ilahduin myös siitä, että Michel on löytänyt elämänsä miehen. Sookie on lähtenyt toteuttamaan itseään muualle, mikä ei mielestäni sopinut kuvioihin mitenkään sarjan historiaan peilaten, mutta ratkaisu taisikin liittyä enemmän Sookien näyttelijä Melissa McCarthyn työkiireisiin. Ilmeisesti monien fanien mielestä Sookien lyhyt visiitti viimeisessä jaksossa jäi ohueksi, mutta omasta mielestäni se oli onnistunut: totta kai Sookie tuli leipomaan toinen toistaan upeampia hääkakkuja Lorelain ja Luken häihin! Paris Geller oli aivan yhtä nerokas ja neuroottinen kuin ennenkin, mutta mielestäni oli sääli, että hän ja Doyle olivat eroamassa. (Hauskoista heitoista liittyen Doylea näyttelevän Danny Strongin käsikirjoittajan uraan tykkäsin kyllä.) Lane ja kumppanit rokkasivat yhä (apua miten erilaiselta vanhentunut Zach näytti!), ja vaikka Lanen on näissä uusissa jaksoissa väitetty olleen jotenkin "luovuttaneen" oloinen, minun silmääni Lane ei juurikaan ollut muuttunut.

Mutta sitten. Ne kolme Gilmoren tyttöä: Lorelai, Rory, Emily. Miten suhtauduin heihin? Ennen näitä uusia jaksoja odotin eniten Roryn tarinan jatkumista, sillä olin aika varma, että Lorelain elämässä ei tapahtuisi mitään mullistavaa. Vaikka tapahtuihan Lorelaillekin paljon: Richardin kuoleman herättämä tunnemyrsky, tavallista pahempi riitely Emilyn kanssa, Emilyn heittämät syytökset siitä, että Lorelai ajattelee vain itseään - ja lopuksi Wild-henkinen patikointiyritys, joka onneksi ei toteutunut, sillä jos Lorelai olisi löytänyt itsensä metsäpolulla, hän ei olisi ollut Lorelai. (Miten hauskaa, että Lauren Grahamin aviomies Peter Krause - tuttu monelle Samaa sukua - ja Mullan alla -sarjoista - oli se metsänvartija, joka eväsi Lorelain pääsyn patikointireitille!) 

Lorelain kamppaillessa rinkkansa ja itsensä kanssa, Luke oli vakuuttunut siitä, että Lorelai aikoo jättää hänet. Kun Lorelai sitten palasi, Luke heittäytyikin varsin epätyypilliseen rakkaudenjulistukseen yrittäen vakuuttaa Lorelaita siitä, että heidän kuuluu olla yhdessä. Ja (ah-miten-ihanaa-vaikka-ei-mitenkään-yllättävää) Lorelailla ei ollut aikomustakaan jättää Lukea, vaan hän ehdotti, että he tekisivät nyt viimein sen mikä kauan sitten jäi tekemättä: menisivät naimisiin. (Tällä kertaa he myös menivät, ihan sarjan lopussa, juuri ennen Roryn uutispommia.)

Lorelai sai siis perinteisen onnellisen lopun, ja sarjan fanit kaipaamansa päätöksen yhdelle televisiohistorian kaikkien aikojen parhaimmista romansseista.

(Kuva: Netflix)

Mutta mitä kuului Rorylle, kaikkien rakastamalle kympin tytölle, joka seitsemännen kauden lopussa kieltäytyi Loganin kosinnasta ja lähti Barack Obaman kampanjakiertueelle edistääkseen toimittajan uraansa? 

