Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Matkakertomus jatkuu, tervetuloa mukaan! :)

Lauantaina 10.9. hyvästelimme haikeina La Jollan hiekkarannat ja auringonlaskut ja lensimme Bostoniin. Isoveljeni nykyinen kotikaupunki on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen varsinkin äitiini, joka huokaili jo iltahämärissä lentokentälle laskeutuessamme, että katsokaa nyt miten kaunista! 

Bostonissa joimme paljon kahvia, veimme lapset perinteiseen puistokaruselliin, kiersimme amfibiobussi Duck Boatilla kaupungin keskustassa ja pitkin Charles-jokea, kirosimme tuplamatkarattaitamme (metrolla kulkeminen oli muuten tosi kätevää, mutta leveät rattaat hieman nakersivat näppäryyttä), juhlimme kummityttömme kuusivuotispäiviä Frozen-grillijuhlissa veljeni ja hänen vaimonsa luona ja söimme useamman kerran The Cheesecake Factoryssa.

Maanantaina ankkalaivakierroksen jälkeen veljeni vei minut ja siskoni pubikierrokselle lempipaikkoihinsa, ja jossain vaiheessa iltaa myös yksi hänen parhaista ystävistään liittyi seuraamme. Viimeisessä paikassa oli "$1 oyster night", ja seurueemme miespuoliset jäsenet saivat minut ja siskoni ylipuhuttua maistamaan ostereita ensimmäistä kertaa koskaan. En edelleenkään tiedä, miten niitä kuvaisin. Mieleen tulee yök mikä limanuljaska ja toisaalta no joo, ihan ok. Veljeni kaveri paljastui intohimoiseksi osterifaniksi ja päätyi loppujen lopuksi syömään yli neljäkymmentä osteria! Hän olisi kai lopettanut jo aiemmin, mutta hänen tätä tärkeää päätöstä vatvoessaan totesin (ihan viattomin aikein), että ei hän varmaan pystyisikään syömään enempää. Tätä sanoessani en tiennyt, että tämä tyyppi rakastaa osterien lisäksi haasteita, joten vähän kuin HIMYM:n Barney, se oli challenge accepted! ilman, että kukaan olisi varsinaisesti haastanut häntä. Koska hän tosiaan söi niin järjettömän määrän ostereita, nimitti hän itse itsensä osterikuninkaaksi ja sai jopa tarjoilijan väkertämään itselleen paperisen Oyster King -kruunun. Hauska ilta!

Seuraavana päivänä lähdimme aikaisin aamulla shoppailemaan. San Diegossa emme kierrelleet kauppoja ollenkaan (paitsi joissakin turistikohteiden matkamuistomyymälöissä kyllä kävimme). Olimme etukäteen sopineet, että tiistaina veljeni ajaa minut, siskoni ja äitimme tunnin matkan päässä sijaitsevaan Wrentham Village Premium Outlets -shoppailukylään, jossa saisimme rauhassa keskittyä ostoksien tekoon ilman lapsia. En ole enää vuosiin nauttinut shoppailusta, ja minulla olikin vähän vaikeuksia päästä kauppakierroksella vauhtiin. Aluksi katselin vain vaatteita ja leluja lapsille, enkä osannut keskittyä omiin vaatehankintoihini ollenkaan, vaikka täsmäkohteita minulla kyllä oli mielessäni muutama (neuletakki, farkut, syystakki). Mutta kun olin saanut hoidettua lasten vaateostokset pois päiväjärjestyksestä, löysinkin itsestäni varsin omistautuneen shoppaajan, varsinkin vähän yllättäen Guessin liikkeessä. Ja Gapissa. Ja kun saman viikon torstaina suuntasimme vielä isoon ostoskeskukseen keskustassa, shoppailuinnostukseni vain paisui paisumistaan, eikä minulla ollut enää mitään vaikeuksia löytää mieluista ostettavaa. 

Perjantaina toteutui yksi reissuhaaveistani, kun kiertelimme Harvardin kampuksella. Yritin näyttää opiskelijalta siinä kuitenkaan onnistumatta (ehkä yli-innokas hymyni ja räikeä Harvard-laukkuni paljastivat minut turistiksi). Olin onnellinen, kun sain nuuhkia kirjoja Harvardin kirjakaupassa ja ostin itselleni tuliaiseksi Harry Potter -värityskortteja. 

