Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kuopus, nyt 1 v 7 kk, on antanut esimakua siitä, millaista uhmaikää hänen osaltaan on odotettavissa. Hän on saanut jo pari sellaista järisyttävän suurta raivokohtausta, jolloin hän karjuu äänensä käheäksi ja naamansa punaiseksi, ei halua ketään lohduttamaan (ei edes siskoaan), ei halua tehdä mitään, eikä halua olla edes sylissä. Perjantaina häneltä kesti lähemmäs puoli tuntia päästä kiukustaan yli, ja hän keräili itseään vuoroin minun, vuoroin mieheni sylissä, hiljainen uupumuksen nyyhkäisy ajoittain pientä kroppaa ravistaen. (Syynä tähän kiukkukohtaukseen oli se, että hänelle ei ollut saatavilla samanlaista mekkoa kuin isosiskolla, ja sitten minä vielä menin mokaamaan koko homman ja tarjoamaan lohdukkeeksi toista mekkoa, jonka kuitenkin nopeasti totesin liian isoksi ja jonka (virhe! virhe! virhe!) sulloin takaisin vaatelaatikkoon onnistuen samalla herättämään nuorimmaisessani uinuvan raivottaren. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että parempi liian iso mekko lapsella kuin raivonpuna lapsen kasvoilla, peli oli jo menetetty.) 

Raivoamisen lisäksi kuopus on oppinut uusia taitoja; hän hyppää komeasti tasajalkaa, muistaa laululeikkien koreografioita, kartuttaa sanavarastoaan, juoksee ja osaa jo yllättävän kärsivällisesti odottaa vuoroaan Muumi-lotossa. 

Esikoinen on seuraillut siskonsa taitojen karttumista tähän asti ihan innoissaan, mutta nyt on ilmeisesti pikkusisko oppinut esikoisen mielestä jo enemmän kuin tarpeeksi, sillä kuopuksen raivokohtaukset eivät ole ainoa uusi ilmiö talossamme. Esikoinen on saanut pari hyvin dramaattista mustasukkaisuuskohtausta tällä viikolla, ja minä ja mieheni saammekin nyt kuunnella sekä kuopuksen äänekästä tahtoharjoittelua että esikoisen tunteellisia palopuheita siitä, että H ei kyllä enää asu tässä talossa! Tästä ei tule yhtään mitään!

Tähän asti leikit ovat hoituneet juuri niin kuin esikoinen on halunnut, ja samalla hän on kylpenyt pikkusiskon palvovassa katseessa. Pikkusisko on ollut näppärä apulaiskokki, lääkäriharjoittelija ja kampaajakisälli, mutta yhtäkkiä pikkusisko haluaakin olla mukana päättämässä menusta, kuunnella pehmolelujen sydänäänet ja päättää kampauksista. Pian nelivuotiaalle isosiskolle, joka on aina valmis ylitunteellisiin julistuksiin (niin hyvässä kuin pahassa - hänelle ylimääräinen leivänpalanenkin on jo Eläköön! Mikä riemuisa onnenpäivä! -kamaa), tomeran ja hiukan jääräpäisenkin pikkusiskon aiempaa suurempi osallistuminen leikkeihin on välillä aivan liikaa. Ei siis ihme, että hän huutaa lähestulkoon jalkaa polkien, että pikkusiskon on muutettava pois kotoa, jos pikkusisko ei enää suostukaan olemaan vain kätevä leikin lisäosa vaan ennemminkin omapäinen osallistuja.

Jos totta puhutaan, olen tavallaan jopa hieman huojentunut siitä, että esikoinen on nyt pari kertaa heittäytynyt epätoivoissaan selinmakuulle ja huudahtanut, että näin ei voi jatkua. Tähän asti hän on ollut jotenkin niin mallikelpoinen isosisko, että mielessäni on välillä käynyt, että kokeeko esikoinen joitakin tilanteita epäreiluksi mutta ei jotenkin osaa tai halua tuoda tunteitaan esille. Yleensä meillä nimittäin on tällaista:

Kuopus kiikuttaa lastenhuoneesta kirjaa. "Oovae! Uetaan mies!" (Sohvalle! Luetaan Jäätelöautomies!")

Me luemme Jäätelöautomiehen. Esikoinen tulee myös kuuntelemaan, mutta käy hetken päästä itsekin hakemassa kirjan lastenhuoneesta.

"Äiti? Sitten kun sä olet ihan rauhassa siinä sohvalla lukenut H:lle sen Jäätelöautomiehen, josta H niin kovasti tykkää ja jonka H aina haluaa kuulla, voidaanko me sitten lukea tämä Leijonan tassu?"

