Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Meillä katsotaan vain harvoin Muumeja, sillä monet jaksot ovat perheen pienimmille vähän turhan jännittäviä ja tunnelmaltaankin aika tiiviitä. Lasten DVD-valikoimasta löytyy kuitenkin muutama Muumi-levy, joista yhdeksi turvalliseksi jaksovaihtoehdoksi on löytynyt Nipsu apumiehenä. Se oli pitkään ainoa jakso, jota lapset katsoivat, kunnes esikoisen toiveesta he saivat luvan katsoa jakson Muumipapasta, joka kaipaa vaihtelua. No, tämä jakso oli lopulta aika jännittävä (ilkeyksiä tekevä Haisuli, joka jossain vaiheessa oli hukkumaisillaan ansaksi viritettyyn lätäkköön, puheet hirviöstä, ja Muumipapan ja Muumimamman ratkaisu jättää Muumipeikko yksin kotiin, kun he lähtivät kahdestaan seikkailemaan). 

Esikoinen ei ollut jaksosta moksiskaan, mutta hän tuntuukin usein aivan janoavan seikkailuntäyteisiä tarinoita kuultavakseen ja nähtäväkseen, mutta kuopukselle Haisulin temppuilu oli aivan liikaa. Hän onkin parina iltana unta hakiessaan parahtanut itkemään ja kertonut pelkäävänsä Haisulia, minkä johdosta päädyin tänään iltapalapöydässä (kuopuksen taas kerran todettua ääni väristen, että häntä jännittää Haisuli) kertomaan tuon jakson tapahtumat vähän myönteisemmässä valossa ja kuvailemaan Haisulia loppujen lopuksi aika kivana, kultaisena kaverina. Kun olin viisi kertaa tiivistänyt jakson tapahtumat siten, että Haisuli, tuo Muumien mukava perhetuttu, teki Muumipapalle tavallaan palveluksen uskottelemalla, että hirviö oli saanut aikaan isot jalanjäljet Muumitalon pihaan, kuopus oli aika ilahtuneen näköinen. Täydestä meni!

No, sitten esikoinenkin halusi osallistua tarinatuokioon.

S: Äiti, äiti, kerro sellainen tarina, jossa ISO HAI, jolla on ISOT, TERÄVÄT HAMPAAT, ui Muumilaakson rannassa ja PURAISEE Haisulia!

Minä: No tuollainen tarina ei taida kuulua iltapalapöytään - mitä jos äiti kertoisi tarinan kiltistä, mukavasta haista, joka kaipasi leikkikaveria?

S: Ei vaan (*monimutkainen minuutin kestoinen alustus*) se hai PURI Haisulia!

Minä: No, olipa kerran hai, jonka hampaisiin oli juuttunut levää ja se ui Muumilaakson rantaan pyytääkseen, että joku ottaisi levän pois sen hampaista, ja Muumipeikko rapsutti kepillä levän pois, ja hai oli tosi iloinen, mutta sitten siltä pääsi iso aivastus ATSUU ja samalla kun se aivasti, se vahingossa puraisi Haisulia! Mutta onneksi siinä ei käynyt kuinkaan, ja pian ystävykset nauroivat yhdessä hauskaa sattumusta.

S: No kerro tarina Haisulista, joka teki jalanjälkiä, jotka johtivat ISOON, SYNKKÄÄN METSÄÄN, ja siellä metsässä oli LEHTOMÖRRI!

Minä: No tuokin on vähän turhan jännittävä tarina ennen nukkumaanmenoa. 

S: Kerro tämmöinen tarina: Muumipappa ja Nuuskamuikkunen oli kalassa, ja tuli HAI, ei kun oli sittenkin jalanjälkiä ja iso norsu, H tykkää norsuista, joo, norsu teki isot jalanjäljet, mutta ne olikin sitten linnun jalanjälkiä, hihhii!

Minä: No äiti voi kertoa, että Muumipappa ja Nuuskamuikkunen kalastivat silakoita iltapalaksi, ja Muumimamma oli keittämässä kaikille kaakaota, ja pian keräännyttäisiin leirinuotion äärelle paistamaan kalaa ja juomaan kaakaota...

