Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Hiivin keittiöön katsomaan kelloa. Hellan pienen kellon viisarit ovat armottomat: vasta neljä aamuyöllä. Vielä ei saisi nousta.

Tämä ei tapahtunut viime yönä, ei viime viikolla eikä viime vuonna; se tapahtui ollessani ala-asteella. Seuraavan päivän vesipuistoretki vei yöuneni, enkä yli kolmekymppisenäkään ole vielä keksinyt, miten saisin ne takaisin. 

Juttelin viime perjantaina työterveyslääkärin kanssa unettomuudestani. Työterveyslääkärimme on vaihtunut, ja edessäni istui taas uusi, sympaattisen ja mukavan oloinen nainen, joka ensimmäiseksi kysyi: "Milloin unettomuutesi alkoi?"

"Lapsena", heitin vähän vitsinä, mutta tavallaan se on ihan totta. 

Jo lapsuudessa uneeni vaikuttivat rutiinien rikkoutuminen retkien ja juhlapyhien muodossa. Olin niin innoissani ja jännittynyt, etten saanut kroppaani rauhoittumaan. Periaatteessa tämä sama kaava on edelleen unettomuuteni taustapiruna: joudun helposti ylikierroksille, enkä pysty rentoutumaan. Aikuisiällä mukana on myös asioita, joita ei onneksi lapsuuteen kuulunut: yleismaailmallinen ahdistus (on vaikea nukahtaa, kun verkkokalvoille on piirtynyt kuva hukkuneesta pakolaislapsesta), stressi ja huoli milloin mistäkin triviaalista tai painavammasta asiasta. 

Viime aikoina olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää nukkumiseeni vaikuttavia tekijöitä ja hyväksyä itseni tällaisena. Herkkäunisena. 

Tällä hetkellä tilanne on siinä mielessä huono, että en nukahda ollenkaan, edes viikonloppuisin, ilman jotain nukahtamista edesauttavaa valmistetta. Ja vaikka minulla onkin käytössäni lääkekaapin suoma apu, en siltikään nukahda - ainakaan kohtuullisessa ajassa - jos:

- juon kahvia klo 17 jälkeen

- käyn alkuillasta keskustelua, joka kiihdyttää ja herättää paljon ajatuksia

- juoksen tai harrastan muuta vauhdikasta liikuntaa klo 17 jälkeen

- menen ulos, esimerkiksi elokuviin, iltakahdeksan jälkeen

- luen tai näen jotain kiihdyttävää (esimerkiksi väkivaltaisen elokuvan)

- minulla on kuukautiset

- on täysikuu

- on kaamos

- seuraavana päivänä on joulu tai joku muu rakastamani juhlapäivä

- surffailen netissä ennen nukkumaanmenoani

- olen yökylässä

- olen lähdössä reissuun

- on sunnuntai-ilta

- kirjoitan blogia tai jotain muuta iltakahdeksan jälkeen.

Välillä on kausia, jolloin nukun ihan hyvin. Esimerkiksi tämän vuoden huhtikuusta kesäkuuhun oli tällainen parempi jakso. Toki näinäkin kausina vaaditaan korvatulpat (joita olen käyttänyt jo vuosikausia joka yö), pimennysverhot, säännöllinen unirytmi ja melatoniinia purkista. 

Mutta silloin, kun unettomuusjakso on päällä, en saa nukuttua, vaikka kuinka huolehtisin unihygieniasta. Siksipä elämääni onkin ilmestynyt Doxal, mielialalääke, jota pienellä annostuksella käytetään unettomuuden hoitoon sen sisältämän väsyttävän antihistamiinin takia. Doxalia määrättiin minulle helmikuussa, ja siitä lähtien olen käyttänyt sitä ensin säännöllisesti huhtikuuhun saakka, sitten kesän ajan epäsäännöllisesti, kunnes nyt taas säännöllisesti. Välillä käytän pelkästään Doxalia, välillä pelkästään melatoniinia ja välillä molempia rinnakkain. 