"Totta kai voidaan."

Esikoinen istuu sohvalla hiljaa odottamassa. Saan luettua Jäätelöautomiehen loppuun, ja määrätietoisin elkein kuopus tulee alas sohvalta "pyvvy eevvä!" eli pylly edellä, ja lähtee kipittämään kohti lastenhuonetta. Tiedän jo, mitä on luvassa, mutta alan kuitenkin lukea esikoisen valitsemaa kirjaa.

"MINÄ! MINÄ! MINNNNNNÄ! MINNNNNÄ!" kuopus kailottaa lastenhuoneesta palatessaan kantaen kainalossaan Pikkuveli ja minä -kirjaa. 

"H, me voidaan lukea Pikkuveli ja minä sitten, kun äiti on lukenut S:lle Leijonan tassun. Tule säkin kuuntelemaan tätä", sanon.

"MINNNNNNNNÄ! MINNNNNNNÄ!"

"Me ei lueta sitä vielä, äiti lukee nyt S:n valitseman kirjan. Sä voit tulla kuuntelemaan tätä."

"EI NOIN! EI NNOIN! EI NNNOIN! EI NNNNOIN!" 

Ja sitten seuraa teatraalinen itkuun purskahtaminen ja - lähes poikkeuksetta - esikoisen viilipyttymäisen tyyni toteamus:

"Äiti, lue vaan H:lle Pikkuveli ja minä, kun se niin kovasti sitä haluaa. Ei mua haittaa."

Ja sitten seuraa minun toteamukseni siitä, että kyllä me nyt luemme esikoisen valitseman kirjan, kun näin on kerran sovittu, vaikka onkin tosi mukavaa, että hän ymmärtää niin hienosti, että pikkusisko on vielä niin pieni, ettei aina jaksaisi odottaa vuoroaan.

Olen siis tavallaan ollut ihan ilahtunut siitä, että esikoinen uskaltaa kyllä kajauttaa ilmoille mielipahansa pikkusiskon suhteen, jos kokee siihen tarvetta. Suurimman osan ajasta meillä kuitenkin leikitään suorastaan hämmentävän sopuisasti ja sujuvasti. 

Mites teillä muilla? Pyöriikö lapsilla mustat sukat jalassa, onko draamaa ja (yli)suuria tunteita? 

Ps. Esikoisen kyselyt ovat siirtyneet seuraavalle tasolle; nyt mukana on myös mikrofoni, jonka hän läväyttää naaman eteen toimittajan elkein kysellen esimerkiksi, että äiti, onks häämatka niinku naimismatka?

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Siitä on jo jokunen kuukausi aikaa, kun esikoinen huudahti seuraavaa: "Äiti, kato, H on taas mun peräkana!" Hän oli tuolloin tainnut kuulla jo monta kertaa, miten olimme mieheni kanssa huvittuneesti hymähdelleet, että siinä ne taas menee, peräkanaa. 

Siskosten (esikoinen nyt 3,5 v ja kuopus 1 v 4 kk) keskinäiset välit ovat yksi suurin ilonaihe elämässäni ja asia, jota lähes joka ilta mieheni kanssa päivittelemme. On vain niin uskomattoman hienoa, miten paljon annettavaa siskoilla on toisillensa. Esikoinen on saanut leikkikaverin, joka toimii kokkina esikoisen pyörittämässä ravintolassa (tosin hyvin arvaamattomana kokkina, jolla on taipumus paiskoa astioita pitkin leikkikeittiötä), neuvola-apulaisena (jolla on hälyttävä tapa paukuttaa nukkeasiakkaita kovakouraisesti lattiaan), eläinlääkärin apulaisena ja lääkärin apulaisena (joka tosin on kiinnostuneempi kuuntelemaan omia sydänääniään kuin potilaiden). Usein kuopuksen myös löytää istuskelemasta nukensängyllä, jossa hän kuuntelee haltioituneen näköisenä esikoisen paasauksia ja opetuksia. Hän käy myös aktiivisesti esikoisen pyörittämässä muskarissa ja tuuraa tarvittaessa kassalla esikoisen omistamassa sekatavarakaupassa.

Ja noin miljoona kertaa päivässä he juoksevat kikattaen ympäri olohuoneen lattiaa Barracudan tahdissa. Tai kurkkivat toisiaan pöydän alta, nurkan takaa ja ovenraosta kiljuen naurusta.