S: Ei, kun Muumipeikko meni SYNKKÄÄN METSÄÄN ja siellä oli, siellä oli...

Minä: Muumien hyvä ystävä Hemuli ihastelemassa perhosia?

S: Ei, vaan lintu, joka pisti Muumipappaa olkaan! 

Ei ihme, että tässä yhtenä päivänä kesken siskosten leikin tiimellyksen kuopus kiiruhti huuli väpättäen pyytämään sukkia jalkaan, ettei hai söisi hänen varpaanvälejään.

Onko teillä vinkkejä sellaisista Muumi-jaksoista, joissa ei tapahdu mitään erityisen jännittävää? :)

Lue myös:

Haisuli vankilassa - parasta ikinä taaperon mielestä

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Matkakertomus jatkuu, tervetuloa mukaan! :)

Lauantaina 10.9. hyvästelimme haikeina La Jollan hiekkarannat ja auringonlaskut ja lensimme Bostoniin. Isoveljeni nykyinen kotikaupunki on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen varsinkin äitiini, joka huokaili jo iltahämärissä lentokentälle laskeutuessamme, että katsokaa nyt miten kaunista! 

Bostonissa joimme paljon kahvia, veimme lapset perinteiseen puistokaruselliin, kiersimme amfibiobussi Duck Boatilla kaupungin keskustassa ja pitkin Charles-jokea, kirosimme tuplamatkarattaitamme (metrolla kulkeminen oli muuten tosi kätevää, mutta leveät rattaat hieman nakersivat näppäryyttä), juhlimme kummityttömme kuusivuotispäiviä Frozen-grillijuhlissa veljeni ja hänen vaimonsa luona ja söimme useamman kerran The Cheesecake Factoryssa.

Maanantaina ankkalaivakierroksen jälkeen veljeni vei minut ja siskoni pubikierrokselle lempipaikkoihinsa, ja jossain vaiheessa iltaa myös yksi hänen parhaista ystävistään liittyi seuraamme. Viimeisessä paikassa oli "$1 oyster night", ja seurueemme miespuoliset jäsenet saivat minut ja siskoni ylipuhuttua maistamaan ostereita ensimmäistä kertaa koskaan. En edelleenkään tiedä, miten niitä kuvaisin. Mieleen tulee yök mikä limanuljaska ja toisaalta no joo, ihan ok. Veljeni kaveri paljastui intohimoiseksi osterifaniksi ja päätyi loppujen lopuksi syömään yli neljäkymmentä osteria! Hän olisi kai lopettanut jo aiemmin, mutta hänen tätä tärkeää päätöstä vatvoessaan totesin (ihan viattomin aikein), että ei hän varmaan pystyisikään syömään enempää. Tätä sanoessani en tiennyt, että tämä tyyppi rakastaa osterien lisäksi haasteita, joten vähän kuin HIMYM:n Barney, se oli challenge accepted! ilman, että kukaan olisi varsinaisesti haastanut häntä. Koska hän tosiaan söi niin järjettömän määrän ostereita, nimitti hän itse itsensä osterikuninkaaksi ja sai jopa tarjoilijan väkertämään itselleen paperisen Oyster King -kruunun. Hauska ilta!

Seuraavana päivänä lähdimme aikaisin aamulla shoppailemaan. San Diegossa emme kierrelleet kauppoja ollenkaan (paitsi joissakin turistikohteiden matkamuistomyymälöissä kyllä kävimme). Olimme etukäteen sopineet, että tiistaina veljeni ajaa minut, siskoni ja äitimme tunnin matkan päässä sijaitsevaan Wrentham Village Premium Outlets -shoppailukylään, jossa saisimme rauhassa keskittyä ostoksien tekoon ilman lapsia. En ole enää vuosiin nauttinut shoppailusta, ja minulla olikin vähän vaikeuksia päästä kauppakierroksella vauhtiin. Aluksi katselin vain vaatteita ja leluja lapsille, enkä osannut keskittyä omiin vaatehankintoihini ollenkaan, vaikka täsmäkohteita minulla kyllä oli mielessäni muutama (neuletakki, farkut, syystakki). Mutta kun olin saanut hoidettua lasten vaateostokset pois päiväjärjestyksestä, löysinkin itsestäni varsin omistautuneen shoppaajan, varsinkin vähän yllättäen Guessin liikkeessä. Ja Gapissa. Ja kun saman viikon torstaina suuntasimme vielä isoon ostoskeskukseen keskustassa, shoppailuinnostukseni vain paisui paisumistaan, eikä minulla ollut enää mitään vaikeuksia löytää mieluista ostettavaa. 

