Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tänään täällä Kahvittelijan keittiössä keitetään oikein kunnon valivalikahvit! Toivottavasti sinäkin muistat joskus istua alas, hengittää syvään ja oikein uppoutua kaikkeen siihen, mikä juuri nyt on elämässäsi huonosti!

Tällä viikolla meillä täällä Kahvittelijan kotona on sairasteltu. Tämä sama, syvältä hanurista oleva teema oli nähtävissä kodissamme jo viime viikolla, kun kuopuksella todettiin olevan vauvarokko. Aloimme kuitenkin epäillä lääkärin diagnoosia siinä vaiheessa, kun kuopuksella aukesivat varpaanvälit. Yritimme parhaamme mukaan sekä lievittää kipua että saada varpaanvälejä olemaan vuotamatta verta, tässä vähän vaihtelevasti onnistuen. Jos varpaat eivät olleet illansuussa aivan vereslihalla, kiedoimme niihin yöksi lampaanvillaa pitämään varpaita hellävaraisesti erillään, ja tässäpä sellainen hoitokeino, jonka jokainen kaksivuotias mukisematta hyväksyy! Or not. 

Sunnuntaina sitten esikoinenkin heräsi kuumeisena, ja loppupäivästä minullakin oli sellainen olo, että tiesin kuumeen olevan nousemassa. Ja kyllähän se sieltä nousi, samoin kuin minä maanantain vastaisena yönä, kun hoipertelin vilusta väristen keittiöön ottamaan Buranaa. Jo tämä reissu teki niin sanotusti vähän tiukkaa ja nostatti nihkeän tuskanhien pintaan, mutta yritin siinä sitten kuitenkin edetä kohti vessaa, koska olisihan se kohtuullista, että myös kuumeisena pääsisi käymään pissalla. No minä en päässyt, vaan pyörryin dramaattisesti vessan kynnykselle, joka näin jälkikäteen ajateltuna ei ollut ollenkaan hyvä paikka ihmisen pyörtyä. Siinä on nimittäin sellainen aika kova ja terävä kynnys, johon onnistuin telomaan polveni mätkähtäessäni kovalle lattialle. Mieheni oli onneksi kuullut kaatumisen aiheuttaman tömähdyksen ja tuli hätiin, koska en olisi päässyt omin avuin lattialta ylös. Olin sopertanut jotain sekavaa takista ja ollut veltto kuin spagetti, kun mies oli auttanut minut takaisin sänkyyn.

Maanantaina kävin työterveydessä samalla kun mies vei kuopuksen uudelleen lääkärille, joka totesi kyseessä olevan sittenkin enterorokon. Kuopus alkaa onneksi olla jo terve, eikä esikoiselle ole ainakaan vielä tullut ainoatakaan rakkulaa, mutta minulla on ollut eilisestä lähtien suussa, käsissä ja jaloissa ärsyttävästi kutisevia ja kipeästi pisteleviä rakkuloita. Jos jotain yrittää syödä, tuntuu siltä, että siinä samalla nieleskelee muutaman minikaktuksen. 

Huoh. Arvatkaa muuten mistä valivalikahvikupillisen tunnistaa (valituksen lisäksi) parhaiten? Siitä, ettei kupissa ole oikeasti yhtään kahvia. Koska kurkkukipu ja kipeät rakkulat.

Keitä sinä nyt vuorostasi oikein kunnon valivalikahvit tai tule ainakin tänne kommenttikenttään valittamaan jostain - ollaan surkealla mielellä yhdessä!

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Hankalan aikaerorasituksen, lasten univaikeuksien, kuopuksen vauvarokon ja nyt myös esikoisen kuumeilun vuoksi reissulla otetut valokuvat ovat vieläkin enimmäkseen työn alla, mutta koska palan halusta kirjoittaa reissusta taas jotain, aloitan häistä. Niiden takiahan me matkalle lähdimme, vaikka saimme kolmen viikon aikana kokea tietenkin paljon muutakin kuin häähumua.