Tiedän, että olisi tärkeää pysytellä loogisesti jossain kombinaatiossa, mutta jos tunnen alkuillasta, että saan todennäköisesti nukahdettua ilman Doxalia, en ota sitä, koska - no, inhoan sitä. Inhoan koko ajatusta kemiallisesta unesta, inhoan voimattomuuttani sen suhteen, etten omilla teoillani pysty saamaan itseäni nukahtamaan ja inhoan sitä tokkuraista oloa, joka Doxalista seuraa, jos päädyn ottamaan sen liian myöhään. Pahimpia ovat yöt, jolloin ensin toiveikkaana menen nukkumaan joko pelkän melatoniinin otettuani tai jopa ilman mitään, kunnes tuntikausien pyörimisen ja otanko-en-ota-otanko-en-ota-vatvomisen jälkeen joudun kuitenkin turvautumaan Doxaliin, joka liian myöhään otettuna auttaa nukahtamaan joka tapauksessa vasta aamuyön puolella ja kostautuu sitten tokkuraisena koko aamupäivän kestävänä väsymyksenä. Nykyään en enää otakaan Doxalia, jos ollaan menty tietyn kellonajan yli, koska tokkuraisuuden aiheuttama väsymys on pahempi kuin nukkumattomuuden aiheuttama. Olen mennyt töihin jopa ihan kokonaan unettoman yön jälkeen ja huomannut, ettei se ole niin kamalaa kuin voisi luulla. Siitäkin selviää, vaikka ei se tietenkään hyvää tee, ja jokainen uneton yö tuntuu kyllä sekä kehossa että mielessä, jotka eivät vieläkään ole täysin palautuneet esikoisen vauvavuoden aiheuttamasta univajeesta.

Inhoan Doxalissa myös sitä, että tämänkaltainen lääke vaikuttaa painoon. Keväällä lihoin kolme kiloa kolmen kuukauden Doxal-jakson aikana, ja kun pystyin olemaan ilman Doxalia, laihduin kolme kiloa. Oman kokemukseni mukaan Doxal vaikuttaa painoon kahdella tavalla: se lisää ruokahalua (otan vielä toisenkin lautasellisen pastaa, vaikka en ehkä muuten ottaisi) ja toisaalta myös nostaa painoa hiljalleen ihan muuten vain. Toki muutama ylimääräinen kilo on pienempi paha nukkumattomuuden rinnalla, mutta miksi, miksi minun täytyy ylipäätään joutua valitsemaan? Miksi en voi haukotella, todeta olevani väsynyt, painaa pääni tyynyyn ja NUKAHTAA? Miksi juuri minun iltoihini täytyy kuulua pilleripurkkien piirileikki ja kaiken yhtään elimistöä kiihdyttävän toiminnan vältteleminen?

Okei. Nyt ei kuulosta siltä, että olisin alkanut pikkuhiljaa hyväksyä unettomuuteni niin kuin äsken väitin. Kyllä minä olen, tai oikeastaan hyväksyn sen, etten voi tälle mitään. Minä olen tällainen. Luin keväällä Leeni Peltosen Valvomo-kirjan - jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille unettomuudesta kärsiville - ja kirjan lopussa listattiin unettomuuteen altistavia luonteenpiirteitä:

huolehtivaisuus

tunnollisuus

säntillisyys

vastuuntuntoisuus

vaativuus

tarkkuus

ahdistusherkkyys

neuroottisuuteen taipuvaisuus

herkkyys, taipumus kokea kaikki voimakkaasti

luovuus

Jep. Tuntui siltä kuin Leeni olisi kuvaillut henkilökohtaisesti juuri minua. Ja ehkä myös sinua? Kolmasosalla suomalaisista nimittäin on jonkinasteisia unihäiriöitä, ja kroonisesti unettomia on lähes kymmenen prosenttia. Suurin unettomien ryhmä on työikäiset naiset.