 

 

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä ennen paluulentoa kävimme myös joulukaupassa (olen muuten joskus haaveillut perustavani sellaisen kahvila-myymälän, jossa olisi aina joulu!) ja syömässä koko porukalla suositussa italialaisessa ravintolassa. Ilmassa oli haikeutta niin kuin tällaisissa tilanteissa aina. Unohtumaton kolmen viikon reissukaruselli oli pyörähtänyt viimeiselle kierrokselleen, eikä edessä ollut enää kuin pakkaamista ja pitkä paluulento. 

Kiitos mukana matkanneille ja erityinen kiitos veljelleni ja kälylleni, jotka kaikesta omasta häähulinastaan huolimatta tekivät kaikkensa, että meidän reissumme olisi ikimuistoinen. Ja sitä se todellakin oli! <3

(Kuvat: S. Aaltonen)

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Nämä harmaat, seiniä pitkin valuvat, tylsääkin tylsemmät sunnuntaipäivät. Kun tietää, että tätä se nyt sitten on, yhtä pitkää päättymätöntä ei-mitään-tekemistä-sunnuntaita marraskuun alusta maaliskuun loppuun. 

Näissä ajatuksissa pakenin aamulla sohvannurkkaan viltin alle oman elämäni ankeuttajana, pyytäen lapsia olemaan hiljempaa/rauhallisemmin/kinastelematta/pitämään pienempää ääntä/pimpauttelemaan kassakonetta vähemmän/leikkimättä apinoita. Murisin talviunikarhuna peittoni alta, että äiti ei nyt jaksa lukea. Rapistelin Turun Sanomia mielenosoituksellisesti huokaillen. Antakaa äidin nyt hetki istua tässä rauhassa. (Mielessäni lisäsin vielä perään, että jumalauta saatana.)

Inhoan harmautta, mutta kukapa ei? Ei se nurkan takana luimuileva marraskuu taida olla kenenkään meidän BFF, joten taputtelin itsesäälini samaan myttyyn vilttini kanssa ja ehdotin miehelleni, että jos lähdettäisiin vaikka Katariinaan. 

Ja oi miten se kannattikaan!

Sinne jäi äidin känkkäränkkä, kuusen juurelle. Sinne jäi esikoisen ja kuopuksen nahistelu, sammalmättäälle. Kiven päälle viskattiin mieheni huonotuulisuus. Kaivoin ylläritaskustani keksit lapsille, ihastelimme puita, mietimme sieniä. Lapset keräsivät lehtiä ja käpyjä, kävyt vietiin juhlallisesti oravien kivelle. Talitinteille esikoinen huikkasi, että mummilassa on talipalloja, lentäkää sinne. 

Paluumatkalla päätimme, että emme kyllä tee tästä päivästä kurjaa. Kävimme syömässä lounaan läheisellä huoltoasemalla, soitimme mammalle, että voimmeko tulla sinne esikoisen tanssitunnin jälkeen.

Ostin itselleni joululehden. 

Äsken siemailin glögiä (glögiä kuuluu aina siemailla), imin itseeni jouluinspiraatiota tietäen samalla, että pelkäksi inspiroituneeksi ihasteluksi se tälläkin kertaa jää, mutta olin iloinen.

Nyt laitan kahvia tippumaan, pakkaan esikoisen tanssitamineet, herätän lapset ja miehen. 

Onneksi menimme metsään!

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen tainnut jo pari kertaa mainita rakastavani Gilmoren tyttöjä. Mutta se vain on niin hyvä sarja, että pakko taas vähän hehkuttaa! Katsoimme mieheni kanssa kesällä sarjan taas läpi, ja nyt jo haluaisin katsoa kaikki jaksot uudestaan. Tulee ihan mieleen se syksy Raumalla, kun opetin alakoululaisille englantia, ensimmäinen raskauteni oli alkumetreillä ja laitoin nostalgian- ja seurannälkääni aamuisin Giltsut pyörimään samalla kun söin aamupalaa ja meikkasin. Yleensä en voi sietää sitä, että telkkari on päällä taustalla, jos sitä ei aktiivisesti kukaan katso, mutta noina aamuina minä tavallaan hengailin Lorelain ja Roryn kanssa, ihan siellä Stars Hollow'n ytimessä. Kyllä näin oli. Eikä ole lainkaan säälittävää suhtautua fiktiivisiin TV-sarjahahmoihin ystävinä. (Näin sanoi myös Lorelai, kun asiasta häneltä äsken kysyin.)

