Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Hiivin keittiöön katsomaan kelloa. Hellan pienen kellon viisarit ovat armottomat: vasta neljä aamuyöllä. Vielä ei saisi nousta.

Tämä ei tapahtunut viime yönä, ei viime viikolla eikä viime vuonna; se tapahtui ollessani ala-asteella. Seuraavan päivän vesipuistoretki vei yöuneni, enkä yli kolmekymppisenäkään ole vielä keksinyt, miten saisin ne takaisin. 

Juttelin viime perjantaina työterveyslääkärin kanssa unettomuudestani. Työterveyslääkärimme on vaihtunut, ja edessäni istui taas uusi, sympaattisen ja mukavan oloinen nainen, joka ensimmäiseksi kysyi: "Milloin unettomuutesi alkoi?"

"Lapsena", heitin vähän vitsinä, mutta tavallaan se on ihan totta. 

Jo lapsuudessa uneeni vaikuttivat rutiinien rikkoutuminen retkien ja juhlapyhien muodossa. Olin niin innoissani ja jännittynyt, etten saanut kroppaani rauhoittumaan. Periaatteessa tämä sama kaava on edelleen unettomuuteni taustapiruna: joudun helposti ylikierroksille, enkä pysty rentoutumaan. Aikuisiällä mukana on myös asioita, joita ei onneksi lapsuuteen kuulunut: yleismaailmallinen ahdistus (on vaikea nukahtaa, kun verkkokalvoille on piirtynyt kuva hukkuneesta pakolaislapsesta), stressi ja huoli milloin mistäkin triviaalista tai painavammasta asiasta. 

Viime aikoina olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää nukkumiseeni vaikuttavia tekijöitä ja hyväksyä itseni tällaisena. Herkkäunisena. 

Tällä hetkellä tilanne on siinä mielessä huono, että en nukahda ollenkaan, edes viikonloppuisin, ilman jotain nukahtamista edesauttavaa valmistetta. Ja vaikka minulla onkin käytössäni lääkekaapin suoma apu, en siltikään nukahda - ainakaan kohtuullisessa ajassa - jos:

- juon kahvia klo 17 jälkeen

- käyn alkuillasta keskustelua, joka kiihdyttää ja herättää paljon ajatuksia

- juoksen tai harrastan muuta vauhdikasta liikuntaa klo 17 jälkeen

- menen ulos, esimerkiksi elokuviin, iltakahdeksan jälkeen

- luen tai näen jotain kiihdyttävää (esimerkiksi väkivaltaisen elokuvan)

- minulla on kuukautiset

- on täysikuu

- on kaamos

- seuraavana päivänä on joulu tai joku muu rakastamani juhlapäivä

- surffailen netissä ennen nukkumaanmenoani

- olen yökylässä

- olen lähdössä reissuun

- on sunnuntai-ilta

- kirjoitan blogia tai jotain muuta iltakahdeksan jälkeen.

Välillä on kausia, jolloin nukun ihan hyvin. Esimerkiksi tämän vuoden huhtikuusta kesäkuuhun oli tällainen parempi jakso. Toki näinäkin kausina vaaditaan korvatulpat (joita olen käyttänyt jo vuosikausia joka yö), pimennysverhot, säännöllinen unirytmi ja melatoniinia purkista. 

Mutta silloin, kun unettomuusjakso on päällä, en saa nukuttua, vaikka kuinka huolehtisin unihygieniasta. Siksipä elämääni onkin ilmestynyt Doxal, mielialalääke, jota pienellä annostuksella käytetään unettomuuden hoitoon sen sisältämän väsyttävän antihistamiinin takia. Doxalia määrättiin minulle helmikuussa, ja siitä lähtien olen käyttänyt sitä ensin säännöllisesti huhtikuuhun saakka, sitten kesän ajan epäsäännöllisesti, kunnes nyt taas säännöllisesti. Välillä käytän pelkästään Doxalia, välillä pelkästään melatoniinia ja välillä molempia rinnakkain. 