Unettomuudessa on myös hankalaa se, ettei se kosketa vain sitä ihmistä, joka ei nukahda vaan myös hänen kumppaniaan. Mieheni on melkein yhtä syvällä tässä suossa kuin minäkin, sillä vaikka hän itse nukahtaakin helposti, rajoittaa minun unettomuuteni myös hänen tekemisiään, ja usein hän joutuu myös täysin syyttömänä oman turhautumiseni kohteeksi, kun minulla keittää yli, enkä vain kestä sitä, että joku muu saa unenpäästä kiinni niin helposti. Esimerkiksi tällainen tilanne on tapahtunut lukemattomia kertoja:

Kello on puoli kymmenen, on normaali nukkumaanmenoaikani, ja minua väsyttää. Olen ottanut vain melatoniinia, koska minulla on optimistinen olo nukahtamiseni suhteen. Vetäydyn makuuhuoneeseen, toivotamme mieheni kanssa toisillemme hyvää yötä. Hän jää vielä valvomaan. Luen hetken mukavaa kirjaa, sitten painan pääni tyynyyn.

Uni ei tule. Ja tiedän siitä, miltä pääni sisällä tuntuu, että ei se tulekaan, ei vielä pitkään aikaan. Kiroan sitä, etten ottanut Doxalia - nyt on jo liian myöhäistä. No kyllä minä pian nukahdan, mietin ja suljen taas silmäni.

Paitsi että en nukahda. Tunnen korvissani asti, miten sydämeni sykkii, miten ärsyttävä tunne. Tu tum, tu tum, tu tum. 

Tiedän, etten saisi katsoa kelloa, mutta katson silti. No ei se ole vasta kuin yksitoista, hyvin on aikaa vielä!

Tu tum, tu tum, tu tum. Silmäni tuntuvat samaan aikaan rutikuivilta ja tosi virkeiltä.

En edes ajattele mitään erityisen ahdistavaa tai stressaavaa. Olen täysin tyytyväinen. Huomenna on tulossa mukava päivä. Tavallinen päivä. Minä en vain nukahda.

Kello on kaksitoista. Tiedän, että mieheni aikoo ihan pian tulla nukkumaan, ja yhtäkkiä en vain kestä sitä ajatusta, että vierelläni joku noin vain nukahtaa, SEKUNNEISSA! Raivoisana pyörremyrskynä kasaan hänen tyynynsä ja peittonsa myttyyn syliini, marssin olkkariin ja tiputan ne pahaa aavistamattoman mieheni eteen.

"Sä nukut kyllä sohvalla tämän yön! Mä en ole nukkunut yhtään enkä saa nukuttua varmaan koko yönä ja mä en kestä, jos sä tuut siihen kuorsaamaan ja nukahdat saman tien! Tää on niin epäreilua!"

Tällainen välikohtaus jättää sekä pahan mielen meille molemmille - tosin mieheni tietää, etten ole vihainen hänelle vaan pelkästään turhautunut siihen, etten taaskaan saa nukuttua - että kiihdyttää minua entisestään, enkä tietenkään saa nukuttua vielä pitkään aikaan.

Tu tum, tu tum, tu tum.

Minä tiedän toimivani vastoin ohjeita, kun jään sänkyyn pyörimään. Yksi eniten hoetuista säännöistähän unettomuuden hoidossa on se, että jos uni ei ole tullut 10 - 20 minuutissa, täytyisi nousta. Mutta kun se tuntuu ihan järjettömältä! Kun kerran sinne sänkyyn on jo asettunut, sieltä on vaikea nousta, vaikka kuinka tiedostaisi toimivansa väärin. Itse sorrun usein ajattelemaan, että jos kuitenkin nukahdan ihan kohta...ihan kohta...ihan kohta. Perustelen myös usein itselleni, että on parempi maata sängyssä ja levätä kuin nousta haahuilemaan. Joinakin kertoina, kun olen sääntöjen mukaisesti noussut ja lueskellut sohvalla jotain kirjaa, ei sekään ole edesauttanut nukahtamistani. 

