Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tämän blogin luonnoksissa on monta erilaista tekstiä, jotka kaikki kertovat samasta aiheesta: Kahvia, kiitos! -blogin tarina on nyt tässä. Lopettamispäätös on tehty ajat sitten, mutta en ole pystynyt julkaisemaan sitä kaikkein viimeisintä postausta, koska joka kerta alkaessani kirjoittaa, olen samalla alkanut muistella, ja alkaessani muistella, olen alkanut itkeä...

Kahvia, kiitos! -blogi on tuonut elämääni uusia ystäviä, virtuaalista vertaistukea ja sellaisia kokemuksia, jotka todennäköisesti olisivat jääneet minulta kokematta ilman tätä blogia. 

Jotta oikeasti pystyisin nyt julkaisemaan tämän postauksen, en aio edes miettiä sitä, että nyt viisi- ja puolivuotias esikoinen oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen vauva aloittaessani bloggaamisen. Tai että se kuopus, jonka odottamisesta aikoinaan kerroin täällä blogissa, on nyt maailman suloisin kolmevuotias. Paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana, hyvää ja huonoa, ja nyt ollaan tässä, vuoden 2017 viimeisessä päivässä.

On tullut aika sanoa Kahvia, kiitos! -blogille hyvästit. Samalla kiitän Lilyn toimitusta näistä vuosista täällä. Ennen kaikkea kiitän teitä, ihanat lukijat:

Kiitos kaikesta ja hyvää uutta vuotta 2018!

Blogin tarinan päättyessä sulkeutuu myös blogin Instagram-tili (@kahviakiitosblogi). 

Lastenkirjoista (ja hiukan myös lapsiperhearjestamme) kirjoitan edelleen Lue meille äitikulta -blogissa, joten tervetuloa sinne, rakkaat ystävät! <3 Voit hypätä mukaan myös Instagramissa (@luemeilleaitikulta) ja Facebookissa.

Okei. Tässä se nyt sitten oli. HEIPPA!

Heippa.

Heip-pa.

Heip...

...pa.

Hei...ei kun oikeasti. No niin. 

Heippa!

Ladataan...

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tänään kuuntelin aamulla töihin kävellessäni Vesa-Matti Loirin joululaulua Tähti tähdistä kirkkain.

Tänään söin töissä pikapuuroa aamuyhdeksältä, kanawokkia lounaaksi ja Skyrin rahkan välipalaksi. Join kolme kuppia menettelevää toimistokahvia keitettynä sellaisella Moccamasterilla, johon on pinttynyt ties kuinka monen vuosikymmenen toimistodraamat.

Tänään kävin töistä tullessani vaatekaupassa, pitkästä aikaa. Luulin löytäneeni halvalla alerekistä jännästi ommellun tunikan, kassakoneeseen tuli kuitenkin lukemaan takki/jakku. 

Tänään luin lapsille Haluatteko nähdä tähden? -kirjaa, jota lapset rakastavat kuunnella. Ai miksikö rakastavat? Siinä mainitaan "alakuloinen pieru".

Tänään ostin ruokakaupasta pakastesämpylöitä, joiden avulla kiireettömän lauantain aamupalasta tulee astetta prameampi, piparitaikinaa ja kiinankaalia. 

Tänään katselin viereeni liikennevaloihin pysähtynyttä nuorta naista, joka oli sellainen noin parikymppinen opiskelija. Ihailin hänen tyyliään ja mietin samalla vähän huolissani, että mahtaako hän palella. Muistelin niitä aikoja, jolloin itse olin parikymppinen, välillä vähän paleleva opiskelija. Nyt minulla oli ylläni kevyesti topattu takki ja jalassani järkevät talvikengät. Näytin tuon opiskelijan silmissä varmaan aika vanhalta. Ja jos totta puhutaan, en minä enää mikään aivan uunituore tapaus ole.

Tänään söin perheeni kanssa spagettia ja lihapullia tomaattikastikkeella, mikrossa lämmitettyjä pakasteherneitä ja porkkanaviipaleita. Jälkiruoaksi kahvin kanssa, onhan sentään perjantai, söimme mummilta ja ukilta laivatuliaisena saadut Kinder-munat. Jokaiselle riitti yksi.

Tänään minuun iski kova ikävä tätä Kahvia, kiitos! -blogiani kohtaan. Istahdin läppärini ääreen kirjoittamaan teille. 

Tänään on marraskuu, kuukausi, joka saa minut yleensä itkemään.

