Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen viime aikoina kävellyt hitaammin kuin mummot. Puuskuttanutkin enemmän. Aamuisin kavutessani kahden kerroksen edestä portaita toimistolle, olen tasaillut pitkään hengitystäni ennen oven avaamista. Kun olen iltaisin kumartunut peittelemään kuopusta, olen hengästynyt niin, että iltasadun lukeminen on ollut työlästä. 

Silti päässäni ei ole soinut ainoatakaan hälytyskelloa. Toki olen pohdiskellut hengästymiseni syytä, mutta pistänyt sen viimesyksyisen sairastelukierteen piikkiin (enterorokko, tiuhaan tulleet ja menneet flunssat, poskiontelotulehdus ja sitkeä yskä viihdyttivät minua syyskuusta tammikuuhun). En ole jaksanut enkä oikeastaan uskaltanutkaan kuntoliikkua sydänlihastulehduksen pelossa, joten onko se ihmekään, että kuntoilu täytyy aloittaa taas nollista. 

Tai miinuksen puolelta oikeastaan, totesin tässä taannoin taisteltuani viisi kilometriä kuntopyörällä. Syke nousi pilviin, silmissä sumeni ja lihakset tärisivät, kun poljin menemään. Palautuminen iltapäivän viidestä kilometristä kesti yöllä pikkutunneille saakka, ja tärisin sängyssä unta turhaan odottaen.

Olen myös kuitannut pitkään jatkuneen väsymykseni ruuhkavuosilla ja unettomuudella. Jälkimmäinen on sikäli ollut vähän ontuva perustelu, että kyllähän minä nykyään nukun keskimäärin todella hyviä yöunia, kunhan otan melatoniinin ajoissa iltaisin. Työpäivisinkin nukun reilun kahdeksan tunnin yöunia ja viikonloppuisin vetelen kymmentä tuntia. Jatkuvaan väsymykseen myös tottuu, ja vaikka töissä välillä tuleekin puuskia, jolloin haluaisin vain käpertyä lattialle lepäämään, niin normaaliahan tämä varmaan on. Kyllähän pienten lasten äitejä väsyttää.

Jep. Viime viikolla lähdin sitten työterveyteen, kun ajattelin sydänkohtauksen tekevän tuloaan. Rintaa puristi, vasen käsivarsi oli täysin puuduksissa ja aivoissa tuntui olevan lähinnä sumua. Otettiin verikokeita ja sydänfilmi. 

Ei ollut sydänkohtaus. Oli raudanpuuteanemia. Lääkäri soitti Tyksin sisätautipäivystykseen ja tarjosi 34-vuotiasta väsynyttä naista punasolutiputukseen. En päässyt (hemoglobiiniraja tiputukselle on kuulemma 70, minulla oli vähän paremmin asiat). 

Nyt tankkaan Obsidania ja huilailen vielä huomisen kotona. 

Ps. On aika ironista, että sairastun anemiaan nyt kun olen jo pitkään skarpannut ruokavalioni kanssa: ollut ilman sokeria, huolehtinut kasvisten saannista, syönyt D-vitamiinilisää ja jopa vähentänyt kahvinjuontia pariin kupilliseen päivässä. Ilmeisesti elimistöni ei kestä tällaista terveysintoilua vaan romahtaa suklaa- ja kofeiinivajeen taakan alla ja kieltäytyy tuottamasta punasoluja. Täytyykö tässä nyt sitten uhrautua ja mennä kauppaan hakemaan suklaata? 

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

*Kasvisruokaa koko perheelle -kirja saatu arvostelukappaleena (Gummerus).