(Tiedän myös, että yksi keino on vielä kokeilematta: kahvista luopuminen. Olen juonut kahvia 12-vuotiaasta lähtien päivittäin kahden raskauden ensikolmanneksia lukuun ottamatta, ja varmasti nauttimallani kofeiinimäärällä on yhteys unettomuustaipumukseeni. Mutta kahvista luopuminen on vähän sama kuin luopuisin tärkeästä osasta omaa identiteettiäni. Joten ainakaan vielä en ole valmis näin isoa askelta ottamaan.)

Vuosikausia jatkunut unettomuus on myös pikkuhiljaa nakertanut ennen niin hyvän vastustuskykyni olemattomiin. Syyskuun lopussa sairastin enterorokon, nyt olen ihan tavallisen flunssan kourissa. Taas. Usein olen meidän perheestämme ainoa, joka on kipeä, vaikka voisi luulla, että pienillä lapsilla olisi heikompi vastustuskyky kuin aikuisella. Muistan, miten parikymppisenä aivan ylpeilin sillä, etten ole koskaan kipeä, ihan kuin se olisi ollut jotenkin omaa ansiotani. No, ylpeys kävi vilustumisen edellä, koska nykyään mikään flunssakierre ei kyllä kulje ohitseni tarttumatta minuun. 

Nykyään puhun unettomuudestani avoimemmin, myös töissä. Työpaikan kahvipöydässä on aina läsnä sekä heitä, joilla ei tätä ongelmaa ole että heitä, jotka ymmärtävät hyvin, mistä puhun. Ina Westmanin Syliin-kirjassa todetaan, että "on kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku". Tämä on niin totta, ja pätee aikuisiin ihan muutenkin: on niitä, jotka eivät nuku ja niitä, jotka nukkuvat. Kuten Valvomossa todetaan: "Nukkuminen on luonnollinen asia kaikille niille, joilta se sujuu hyvin. Ja sitä pohtivat vain ne, jotka eivät nuku.” 

Eikä oikeasti kukaan hyvin nukkuva pysty ymmärtämään sitä turhautumista ja epätoivoa, joka unettomuuteen pahimmillaan liittyy. Kun alat pelätä tulevia öitä tai kun huomaat, että unettomuus määrää, mitä uskallat tehdä iltaisin. Jos uhmaat unettomuutta ja lähdet elokuviin, teet sen yöunien kustannuksella. Jos lipsut ja nukut aamulla pitempään, maksat siitä seuraavana iltana. Jos juot kupin kahvia kylässä, vaikka kello on jo yli unettomuuden sinulle asettaman rajan, kadut sitä vielä samana iltana. Unettomalle ei muuten kannata sanoa, että "entä jos vaan laitat silmät kiinni ja mietit mukavia asioita!". Se ei auta! Totta kai on järkevämpää ajatella nukkumaan mennessä mukavia asioita, eikä esimerkiksi Syyrian tilannetta tai Amerikan uutta presidenttiä, mutta jos uni ei ole tullakseen, on ihan sama, minkälaiseen unelmahattaraan ajatuksesi käärit. (Jos et itse kärsi nukahtamisvaikeuksista, sinun kannattaa tarjota unettomalle vain sympatiaa, sillä kaikki hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat univelkaisen korviin kuulostaa todella ärsyttäviltä.) 