Tiedän, että olisi tärkeää pysytellä loogisesti jossain kombinaatiossa, mutta jos tunnen alkuillasta, että saan todennäköisesti nukahdettua ilman Doxalia, en ota sitä, koska - no, inhoan sitä. Inhoan koko ajatusta kemiallisesta unesta, inhoan voimattomuuttani sen suhteen, etten omilla teoillani pysty saamaan itseäni nukahtamaan ja inhoan sitä tokkuraista oloa, joka Doxalista seuraa, jos päädyn ottamaan sen liian myöhään. Pahimpia ovat yöt, jolloin ensin toiveikkaana menen nukkumaan joko pelkän melatoniinin otettuani tai jopa ilman mitään, kunnes tuntikausien pyörimisen ja otanko-en-ota-otanko-en-ota-vatvomisen jälkeen joudun kuitenkin turvautumaan Doxaliin, joka liian myöhään otettuna auttaa nukahtamaan joka tapauksessa vasta aamuyön puolella ja kostautuu sitten tokkuraisena koko aamupäivän kestävänä väsymyksenä. Nykyään en enää otakaan Doxalia, jos ollaan menty tietyn kellonajan yli, koska tokkuraisuuden aiheuttama väsymys on pahempi kuin nukkumattomuuden aiheuttama. Olen mennyt töihin jopa ihan kokonaan unettoman yön jälkeen ja huomannut, ettei se ole niin kamalaa kuin voisi luulla. Siitäkin selviää, vaikka ei se tietenkään hyvää tee, ja jokainen uneton yö tuntuu kyllä sekä kehossa että mielessä, jotka eivät vieläkään ole täysin palautuneet esikoisen vauvavuoden aiheuttamasta univajeesta.

Inhoan Doxalissa myös sitä, että tämänkaltainen lääke vaikuttaa painoon. Keväällä lihoin kolme kiloa kolmen kuukauden Doxal-jakson aikana, ja kun pystyin olemaan ilman Doxalia, laihduin kolme kiloa. Oman kokemukseni mukaan Doxal vaikuttaa painoon kahdella tavalla: se lisää ruokahalua (otan vielä toisenkin lautasellisen pastaa, vaikka en ehkä muuten ottaisi) ja toisaalta myös nostaa painoa hiljalleen ihan muuten vain. Toki muutama ylimääräinen kilo on pienempi paha nukkumattomuuden rinnalla, mutta miksi, miksi minun täytyy ylipäätään joutua valitsemaan? Miksi en voi haukotella, todeta olevani väsynyt, painaa pääni tyynyyn ja NUKAHTAA? Miksi juuri minun iltoihini täytyy kuulua pilleripurkkien piirileikki ja kaiken yhtään elimistöä kiihdyttävän toiminnan vältteleminen?

Okei. Nyt ei kuulosta siltä, että olisin alkanut pikkuhiljaa hyväksyä unettomuuteni niin kuin äsken väitin. Kyllä minä olen, tai oikeastaan hyväksyn sen, etten voi tälle mitään. Minä olen tällainen. Luin keväällä Leeni Peltosen Valvomo-kirjan - jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille unettomuudesta kärsiville - ja kirjan lopussa listattiin unettomuuteen altistavia luonteenpiirteitä:

huolehtivaisuus

tunnollisuus

säntillisyys

vastuuntuntoisuus

vaativuus

tarkkuus

ahdistusherkkyys

neuroottisuuteen taipuvaisuus

herkkyys, taipumus kokea kaikki voimakkaasti

luovuus

Jep. Tuntui siltä kuin Leeni olisi kuvaillut henkilökohtaisesti juuri minua. Ja ehkä myös sinua? Kolmasosalla suomalaisista nimittäin on jonkinasteisia unihäiriöitä, ja kroonisesti unettomia on lähes kymmenen prosenttia. Suurin unettomien ryhmä on työikäiset naiset.

Unettomuudessa on myös hankalaa se, ettei se kosketa vain sitä ihmistä, joka ei nukahda vaan myös hänen kumppaniaan. Mieheni on melkein yhtä syvällä tässä suossa kuin minäkin, sillä vaikka hän itse nukahtaakin helposti, rajoittaa minun unettomuuteni myös hänen tekemisiään, ja usein hän joutuu myös täysin syyttömänä oman turhautumiseni kohteeksi, kun minulla keittää yli, enkä vain kestä sitä, että joku muu saa unenpäästä kiinni niin helposti. Esimerkiksi tällainen tilanne on tapahtunut lukemattomia kertoja:

Kello on puoli kymmenen, on normaali nukkumaanmenoaikani, ja minua väsyttää. Olen ottanut vain melatoniinia, koska minulla on optimistinen olo nukahtamiseni suhteen. Vetäydyn makuuhuoneeseen, toivotamme mieheni kanssa toisillemme hyvää yötä. Hän jää vielä valvomaan. Luen hetken mukavaa kirjaa, sitten painan pääni tyynyyn.