Kuopus matkii esikoista ihan kaikessa. Siis ihan kaikessa. Kaikki isosiskon eleet, ilmeet ja tekemiset kopioidaan suurella hartaudella ja tarkkuudella. Jos esikoisella on jano, kuopus marssii perässä keittiöön hokien vettä! vettä! Jos esikoinen juo mukin tyhjäksi, näin toimii myös kuopus. Maitoa pitää saada lisää, jos esikoisellekin kaadetaan ja jos esikoinen heittää paidan pois, kuopuskin täytyy riisua. Hän seuraa siskoaan vessaan ja kuivaharjoittelee käsienpesua kädet juuri ja juuri lavuaarin reunalle yltäen ja sen jälkeen "kuivaa" kätensä samaan pyyhkeeseen, jota siskokin käytti. 

Kylpemisessä parasta on tietenkin pääsy samaan ammeeseen siskon kanssa.

Jos esikoista alkaa naurattaa, kuopuskin kikattaa, vaikka ei tietäisikään, että mille tässä nauretaan. Esikoisen itku saa pienemmänkin huulet väpättämään ja pienikin ele isosiskon puolelta riittää innostamaan kuopuksen hippaleikkiin - tai oikeastaan ihan mihin tahansa leikkiin. 

Meillä on maailman parasta videomateriaalia muun muassa siitä, miten kuopus kopioi esikoisen tanssiliikkeet tömistelyineen ja taputuksineen liikuttavan innostuneena.

Esikoinen puolestaan tietää usein meitä vanhempia nopeammin, mitä kuopus haluaa. Oli kyse sitten väärässä asennossa olevista nuken jaloista, hukassa olevasta tutista, väärästä laulusta tai tottelemattomasta duplopalikasta, isosisko tulkitsee pikkusiskon toiveita ihailtavan tarkkanäköisesti. Juuri tänään iltapalalla hän pääsi huomauttamaan minulle, että H haluaa ensin syödä suunsa tyhjäksi, kun näytin kuopukselle kahta leipäpussia, kysyin, kumpaa hän haluaa ja ihmettelin, kun hän ei valinnut kumpaakaan. Ja aivan oikein, heti kun pikkusisko oli saanut Talk-muronsa mutusteltua, hän osoitti haluamaansa leipää.

Toki jokaiseen päivään mahtuu myös eripuraa, eikä kuopus ole turhaan opetellut sanomaan, että ei älä ottaa! mutta kaiken kaikkiaan tytöistä on toisilleen niin paljon seuraa ja iloa, että se jaksaa riemastuttaa myös meitä vanhempia. Nykyään nimittäin saattaa vierähtää jo pitempikin tovi siten, että lapset leikkivät lastenhuoneessa keskenään, ja se jos mikä on tervetullutta kehitystä.

Isosisko & peräkana puuhissaan:

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen ollut töissä jo 4,5 kuukautta. Viihtynyt mainiosti. 

Saman ajan mies on ollut kotona lasten kanssa, hänkin on viihtynyt mainiosti. 

Lapset viihtyvät mainiosti.

Mutta silti meillä ikävöidään. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys, eikä tilanne ole mitenkään hallitsematon, mutta ikäväähän tämä ikävöinti on. 

Itse pääsin nopeasti yli siitä ensipäivien pakahduttavasta ikävästä, joka sai soittamaan miehelle lounastauolla ja kyselemään, että miten siellä pärjätään. Nytkin whatsappailemme lähes päivittäin, mutta kyseessä ovat enemmän käytännön asiat (muista tuoda maitoa) kuin ikävän toitottaminen. Olen huomannut eläväni töissä kahdessa todellisuudessa, jossa toimistotyöntekijän rutiinit etenevät rinnakkain lapsiperheen rutiinien kanssa. Vaikka pidän kahvi- ja ruokataukoja eri aikaan töissä kuin kotona pitäisin, silti mielessäni päivittyvät alinomaa myös lasten aikataulut. Nyt niillä on ruoka. Nyt ne on varmaan jo nukahtaneet päikkäreille. Onkohan ne nyt just kauppahallissa kalaa hakemassa.

Oma ikäväni on siis hyvin hallinnassa, mutta aina mukana menossa, hiljaisena taustalla, mutta ei koskaan unohdu kotiin. 

Lasten kokema ikävöinti on erilaista. Ja eri-ikäisten lasten kokema ikävöinti on sekin erilaista. Kuopuksen ikävä on fyysistä ja saa hakeutumaan iholle heti kun tulen kotiin. Välillä yksivuotiaamme ihan kirjaimellisesti yrittää tunkea itsensä paitani alle ja vielä lähemmäs, niin kiinni kuin vain suinkin pystyy. Hän ei vielä osaa tai halua kanavoida ikäväänsä kiukutteluun vaan paljastaa auliisti ikävän ikävänä, mitä sitä piilottelemaan.