Itselleni toimivin konsti on ollut myöntää se, että unettomuus on osa elämääni. En enää yritä kierrellä sen ympärillä, sillä se on ihan turhaa. Se mitä pystyn tekemään on antaa itselleni tarpeeksi aikaa palautua niin työpäivän kuin sosiaalisten menojenkin jälkeen ja rauhoittaa iltani. Olen opetellut erilaisia hengitystekniikoita, joilla rauhoitan itseni yön pimeinä tunteina, kun turhautuminen alkaa päästä niskan päälle. (Kannattaa kokeilla 8 + 8 + 8 -tekniikkaa: hengitä sisään laskien kahdeksaan, pidätä hengitystä laskien kahdeksaan ja hengitä ulos laskien kahdeksaan. Tai sama sarja 4 + 4 + 4 -kaavalla.) Kuluneen viikon sisällä on ollut kaksi sellaista yötä, jolloin olen joutunut odottelemaan unta aika pitkään mutta onnistunut silti pysyttelemään tyynenä - olen vain ajatellut, että no kyllä minä varmaan jossain vaiheessa nukahdan edes hetkeksi (ja näin on käynytkin). Tällainen tyyneys tuntuu isolta saavutukselta, koska se on omissa uniasioissani aika uusi ilmiö. Olen myös opetellut pitämään töissä enemmän taukoja (minuutinkin tauko tekee hyvää ja pysäyttää hetkeksi stressikäyrän nousun) ja kävelemään hitaammin (ennen pyyhälsin kuin tuulispää työpisteeltäni kahvihuoneeseen ja takaisin, mutta nyt kävelen tarkoituksellisesti hitaasti). Olen jo jonkin aikaa kävellyt töihin ja takaisin sen sijaan, että pyöräilisin, koska vaikka pyöräillen olisin tietysti nopeammin perillä, on pyöräileminen minun tyylilläni tosi stressaavaa (osaan pyöräillä vain täysillä). Kävellessäni pystyn aamuisin virittäytymään edessä olevaan työpäivään ja kotimatkalla aloittaa työpäivästä palautumisen sen sijaan, että pyöräilisin tuhatta ja sataa kotiin ja vetäisin henkeä ensimmäisen kerran kotieteisessä. Ja koska minua on oikein lääkärin toimesta käsketty varmistamaan se, että minulla on omaa aikaa, käyn nykyään keskiviikkoisin tunnin lenkillä (kävellen ja välillä rennosti hölkäten). Olen myös ruvennut pyristelemään eroon itseeni pinttyneestä, kenties hyvin suomalaisesta ajatusmaailmasta, että arjen pitää olla raskasta puurtamista ja kaikenlainen elämästä nauttiminen pitää ajoittaa viikonloppuun. Olen esimerkiksi (tämä on jo aika noloa) säästellyt itseäni ilahduttavien valopallosarjojen käyttämistä, ettei sentään joka ilta nautita tunnelmavalaistuksesta. Saman elämästänauttimissäännöstelyilmiön huomasin suhtautumisessani kynttilöihin: sain itseni kiinni ajatuksesta, että ei kai niitä nyt voi keskellä viikkoa sytyttää, eihän nyt ole mikään erityinen hetki. No, nykyään meillä nautitaan valopalloista joka ilta ja sytyttelen tuikkuja palamaan, jos mieleni tekee. Annoin myös periksi perheeni vaatimuksille aloittaa jo joulun ajasta nauttiminen, joten meillä on jo kuunneltu joululauluja ja leivottu pipareita, vaikka oma ankara sisäinen juhlapyhä- ja hauskanpitokalenterini ei olisi siihen vielä ollutkaan valmis.

Nyt alkaa taas punainen lanka lipsua hyppysistäni, sitä se unettomuus teettää. Yritän tässä siis sanoa, että vaikka en olekaan onnistunut karkottamaan unettomuutta kokonaan (en varmaan koskaan onnistu), olen oivaltanut sen, että pystyn vaikuttamaan siihen, miten tähän kaikkeen suhtaudun. Unettomuuteen ja elämään. 

Mies toi tänään kukkia sairastupaan. Vaikka on ihan tavallinen torstai. 

Onko siellä lukijoiden joukossa kohtalotovereita?

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Luin hiljattain jostain, että haaveet kannattaa sanoa ääneen. Itse olen aina kuulunut siihen koulukuntaan, joka haaveilee hiljaa ja itsekseen, ehkä siksi, ettei niin kehtaa pitää meteliä itsestään ja omista toiveistaan tai ehkä siksi, että jos ne haaveet eivät sitten toteudukaan, niin ainakin on tullut säilyttäneeksi omat kasvonsa, eikä kukaan pääse sanomaan, että kyllähän se nyt oli päivänselvää alusta asti, ettei tuosta mitään tule.