Uni ei tule. Ja tiedän siitä, miltä pääni sisällä tuntuu, että ei se tulekaan, ei vielä pitkään aikaan. Kiroan sitä, etten ottanut Doxalia - nyt on jo liian myöhäistä. No kyllä minä pian nukahdan, mietin ja suljen taas silmäni.

Paitsi että en nukahda. Tunnen korvissani asti, miten sydämeni sykkii, miten ärsyttävä tunne. Tu tum, tu tum, tu tum. 

Tiedän, etten saisi katsoa kelloa, mutta katson silti. No ei se ole vasta kuin yksitoista, hyvin on aikaa vielä!

Tu tum, tu tum, tu tum. Silmäni tuntuvat samaan aikaan rutikuivilta ja tosi virkeiltä.

En edes ajattele mitään erityisen ahdistavaa tai stressaavaa. Olen täysin tyytyväinen. Huomenna on tulossa mukava päivä. Tavallinen päivä. Minä en vain nukahda.

Kello on kaksitoista. Tiedän, että mieheni aikoo ihan pian tulla nukkumaan, ja yhtäkkiä en vain kestä sitä ajatusta, että vierelläni joku noin vain nukahtaa, SEKUNNEISSA! Raivoisana pyörremyrskynä kasaan hänen tyynynsä ja peittonsa myttyyn syliini, marssin olkkariin ja tiputan ne pahaa aavistamattoman mieheni eteen.

"Sä nukut kyllä sohvalla tämän yön! Mä en ole nukkunut yhtään enkä saa nukuttua varmaan koko yönä ja mä en kestä, jos sä tuut siihen kuorsaamaan ja nukahdat saman tien! Tää on niin epäreilua!"

Tällainen välikohtaus jättää sekä pahan mielen meille molemmille - tosin mieheni tietää, etten ole vihainen hänelle vaan pelkästään turhautunut siihen, etten taaskaan saa nukuttua - että kiihdyttää minua entisestään, enkä tietenkään saa nukuttua vielä pitkään aikaan.

Tu tum, tu tum, tu tum.

Minä tiedän toimivani vastoin ohjeita, kun jään sänkyyn pyörimään. Yksi eniten hoetuista säännöistähän unettomuuden hoidossa on se, että jos uni ei ole tullut 10 - 20 minuutissa, täytyisi nousta. Mutta kun se tuntuu ihan järjettömältä! Kun kerran sinne sänkyyn on jo asettunut, sieltä on vaikea nousta, vaikka kuinka tiedostaisi toimivansa väärin. Itse sorrun usein ajattelemaan, että jos kuitenkin nukahdan ihan kohta...ihan kohta...ihan kohta. Perustelen myös usein itselleni, että on parempi maata sängyssä ja levätä kuin nousta haahuilemaan. Joinakin kertoina, kun olen sääntöjen mukaisesti noussut ja lueskellut sohvalla jotain kirjaa, ei sekään ole edesauttanut nukahtamistani. 

(Tiedän myös, että yksi keino on vielä kokeilematta: kahvista luopuminen. Olen juonut kahvia 12-vuotiaasta lähtien päivittäin kahden raskauden ensikolmanneksia lukuun ottamatta, ja varmasti nauttimallani kofeiinimäärällä on yhteys unettomuustaipumukseeni. Mutta kahvista luopuminen on vähän sama kuin luopuisin tärkeästä osasta omaa identiteettiäni. Joten ainakaan vielä en ole valmis näin isoa askelta ottamaan.)

