Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin jakaa kanssanne erään hetken tässä taannoin, kun minuun iski vallanhimo.

Vallanhimo tuli hississä. Olin hetki sitten lukenut jonkin Sauli Niinistön Facebook-päivityksen, ja siinä hississä seisoessani ja katsellessani itseäni peilistä, huomasin yhtäkkiä miettiväni, ensimmäistä kertaa koskaan, että

MITÄ JOS MINUSTA TULISIKIN SUOMEN PRESIDENTTI?

Ja välittömästi tämän ajatuksen jälkeen minut suorastaan sokaisi vallanhimo.

MINÄ HALUAN SUOMEN PRESIDENTIKSI!

Jo pelkkä oman presidenttiyteni ajatteleminen voimaannutti minut seisomaan hieman ryhdikkäämmin ja ylväämmin.

Suoristin kaulahuiviani, painoin pipon tiukemmin päähän. 

Minut valtasi auvoinen mielikuva: istun tyylikkääseen jakkupukuun sonnustautuneena pehmeällä kukkakuvioisella jakkaralla pienen pyöreän kahvipöydän ääressä. Hovimestarini ojentaa minulle siroa posliinista kahvikuppia, ja ystävällisesti mutta hajamielisesti pyydän häntä laittamaan kupin pöydälle. Olen kirjoittamassa kirjettä jollekin toiselle vallan kahvaa pitelevälle ja olen siksi uppoutunut tärkeisiin ajatuksiin. Kirjoitan sulkakynällä (sellaisella se Saulikin varmaan ne Facebook-päivityksensä luonnostelee). Mielikuvissani näytän ihan Hyacinth Bucketilta. Ja asun Downton Abbey'ssa. 

Ping! Hissi oli P-kerroksessa. 

Vallanhimoni väistyi, ja olin taas tavallinen Tiia. 

Mutta ehkä joskus...

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Luin LeeLuu-unileluista ensimmäisen kerran helmikuussa Puutalobaby-blogista, jossa LeeLuu-prototyypit olivat päässeet testikäyttöön. Näiden unikavereiden idea oli yksinkertainen ja mielestäni tosi nerokas: suloisenpehmoisia unileluja halatessa niihin syttyy valo, jota sitten pystyy silittelemällä säätelemään himmeämmäksi tai kirkkaammaksi. Meidän tytöille tuollaiset! mietin silloin saman tien. 

Maaliskuussa IndieGoGo-sivustolla alkoi joukkorahoituskampanja, jossa LeeLuun tuotannolle haettiin vauhtia. Tilaamalla LeeLuun ennakkoon sen sai halvemmalla, ja samalla pystyi edesauttamaan sitä, että näiden yövalopehmojen valmistus lähtisi kunnolla käyntiin. Mekin tartuimme innoissamme tarjoukseen ja tilasimme molemmille tytöille omat LeeLuut (Early Bird -hintaan yhteensä 119 euroa). Toki tiedostimme sen, että jos kampanja ei onnistuisikaan keräämään tarpeeksi varoja, ei leluja välttämättä pystyttäisi ruveta valmistamaan (missä tapauksessa saisimme sitten rahamme takaisin). Meille oli myös tärkeää olla mukana tukemassa tällaista hienoa, suomalaisten naisten keksimää ideaa. Toivoimme LeeLuulle kaikkea hyvää ja jäimme tyytyväisin mielin seuraamaan rahoituskampanjan etenemistä - hyvältä näyttää! Ja hyvältä näytti lopputuloskin: 61 241 euroa eli 106 % tavoitteesta kerättynä

Jee, tytöt saavat jouluksi omat LeeLuut!