Mutta sitten mietin, että miksi ihmeessä en kehtaisi sanoa omia haaveitani ääneen! Joten tässä niitä nyt sitten tulee:

Haluaisin kirjoittaa lastenkirjoja. Loruja, satuja ja pidempiä tarinoita. Itse asiassa uskoisin olevani aika hyvä lastenkirjailija, sillä pystyn keksimään omille lapsilleni tarinan mistä vain, milloin vain, ja riimittelemään aika näppärästi lähes mistä tahansa aiheesta. (Joskus jopa niin kauan, että esikoinen pyytää jo lopettamaan.)

Haluaisin kirjoittaa tietokirjoja/asiaproosaa. Olin suunnattoman motivoitunut tehdessäni taustatutkimusta ja muistiinpanoja My Sugar-Free Project -kirjaani varten ja mietin monet kerrat, miten mahtavaa olisi tehdä sellaista työkseen. Olisi tosi mielenkiintoista perehtyä paremmin esimerkiksi kaamokseen ja muutenkin siihen, miten vahvasti sää vaikuttaa mielialaan.

Olisi hienoa tehdä kirjoja yhdessä mieheni kanssa. Minä kirjoittaisin, hän ottaisi valokuvia. Tai sitten olisimme kuin Nicci French (eli Nicci Gerrard ja Sean French) tai Lars Kepler (eli Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril), jännäreitä yhdessä kirjoittava aviopari.

Haluaisin asua ulkomailla. Lähinnä sen takia, että olen sääolosuhteiden armoilla kurjisteleva meteopaatti, joka ihan oikeasti kärsii esimerkiksi juuri kaamosajasta tosi voimakkaasti. Ulkomaille muuttaminen on minun ja mieheni kestohaave, ja ehkä se vielä joskus onnistuu. Oih, ollapa kirjailija-valokuvaajapariskunta ulkomailla...

Haluaisin opiskella kätilöksi. Ennen kuin esikoinen syntyi, kätilön ammatti ei ollut koskaan edes juolahtanut mieleeni. Mutta nyt kun olen synnyttänyt kaksi lasta, olen huomannut ajattelevani tosi usein sitä, miten hienoa olisi toimia kätilönä ja auttaa synnyttäviä äitejä. Työ olisi varmasti raskasta ja uuvuttavaa, eikä todennäköisesti yhtään sellaista, millaiseksi sen omissa mielikuvissani olen ajatellut, mutta uskon kuitenkin, että kätilön työ on myös hyvin palkitsevaa.

Haluaisin opiskella - melkein mitä tahansa. Miksi silloin parikymppisenä, kun minulla oli kaikki aika maailmassa, minua ei yhtään kiinnostanut istua luentosaleissa? Lintsasin aika paljon, ja ne luennot, joille osallistuin, käytin lähinnä seinäkellon tuijottamiseen. Valmistumisestani on jo aikaa, mutta minulla on sellainen hämärä muistikuva, että olisin varsinaisesti kiinnostunut pääaineestani (englantilainen filologia) vasta syventävien opintojen loppumetreillä. Ja viimeinen opiskeluvuosi, jolloin suoritin opettajan pedagogiset opinnot ja tein gradun, oli oikeastaan ensimmäinen sellainen vuosi yliopistolla, jolloin tunsin olevani jonkinlaisessa flow-tilassa opintojen suhteen. (Voi myös olla, että se, minkä nyt muistelen olleen flow'ta, olikin epätoivoista yritystä pysytellä pinnalla kiireisessä opiskelutahdissa.) 

Haluaisin enemmän yhteistä perheaikaa. Tykkään työstäni, mutta kyllä viikonloppu kuitenkin rökittää arkipäivät aika komeasti. Rakastan niitä päiviä, jolloin olemme koko perhe yhdessä ja voimme tehdä melkein mitä vain: kyläillä, lähteä kaupungille, metsään, rannalle, minne nyt mieli tekee. Kaipaisin myös ihan tavalliseen arkipäivään pari lisätuntia lasten kanssa olemiseen. Heillä, varsinkin esikoisella, on minua kova ikävä, ja minulla myös heitä, eikä ne arkipäivän muutamat tunnit työpäivän jälkeen tunnu aina tarjoavan riittävää läheisyystankkausta. 