Vuosikausia jatkunut unettomuus on myös pikkuhiljaa nakertanut ennen niin hyvän vastustuskykyni olemattomiin. Syyskuun lopussa sairastin enterorokon, nyt olen ihan tavallisen flunssan kourissa. Taas. Usein olen meidän perheestämme ainoa, joka on kipeä, vaikka voisi luulla, että pienillä lapsilla olisi heikompi vastustuskyky kuin aikuisella. Muistan, miten parikymppisenä aivan ylpeilin sillä, etten ole koskaan kipeä, ihan kuin se olisi ollut jotenkin omaa ansiotani. No, ylpeys kävi vilustumisen edellä, koska nykyään mikään flunssakierre ei kyllä kulje ohitseni tarttumatta minuun. 

Nykyään puhun unettomuudestani avoimemmin, myös töissä. Työpaikan kahvipöydässä on aina läsnä sekä heitä, joilla ei tätä ongelmaa ole että heitä, jotka ymmärtävät hyvin, mistä puhun. Ina Westmanin Syliin-kirjassa todetaan, että "on kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku". Tämä on niin totta, ja pätee aikuisiin ihan muutenkin: on niitä, jotka eivät nuku ja niitä, jotka nukkuvat. Kuten Valvomossa todetaan: "Nukkuminen on luonnollinen asia kaikille niille, joilta se sujuu hyvin. Ja sitä pohtivat vain ne, jotka eivät nuku.” 

Eikä oikeasti kukaan hyvin nukkuva pysty ymmärtämään sitä turhautumista ja epätoivoa, joka unettomuuteen pahimmillaan liittyy. Kun alat pelätä tulevia öitä tai kun huomaat, että unettomuus määrää, mitä uskallat tehdä iltaisin. Jos uhmaat unettomuutta ja lähdet elokuviin, teet sen yöunien kustannuksella. Jos lipsut ja nukut aamulla pitempään, maksat siitä seuraavana iltana. Jos juot kupin kahvia kylässä, vaikka kello on jo yli unettomuuden sinulle asettaman rajan, kadut sitä vielä samana iltana. Unettomalle ei muuten kannata sanoa, että "entä jos vaan laitat silmät kiinni ja mietit mukavia asioita!". Se ei auta! Totta kai on järkevämpää ajatella nukkumaan mennessä mukavia asioita, eikä esimerkiksi Syyrian tilannetta tai Amerikan uutta presidenttiä, mutta jos uni ei ole tullakseen, on ihan sama, minkälaiseen unelmahattaraan ajatuksesi käärit. (Jos et itse kärsi nukahtamisvaikeuksista, sinun kannattaa tarjota unettomalle vain sympatiaa, sillä kaikki hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat univelkaisen korviin kuulostaa todella ärsyttäviltä.) 