Häitä tanssittiin San Diegossa, koska sinne morsiamen perhe asettui muutettuaan Ruotsista Amerikkaan viitisentoista vuotta sitten. Juhlapaikkana toimi Scripps Seaside Forum La Jollassa, nimensä mukaisesti meren rannalla sijaitseva tila, joka antoi häille kauniit puitteet. 

Häät olivat ensimmäisen lomaviikkomme lauantaina. Torstaina oli ensimmäinen häihin liittyvä tapahtuma, kun menimme lounaalle morsiamen vanhempien luokse (vieläkin on vähän ähky kevätrullista ja muista aasialaisista herkuista, joilla meitä hemmoteltiin), ja perjantaina oli sitten jo virallistakin ohjelmaa. Ensiksi kävimme pienemmällä porukalla harjoittelemassa häitä wedding plannerin johdolla, sitten siirryimme lounaalle, jonka päätteeksi osallistuimme teeseremoniaan, ja illalla kävimme vielä piipahtamassa Welcome Partyssa, jonne kaikki häävieraat oli kutsuttu. (Teeseremonia oli tosi kaunis tilaisuus, mutta silti minulla on siitä vain hataria muistikuvia, koska suurimman osan ajasta yritin estää yliväsynyttä kuopusta kiskomasta nenääni/vaatteitani/omia kenkiään ja sukkiaan irti.) 

Koska olen aikamoinen tumpelo meikkauksen ja hiustenlaiton suhteen, olin enemmän kuin kiitollinen, kun pääsin itsekin meikattavaksi morsiussviittiin hääaamuna. Ja arvatkaa mikä näky ilahdutti minua eniten hotellihuoneeseen saapuessani? Ei suinkaan meikkaajien ja kampaajien joukko, vaan Starbucksin kahvilaatikko! Sellaisia pahvipöniköitä olen täällä nähnyt vain viinibokseina, joten olin hyvin onnellinen saadessani juoda (lisää) aamukahvia pahvilaatikosta tarjoiltuna.

Toivottavasti kampaaja ei pitänyt minua tylynä, kun minusta ei irronnut sen kummempaa small talkia hiustenlaiton aikana. Istuin vain hiljaa - ja hyvin tyytyväisenä - kahvia hörppien ja ikkunasta tuijotellen.

Olin muuten aika häkeltynyt meikkaussessioni aikana; kasvoilleni sudittiin oikeasti suurin piirtein sataa eri tuotetta. Omassa meikkipussissani taitaa olla nippa nappa kymmenen meikkitarviketta, mutta totta kai tuollaisena päivänä tarvitseekin vähän jykevämmät perustukset kuin arkipäivänä. Minulle laitettiin myös ensimmäistä kertaa koskaan irtoripset, ja niihin kesti kyllä aika kauan tottua. Ja ylipäätään tuntui tosi oudolta nähdä itsensä niin laitettuna, mutta vähitellen omaan peilikuvaan tottui, eikä se meikki valokuvissa näyttänyt yhtään niin paljolta kuin peilistä katsottuna. Kieltämättä oli myös huojentavaa tietää, että meikki kestää varmasti koko päivän kuumuudesta ja lasten perässä ryntäilystä huolimatta. 

Tässä harjoittelen kasvavan jännityksen vallassa omaa lukuosuuttani.