Ja jos haaveista vastaavat tahot ovat kuulolla, heitetään nyt tämäkin toive linjoille: haluaisin päästä eroon hämähäkkikammostani

Mistä sinä haaveilet?

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Asioita, joita olen viime aikoina yrittänyt opetella: 

hengittäminen.

Luulisi, että hengitys sujuu kaikilta noin vain, mutta ei suju. (Ja tiedän, että jos ihmisellä on aikaa surkutella huonolaatuista hengitystekniikkaa, on asiat isossa mittakaavassa ihan ok.) Mutta onhan se nyt surullista, ettei ole 33 vuoteen hengittänyt kuin pinnallisesti. 

nukahtaminen.

Se mikä tapahtuu toisilla muutamassa sekunnissa, ei välttämättä tapahdu toisilla kertaakaan koko yön aikana. Minulla on meneillään tavallista hankalampi unettomuusjakso, ja tiistaina jouduin menemään töihin niin sanotusti samoilla silmillä odotettuani turhaan koko yön, että nukahtaisin. Päivällä uneton yö tai aamuneljään venynyt nukahtaminen tuntuvat aina yhtä uskomattomilta: miten muka voi pyöriä koko yön sängyssä nukahtamatta sekunniksikaan? No, minä voin. (Nyt uniongelmani ovat kuitenkin työn alla, joten ehkä tästäkin unettomuusjaksosta taas selvitään. Uniasiaa tulossa varmaan myöhemmin lisää.)

rauhoittuminen.

Havahduin taas siihen, että kiirehdin ja multitaskaan koko ajan. Säästän aikaa toimimalla tehokkaasti - minkä ihmeen takia? Että on sitten aikaa iltaisin pyöriä sängyssä, kun uni ei tule? Haluan myös eroon siitä ajattelutavasta, että jokainen sekunti pitäisi käyttää johonkin. Esimerkkejä: valot vaihtuvat punaiseksi nenäni edestä ja jään turhautuneena seisoskelemaan suojatien eteen. Ettei tuo parinkymmenen sekunnin aikaikkuna vain jäisi hyödyntämättä, kaivan nopeasti kännykän esille ja käyn Instagramissa katsomassa ne kaksi kuvaa, jotka sinne ovat ilmestyneet edellisen käyntini jälkeen. Hississä riisun jo pipon ja käsineet laukkuun ja avaan takin vetoketjun valmiiksi, koska täytyyhän se hyödytön hissiaika johonkin käyttää. Jos olemme tulossa koko perheen voimin kotiin ja olisi jo kiire laittamaan ruokaa, minun täytyy päästä saman tien napsauttamaan uuni päälle tai laittamaan pastavesi kiehumaan, että ulkovaatteiden riisumiseen käytetty aika ei valu ihan hukkaan.

Järjetöntä, tiedän. Ja tapoja, joista aion opetella eroon. 

Kuin tilauksesta MHL:n tämän viikon Sielukoulu-tehtävä käsittelee tietoista läsnäoloa. Mindfulness on aina ollut minulle vähän sellainen punainen vaate, sillä yleensä tietoisesta läsnäolosta puhutaan mielestäni aika lässyttävään sävyyn. Enkä nytkään aio suhtautua omenan kuorimiseen aistileikkinä tai keskittyä kuuntelemaan, miten jauheliha ruskistuu pannulla. En vain pysty. Mutta sen sijaan olen tällä viikolla liikennevaloissa odottaessani laittanut silmät kiinni ja hengittänyt syvään (autojen pakokaasua). Myös hississä keskityn hengittämään rauhallisesti sen sijaan, että riuhtoisin takkia päältäni. Tästä lähtien aion tarkistaa herätyskellon ja laittaa kännykän äänettömälle iltakahdeksalta, enkä sen jälkeen enää vilkaisekaan puhelintani. Tietokoneelta minun on poistuttava tuolla samalla kellonlyömällä, mikä ikävä kyllä tarkoittaa sitä, että aikaa blogille tai muille projekteille jää vielä vähemmän kuin nyt. Mutta ennemmin nukun yöni edes jotenkuten kuin kuormitan mieltäni yhtään enempää kuin on tarpeen.