Mielestäni Gilmoren tyttöjen seiskakauden viimeinen jakso oli ihan kiva lopetus sarjalle (siis sellainen, jonka kanssa pystyy elämään ja joka ei pilaa sarjan uudelleenkatsomisnautintoa - toisin kuin esimerkiksi How I Met Your Mother -sarjassa, jota en todellakaan enää katsoisi uudelleen), mutta ei mikään sellainen ah-miten-ihana-niisk-kyynel loppu kuitenkaan. Toivottavasti sellainen maailman mahtavin loppuhuipennus nähdään uusien jaksojen myötä! 

                                                  (Kuva: Netflix)

Ettei uusien jaksojen odottelu kävisi sietämättömän pitkäksi, keräsin listan joistakin hauskoista tai muuten vain kiinnostavista tiedonjyväsistä Gilmoren tyttöihin liittyen:

1) Lauren Graham (Lorelai) ja Matthew Perry (Frendien Chandler) seurustelivat vuonna 2002.

2) Liza Weil (Paris) pyrki alun perin Roryn rooliin. Rorya hänestä ei tullut, mutta koska tuottajat tykkäsivät hänestä niin paljon, häntä varten kirjoitettiin Parisin mahtava hahmo.

3) Alexis Bledel (Rory) inhoaa kahvia, joten sarjassa hän joi aina kokista kahvin sijaan.

4) Alexis Bledel ja Milo Ventimiglia (Jess) seurustelivat pitkään.

5) Lanen bändi, Hep Alien, on anagrammi sarjan musiikkituottaja Helen Pain nimestä. Helen Pai on sarjan käsikirjoittajan, Amy Sherman-Palladinon, paras ystävä.

6) Alexis Bledelin äidinkieli on espanja.

7) Danny Strong (Doyle) kirjoittaa työkseen aivan kuten roolihahmonsakin. Hän on ollut mukana kirjoittamassa muun muassa Nälkäpeli-elokuvia!

8) Luken roolia kahvilan pyörittäjänä oli alun perin ajateltu naiselle. (Naisen nimi olisi ollut Daisy, eikä hänen roolinsa olisi ollut kovinkaan suuri.)

9) Luken lippis on viittaus Lukea näyttelevän Scott Pattersonin baseball-menneisyyteen.

10) Kun sarja alkoi, 16-vuotiasta Lanea näyttelevä Keiko Agena oli 27-vuotias. Alexis Bledel oli 18.

11) Alexis Bledel opiskeli ja teki osa-aikaisia mallin töitä, kun hän päätti hakea Roryn rooliin. Samaan aikaan hän haki myös tarjoilijan ja haastattelijan töitä.

12) Sarja vilisee viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen, ja usein näyttelijät joutuivat selvittämään, mistä on kyse, koska käsikirjoituksessa ei selitetty viittauksia mitenkään.

13) Jessin hahmo kirjoitettiin sarjaan alun perin hidastamaan Lorelain ja Luken romanssin kehittymistä. Jessistä tuli niin suosittu, että hänen ympärilleen kaavailtiin omaa spin-offia, joka kuitenkin kaatui taloudellisista syistä.

14) Sarjan päätösjaksoa muokattiin Lauren Grahamin toiveiden mukaan "liian kevyestä" sellaiseksi, jossa useamman roolihahmon merkitystä tuotiin enemmän esille. (Mielestäni tämä näkyykin hienosti Roryn jäähyväisjuhlissa, jotka kaupunkilaiset Luken johdolla järjestivät.) 

15) Koska Alexis Bledelillä ei ollut kokemusta näyttelijänä, tuottajat pyysivät Edward Herrmannia (Richard Gilmore) mentoroimaan häntä.

Faktat 1 - 9 poimittu täältä, 10 täältä, 11 - 14 täältä ja 15 täältä.

Ps. Jos aiot vielä katsoa vanhoja jaksoja ennen marraskuun lopun GG-ilotulitusta, kokeile hauskaa Gilmore Girls -juomapeliä:

                                           (Kuva: Justine Zwiebel/Buzzfeed)

Share

Pages