Ei hyvää. Roryn elämä jumitti paikoillaan: hän oli kyllä hiljattain kirjoittanut ylistetyn jutun The New Yorkeriin (super proud!) ja häntä kosiskeltiin kirjoittajaksi suositulle blogisivustolle. Mutta muuten oli aika hiljaista: tapaaminen Condé Nast -uutistalon kanssa lykkääntyi koko ajan, kirjaprojekti vinksahtaneen Naomi Shropshiren kanssa takkuili ja kaatui, ja rakkausrintamallakaan ei sujunut. Roryllahan oli Paul-niminen poikaystävä, jonka olemassaolon hän - ja kaikki muutkin - unohti koko ajan, enkä tiedä, oliko tämän kuvion tarkoitus olla hauska vai surullinen. Itseäni se ei kyllä erityisemmin naurattanut, ja onneksi Paul lopulta itse jätti Roryn.

Jotain "rorymaista" oli sentään siinä, kun Rory päätti pelastaa Stars Hollow'n ikivanhan kaupunkilehden, The Stars Hollow Gazetten. Mutta ei sekään sitten oikein ottanut tuulta purjeisiin. Tarvittiin Jess (ihana Jess!) antamaan Rorylle idea uudesta kirjaprojektista: mitä jos Rory kirjoittaisikin itsensä ja äitinsä tarinan? Sitä ideaa Rory sitten lähti toteuttamaan, ja vaikka kirjan kohtalo ei sarjassa selvinnytkään, tuli ainakin minulle sellainen vaikutelma, että kirjasta tulee menestys.

Aina kun puhutaan Rorysta, puhutaan myös siitä, mihin tiimiin kuulutaan. Vaihtoehtojahan on kolme: team Dean, team Jess ja team Logan. (Kuuluukohan kukaan tuohon ensimmäiseen? Tuskin.) Kun katsoin sarjan ensimmäisen kerran vuonna 2010, olin innokkaasti Jessin puolella, mutta useammat katselukerrat ovat saaneet minut liittymään team Loganiin. Odotinkin malttamattomana läpi talven, kevään, kesän ja syksyn jaksojen, että sarjan loppuhuipennus, joka varmasti, ihan varmasti, olisi Roryn ja Loganin palaaminen yhteen, tapahtuisi, mutta eihän sellaista sitten tapahtunutkaan. Ei vaikka mahtavan (ja välillä tosi ärsyttävän) The Life and Death Brigaden ilmestyminen kuvioihin viimeisessä jaksossa sytytti jo hiukan sammuneen toivonkipinän. Tuo kohtaaminen saikin vain aikaan kauniit jäähyväiset Roryn ja Loganin välillä (vaikka pakko sanoa, että se Loganin "kuvan ottaminen" Rorysta oli jo vähän liian kornia), ja ehkä ihan hyvä niin. Ehkä. EHKÄ! Ymmärrän, että Roryn tarinassa on paljon muutakin kuin se, kenen kanssa hän päätyy yhteen, jos päätyy. Kuten Amy Sherman-Palladino sanoi tuoreessa TVLinen haastattelussa: "It's not about the boy. It's about her."

(Jollain oudolla tavalla minua muuten häiritsi se, miten kaunis Alexis Bledel on. Toki hän on aina ollut kaunis, mutta näissä uusissa jaksoissa hän oli aivan ylimaallisen näköinen, jotenkin, miten sen nyt sanoisi, liian täydellinen. Hän oli niin kaunis, että Roryn hahmosta tuli jotenkin nukkemainen, mitä hän ei aikaisemmissa kausissa ollut. Ehkä senkin takia Rory jäi etäisemmäksi kuin aiemmin. Olenko ihan yksin tämän ajatukseni kanssa, vai tuliko teillekin tällainen olo? Tunsin entisenlaista läheisyyttä Roryyn oikeastaan vain Winter-jakson steppauskohtauksessa, kun hän "steppasi stressiinsä" ja selitti, ettei saa muuten aivojaan sammumaan. Tell me about it.)