Meikkauksen ja kampauksen jälkeen vuorossa oli jonkin aikaa pelkästään odottelua, sillä morsiamesta, kaasosta ja morsiusneidoista otettiin paljon kuvia, kuten myös hääpuvusta, hääpuvun pukemisesta ja muista valmistautumiseen liittyvistä vaiheista. Mutta tällainen kahden pienen lapsen äiti ei kyllä pistänyt ollenkaan pahakseen sitä, että sai välillä vain istua tekemättä mitään. Lopuksi vielä kilisteltiin kuohuvalla ja ihasteltiin sädehtivän kaunista morsianta, joka ei muuten missään vaiheessa hääviikonloppua muistuttanut millään lailla bridezillaa, vaan oli oma herttainen itsensä alusta loppuun! Hän oli muuten ostanut kaasolle ja morsiusneidoille mielestäni tosi mahtavat kiitoslahjat: jokaiselle naiselle oli oma Kånken! Tämä yksityiskohta muistutti hauskasti siitä ajasta, jolloin morsian perheineen asui Ruotsissa. Myös veljeni suomalaisuus oli huomioitu vastaavasti hauskoissa detaljeissa; muun muassa karkkibuffet oli täynnä suomalaisia ja ruotsalaisia karkkeja vadelmaveneistä Pandan lakritsiin, ja pelleilykuvia varten sai pukeutua esimerkiksi viikinkipäähineeseen. Kakkupöydässä puolestaan oli tarjolla myös morsiamen isän leipomia herkkuja (morsiamen vanhemmat omistivat pitkään oman leipomon, ja morsiamen isä leipoo joulusesonkina edelleen jouluhalkoja, jotka ovat tosi suosittuja - meillekin tarjoiltiin herkullinen, kesäinen versio vanhempien luona kyläillessämme). 

Puoleltapäivin siirryimme hääparin hotellilta Scrippsiin, ja luvassa oli taas jonkin verran odottelua. Tässä vaiheessa mies ja lapset olivat jo liittyneet joukkoon, joten odottelu ei ollut enää aivan yhtä rentouttavaa kuin aamupäivällä. Mutta yllättävän jouhevasti sekin aika saatiin kulumaan (kuopus istuu rauhassa niin kauan kuin rusinoita riittää). Ennen vihkiseremoniaa otettiin myös paljon valokuvia eri kokoonpanoilla, ja tässä vaiheessa kuopuksella alkoi niin sanotusti hiukan jo juhlakenkää puristamaan. Esikoinen sen sijaan oli sitä mieltä, että enempi parempi ja oli aivan innoissaan, kun hänen ja siskontytön kukkaistyttöasuista kuvattiin lopuksi vähän yksityiskohtia. (Kuopustakin oltaisiin kuvattu, mutta siinä kuvassa olisi näkynyt neljätoista kiloa punaista raivoa.)

Kuopuksen väsähtämisestä huolimatta hän oli mitä suloisin ja herttaisin näky saattaessani häntä osana hääkulkuetta omalle paikalleen. Esikoisella ja siskontytöllä oli hiuksillaan ihanat kukkaseppeleet ja he ojentelivat häävieraille ruusuja pienistä kukkakoreista, mutta kuopuksen päätä ei koristanut kuin sarvet kuin siskoni hänelle vaivihkaa hiuksiin huijaama pieni kumilenkki, joka piti enimpiä kiharoita kurissa. Oman kukkakorinsa hän oli juuri ennen liikkeelle lähtöä viskannut käytävälle ja silpunnut pari ruusua siihen viereen. Mieheni kaikki puvuntakin taskut pullistelivat rusinoista, pikkukirjoista ja muista hätävaraviihdykkeistä, joiden avulla saimmekin väsyneen pikkuisen pysymään hiljaisena seremonian ajan. (Kaukana ovat ne ajat, jolloin mieheni taskussa oli hääjuhlia varten korkeintaan taskumatti!)