Perjantaina toteutui yksi reissuhaaveistani, kun kiertelimme Harvardin kampuksella. Yritin näyttää opiskelijalta siinä kuitenkaan onnistumatta (ehkä yli-innokas hymyni ja räikeä Harvard-laukkuni paljastivat minut turistiksi). Olin onnellinen, kun sain nuuhkia kirjoja Harvardin kirjakaupassa ja ostin itselleni tuliaiseksi Harry Potter -värityskortteja. 

 

 

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä ennen paluulentoa kävimme myös joulukaupassa (olen muuten joskus haaveillut perustavani sellaisen kahvila-myymälän, jossa olisi aina joulu!) ja syömässä koko porukalla suositussa italialaisessa ravintolassa. Ilmassa oli haikeutta niin kuin tällaisissa tilanteissa aina. Unohtumaton kolmen viikon reissukaruselli oli pyörähtänyt viimeiselle kierrokselleen, eikä edessä ollut enää kuin pakkaamista ja pitkä paluulento. 

Kiitos mukana matkanneille ja erityinen kiitos veljelleni ja kälylleni, jotka kaikesta omasta häähulinastaan huolimatta tekivät kaikkensa, että meidän reissumme olisi ikimuistoinen. Ja sitä se todellakin oli! <3

(Kuvat: S. Aaltonen)

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Nämä harmaat, seiniä pitkin valuvat, tylsääkin tylsemmät sunnuntaipäivät. Kun tietää, että tätä se nyt sitten on, yhtä pitkää päättymätöntä ei-mitään-tekemistä-sunnuntaita marraskuun alusta maaliskuun loppuun. 

Näissä ajatuksissa pakenin aamulla sohvannurkkaan viltin alle oman elämäni ankeuttajana, pyytäen lapsia olemaan hiljempaa/rauhallisemmin/kinastelematta/pitämään pienempää ääntä/pimpauttelemaan kassakonetta vähemmän/leikkimättä apinoita. Murisin talviunikarhuna peittoni alta, että äiti ei nyt jaksa lukea. Rapistelin Turun Sanomia mielenosoituksellisesti huokaillen. Antakaa äidin nyt hetki istua tässä rauhassa. (Mielessäni lisäsin vielä perään, että jumalauta saatana.)

Inhoan harmautta, mutta kukapa ei? Ei se nurkan takana luimuileva marraskuu taida olla kenenkään meidän BFF, joten taputtelin itsesäälini samaan myttyyn vilttini kanssa ja ehdotin miehelleni, että jos lähdettäisiin vaikka Katariinaan. 

Ja oi miten se kannattikaan!

Sinne jäi äidin känkkäränkkä, kuusen juurelle. Sinne jäi esikoisen ja kuopuksen nahistelu, sammalmättäälle. Kiven päälle viskattiin mieheni huonotuulisuus. Kaivoin ylläritaskustani keksit lapsille, ihastelimme puita, mietimme sieniä. Lapset keräsivät lehtiä ja käpyjä, kävyt vietiin juhlallisesti oravien kivelle. Talitinteille esikoinen huikkasi, että mummilassa on talipalloja, lentäkää sinne. 

Paluumatkalla päätimme, että emme kyllä tee tästä päivästä kurjaa. Kävimme syömässä lounaan läheisellä huoltoasemalla, soitimme mammalle, että voimmeko tulla sinne esikoisen tanssitunnin jälkeen.

Ostin itselleni joululehden. 

Äsken siemailin glögiä (glögiä kuuluu aina siemailla), imin itseeni jouluinspiraatiota tietäen samalla, että pelkäksi inspiroituneeksi ihasteluksi se tälläkin kertaa jää, mutta olin iloinen.

Nyt laitan kahvia tippumaan, pakkaan esikoisen tanssitamineet, herätän lapset ja miehen. 

Onneksi menimme metsään!

Share

Pages