Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tekstissä esitellyt kirjat on saatu arvostelukappaleina.

Mielestäni kirjat kuuluvat jouluun kuten maustekakku kahvipöytään jouluruoan päätteeksi - ilman niitä joulusta puuttuisi jotain olennaista. Vaikka nykyään on haastavaa löytää lukemiselle niin paljon aikaa kuin haluaisin, on kirjojen saaminen lahjaksi ja etenkin niiden ostaminen muille edelleen tosi mieluisaa. Tiedän, että jouluisin ostetaan paljon jaritervoja ja ilkkaremeksiä, mutta mitä muuta voisi kirjaihmiselle paketoida? No, vaikka näitä:

Nostalgian nälkään ja musiikin ystävälle: Eppu Normaalin tarina - 40 vuotta tiimalasin santaa

Santtu Luodon kirjoittama ja Wsoyn julkaisema juhlapainos kertoo suomalaisbändistä, jonka monet laulut osaamme ulkoa. (Halusimme tai emme. Ainakin jos kuuntelee paljon radiota. Nimim. "Onko paperilla tahroja?".) Omat Eppu-suosikkini ovat Pimeyden tango, Kun olet poissa ja Näin kulutan aikaa. Jälkimmäinen laulu ei kyllä tee hyvää tupakasta eroon haluaville, sillä joka kerta, kun Martti Syrjä laulaa "ja mä poltan tupakan ja sitten toisen tupakan ja sitten mietin, josko soittaisin jollekin", jopa kaltaiseni ei-tupakoitsija alkaa kaivata sauhuja. 

Romantiikasta pitävälle nuorelle lukijalle: Let It Snow

 

Let It Snow tarjoaa teinilukijalle ihastuksen väreitä kolmen talvisen ja ah-niin-romanttisen tarinan muodossa. Lauren Myraclen, Maureen Johnsonin ja John Greenen suloisia, hauskoja rakkaustarinoita on ihana lukea viltin alle käpertyneenä. (Kirja on suomennettu, vaikka nimi onkin mukavasti jätetty englanninkieliseksi.) Kirjan on kustantanut Wsoy.

Lapsille: Risto Räppääjä ja pullistelija, Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä, Me Rosvolat - Karkkikumous!

Me olemme tunteneet Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan luoman Risto Räppääjän tähän asti vain televisiosta, mutta tänä jouluna tähän tulee poikkeus, kun esikoisen paketista paljastuu Risto Räppääjä ja pullistelija -kirja. Tarinan alussa Rauha Räppääjä huokailee sohvalla, kun ei ole mitään tekemistä - ja sitten hän ja Risto huomaavat, että naapuriasuntoon on tulossa kesäasukkaiksi isä ja poika. Kohta ovikello jo soikin, ja iso, leveäharteinen mies pyytää Rauhalta "pari egua" lainaksi, koska "duunattaisiin munakas". Ihan loistavaa! Melkein tekisi mieleni lukea kirja jo nyt, mutta haluan kikattaa näille hauskoille jutuille yhdessä esikoisen kanssa jouluna. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns ja kustantanut Tammi.

Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä on uuden kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirjan päähenkilö on Rebekka Lumi Maria Kukka Meri Helmi von Salhi, jonka paras kaveri on Pilvi-pehmolelu. Rebekan äiti pelaa lätkää ja isä pyörittää parturiliikettä. Rebekka käy Heippakamun päiväkodissa, jonka yhtä tavallisen kuraista päivää kirjassa kuvataan värikkäästi ja hersyvästi. Ensivaikutelma kirjasta on aika levoton, mutta siinä toisaalta piilee myös kirjan juju: sivuilla "pomppelehditaan ja pumppelehditaan" lapsen lailla. Tämän virkistävän lastenkirjan on kirjoittanut Puluboi ja Poni -kirjasarjasta tuttu Veera Salmi, kuvittanut Elina Warsta ja kustantanut Otava.

Me Rosvolat - Karkkikumous! on Siri Kolun Me Rosvolat -sarjan kuudes osa. Rosvosaagassa kerrotaan tavallisesta 10-vuotiaasta Vilja Vainistosta, jonka Rosvolan perhe kaappaa. Vilja on maantierosvojen sukua, ja yhdessä maantierosvojen muodostaman Nuorten Neuvoston kanssa mukana päättämässä maantierosvousasioista. Tässä kuudennessa osassa nuorten on käynnistettävä operaatio Karkkimyrsky kieroa makeistehtailijaa vastaan, muuten on "Suomen lasten karkinsyömisen ihanuus mennyttä". Oi että, olisipa Me Rosvolat olleet voimissaan jo minunkin lapsuudessani, olisin niin nauttinut tästä kirjasarjasta!

Me Rosvolat -sarjaa kustantaa Otava.