Varsinainen vihkiseremonia oli liikuttava, onnellinen, kaunis ja aivan hääparin näköinen. Hääparin vihki morsiamen paras ystävä ja opiskeluaikainen kämppis, jonka puhe oli yhtä aikaa hauska ja koskettava satukirjamaisine viittauksineen komeaan prinssiin, joka saapui kylmästä Pohjolan maasta, josta monikaan ei ollut aikaisemmin edes kuullut. Oma lukuosuuteni oli onneksi ajoitettu heti vihkijän puheen perään, joten minun ei tarvinnut kärvistellä jännityksestä koko seremoniaa. Olin huolellisen pohdinnan jälkeen valinnut luettavaksi rakkautta ylistävän otteen Victor Hugon näytelmästä Les Misérables: "The future belongs to hearts even more than it does to minds. ...". Huh, olin niin helpottunut suoriuduttuani tuosta haastavasta tehtävästäni käsien tärinästä huolimatta kutakuinkin onnistuneesti! Voin nimittäin kertoa, että sain aika lailla harjoitella tekstiä kotona etukäteen, koska se suorastaan vilisi vaikeasti lausuttavia, pitkiä sanoja, joihin kieleni ei englannin opinnoistani huolimatta taivu kovinkaan notkeasti (varsinkaan yleisön edessä).

Seremoniaa seurannut hääjuhla eri ohjelmanumeroineen oli sekin niin hauska ja päähenkilöidensä näköinen. Aivan erityisesti minua ilahdutti hääparin signature drink, Nordic Mule, joka oli vähän kuin Moscow Mule mutta skandinaavisella twistillä. Cocktail hourin aikana tarjoiltiin myös suussa sulavia pieniä naposteltavia. Kuopus oli tässä vaiheessa aivan rättipoikkiväsynyt, ja mieheni kiersi ympäri juhlapaikkaa työntäen lapsia rattaissa, jotta he torkahtaisivat edes hetkeksi, mutta ei - tilaisuus oli ilmeisesti aivan liian jännittävä ja mielenkiintoinen, että siitä olisi voinut missata edes hetken. 

Yksi lempikohtiani hääjuhlan aikana oli se näyttävä, amerikkalainen tapa, jolla hääseurue saapui juhlatilaan. DJ toivotti tervetulleeksi vuoron perään sulhasen vanhemmat (äiti ja isä näyttivät niin tyylikkäiltä ja luontevilta tanssahdellessaan aplodien saattamina paikoilleen!), morsiamen vanhemmat, sulhasmiehet (onkohan tämä oikea termi bestmanin lisäksi sulhasen rinnalla oleville tyypeille, "groomsmeneille"?) yhdessä morsiusneitojen kanssa, bestman ja kaaso yhdessä sekä lopuksi tietenkin häikäisevä hääpari. Tähänkin ohjelmanumeroon oli valittu oma musiikkinsa (Pharellin Happy muulle hääseurueelle ja American Authorsin Best Day of My Life hääparille) ja hääseurueen saapumisen viihdyttävyyttä lisäsi vielä DJ:n liioiteltu puhetyyli ja (luonnollisesti) omintakeinen tapa ääntää suomalaiset nimet. 

Hääparin saapumista seurasi heidän ensitanssinsa, jonka jälkeen alkoi ruokailu ja (aina yksi kohokohdista juhlassa kuin juhlassa) puheet. Ruokailun ja puheiden jälkeen nähtiin vielä lisää tansseja, hääkakun leikkaus ja paljon, paljon onnellisia ihmisiä, naurua, jälleennäkemisiä, kuulumisten vaihtoa ja kaikkialla kuplivaa iloa siitä, että näin täydellisesti toisilleen sopivat ihmiset olivat löytäneet toisensa!

Liikuttava ja monen vieraan sydämen sulattanut näky oli myös se, kun pienimmät juhlavieraat alkoivat yksi toisensa jälkeen nukahdella ja heidät kärrättiin rattaissa ulkona sijaitsevan penkin vierustalle, jossa joku aikuisista istuskeli aina heitä vahtimassa. Kummityttömme, joka täytti reissumme aikana kuusi, jaksoi juhlia viimeiseen minuuttiin asti, ja hänelle varmaan jää jo pysyviäkin muistoja tuosta ihanasta, taianomaisesta päivästä.