Itselleni toimivin konsti on ollut myöntää se, että unettomuus on osa elämääni. En enää yritä kierrellä sen ympärillä, sillä se on ihan turhaa. Se mitä pystyn tekemään on antaa itselleni tarpeeksi aikaa palautua niin työpäivän kuin sosiaalisten menojenkin jälkeen ja rauhoittaa iltani. Olen opetellut erilaisia hengitystekniikoita, joilla rauhoitan itseni yön pimeinä tunteina, kun turhautuminen alkaa päästä niskan päälle. (Kannattaa kokeilla 8 + 8 + 8 -tekniikkaa: hengitä sisään laskien kahdeksaan, pidätä hengitystä laskien kahdeksaan ja hengitä ulos laskien kahdeksaan. Tai sama sarja 4 + 4 + 4 -kaavalla.) Kuluneen viikon sisällä on ollut kaksi sellaista yötä, jolloin olen joutunut odottelemaan unta aika pitkään mutta onnistunut silti pysyttelemään tyynenä - olen vain ajatellut, että no kyllä minä varmaan jossain vaiheessa nukahdan edes hetkeksi (ja näin on käynytkin). Tällainen tyyneys tuntuu isolta saavutukselta, koska se on omissa uniasioissani aika uusi ilmiö. Olen myös opetellut pitämään töissä enemmän taukoja (minuutinkin tauko tekee hyvää ja pysäyttää hetkeksi stressikäyrän nousun) ja kävelemään hitaammin (ennen pyyhälsin kuin tuulispää työpisteeltäni kahvihuoneeseen ja takaisin, mutta nyt kävelen tarkoituksellisesti hitaasti). Olen jo jonkin aikaa kävellyt töihin ja takaisin sen sijaan, että pyöräilisin, koska vaikka pyöräillen olisin tietysti nopeammin perillä, on pyöräileminen minun tyylilläni tosi stressaavaa (osaan pyöräillä vain täysillä). Kävellessäni pystyn aamuisin virittäytymään edessä olevaan työpäivään ja kotimatkalla aloittaa työpäivästä palautumisen sen sijaan, että pyöräilisin tuhatta ja sataa kotiin ja vetäisin henkeä ensimmäisen kerran kotieteisessä. Ja koska minua on oikein lääkärin toimesta käsketty varmistamaan se, että minulla on omaa aikaa, käyn nykyään keskiviikkoisin tunnin lenkillä (kävellen ja välillä rennosti hölkäten). Olen myös ruvennut pyristelemään eroon itseeni pinttyneestä, kenties hyvin suomalaisesta ajatusmaailmasta, että arjen pitää olla raskasta puurtamista ja kaikenlainen elämästä nauttiminen pitää ajoittaa viikonloppuun. Olen esimerkiksi (tämä on jo aika noloa) säästellyt itseäni ilahduttavien valopallosarjojen käyttämistä, ettei sentään joka ilta nautita tunnelmavalaistuksesta. Saman elämästänauttimissäännöstelyilmiön huomasin suhtautumisessani kynttilöihin: sain itseni kiinni ajatuksesta, että ei kai niitä nyt voi keskellä viikkoa sytyttää, eihän nyt ole mikään erityinen hetki. No, nykyään meillä nautitaan valopalloista joka ilta ja sytyttelen tuikkuja palamaan, jos mieleni tekee. Annoin myös periksi perheeni vaatimuksille aloittaa jo joulun ajasta nauttiminen, joten meillä on jo kuunneltu joululauluja ja leivottu pipareita, vaikka oma ankara sisäinen juhlapyhä- ja hauskanpitokalenterini ei olisi siihen vielä ollutkaan valmis.

Nyt alkaa taas punainen lanka lipsua hyppysistäni, sitä se unettomuus teettää. Yritän tässä siis sanoa, että vaikka en olekaan onnistunut karkottamaan unettomuutta kokonaan (en varmaan koskaan onnistu), olen oivaltanut sen, että pystyn vaikuttamaan siihen, miten tähän kaikkeen suhtaudun. Unettomuuteen ja elämään. 

Mies toi tänään kukkia sairastupaan. Vaikka on ihan tavallinen torstai. 

Onko siellä lukijoiden joukossa kohtalotovereita?

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Meillä katsotaan vain harvoin Muumeja, sillä monet jaksot ovat perheen pienimmille vähän turhan jännittäviä ja tunnelmaltaankin aika tiiviitä. Lasten DVD-valikoimasta löytyy kuitenkin muutama Muumi-levy, joista yhdeksi turvalliseksi jaksovaihtoehdoksi on löytynyt Nipsu apumiehenä. Se oli pitkään ainoa jakso, jota lapset katsoivat, kunnes esikoisen toiveesta he saivat luvan katsoa jakson Muumipapasta, joka kaipaa vaihtelua. No, tämä jakso oli lopulta aika jännittävä (ilkeyksiä tekevä Haisuli, joka jossain vaiheessa oli hukkumaisillaan ansaksi viritettyyn lätäkköön, puheet hirviöstä, ja Muumipapan ja Muumimamman ratkaisu jättää Muumipeikko yksin kotiin, kun he lähtivät kahdestaan seikkailemaan). 

Esikoinen ei ollut jaksosta moksiskaan, mutta hän tuntuukin usein aivan janoavan seikkailuntäyteisiä tarinoita kuultavakseen ja nähtäväkseen, mutta kuopukselle Haisulin temppuilu oli aivan liikaa. Hän onkin parina iltana unta hakiessaan parahtanut itkemään ja kertonut pelkäävänsä Haisulia, minkä johdosta päädyin tänään iltapalapöydässä (kuopuksen taas kerran todettua ääni väristen, että häntä jännittää Haisuli) kertomaan tuon jakson tapahtumat vähän myönteisemmässä valossa ja kuvailemaan Haisulia loppujen lopuksi aika kivana, kultaisena kaverina. Kun olin viisi kertaa tiivistänyt jakson tapahtumat siten, että Haisuli, tuo Muumien mukava perhetuttu, teki Muumipapalle tavallaan palveluksen uskottelemalla, että hirviö oli saanut aikaan isot jalanjäljet Muumitalon pihaan, kuopus oli aika ilahtuneen näköinen. Täydestä meni!