Tänään olen kuitenkin onnellinen.

Viime viikonloppuna Lasten Kirjamessuilla:

Kuva: S. Aaltonen

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Puolentoista viikon rautakuuri on saanut aikaan pienen kevätihmeen. Kun vielä torstaina tärisin työpisteelläni pyörtymistä peläten, eilen suoritin jo täysimittaisen Ikea-vaelluksen, enkä kavahtanut edes haastetta suoriutua lasten iltatoimista itsenäisesti, kun mies meni hurraamaan TPS:ää voittoon kavereidensa kanssa. (Jos kaksi liuskaa Obsidania saa kaiken tämän aikaan, niin mitä mahtaa tapahtua kuurin loputtua?) 

Nyt vasta tajuan, miten väsynyt olen ollut. Ja ennen kaikkea näen sen, millaista päivästä toiseen selviytymistä elämästäni oli tullut. Jos hemoglobiini tipahtaa vaikean anemian puolelle, se tarkoittaa sitä, että elimistö ei saa tarpeeksi happea, eikä mikään oikein toimi kunnolla. Ja näin se juuri meni: en enää toiminut kunnolla. Eikä oikeastaan jaksanut kiinnostaakaan. Vuorokauteni koostui työpäivästä, parista vähän väkisin vietetystä tunnista sen jälkeen lasten kanssa (vaikka olisin vain halunnut huilata ja olla rauhassa) ja pian lasten nukahdettua vetäydyin itsekin nukkumaan. Blogi jäi, ja mietin sen lopettamista, koska tuntui siltä, etten yksinkertaisesti jaksaisi enää kirjoittaa riviäkään. Ajatus siitä, että pyytäisimme meille vieraita, oli aivan liian raskas, mutta eilen huikkasin miehelleni, että "hei, meidän pitäisi pyytää X ja X meille taas syömään!". Ja äsken kun mies ja lapset lähtivät esikoisen tanssitunnille ja mammalaan, mietin pitkästä aikaa täysin spontaanisti, että istahdanpa hetkeksi kirjoittamaan blogia. Muutenkin omaksi ilokseni kirjoittaminen alkaa taas maistua, ja ehkä mielessäni jo jonkin aikaa elänyt lastenkirjakin voisi joskus toteutua. 

Liikunnan aloittamistakin odotan taas malttamattomana. Tällä kertaa aion kuitenkin huolehtia siitä, että liikun lempeästi. Vaikka tykkään juoksemisesta, sen aika ei ole nyt, koska kroppani ei yksinkertaisesti pysty palautumaan liian rasittavasta liikunnasta. Mietin kauhulla viime kevättä: jatkuvan stressin ja unettomuuden päälle pakotin itseni juoksemaan viikko viikolta nopeammin ja pidemmälle pystyäkseni juoksemaan kesällä kymmenen kilometriä. Vaikka sainkin kunnon kohenemisesta hyvän mielen, (yli)vireystilaani juoksulenkit nostivat liikaa, varsinkin kun en ystävien kehotuksesta huolimatta huolehtinut palauttavasta liikunnasta. 

Nyt aion liikkua täysin ilman tavoitteita, taka-ajatuksia tai kireitä kilometrejä. Mielessäni siintävät rauhalliset kävelylenkit jokirannassa, luontoretket Katariinassa ja Ruissalossa, venyttelyt ja Youtuben joogavideot. (Haluaisin myös kovasti zumbatunneille, mutta mahtaakohan täällä keskustassa olla paikkaa, jossa voisi vain zumbailla ilman kovia kuukausimaksuja?) 

Palatakseni vielä otsikkoon: tapahtuuko teille muille vanhemmille sellaista, että kun saatte harvinaisen hetken omaa rauhaa, ette tiedä, mitä oikein tekisitte, vaan alatte poukkoilla ympäriinsä kuin villiintyneet kaniinit rehevällä kukkaniityllä? Minä ainakin yritän tehdä vähän kaikkea, koska onhan tämä nyt niin ihmeellistä. Olla yksin kotona. (Ja sitten minulle kuitenkin käy niin, että noin puolta tuntia ennen muun perheen odotettua kotiintuloaikaa alan -ihan oikeasti - kurkistella ovisilmästä jokaisen hissin kolahduksen jälkeen, että joko? Joko?! Joko!?! JOKO???)

Yritin vangita tähän kuvaan kevään valon ja ilon. No, kyllä tuon kukan juuri ja juuri erottaa narsissiksi. 

 

Pages