Ihanat, ihanat, ihanat häät - olemme kaikki niin onnellisia veljeni ja hänen vaimonsa onnesta. <3

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Ihanaa olla kotona! Kuten siskoni sanoi, sellainen reissu on sopivan mittainen, että loppupuolella alkaa jo hiukan kaivata kotiin. Koti-ikävä alkoi viimeisellä viikolla, ja eilen me sitten kotiuduimme kolmen viikon lomamatkaltamme väsyneinä, rähjäisinä mutta onnellisina. Olimme onneksemme siivonneet lähtöpäivänä sen verran hyvin, että kotiin oli senkin puolesta kiva palata, ja anopin jääkaappiin tuomat ruoat helpottivat nekin ensimmäistä päivää kotona. 

Viimeiset viikot ennen kesälomaani tuntuivat todella raskailta, ja stressaantunut mieleni murehti sitäkin, että kun vietän koko kesälomani reissussa, ehdinkö varmasti lepäämään tarpeeksi, vai käykö siinä niin, että palaan töihin entistä väsyneempänä? Mutta nyt jälkikäteen voin todeta, että kolme viikkoa pois kotinurkista teki todellakin vain hyvää: kotona olisin todennäköisesti miettinyt arkisia ja myös työasioita lähestulkoon samaan tapaan kuin normaalissa arjessa, mutta varsinkin loman ensimmäinen puolisko La Jollassa Kalifornian auringon alla toimi erinomaisena vastalääkkeenä stressille. 

Tarkempia lomakuulumisia kuvineen tulee lähiaikoina blogiin, mutta koska kuvia on noin 2000 (!), kestää hetki käydä niitä läpi, ja siksi ajattelinkin keskittyä nyt matkan siihen osuuteen, jota jännitin etukäteen eniten: lentämiseen lasten kanssa. 

1. Lento Helsingistä Tukholman kautta Los Angelesiin (SAS)

Koko matkaseurueemme (johon kuuluivat siis oman perheeni lisäksi vanhempani ja siskoni nelihenkinen perhe) oli varannut huoneet GLO Hotelista lentokentältä, koska lentomme lähti niin aikaisin aamulla. Voin kyllä suositella lämpimästi tällaista ratkaisua! Meillä oli juuri sen verran aikaa, että ehdimme syömään pikaisen aamupalan noutopöydästä ennen lentokenttähärdelliä, mutta jos emme olisi ehtineet aamukuudelta alkavalle buffetaamiaiselle, hotellista olisi saanut kahviin tai teehen, mehuun ja kroisanttiin oikeuttavat aamiaislipukkeet, jotka olisimme voineet hyödyntää useammassa eri lentokenttäkahvilassa.

Minä ja mieheni olemme molemmat sellaisia, että varaamme ennemmin liikaa kuin liian vähän aikaa lähtiessämme oikeastaan minne tahansa. Ennemmin istuskelen boarding pass valmiina portin edustalla vaikka vähän ylimääräistäkin kuin säntäilen kiireessä ympäri lentokenttää. Kulkeminen lentokentällä matkalaukkujen ja pienten lasten kanssa sujui parhaimmillaan ihan kivasti ja oli pahimmillaan ihan päätöntä sekoilua, kun kuopus juoksi karkuun heti silmän välttäessä ja isommatkin lapset purkivat energiaansa ja jännitystään juoksentelemalla. Kaikki sellaiset tilanteet, joissa joutui yhtään pysähtymään ja miettimään, että missäs se oikea terminaali onkaan ja missä päin portti sijaitsee, olivat aika rasittavia, mutta kaikesta selvittiin kunnialla, eikä mitään paniikkikiirettä tullut missään vaiheessa.

Lento Helsingistä Tukholmaan oli vain tunnin pyrähdys, mutta Tukholmasta Los Angelesiin lennettiinkin sitten yli 11 tuntia. Kuopus, joka heti ensimmäisestä matkustuspäivästä lähtien otti kaiken ilon irti siitä, että äiti on lomalla ja 24/7 saatavilla, ei suostunut istumaan isänsä kanssa ollenkaan, joten hänen viihdyttämisensä lankesi kokonaan minun osakseni. Kaksi- ja nelivuotiaan jaksamisessa on muuten melkoinen ero! Esikoinen oli tosi reipas ja iloinen (tämä päti kyllä koko reissuun muutenkin), mutta kuopus tarvitsi jatkuvaa huomiota. Oli hänkin reipas, mutta kaksivuotiaalla on tietenkin kaksivuotiaan kärsivällisyys ja keskittymiskyky, ja onhan 11 tuntia lähestulkoon paikoillaan istumista kova homma aikuisellekin.