Esikoisen tuntema ikävä on yhtä räjähtelevää kuin lapsi itse. Hänen ikävänsä on hämmentynyttä, ailahtelevaa, vastahakoista ja mustanpuhuvaa. Olen nyt näiden reilun neljän kuukauden aikana huomannut, että viikkomme etenevät aina samaa kaavaa noudattaen: alkuviikko on aurinkoisin, viikonloppuna on tankattu hellyyskiintiöitä täyteen äidinkin puolelta ja ne kantavat keskiviikkoon asti, ehkä jopa torstaihin. Mutta viimeistään torstaina esikoinen alkaa olla kiukkuinen. Äiti ei oikein pysty tekemään mitään oikein ja olisikin parempi, että äiti ei halaisi, ei suukottaisi, ei tekisi iltapesuja eikä toivottaisi edes hyvää yötä. Välillä kelpaan näinäkin päivinä hyvin lautapeliseuraksi tai sadunlukijaksi, välillä minut työnnetään päättäväisenä pois. Perjantaina aurinko alkaa taas jo pilkahdella, kun edessä on viikonloppu ja kaksi yhteistä vapaapäivää. Mutta vasta lauantaina äiti saa anteeksi sen, että on ollut ikävä. Sunnuntaina elelläänkin sitten kuherruskuukautta ja taas pärjätään puoliväliin viikkoa...

Välillä minua itkettää kovastikin se, kun esikoinen torjuu suukot ja halit ja kiepsahtaa sen sijaan iskän kaulaan ja käpertyy iskän kainaloon. Kääntää äidille kylmästi selän. Sanoo illalla sängystään, että äiti mene pois

Ja niinä hetkinä, kun esikoiselle kelpaisi äidinkin kainalo, kuopus on aina välissä. Joko jo valmiiksi kainaloon käpertyneenä tai sitten mustasukkaisena mönkimässä viereen heti, kun ilmassa väreilee edes pieni aavistus siitä, että esikoinenkin tulisi äitin kylkeen kiinni. Ja kun kuopusta yrittää hetkeksi siirtää iskän syliin (joka päivisin on mitä mukavin paikka), alkaa armoton protestointi ja matkanteko takaisin äidin viereen. Yleensä tässä vaiheessa esikoinen antaa periksi (vaikka hänelle sanotaankin, että hän saa tietenkin olla äitin vieressä aina kun haluaa ja että molemmat rakkaat kyllä mahtuvat) ja siirtyy mieheni viereen, koska hänen toleranssinsa kuunnella pikkusiskon kitinää on hyvin olematon. 

Koko ajan saa olla vanhemmuuden vatupassina miettimässä, että saavatko molemmat lapset nyt yhtä paljon. Tarpeeksi. Että miten sen kaiken rakkauden, hellyyden ja huolenpidon, jota tämä perhe pursuilee, saisi kanavoitua niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä? Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että esikoinen luulee, että kuopus on jotenkin syrjäyttänyt hänet. Kun molemmat ovat vielä niin pieniä mutta aivan eri tavalla ja tarvitsevat huomiota ja auttamista niin erilaisissa tilanteissa ja mittasuhteissa.

En tiedä. Kai tämä on ihan normaalia. Yksivuotiaan lahkeissaroikkumiskausi yhdistettynä kolmevuotiaan itsenäistymis-läheisyydenkaipuukuminauhaan, joka välillä liian pitkälle venyttyään napsahtelee kipeästi kaikkien iholle. 

Ehkä pitäisi ennemmin keskittyä siihen nauruun, jota kuitenkin aika paljon raikaa. Kuopuksen suun muikeuteen, kun hän paahtaa polvikävelyä lastenhuoneesta olohuoneeseen kädet viuhtoen ja pullea massu edellä. Esikoisen pikkuvanhoihin viisauksiin ja rallatuksiin. Lasten yhdessäoloon, joka voi sekunnissa muuttua halista tönäisyksi ja raivoisasta kädestä kiskomisesta pikkusiskon autuaan onnelliseksi ilmeeksi, kun isosisko suostuu dramaattisen suurieleisesti hörppäämään siskon tarjoamasta lelukupista ja vieläpä kiittämään silmiään pyöritellen "mehusta".

Tasapuolista: