Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tämä viikko.

Istahdin tähän tietokoneen ääreen ja mietin, että jaan ajatuksiani tästä viikosta. Minuutti sitten niitä oli paljon, nyt vain tuo ylempi lause. Tämä viikko

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt. Työpäiviä loman alkuun on vielä viisi, mikä ei ole paljon, mutta kun on tehnyt töitä (yhtä joulun lomaviikkoa, joitakin sairauslomapäiviä ja satunnaisia vapaapäiviä lukuun ottamatta) toukokuusta 2015 lähtien hyvin kiireisellä sykkeellä, ne viisikin päivää tuntuvat yhtä monelta maratonilta. 

Kohta on edessä pitkä lentomatka Amerikkaan, ajaminen vuokra-autolla San Diegoon, tulevan kälyni perheeseen tutustuminen, wedding rehearsal, häitä edeltävät iltakemut, häät - ja tietenkin kaikki se mitä tulee häiden jälkeen. Se varsinainen lomaosuus reissustamme. Että me ihan kohta, reilun viikon päästä, nousemme taivaalle lentokoneessa, että siihen mennessä kaiken pitäisi olla kunnossa, hankittuna ja pakattuna, että pian ainakin meillä on taas kesä ja aurinko paahtaa ja kuljemme hellehepenissä rannalla, että yhtäkkiä vaihdamme San Diegosta Bostoniin ja kaikki mitä koemme siellä, että sitten pitäisi tulla takaisin ja mennä töihin ja aloittaa alusta.

Tämä viikko. Useampana iltana olen melkein jo nukahtanut, mutta havahtunut sitten siihen, että jokin painaa kurkkuani niin etten melkein pysty hengittämään: mikä tuo paino on? Kai se on stressiä, väsymystä, ruuhkavuodet, tekemättömien pikkuasioiden lista, joka ei koskaan tule valmiiksi mutta jota joustamattomat aivoni eivät kykene ymmärtämään: kun saan yhden asian tehtyä, mieleni listaa kymmenen tehtävää, joiden deadline on asap. Suurin osa niin merkityksettömiä, että tiedän aivojeni tekevän vain kiusaa. 

Töissä yritän muistaa hengittää välillä. Kukaan ei vaadi minulta niin paljon kuin minä itse. Pidän työstäni ja nyt olen unohtanut sen monena päivänä. Ehkä loman jälkeen muistan taas.

Esikoinen on joka päivä tällä viikolla askarrellut minulle yllätyksiä, reippauspalkintoja ja mahtavuustarroja. Hän pyytää iskää lähettämään äitille piristäviä kuvia töihin. Miten itsestäänselvänä lapset pitävät sitä, että äitin on nyt pakko vähän huilata, ja miten paha mieli siitä itselle tulee. Että äiti on vähän väsynyt. Kyyneleet ovat koko ajan valmiina kihoamaan silmiin, ja kihoavatkin. Välillä olen ollut niin väsynyt, että käveleminen on tuntunut tahmeassa kaurapuurossa kävelemiseltä, jokainen raajan nostoliike myrskytuulta vastaan taistelulta. Ajatus suihkussa käymiseltä on tuntunut absurdilta: että ihan itsekö minun pitäisi jaksaa pidellä suihkukapulaa ja pestä hiukseni? Mieheni tekee niin paljon, ettei ehdi enempää: hoitaa juoksevat asiat (lapset mukaan lukien), kodin, ruoanlaiton, siivoukset, kaiken. Minä hoidan itseni töihin ja takaisin ja jos hyvin käy, jaksan kaataa lisää maitoa lasten laseihin iltapalalla.

Välillä onnellisuus välähtää nurkan takana, syke rauhoittuu hetkeksi, hengitysharjoitukset oikeastikin auttavat, kuristava tunne väistyy ja nauran mieheni kanssa ihan kippurassa keksimillemme meemeille. Ei tämä koko ajan ole tällaista tarpomista, ei tämä viikko, ei tämä kuukausi, ei tämä elämäkään. Tiedän, että kohta helpottaa. Veikkaan, että ensi perjantaina.

(Kuva: S. Aaltonen)

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kulttuurin kyllästämä torstai kääntyi perjantaiksi; edessä oli spontaanisti pyydetty ja saatu vapaapäivä. Kuten vapaapäivien tyyliin kuuluu, tämäkin tuli tarpeeseen. Saimme hoidettua pari pikkuasiaa pois päiväjärjestyksestä ja paluumatkalla poikkesimme Café Artiin, josta en yksinkertaisesti pysty puhumaan mainitsematta paikan täydellistä cappuccino doppiota. (Mikä siitä tekee niin hyvää? Yleensä en koskaan tilaa cappuccinoa, mutta Café Artissa en muuta tilaakaan.) Café Artissa näin myös ihastuttavimman kahvila-asiakkaan pitkään aikaan: alakouluikäisen tytön, joka oli kahvilla (veikkaisin että) tätinsä kanssa. Tytön asu toi mieleen Onnelin ja Annelin, ja hänen olemuksessaan oli muutenkin jotain tosi virkistävää ja hyvälle tuulelle saavaa. Ihanaa nähdä nuoria ihmisiä kahviloissa!

Perjantai-ilta toi tullessaan vähän erilaista kulttuuria kuin torstain museokäynti: menin Maria S:n kanssa katsomaan Bad Moms -leffan. Älytön komedia oli juuri sitä mitä tarvitsin, ja tekikin todella hyvää pyyhkiä vaihteeksi naurun eikä epämääräisen surumielisyyden kyyneliä silmistä. 

Kävin elokuvissa myös lauantai-iltana, kun vihdoinkin saimme aikaiseksi mieheni kanssa viettää ihan kahdenkeskisen illan. Edellisestä kerrasta ehti kulua neljä kuukautta, ja nyt päätimmekin oikeasti ottaa tavaksi sen, että käymme ulkona kahdestaan. Eihän sen tarvitse aina olla leffa tai ravintolaillallinen tai mitään ihmeellistä - me revimme nytkin paljon riemua jo siitä, että kävimme Anttilassa ilman jälkikasvuamme, eikä meidän tarvinnut käyttää vaunujen takia hissiä! Aina kun jostain kuului vauvan parahdus tai leikki-ikäisen uhmakas kirkaisu, heitimme pienet ylävitoset. Ei meidän murheemme! Anttilassa käytyämme hulluttelimme vielä hetken hakemalla apteekista närästyslääkettä, minkä jälkeen ehdimme vielä hetkeksi istuskelemaan Hamburger Börsin terassille ennen leffan (Jason Bourne) alkamista. Eikä siinä vielä kaikki! Poistuessamme Kinopalatsista emme kävelleetkään suoraan kotiin vaan poikkesimme Alvariin yksille. Alvarissa jatkoin mieheni piinaamista päähänpinttymälläni hauskalla lokkiaiheisella valokuvatehtävällä: olen pyytänyt häntä ottamaan kuvan, jossa näkyisivät taivaalla liitelevät lokit ripauksella sellaista kaihoisuutta, jota lokeissa on, mutta tähän kaihoon pitäisi yhdistyä kuitenkin se vapauden riemu, jota lokkien liiteleminen parhaimmillaan edustaa. Ja kuvan pitäisi olla nimenomaan meidän parvekkeeltamme otettu, sillä mieheni Ruissalossa ottamat lokkikuvat kertovat tarinaa Ruissalon yllä lentelevistä lokeista, eivätkä näistä yksilöistä, jotka miellän omiksi lokeiksemme. Kuvan pitäisi tietenkin myös vangita se hetki kesäillasta, jolloin lapset ovat jo nukahtaneet, meillä on hetki omaa aikaa, vielä ei väsytä ja kesää on jäljellä ja taivas on juuri oikean värinen. Mielelläni näkisin kuvassa myös rakastamaani kaupunkisilhuettia.