No, sitten esikoinenkin halusi osallistua tarinatuokioon.

S: Äiti, äiti, kerro sellainen tarina, jossa ISO HAI, jolla on ISOT, TERÄVÄT HAMPAAT, ui Muumilaakson rannassa ja PURAISEE Haisulia!

Minä: No tuollainen tarina ei taida kuulua iltapalapöytään - mitä jos äiti kertoisi tarinan kiltistä, mukavasta haista, joka kaipasi leikkikaveria?

S: Ei vaan (*monimutkainen minuutin kestoinen alustus*) se hai PURI Haisulia!

Minä: No, olipa kerran hai, jonka hampaisiin oli juuttunut levää ja se ui Muumilaakson rantaan pyytääkseen, että joku ottaisi levän pois sen hampaista, ja Muumipeikko rapsutti kepillä levän pois, ja hai oli tosi iloinen, mutta sitten siltä pääsi iso aivastus ATSUU ja samalla kun se aivasti, se vahingossa puraisi Haisulia! Mutta onneksi siinä ei käynyt kuinkaan, ja pian ystävykset nauroivat yhdessä hauskaa sattumusta.

S: No kerro tarina Haisulista, joka teki jalanjälkiä, jotka johtivat ISOON, SYNKKÄÄN METSÄÄN, ja siellä metsässä oli LEHTOMÖRRI!

Minä: No tuokin on vähän turhan jännittävä tarina ennen nukkumaanmenoa. 

S: Kerro tämmöinen tarina: Muumipappa ja Nuuskamuikkunen oli kalassa, ja tuli HAI, ei kun oli sittenkin jalanjälkiä ja iso norsu, H tykkää norsuista, joo, norsu teki isot jalanjäljet, mutta ne olikin sitten linnun jalanjälkiä, hihhii!

Minä: No äiti voi kertoa, että Muumipappa ja Nuuskamuikkunen kalastivat silakoita iltapalaksi, ja Muumimamma oli keittämässä kaikille kaakaota, ja pian keräännyttäisiin leirinuotion äärelle paistamaan kalaa ja juomaan kaakaota...

S: Ei, kun Muumipeikko meni SYNKKÄÄN METSÄÄN ja siellä oli, siellä oli...

Minä: Muumien hyvä ystävä Hemuli ihastelemassa perhosia?

S: Ei, vaan lintu, joka pisti Muumipappaa olkaan! 

Ei ihme, että tässä yhtenä päivänä kesken siskosten leikin tiimellyksen kuopus kiiruhti huuli väpättäen pyytämään sukkia jalkaan, ettei hai söisi hänen varpaanvälejään.

Onko teillä vinkkejä sellaisista Muumi-jaksoista, joissa ei tapahdu mitään erityisen jännittävää? :)

Lue myös:

Haisuli vankilassa - parasta ikinä taaperon mielestä

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Matkakertomus jatkuu, tervetuloa mukaan! :)

Lauantaina 10.9. hyvästelimme haikeina La Jollan hiekkarannat ja auringonlaskut ja lensimme Bostoniin. Isoveljeni nykyinen kotikaupunki on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen varsinkin äitiini, joka huokaili jo iltahämärissä lentokentälle laskeutuessamme, että katsokaa nyt miten kaunista! 

Bostonissa joimme paljon kahvia, veimme lapset perinteiseen puistokaruselliin, kiersimme amfibiobussi Duck Boatilla kaupungin keskustassa ja pitkin Charles-jokea, kirosimme tuplamatkarattaitamme (metrolla kulkeminen oli muuten tosi kätevää, mutta leveät rattaat hieman nakersivat näppäryyttä), juhlimme kummityttömme kuusivuotispäiviä Frozen-grillijuhlissa veljeni ja hänen vaimonsa luona ja söimme useamman kerran The Cheesecake Factoryssa.