Entäs sitten Emily? Hän yllätti positiivisesti. Olen kyllä aina ihan tykännyt Emilystä, huolimatta siitä, miten epäreilusti, manipuloivasti ja snobimaisesti hän usein käyttäytyi, mutta näissä uusissa jaksoissa pidin hänestä eri tavalla. Miehenikin mielestä Emilyn tarina oli yksi parhaista asioista näissä uusissa jaksoissa. Oli ihan hulvatonta, että Emily, joka tapasi erottaa palvelijansa milloin mistäkin pikkusyystä, päätyi lopulta asumaan palvelusväkensä kanssa vähän kuin yhtenä suurena perheenä. Ja se kohtaus, jossa Emily oli pistämässä kaikki tavaransa pihalle KonMari-metodin innoittamana, oli tosi hauska! Tykkäsin näissä uusissa jaksoissa muutenkin siitä, että kerrankin ymmärsin lähestulkoon kaikki populaarikulttuurin viittaukset, toisin kuin alkuperäisessä sarjassa, jossa moni viittaus meni yli ymmärrykseni. (Esimerkiksi Lorelain "you shall not pass" -vitsi Richard Gilmoren jätti-isoon muotokuvaan ja Gandalfiin liittyen nauratti minua ihan hillittömästi. Kuten myös Lorelain tyyli järjestää naistenlehdet "Kardashianeittain".)

No niin, sitten onkin enää jäljellä ne Gilmoren tyttöjen viimeiset sanat. Sanat, jotka Amy Sherman-Palladino olisi halunnut Roryn sanovan jo alkuperäisen sarjan lopussa, Roryn ollessa parikymppinen, mutta jotka sattuneista syistä saatiin kirjoitettua Rorylle vasta nyt, Roryn ollessa 32-vuotias:

Mum?

Yeah?

I'm pregnant.

Itselleni tämä loppu tuli ihan puskista. Olin ollut aivan varma, että sarja loppuisi johonkin romanttiseen kohtaukseen, enkä itse asiassa enää tässä vaiheessa, sarjan viimeisten sekuntien pyöriessä ruudussa, edes muistanut, että on olemassa jotkut maagiset viimeiset sanat, jotka sarjan luoja on aina halunnut Rorylle antaa. Kun Rory sitten kertoi Lorelaille odottavansa lasta - ja kun koko sarja sitten loppui tähän - katsoimme mieheni kanssa hetken aikaa toisiamme hiljaisina ja hölmistyneinä.

Okei. Rory on siis raskaana. No...okei. 

Ensin en tykännyt tästä yhtään, vaikka ymmärsinkin, mitä tässä on haettu takaa - ympyrä sulkeutuu ja niin edelleen - mutta nyt olen sinut tämän lopetuksen kanssa. Enkä itse asiassa enää toivo lisää jaksoja, vaikka minuutti sarjan päättymisestä olisin voinut vaikka polvillani rukoilla Amy Sherman-Palladinoa ja Netflixiä jatkamaan yhteistyötään. Mutta nyt kun olen "toipunut" tuosta lopetuksesta ja miettinyt asiaa, en usko, että mikään määrä uusia jaksoja onnistuisi tuomaan takaisin alkuperäisen sarjan lähes täydellisyyttä hipovaa ydintä. (Pahimmillaan siinä kävisi kuin Harry Potter and the Cursed Child -kirjan kanssa: odotin innolla, mutta kirja kuljetti minua vain kauemmas Harry Potterin maailmasta, eikä suinkaan syvemmälle.)

Lopuksi vielä se tärkein osa Gilmoren tyttöjä: kahvi. Onneksi sitä juotiin edelleen koko ajan! Näissä uusissa jaksoissa paras kahvivitsi oli mielestäni se, kun Lorelai ennen hänen ja Luken käyntiä Parisin Dynasty Makers -vastaanotolla totesi kahvikupin saatuaan, että "it's been an hour since my last infusion".

Ja kas, omasta infuusiostanikin on vierähtänyt jo lähemmäs tunti. Nyt siis äkkiä kahvikuppia täyttämään!

Mitä mieltä te olette? Oliko A Year in the Life hitti vai huti?

Lue myös:

Gilmoren tytöt ja se häilyvä raja fanituksen ja höyrähtämisen välillä

Giltsut! (Eli parasta Netflixissä just nyt)

Enää kuukausi uusiin Gilmore Girls -jaksoihin!

Share

Pages