Kahvista, keräilystä ja kauniista muotoilusta pitävälle: Arabian kahvikupit 1916 - 2016

Tähän kirjaan ei ehkä tule tartuttua ensimmäiseksi joululahjaostoksilla, mutta suosittelen tätä kyllä lämpimästi! Kaunis kirja varmasti herättää kiinnostusta, sillä Arabian kahvikupit symboloivat monelle suomalaiselle niitä kaikkein tärkeimpiä yhteisiä kahvihetkiä. 

Kirjassa kiteytetään kauniisti: "Kahvihetki voi olla hyvin vahva ja jopa synesteettinen kokemus, jossa kahvikupin esteettinen olemus, sen muoto ja materiaali, väri ja koristeet vaikuttavat oleellisesti niin kahvin makuun kuin kokonaisnautinnon laatuun." Juuri näin! Minulle kahvikuppi on aina ollut lähes yhtä tärkeässä roolissa kuin kahvi itsessään. Siitä asti, kun olen kahvia juonut, minulla on myös ollut lempikuppeja - eikä mikä tahansa kippo muuten pääse lempikupikseni, sillä minulla on yli 20 vuoden kahvinjuontihistorian aikana ollut vain kolme eri lempikuppia. 

Kirjaan tarttuessani mietin ensin vähän haikeana, että harmi, ettei itselläni ole yhtään Arabian kuppia, mutta onhan minulla! Itse asiassa kaappimme suorastaan pursuilevat Arabian mukeja, niitä on niin paljon, että osan voisi viedä vaikka varastoon! Puhun tietenkin noista lähestulkoon joka kotiin kuuluvista Muumimukeista, joita minä ja mieheni olemme saaneet sekä tädiltäni että anopiltani lahjaksi. Minäkin tapasin yhteen aikaan juoda kahvini Muumimukista, vaikka varsinaista lempikuppistatusta ne eivät olekaan koskaan saaneet (ne ovat hiukan liian isoja siihen hommaan). Glögimukeina varsinkin nuo yllä olevan kuvan Muumimukit ovat muuten ihan parhaita, koska on ihana katsella Muumilaakson jouluisia maisemia glögiä nauttiessa.

Joka tapauksessa, tämä Helena Leppäsen kirjoittama, Katri Lehtolan kauniita valokuvia sisältämä, Wsoyn kustantama kirja on kuin kaunis kahvikattaus, jonka äärellä voi viettää ja muistella rakkaita kahvihetkiä. 

***

Ja nyt siihen arvontaan! Tämä arvonta suoritetaan erityisesti nuorempaa lukijakuntaa silmällä pitäen, sillä arvon sekä Let It Snow -kirjan että Me Rosvolat - Karkkikumous! -kirjan.

Arvontaan osallistut kertomalla kommenttikentässä, mitä itse tykkäät jouluisin lukea. Jos haluat osallistua vain toisen kirjan arvontaan, mainitse tämä kommentissasi, muuten olet automaattisesti mukana molempien kirjojen arvonnoissa. Muista laittaa mukaan sähköpostiosoitteesi, niin saan voittajiin yhteyttä! :) 

Arvonta päättyy 30.11.2016 klo 21.

***

Kuvat: S. Aaltonen.

Lue myös:

Kirjajoulut ja joulukirjat

Kolmannen adventin jouluruno

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Istahdin eilen väsyneenä sohvalle tekemään jotain sellaista, mitä teen nykyään äärettömän harvoin: kanavasurffailemaan. Tai oikeastaan pitäisi kai puhua sovellussurffailusta, sillä lyhyehkön päämäärättömän älytelkkarivaelluksen jälkeen löysin itseni hetken mielijohteesta Yle Areenan ohjelmia ihmettelemästä. Ja arvatkaa mitä löysin!? 

Dokumenttielokuvan Pulpista, kaikkien aikojen lempibändistäni!

Teimme yhdeksännen luokan luokkaretken Vähästäkyröstä Helsinkiin. Luokkaretki oli ollut ihana, haikea ja hauska, kaikin puolin onnistunut. Jostain musiikkikaupasta käteeni oli tarttunut Pulpin Different Class -levy. Sitä ennen olin kuullut Pulpilta vain kolme biisiä: Common People, Disco 2000 ja Something Changed, ja vaikka olin tykännyt kovasti niistä kaikista, en vielä mieltänyt itseäni faniksi. Mutta sitten tapahtui elämäni mullistavin musiikkikokemus: paluujunassa, väsyneenä mutta onnellisena, nojailin kaveripojan kainaloon ja sain lainata hänen Walkmaniaan. Sujautin Pulpin soittimeen ja aloin kuunnella. 