Onneksi koneessa oli tabletit jokaiselle matkustajalle (edessä olevaan istuimeen upotettuina), ja pelkästään erilaisten nappuloiden päämäärätön paineleminen tuotti jo suurta hupia kuopukselle. Myös rusinoiden kaivaminen pienistä Muumi-askeista oli juuri sellaista puuhaa, jonka avulla minä pystyin juomaan kupillisen kahvia suurin piirtein rauhassa. Lennon aikana tarjottiin yksi isompi ateria (lapsille olimme tilanneet lastenateriat etukäteen) ja yksi pienempi välipala, ja myös niiden parissa aikaa sai jonkin verran kulumaan. 

Arvatkaa mitkä lentoemännän tervetuliaiskuulutuksen sanat kuulostivat kaikkein parhaimmilta väsyneen äidin mielestä? "Coffee and tea are of course free of charge."

Me lähdimme Suomesta kahdeksalta aamulla ja kun olimme perillä, oli Kaliforniassa keskipäivä (ja kuuma). Maahantulotarkastus oli paljon leppoisampi kuin olin kuvitellut, ja minulta kestikin hetki tajuta virkailijan kysymyksiin vastatessani, että juuri tämä tilanne tässä on se paljon puhuttu matkustajien "grillaus". Ehkä virkailija oli meille niin suopea sen vuoksi, että kuopus (jota hän ei aluksi edes nähnyt tiskin takaa) hoki huvittavan papukaijamaisesti helou! helou! helou! Meiltä ei kysytty mitään erikoista, lähinnä tiedusteltiin ammatteja, mukana olevia käteisvaroja, matkan tarkoitusta, suunnitelmiamme ja paluulentomme päivämäärää. 

Isoveljeni oli meitä kentällä vastassa ja tuli kanssamme shuttlella autovuokraamoon, josta olimme jo etukäteen varanneet kaksi tila-autoa. Koska turvaistuinten vuokraaminen olisi tullut kalliimmaksi kuin niiden ostaminen, veljeni oli tilannut Walmartista kaikille neljälle lapselle istuimet valmiiksi. Kun ne oli saatu kiinnitettyä, lähdimme ajamaan San Diegoon. (Hurja kokemus sekin: puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen siirtyminen ruuhkaisalle moottoritielle, jossa oli parhaimmillaan kahdeksan kaistaa). 

2. Lento Los Angelesista Bostoniin (Alaska Airlines)

Lauantaina 10.9. lähdimme aikaisin aamulla ajamaan San Diegosta LAX:n kentälle. Ensin kävimme palauttamassa autot, sitten siirryimme taas shuttlella kentälle, ja siellä pähkäilimme tovin, että missä terminaalissa se lähtöselvitys pitikään tehdä. Tätä lentoa varten rattaita ei tarvinnut laittaa ruumaan, vaan ne saivat olla mukana portille asti, josta virkailija otti ne vastaan, ja Bostonin päässä ne odottivat meitä heti koneesta ulos tultuamme - tosin hieman rikkinäisinä. 