Olen ensimmäistä kertaa mukana lihattoman lokakuun vietossa, ja lokakuun jälkeenkin aion jatkaa tätä lupaavassa vauhdissa olevaa kehitystä kohti aina vain kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Lihaton lokakuu ei ole aiemminkaan jäänyt minulta huomiotta, mutta (häpeällistä kyllä) vasta nyt koen pystyväni siihen osallistumaan. Kasvissyöjän lautaselle näyttää tulleen viime aikoina niin paljon uutuuksia ja arkea helpottavia tuotteita, että kaltaiseni ummikkokin uskaltaa ottaa lihattomuushaasteen vastaan. Lihansyönnin eettiset ja ekologiset ongelmat ovat toki soimanneet minunkin omaatuntoani jo pitkään, mutta silti jokin on saanut minut pysyttelemään sekaruokavaliossa. Tuo jokin pitää sisällään varmasti ainakin tottumisen tietynlaiseen ruokavalioon ja myös epätietoisuuden siitä, että mitä ja miten tässä sitten kuuluisi syödä. Hyvänä esimerkkinä huolenaiheeni siitä, että jos koko perhe syö hyvin kasvispainotteisesti, saammeko me varmasti riittävästi proteiinia ja rautaa - varsinkin tuon jälkimmäisen puutteesta olen kärsinyt lähes koko aikuisikäni ja joudunkin säännöllisesti popsimaan rautakuureja. Muun muassa näihin hyvin yleisiin huolenaiheisiin vastataan Kasvisruokaa koko perheelle -kirjassa*. (Aion muuten nyt käyttää tätä blogia kätevänä tiedonvälitysalustana ja kertoa äidilleni, joka tämän postauksen kuitenkin lukee, että ei hätää: saan riittävästi rautaa herneistä, linsseistä, pavuista, soijasta, tofusta, pähkinöistä, siemenistä, kvinoasta ja vihreistä lehtivihanneksista...sitä paitsi, eipä se vuosikausien sekaruokavaliokaan liharuokineen ole onnistunut pitämään hemoglobiiniani erityisen korkealla.)

 

Myös lasten ruokailutottumukset ja -mieltymykset ovat (tietenkin) iso tekijä viikoittaisessa ateriasuunnitelmassamme. Jauhelihakastike makaronin tai perunan kaverina on yksi niistä harvoista ruoista, joka kelpaa molemmille lapsille yleensä aika hyvin. Silti nykyään enää vain 1 - 2 ruokaa viikon neljästätoista lämpimästä ateriasta ovat jauheliharuokia, ja broilerinsuikaleita olemme ostaneet enää keskimäärin kerran, pari kuussa, kun vielä jokin aika sitten teimme jotain broileriruokaa joka viikko. Uusiin makuihin tottuminen kestää esikoisella kauan, mutta onneksi kasvisruokapuoleltakin on löytynyt jo lasten lemppareita: esikoinen esimerkiksi tykkää riisi- ja nuudeliwokeista, kun taas kuopus rakastaa mieheni tekemiä porkkana-raejuustopihvejä. 

Edistystä ruokarintamalla on siis tapahtunut! Esikoisen ollessa vauva ja pärjätessä vielä rintamaidolla ja myöhemmin soseilla, emme mieheni kanssa tehneet oikeastaan kuin jauheliharuokia. Viikon ruokaostoksissa saattoi olla viisikin pakettia jauhelihaa: jauhelihakeittoon, perunoihin ja jauhelihakastikkeeseen, spagetti bologneseen, makaronilaatikkoon ja lihapulliin...mutta ei enää! Ja hyvä niin. Hitaasti mutta varmasti tämäkin perhe on edennyt ja jatkaa etenemistään eettisempään ja ekologisempaan tapaan ruokailla; ei varmaan (ainakaan tässä vaiheessa) koko perhe sataprosenttisesti ilman lihaa, mutta kuitenkin paljon kasvispainotteisemmin kuin vielä muutama vuosi sitten.

Kuvissa näkyvä ruoka on porkkana-pähkinäpastaa, jonka resepti on Kasvisruokaa koko perheelle -kirjasta, jonka sain arvostelukappaleena Gummerukselta. Kirjan on kirjoittanut kaksi äitiä: lasten ravitsemusterapeutti, ruokatoimittaja Sara Ask ja toimittaja, kirjailija Lisa Bjärbo. Kirjassa on mukavasti sekä nopeita arkiruokia että vaativampiakin reseptejä - suosittelen!

Ps. Hyvää keskustelua ja hyödyllisiä vinkkejä tästä aihepiiristä juuri nyt myös Julia + Ihminen -blogissa.

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Eilen osallistuin aikuiselämäni ensimmäiseen juoksutapahtumaan, Turku City Runiin. Mielessäni olin ruvennut kutsumaan tapahtumaa Turku Pity Runiksi, sillä kuten vappuna kirjoitin, oikea jalkapohjani kipeytyi lenkillä jo toistamiseen niin pahasti, ettei sillä pystynyt kunnolla edes astumaan. Aikaa itse kisaan oli tässä vaiheessa enää kaksi viikkoa, ja mietinkin surkeana, että joudun perumaan koko homman. Mutta kun sain lääkäriltä tulehduskipulääkekuurin ja isoveljeltäni sekä parilta lukijalta kehotuksen hankkia paremmat lenkkarit, aloin taas uskoa siihen, että ehkä täältä vielä noustaan. Olen sen verran aloittelija näissä juoksutouhuissa, etten ollut osannut ajatellakaan, miten iso merkitys lenkkareilla tosiaan on pidempiä matkoja juostessa. Viime syksynä ostamani Adidakset olivat ennen näitä viime viikkojen kipeytymisiä tuntuneet hyviltä jaloissa, mutta pidemmille asfalttimatkoille ne eivät sitten sopineetkaan ollenkaan, koska niissä ei ollut minkäänlaista vaimennusta. Onnuinkin oitis Intersportiin, jossa maltoin huolella ja hartaudella valita omille jaloilleni parhaat mahdolliset kengät (päädyin ostamaan Asicsin Gel-Glorify 2 -mallin).