Neljäs biisi sen teki. Taisin ehkä vähän itkeäkin onnesta. Pulpin I Spy vetosi teini-ikäiseen minuun niin vahvasti, etten tiennyt miten päin olla. Myöhemmin sinä kesänä löysin vielä Tukholmasta His 'N' Hers -levyn, jonka Acrylic Afternoons on edelleen yksi lempikappaleistani. Pulp soi koko tuon kesän, rytmitti kaikki ne pähkähullut sekoilut ja illanvietot silloisen parhaan ystäväni kanssa ja soi kirjaimellisesti koko ensimmäisen suhteeni ajan (sitä suhdetta kesti yhden viikonlopun, ja se päättyi dramaattiseen kirjeeseen, jossa kerroin poikaystävälleni, ettei hän ollutkaan sellainen jollaiseksi olin hänet unelmoinut. Muistan vieläkin kirjeen viimeisen kohtalokkaan lauseen, jonka lainasin Pulpin Monday Morning -biisistä: Why live in the world when you can live in your head? Jälkeenpäin puimme kirjettä ja tunteitamme exäni kanssa tämän perheen asuntovaunussa, jossa hän kertoi rakastavansa minua joka tapauksessa ikuisesti. Päätimme pysyä ystävinä. Pysyimmekin monta vuotta, mutta jossain vaiheessa elämä kuitenkin kuljetti meidät eri suuntiin - hänet polyamorian pariin, minut tähän perinteisempään perhemalliin.)

No mutta, takaisin Pulpiin. Siinä vasta nerokas, omituinen bändi. Muistan, miten yritin ensin katsella Jarvis Cockerin kuvia sillä silmällä: olisiko tyypissä edes jotain, mihin vähän ihastua? Ei, ei ollut. Sen sijaan ihastuin nokkeliin sanoituksiin, omaperäisiin melodioihin ja siihen lähestulkoon inhorealistiseen tapaan, jolla Pulp yhteiskuntaa ja rakkautta kuvaa. 

Pulp esiintyi kesällä 2012 Ruisrockissa. Esikoinen oli kuitenkin silloin vasta reilun kuukauden ikäinen, joten jätin festarit väliin (en ole edelleenkään koskaan käynyt Ruisrockissa), mutta kieltämättä olen aika usein harmitellut sitä, etten silloin mennyt. Pulp teki viimeiset keikkansa tuona vuonna, ja tässä Yle Areenan dokumentissa on materiaalia kaikkien aikojen viimeisestä keikasta Sheffieldissä, josta bändin jäsenet ovat kotoisin.

Voi Pulp. Voi nuoruus, nuoruuden ihastukset, kesäillat ja elokuu. Ihania tällaiset dokumentit, jotka täysin yllättäen heittävät sinut niin vahvojen musiikkimuistojen sekaan, että hetkeksi unohdat kaiken muun ja olet vain.

Mikä sinun lempibändisi oli nuorena? Ja tykkäätkö siitä aina vain? Itse olen karsinut omaa levykokoelmaani vuosien saatossa hyvin ronskilla otteella, mutta noin kymmenen cd-levyn pinostani löytyy edelleen kolme Pulpin levyä. Ja voin kertoa, että aion kuunnella niitä koko loppukesän!

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Meitsi lenkkeilee nykyään ihan sikana. Ainakin kolmesti olen jo käynyt tällä viikolla tänä vuonna. Tänäänkin kiersin noin vain korttelin ympäri ja kuuntelin samalla vähän fiilistä nostattavaa musiikkia. Koska kännykässäni ei ole Spotify-sovellusta, kuuntelin MixRadiota niin kuin yleensäkin ja ihan hyviä biisejähän sieltä tuli, vaikka en yhdestäkään artistista ollut ennen kuullutkaan (Suomessa on nykyään vissiin muitakin hiphoppaajia kuin Elastinen ja Cheek).

Askelsin siinä sitten ihan muina sunnuntaikävelijöinä reipasta tahtia ylämäkeen, kuulokkeissa soi mukava rytmi ja lyriikat menivät jotenkin näin: "I'm stronger than I've been before" ja mä mietin, että no todellakin oon, yeah! ja sitten siinä laulettiin, että "This is the part when I break free" ja mä olin ihan liekeissä sen laulajan puolesta, että you go, girl!

Sitten vaihtui laulu. Ja minä tajusin, että MixRadion nimi pitäisi olla Mix(ihmeessä)Radio. 

Se laulu nimittäin oli Ihahaa, esittäjänä Satu Sopanen & Tuttiorkesteri. Voin kertoa, että fiilis latistui. En ollutkaan enää stronger than before (yeah!) vaan Tuttiorkesterin pirteä rytmi palautti minut oitis olohuoneeseemme, jossa viimeksi tänään jouduin Satu Sopasen tahtiin tanssimaan. 

Mix(ihmeessä)Radio niin vaihtuu Spotify Premiumiin.

 

 

 

 

 

Share

Pages