Kuten sanoin, hauska lokkiaiheinen valokuvatehtävä! 

Toivottavasti teilläkin on ollut mukava viikonloppu! :)

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kävin tänään museossa. (Taas! Johan me mieheni kanssa pyörähdimme Ars Novassa ja Aboa Vetuksessa viisi vuotta sitten.) Huolimatta siitä, etten käy näyttelyissä kovinkaan usein, miellän itseni kuitenkin taidetta rakastavaksi ja kulturelliksi ihmiseksi. Siis haluan mieltää. Olenhan käynyt ajatuksen tasolla ties missä museoissa ja gallerioissa ja ihan konkreettisestikin muutamassa. (Eikä siitä ole kuin pari viikkoa, kun esitin miehelleni haaveen, että sitten kun lapset ovat isompia, ostamme meille Museokortit ja alamme ihan harva se viikko kiertää museoita. Ihan pesunkestävä kulttuuri-ihminen siis olen.)

Olimme jo jonkin aikaa puhuneet Museoblogin Elinan kanssa, että kävisimme yhdessä katsomassa jonkin näyttelyn. Kohteeksi valikoitui Wäinö Aaltosen museon Mansikkapaikka, ja jo kävellessäni museolle tunsin olevani luova ja inspiroitunut taideihminen. Toki pysähdyin kerran varmistamaan, että olen menossa oikeaan paikkaan, mutta joka tapauksessa. Niin ja toki olin oikeasti aika väsynyt ja alakuloinen luovan ja inspiroituneen sijaan, mutta kuitenkin. 

Museokeskuksen esitteessä kerrotaan Mansikkapaikan käsittelevän "nostalgiaa ja paikan merkitystä: muistin katoavaisuutta ja muistojen häilyvyyttä, tuskaa siitä miten kaikki muuttuu". Oi kyllä - tämän tuskan minä tunnen. Ja mitä väsyneempi olen, sitä katoavaisempi on muistini ja sitä häilyväisemmäksi käyvät muistoni. Mutta se taitaa olla jo toinen asia se.

Esitteessä myös kuvaillaan mansikkapaikan eri ulottuvuuksia. Sellainen voi olla mikä vain rakas, mieluisa, turvallinen soppi - joko ihan olemassa oleva konkreettinen paikka tai sitten jotain aivan muuta, mikä nyt kenellekin tuo turvaa ja mielihyvää. Kertoo paljon oman elämäni jännittävyydestä, että oma mansikkapaikkani sijaitsee tuossa sohvannurkassa (ja tavallaan jatkuu tämän mansikkapaikan yli Stars Hollow'in kuvitteelliseen pikkukaupunkiin). Oikeastaan aika usein mansikkapaikkani on fiktiivinen, mutta väliäkös sillä, jos kerran itse viihtyy.

Näyttelyyn oli valittu mielenkiintoinen kattaus teoksia Turun kaupungin taidekokoelmista. Esillä oli myös Wäinö Aaltosen omia teoksia. Itseäni kiinnosti eniten valokuvataide, erityisesti Jari Silomäen Sääpäiväkirjani-sarjan esillä olevat kuvat, sillä ne tarjosivat ajatuksia herättävän yllätyksen. Myös Turun jokiranta Förineen päivineen oli hienosti esillä monen eri teoksen muodossa ja taas kerran tajusin, miten ihastunut olen jokirantaan. Se jos mikä todellakin ansaitsee paikkansa tällaisessa näyttelyssä! Jan-Erik Anderssonin installaatio In The White Room oli myös mieleeni ja uskon ymmärtäneeni ainakin jollakin tasolla sitä, mitä Andersson taiteellaan halusi kertoa.

Niin vain kävin museossa ja aion kyllä mennä pian uudestaan. Jos Mansikkapaikka kiinnostaa, se on esillä 21.8. asti. 

Mikä on sinun mansikkapaikkasi?

Share

Pages