***

Tämän jälkeen unohdimme LeeLuut pitkäksi aikaa. Aina välillä tuli kuitenkin hetkiä, jolloin harmittelimme sitä, että LeeLuut valmistuvat vasta joulun alla. Esimerkiksi myöhemmin keväällä, kun makuuhuoneen ja lastenhuoneen paikkoja vaihdettiin ja tytöt jäivät oikein nukkumaankin omaan huoneeseensa, LeeLuut olisivat olleet enemmän kuin tervetulleita. Joskus kaupoissa pyöriessämme silmiimme osui jokin samantyyppinen ratkaisu, jonka vähän harmitellen sivuutimme ja mietimme, että no, pianhan ne LeeLuutkin tulee.

Pari kertaa tässä syksyn mittaan mies on ihmetellyt sitä, että onpa kummaa, kun vieläkään ei ole tullut mitään kyselyä sen suhteen, millaiset LeeLuut haluaisimme: vaihtoehtoja olisivat olleet pöllö, kissa ja siili. No, kyllähän tässä vielä ehtii.

Jokin aika sitten mieheni kertoi, että IndieGoGon LeeLuu-kampanjasivuston parissa kommentissa oli tiedusteltu projektin etenemistä, ja molempiin oli vastannut (25 päivää sitten) Lisa Gerkens seuraavasti: "so far we are on schedule". 

Vielä alle kuukausi sitten oltiin siis aikataulussa. Jee jee, pian saamme LeeLuut!

Paitsi emme saakaan.

Viime viikon keskiviikkona 16.11. sähköpostiin pamahtikin sitten täysin yllättäen seuraavanlainen viesti:

"Hei LeeLuun ystävä,

Kirjoitamme kertoaksemme, että LeeLuu Labs on aloittanut jotakin uutta. Keskitymme tarinankerrontaan ja kehittämään LeeLuu-yövaloa entistä vuorovaikutteisempaan suuntaan. ... Tämä tarkoittaa, että emme toimita tätä erää LeeLuu-yövaloja."

Tämän jälkeen seurasi informaatiota takaisinmaksuprosessista. 

Info-osion jälkeen sähköposti jatkui näin:

"Samalla haluamme kutsua sinut mukaan seuraamaan uutta polkuamme. Uskomme sinun pitävän siitä, mitä uutta on tulossa. Jos haluat lukea lisää, tutustu uutiskirjeeseemme.

LeeLuu-tiimi"

Niin siis anteeksi mitä? "Emme toimita tätä erää LeeLuu-yövaloja."

Olisiko ollut liikaa vaadittu, että johonkin kohtaan sähköpostia olisi ujutettu edes hiukan jotain anteeksipyyntöä muistuttavaa? Meidän ennakkotilaajien eli kampanjan tukijoiden ansiosta LeeLuu-tiimi pääsi viemään projektiaan eteenpäin haluamallaan tavalla, ja sitten yhtäkkiä ilmoitetaankin lyhytsanaisessa sähköpostissa, ettei se, mitä meille kaupattiin, olekaan se, mitä he nyt haluavat varsinaisesti tehdä, joten he ovatkin sitten päättäneet olla toimittamatta LeeLuu-yövaloja. 

Ja samalla oletetaan, että olemme aivan hyperinnoissamme heidän seuraavasta askeleestaan, jossa yövaloon yhdistetään digitaalinen tarinankerronta. Varmasti hieno juttu tämäkin, mutta mielestäni LeeLuu-tiimi toimi hyvin tökerösti viitatessaan kintaalla alkuperäiselle tukijajoukolleen. Miten voidaan samassa sähköpostissa ylimalkaisesti todeta, että ette saakaan sitä mistä maksoitte mutta hei, katsokaapa tätä näppärää juttua!

Toki saamme rahamme takaisin, ja tästä LeeLuu-tiimi on informoinut meitä kampanjan tukijoita hyvin, mutta se ei muuta sitä, että tämä kampanja hoidettiin kyllä LeeLuun puolelta aika epäonnistuneesti. 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Sosiaalisessa mediassa puututaan ärhäkästi sellaiseen diskurssiin, joka pyrkii joko räikeän avoimesti tai rivien välistä vähättelemään naissukupuolta. 

Ja hyvä niin. Sitä vähättelyä nimittäin on, eikä se katoa, jos sen annetaan olla.