Sielukoulun ensimmäinen tehtävä viime viikolla kehotti miettimään, mistä asioista pitää. Oman listani perusteella olen näköjään henkinen eläkeläinen, sillä listani kärjessä komeilevat lukeminen, ristikot, uutislähetysten katsominen, huonekasvit ja museot. Täytättekö te muuten ristikoita? Itse tajusin kauhistuneena, että mitä syvemmälle sosiaalisen median suohon olen uponnut, sitä kauemmas on yleissivistykseni karannut. Ennen olin aika näppärä ristikon täyttäjä, mutta nyt kun vilkaisin pitkästä aikaa yhtä ristikkoa, en tajunnut siitä mitään.

Mitä tulee huonekasveihin, olen aikaisemmin aina kartellut niitä. Sain kerran syntymäpäivälahjaksi rahapuun, jonka kai pitäisi olla maailman helppohoitoisin kasvi. No, oma rahapuuni koki aika kurjan kohtalon käsissäni mädäntyen kuoliaaksi, kun ohjeista huolimatta kastelin sitä liikaa. Nyt olohuoneessamme on tammikuusta lähtien komeillut esikoisen Herttuattareksi nimeämä rahapuu, jota olemme kastelleet ohjeiden mukaan (eli tähän mennessä vain kerran). Huolestuneen emon lailla tutkin rahapuun lehtiä ja kyselen mieheltäni, että näyttävätkö lehdet hänen silmiinsä terveen pulleilta. Höngin (kahvinhuuruisia) aamutoivotuksiani Herttuattarelle, koska olen lukenut joskus, että hengityksen mukana tuleva hiilidioksidi hyödyttää kasveja. Kyselen siltä kuulumisia ja toivon, että se viihtyisi meillä. Ehkä vielä joskus se saa jonkun kaverinkin. 

Uutislähetysten katsomiseen nivoutuu nostalgianmakuinen toive siitä, että kunpa aivan kaikki ei olisi koko ajan online! Now! Kunpa koko maailma ei olisi jatkuvasti vain yhden klikkauksen päässä vaan sinun täytyisi muistaa katsoa iltauutiset, jos haluat tietää, mitä tänään on tapahtunut. Ylipäänsä haluaisin lukea enemmän uutisia kuin kuhameemejä. Usein huomaan, että luulen tietäväni, mitä maailmalla tapahtuu, mutta oikeasti olen vain niiden linkkien varassa, joita kaverit tai seuraamani tahot julkaisevat Facebookissa. 

Ja museot...tästä tulee mieleen se turhautunut puuskahdukseni esikoisen vauvavuonna, että mihinkään ei pääse! Ei edes museoihin tai taidegallerioihin! En ole eläissäni käynyt taidegalleriassa ja tuskin sellainen olisi nytkään ykkösenä listallani, jos minut käskettäisiin kaupungille aikaa viettämään. Mutta museoita kohtaan minulla on syntynyt varovainen kiinnostus. Tiedän, etten jaksaisi tuijottaa sekuntiakaan käppyräistä Väinämöistä tai muuta vastaavanlaista taideteosta menneiltä ajoilta. Olen käynyt kerran Kiasmassa ja siellä viihdyin hyvin, samoin Turun Ars Novassa. Minulla on ystävä, joka tietää taiteesta ja museoista paljon enemmän kuin minä, joten ehkä ujuttaudun joskus hänen mukaansa katsomaan jotain nykytaidenäyttelyä.

Uskon, että mieluisten asioiden listani tärkein anti on ennen kaikkea tämä:

Ota rennommin hyvä ihminen. Ei ole mihinkään kiire. 

Mitä teidän mieluisten asioiden listaltanne löytyisi? Entä osaatteko ottaa rennommin kuin allekirjoittanut? Toivottavasti! :)

Love: check, joy: check, peace: work in progress.

 

Pages