Uusista lenkkareista huolimatta aloin olla aika pessimistinen TCR:n lähestyessä, sillä koska olin tietenkin yrittänyt lepuuttaa jalkaani mahdollisimman paljon, en ollut uskaltautunut testailemaan uusia kenkiä kuin yhden lyhyen hölkkälenkin verran, jonka aikana jotenkin automaattisesti varoin jalkaani koko ajan, mistä taas seurasi se, että juoksuni oli aika kummallisen näköistä vaappumista. Kun tähän päälle vielä pöllähti siitepölyn aiheuttama tukkoisuus, olin kisaa edeltävinä päivinä jo aika vakuuttunut siitä, että joudun kuitenkin keskeyttämään koko kisan. Murehdin mielessäni, että miten se keskeyttäminen edes hoidetaan? Mitä jos joudun jäämään keskelle jokirantaa ihmisten pällistellessä, että miksi tuo tyyppi lopetti juoksemisen viittä kilsaa ennen maalia? Minua myös harmitti tosi paljon se, että alkuperäisistä treenisuunnitelmistani poiketen en sitten pystynytkään testaamaan kympin juoksemista etukäteen, vaikka tällaisena varmistelevana luonteena minun olisi ollut hyvin tärkeää tietää, että olen vastaavasta matkasta selviytynyt jo ennen varsinaista kisapäivääkin. 

Kisapäivänä minua siis jännitti todella paljon, en itse asiassa edes muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä hermostunut. Mutta osittain se jännitys oli sellaista kivaa jännitystä, ja kun tapasin muita juoksuryhmäläisiämme ja vitsailimme juoksemiseen ja kisaan liittyvistä asioista, olin jo ihan liekeissä ja toivoin vain niin kovasti, että jalkani (ja kuntoni ylipäätään) kestäisi maaliin saakka. 

TCR:n lähtö ja maali olivat hotelli Caribian edustalla, ja siellä me sitten tönötimme hyvissä ajoin ennen lähtöhetkeä vesisateessa, kukin jo hieman omaan tulevaan suoritukseensa keskittyneenä. Ennen juoksua meille pidettiin pieni alkuverryttely, ja minulla oli ihan epätodellinen olo, kun hölkkäsin muiden mukana ringissä juoksutrikoot jalassa ja mietin, että tähänkö on tultu, että meikäläinenkin täällä ihan muina juoksijoina verryttelee ja on osallistumassa juoksutapahtumaan!

Itse lähtö tuli itselleni vähän yllätyksenä, tai siis tokihan minä tiesin siellä lähtöviivalla seistessäni, että kohta mennään, mutta silti tuntui ihan hassulta, että nyt sitä tosiaan mentiin. Olin suurieleisesti panostanut tähän tapahtumaan päivittämällä viidellä eurolla Runtasticin Pro-versioon, jotta saisin kilometrin välein kuulokkeisiini tiedon nopeudestani. Spotifyhyn olin valikoinut vähän sekalaista juoksumusaa; luonnollisesti Survivorin Eye of the Tiger oli listalla, Fall Out Boyn The Phoenix oli tuomassa energiaa tuskaisimpiin hetkiin, Daddy Yankeen Gasolina oli nostattamassa fiiliksiä, Aerosmithin Dream On luomassa vähän dramaattista tunnelmaa ja Roope Salmisen & Koirien Madafakin darra laukkasi listalle mustana hevosena tuomaan vähän sekopäistä energiaa. Siitä huolimatta, että sovellukseni olivat pro, itse en ollut, sillä olin lähdön hetkellä klikannut päälle sen vanhan Runtasticin, josta loppuu voice coach kahden kilometrin jälkeen. Voitte ehkä kuvitella tyrmistykseni, kun kahden kilsan kohdalla kohtelias naisääni sanoo korvaani, että voice coach disabled, blaa blaa blaa. Mietin hetken, että pitääkö minun nyt pysähtyä ja klikata päälle oikea sovellus, jolloin myös menettäisin ensimmäisen kahden kilometrin tiedot, mutta sitten ryhdistäydyin ja mietin, että helvetti soikoon, on sitä ennenkin ihmiset juosseet ilman kaiken maailman robotteja toitottamassa juoksuinfoa korviin. 