Minä haluaisin, että sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolellakin puututtaisiin ärhäkästi myös niihin alentuviin, paapoviin ja holhoaviin asenteisiin, joista isät joutuvat usein kärsimään.

Hyvänä esimerkkinä toimii taannoinen Gigantin mainos, jossa esiteltiin jonkinlaista letityslaitetta ja kuvan alla luki:

"Nyt myös isät voivat onnistua letityksessä!" 

 

Siis ihan oikeasti, Gigantti. Eivät isät ole mikään rykelmä avuttomia otuksia, jotka seisovat sormi suussa pienen lapsensa edessä ja rukoilevat, että äiti tulisi jo takaisin varttitunnin happihyppelyltään.

Isät osaavat. Isät osallistuvat. Isät hoitavat, ovat kiinnostuneita, vertailevat kavereidensa kanssa vaippamerkkejä. Isät juttelevat toisten isien kanssa uhmasta ja siitä, miten välillä meinaa mennä - ja meneekin - hermot. 

Gigantille tiedoksi: isät eivät tarvitse apuvälineitä lastensa hiusten letittämiseen erityisenä kollektiivina. (Meillä asuu tästä elävä esimerkki, kuvatodisteitakin löytyisi.) Toki voi olla isiä, jotka kokevat letittämisen hankalana aivan yhtä lailla kuin voi olla äitejä, jotka kokevat letittämisen hankalana. Mutta vastustan kiivaasti sellaisen mielikuvan luomista, että lasten ulkoisesta olemuksesta huolehtiminen on aina näppärän, osaavan äidin vastuulla, kun taas se ressukkaisä, joka ei varmaan edes tiedä, mikä letti on, hengailee jossain taustalla.

Nyt joku ehkä miettii, että big deal, kyseessähän oli vain hauska läppä. Mutta tässä palataan taas siihen, miksi esimerkiksi taannoinen #koffgate epäonnistui surkeasti yrityksessään heittää hauskaa läppää. Sillä sekä Koffin tyttöjä väheksyvään vitsiin että tähän Gigantin isyyttä väheksyvään mainokseen kietoutuu paljon sellaista, mikä on syvällä yhteiskuntamme rakenteissa.

Se näkyy äitiys- ja lastenneuvoloissa, kun kerta toisensa jälkeen perheen isä sivuutetaan keskusteluissa täysin ja kysymykset suunnataan äidille, vaikka isä yrittäisi osallistua keskusteluun aktiivisesti.

Se näkyy niissä päivittelyissä, joita mieheni kuulee, kun keskustelun toiselle osapuolelle selviää, että hän ei vietäkään pelkästään isäkuukautta (joka sekin tuntuu olevan jo merkillinen saavutus) vaan aikoo hoitaa lapsiaan kotona vähintään puolitoista vuotta. (Jos minä kertoisin hoitavani lapsiani kotona ainakin siihen asti, että kuopus on 2,5-vuotias, kenenkään kulmakarvat eivät kohoaisi.)

Se näkyy niissä katseissa, joita mieheni saa osakseen kävellessään lastensa kanssa jokirannassa. Ihailevia katseita lähes poikkeuksetta, ei siinä mitään, mutta milloin me oikein saavutamme sen pisteen, että lastensa kanssa vaunukävelyllä porhaltava isä ei ole nähtävyys vaan normi.

Se näkyy "daddy cardeissa" ja isille suunnitelluissa rallikuskirooleissa.

Se näkyy meemeissä ja vitseissä, joissa kerrotaan, että lapsi kysyy äidiltään sata kysymystä ja isältä vain yhden: "Missä äiti on?"

Se näkyy tässä Gigantin mainoksessa.

"Nyt myös isät voivat onnistua...!"

Voi kuule Gigantti, tervetuloa nykypäivään. Täällä isät onnistuvat jo!

 

P.s. Huomasin ilokseni äsken, että myös Isän pikajuna -blogissa oli tartuttu aiheeseen!

Share

Pages