Olisimme halunneet käydä syömässä lounasta ravintolassa ennen viiden ja puolen tunnin mittaista lentoa, koska tiesimme, että lennon aikana ei tarjoiltaisi mitään ateriaa, mutta ainoa kunnon ravintola porttien tuntumassa oli niin tupaten täynnä, että pääsimme vain jonotuslistalle. Odotimme jonkin aikaa, mutta sitten päätimme hakea evästä viereisestä kahvilasta, ja se olikin sitten elämys se. Kahvilan henkilökunta oli hyvin töykeää; tiskin takana oleva mies muun muassa päivitteli silmiään pyöritellen sitä, että vanhempani puhuivat keskenään suomea. Kyseessä ei myöskään ollut mikään halpa paikka: yksi wrap, yksi kroisantti, kaksi puuroa, kaksi kahvia ja kaksi maitoa maksoivat noin 50 dollaria. Olin töykeästä palvelusta niin häkeltynyt, etten heti huomannut, ettemme saaneetkaan jo maksettuja kahveja mukaan. Kun tajusin tämän, lähdin tietenkin takaisin kahveja hakemaan, mutta tuo huonon asiakaspalvelun kuningas ei suostunut antamaan niitä minulle ilman kuittia, joten ei auttanut muu kuin lähteä taas takaisin lähtöportin tuntumaan (josta olimme löytäneet istumapaikat, koska kyseisessä kahvilassa ei niitä ollut ollenkaan) ja raportoida kuitin tarpeesta miehelleni, joka hieman, kröhöm, suivaantuneena nappasi kuitin mukaansa ja lähti kahvinhakureissulle. Lapset olivat tässä vaiheessa aika väsyneitä, kuopus varsinkin, ja tarjosimmekin toivottavasti viihdyttävän show'n kanssamatkustajille yrittäessämme maanitella lapsia edes maistamaan 8 dollarin puurojaan tai lopulta pysymään edes sekunnin paikoillaan.

Tämä kuva otettiin kesken pahinta lentokenttäsirkusta. Tuli mieleeni se vanha vitsi, jonka mukaan ainoa ruoka, jonka vanhemmat pystyvät syömään lämpimänä, on jäätelö.

Itse lennolta minulla ei juurikaan ole muistikuvia, olin niin väsynyt. Kuopus nukkui jonkin aikaa minun ja äitini välissä hakien ensin sopivaa nukahtamisasentoa pienen ikuisuuden. 

Ken lapselleen kännykkänsä käteen antaa, se oluensa rauhassa juoda saa.

3. Lento Bostonista Kööpenhaminan kautta Helsinkiin (SAS)

Veljeni toi suurimman osan matkatavaroistamme autolla kentälle, me tulimme kälyni kanssa metrolla ja Silverlinen shuttlebussilla perässä. Tulostimme boarding passit itsepalvelupisteestä, mikä on tosi näppärää, mutta ruumaan menevien matkatavaroiden kanssa jouduimme siihen ah-niin-ihanaan tilanteeseen, että yksi laukuista painoi liikaa, ja jouduimme siirtämään sieltä kolmen kilon edestä tavaraa toiseen laukkuun (mikä tuntuu ihan älyttömältä; miksei vain voi katsoa laukkujen yhteispainoa? Onko tähän oikeasti olemassa joku turvallisuus- tai muu järkevä logistinen syy?). Tämän sähellyksen jälkeen en olisi yhtään jaksanut paimentaa joka paikkaan pyrkivää kuopusta, mutta jokin äidinvaisto minussa kuitenkin (sitten lopulta) esti häntä pääsemästä matkatavarahihnalle.

Haikeina hyvästelimme veljeni ja hänen vaimonsa ja siirryimme turvatarkastuksen kautta lähtöportille. Kaikki turvatarkastukset sujuivat muuten tosi jouhevasti, ja virkailijat olivat varsinkin lapsille tosi kivoja (lapset saivat hienot US Junior Officer TSA -tarratkin). 