Maanantaina ankkalaivakierroksen jälkeen veljeni vei minut ja siskoni pubikierrokselle lempipaikkoihinsa, ja jossain vaiheessa iltaa myös yksi hänen parhaista ystävistään liittyi seuraamme. Viimeisessä paikassa oli "$1 oyster night", ja seurueemme miespuoliset jäsenet saivat minut ja siskoni ylipuhuttua maistamaan ostereita ensimmäistä kertaa koskaan. En edelleenkään tiedä, miten niitä kuvaisin. Mieleen tulee yök mikä limanuljaska ja toisaalta no joo, ihan ok. Veljeni kaveri paljastui intohimoiseksi osterifaniksi ja päätyi loppujen lopuksi syömään yli neljäkymmentä osteria! Hän olisi kai lopettanut jo aiemmin, mutta hänen tätä tärkeää päätöstä vatvoessaan totesin (ihan viattomin aikein), että ei hän varmaan pystyisikään syömään enempää. Tätä sanoessani en tiennyt, että tämä tyyppi rakastaa osterien lisäksi haasteita, joten vähän kuin HIMYM:n Barney, se oli challenge accepted! ilman, että kukaan olisi varsinaisesti haastanut häntä. Koska hän tosiaan söi niin järjettömän määrän ostereita, nimitti hän itse itsensä osterikuninkaaksi ja sai jopa tarjoilijan väkertämään itselleen paperisen Oyster King -kruunun. Hauska ilta!

Seuraavana päivänä lähdimme aikaisin aamulla shoppailemaan. San Diegossa emme kierrelleet kauppoja ollenkaan (paitsi joissakin turistikohteiden matkamuistomyymälöissä kyllä kävimme). Olimme etukäteen sopineet, että tiistaina veljeni ajaa minut, siskoni ja äitimme tunnin matkan päässä sijaitsevaan Wrentham Village Premium Outlets -shoppailukylään, jossa saisimme rauhassa keskittyä ostoksien tekoon ilman lapsia. En ole enää vuosiin nauttinut shoppailusta, ja minulla olikin vähän vaikeuksia päästä kauppakierroksella vauhtiin. Aluksi katselin vain vaatteita ja leluja lapsille, enkä osannut keskittyä omiin vaatehankintoihini ollenkaan, vaikka täsmäkohteita minulla kyllä oli mielessäni muutama (neuletakki, farkut, syystakki). Mutta kun olin saanut hoidettua lasten vaateostokset pois päiväjärjestyksestä, löysinkin itsestäni varsin omistautuneen shoppaajan, varsinkin vähän yllättäen Guessin liikkeessä. Ja Gapissa. Ja kun saman viikon torstaina suuntasimme vielä isoon ostoskeskukseen keskustassa, shoppailuinnostukseni vain paisui paisumistaan, eikä minulla ollut enää mitään vaikeuksia löytää mieluista ostettavaa. 

Perjantaina toteutui yksi reissuhaaveistani, kun kiertelimme Harvardin kampuksella. Yritin näyttää opiskelijalta siinä kuitenkaan onnistumatta (ehkä yli-innokas hymyni ja räikeä Harvard-laukkuni paljastivat minut turistiksi). Olin onnellinen, kun sain nuuhkia kirjoja Harvardin kirjakaupassa ja ostin itselleni tuliaiseksi Harry Potter -värityskortteja. 

 

 

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä ennen paluulentoa kävimme myös joulukaupassa (olen muuten joskus haaveillut perustavani sellaisen kahvila-myymälän, jossa olisi aina joulu!) ja syömässä koko porukalla suositussa italialaisessa ravintolassa. Ilmassa oli haikeutta niin kuin tällaisissa tilanteissa aina. Unohtumaton kolmen viikon reissukaruselli oli pyörähtänyt viimeiselle kierrokselleen, eikä edessä ollut enää kuin pakkaamista ja pitkä paluulento. 

Kiitos mukana matkanneille ja erityinen kiitos veljelleni ja kälylleni, jotka kaikesta omasta häähulinastaan huolimatta tekivät kaikkensa, että meidän reissumme olisi ikimuistoinen. Ja sitä se todellakin oli! <3

(Kuvat: S. Aaltonen)

 

Share

Pages