Ja arvatkaa mitä? Ilman nopeusväliaikatietoja juoksin todennäköisesti nopeammin kuin olisin muuten juossut. Olin nimittäin etukäteen vähän laskeskellut, millaisella nopeudella minun kannattaisi juosta, ja olin tietenkin ottanut huomioon aiemmat suoritukseni ja sen, etten ollut huhtikuun alun jälkeen pystynyt kunnolla treenaamaan. Olin miettinyt, että ennemmin vähän liian hitaasti kuin nopeasti, että pääsisin varmemmin maaliin, mutta kun Runtastic lopetti korvaani höpöttämisen, olin pakotettu juoksemaan ihan vain sen mukaan, mikä tuntui hyvältä, ja loppujen lopuksi juoksin matkan kovemmalla keskinopeudella kuin aiemmilla lenkeillä!

Kesken kisan kävi myös muutaman kerran niin, että Spotify ei ollutkaan ihan niin Premium kuin piti, ja musalistani lakkasi pyörimästä. Kerran räpelsin sen takaisin päälle, mutta kun musiikki loppui syystä tai toisesta toistamiseen, mietin, että ihan sama, kuuntelen sitten tätä sateen ropinaa ja (vasta)tuulen ujellusta. Ja itse asiassa sekään ei tuntunut lainkaan hassummalta! 

Kolmas vähän sellainen yllättävä elementti kisassa oli se, että vihdoinkin löytyi tilanne, jossa aivoni ihan oikeasti lopettivat turhan ajattelemisen ja antoivat olla. Olen vähän sellainen asioiden vatvoja, enkä esimerkiksi iltaisin saa nukahdettua kovinkaan helposti, sillä mielessäni pyörii aina ties mitä ajatuksia ja ideoita. Olin etukäteen miettinyt, että jos taival alkaa olla tosi tuskainen, voin tehdä kaikenlaisia suunnitelmia vaikka kesän varalle, niin kuluu aikakin paremmin, mutta siinä kävikin niin, että siitä kymmenen kilometrin matkasta selviytyminen oli niin kokonaisvaltainen koettelemus, että en yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan. En ajatellut yhtä ainoaa ylimääräistä ajatusta, enkä muista, onko minulle koskaan ennen käynyt niin. Aivoni eivät halunneet miettiä mitään muuta kuin seuraavaa juomapistettä ja kilometrikylttiä, ja kun juoksin omaan tahtiini jokirantaa pitkin ja kuuntelin vain tuulta ja omaa hengitystäni, se oli aika hyvä tunne se.

No okei, nyt se tuntuu hyvältä tunteelta. Siinä matkaa taittaessani mietin, että jos tästä selviän, että jos jotenkin onnistun pääsemään juosten maaliin asti, en koskaan enää osallistu yhteenkään juoksutapahtumaan. 

Ja jotenkin minä selvisin. Seitsemännen kilometrikyltin kohdalla aloin jo varovaisesti uskoa, että ehkä jaksan maaliin asti, kahdeksannen kilometrin kohdalla säikähdin, sillä jalkapohjaa alkoi hiukan vihloa (mutta se meni nopeasti ohi), yhdeksännen kilometrin kohdalla mietin, että miten muka voi olla vielä kilometri jäljellä, ja siinä vaiheessa, kun maali näkyi, olin jo ihan fiiliksissä, ja saman tien maaliin päästyäni mietin, että jes, koska otetaan uudestaan!

Niin, että koska otetaan uudestaan Maija, Jeba, Sanumaria, Elina, Kirsi, pikkusiskoni, ja vahvistukset lakeuksilta? I'm ready!

Siskoni tekemä teemakakku:

P.S. Omat vanhempani olivat kannustamassa minua ja siskoani jokirannassa mennen tullen, ja siitä sekä satunnaisisista muista kuulemistani tsemppitoivotuksista tuli kyllä tosi hyvä mieli! :) 

P.P.S. Meillä oli eilen tosi kiva iltakin, kun menimme syömään ja iltaa istumaan, mutta koska olen niin rättiväsynyt, en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan siitä mitään järkevää. Mutta hauskaa oli!

 

Pages