Tämä viimeinen lento (varsinkin se pidempi pätkä Bostonista Kööpenhaminaan) oli ehdottomasti hankalin ja raskain. Lähtö oli puoli kuudelta illalla, joten olin laskenut sen varaan, että kuopus nukkuisi ison osan lennosta. No eipä nukkunut, vaan jaksoi pyöriä melkein kymmeneen asti kitisten ja kiemurtaen nonstoppina, eikä sen jälkeenkään nukkunut kuin pari tuntia. Tällä kertaa lensimme pienemmällä koneella, jossa penkit olivat 3 + 3 -systeemillä ja minun vieressäni istui vanhemman puoleinen miesmatkustaja, joka ei onneksi ollut moksiskaan (tai ei ainakaan osoittanut olevansa) kuopuksen temppuiluista. Ensimmäisellä lennolla olimme laittaneet molemmille lapsille etukäteen puuduttavia korvatippoja, eikä kumpikaan valittanut korviaan missään vaiheessa. Toisella lennolla unohdimme tipat, ja kuopus valitti korviaan hiukan, esikoinen ei ollenkaan. Paluulentoa varten laitoimme tippoja kuopukselle, mutta siitä (ja tippojen lisäyksestäkin) huolimatta hän kertoi korviin sattuvan ("sattuu toovaan, taas sattuu ja taas sattuu ja taas sattuu!"). Hän oli muutenkin hyvin tyytymätön siihen, että olimme taas lentokoneessa ja kertoi heti alkuun, että "minä en tyttää tästä lentotoneesta yhtään!" Mikään ei ollut hyvin eikä hyvää, ei lentokoneessa tarjoiltu ruoka eikä iPadin antimet. (Olin toivonut, että paluulennon tabletit olisivat yhtä viihdyttävät kuin tullessakin, mutta jostain syystä ne eivät toimineet, ja meille jaettiin vara-iPadit, joissa ei ollut oikein mitään lapsille suunnattua sisältöä.) Esikoinen nukahti normaaliin aikaan, mutta hänelläkään ei unta riittänyt kuin pariksi tunniksi. Hän oli kuitenkin täysin tyytyväinen molempien lentojen ajan, ja jaksaminen loppui vasta Helsinki-Vantaan kentällä kävellessämme terminaalista autolle; silloin tuli mitta täyteen. (Los Angelesiin lentäessämme kävi samalla tavalla: esikoinen jaksoi käsittämättömän reippaasti koko pitkän matkustusrupeaman aina siihen saakka, kun olimme jo autovuokraamolla odottamassa autojamme. Silloin hän kertoi olevansa jo niin väsynyt, ettei enää jaksa.)

***

Mutta nyt olemme taas kotona, mikä on kyllä aivan mahtavaa. Lapset sinnittelivät eilen hereillä iltakuuteen asti (valvottuaan melkein koko yön ja nukuttuaan aamupäivällä pari tuntia autossa), minä iltaseitsemään. Emme laittaneet herätyskelloa soimaan, koska mieleeni ei juolahtanutkaan, että nukkuisimme univelasta huolimatta kovinkaan pitkään, mutta niin vain herätessäni kännykkä näytti kellon olevan 12.38! En muista, olenko koskaan aikaisemmin nukkunut näin pitkää pätkää, melkein 18 tuntia! Se siitä ripeästä normaaliin rytmiin palaamisesta...olen aika varma siitä, että joudun odottelemaan unta tovin jos toisenkin nyt tänä yönä. Kävimme herättämässä lapset heti herättyämme itse, ties kuinka myöhään he olisivat jatkaneet uniaan! Mutta niin vain he nukahtivat sänkyihinsä heti, kun heidät sinne peittelimme puoli yhdeksän maissa. (Esikoinen tosin heräsi äsken, eikä ole ainakaan vielä nukahtanut uudestaan, toivottavasti hän kuitenkin kohta jatkaa uniaan.)

Voin muuten kertoa, että ihan heti emme ole suunnittelemassa uutta reissua minnekään, vaikka meillä niin mukavaa olikin. Mutta todella suureen tarpeeseen tämä reissu (ja loma) kyllä tuli. Nyt oma koti, arki ja työkin vaikuttavat taas tosi kivoilta, ja iloisin mielin katselin iltapalalla ikkunasta kaunista Marttia (kaupunginosaa, en naapuria). 

Mitä teille kuuluu? :)

 

Share

Pages