Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tämän blogin luonnoksissa on monta erilaista tekstiä, jotka kaikki kertovat samasta aiheesta: Kahvia, kiitos! -blogin tarina on nyt tässä. Lopettamispäätös on tehty ajat sitten, mutta en ole pystynyt julkaisemaan sitä kaikkein viimeisintä postausta, koska joka kerta alkaessani kirjoittaa, olen samalla alkanut muistella, ja alkaessani muistella, olen alkanut itkeä...

Kahvia, kiitos! -blogi on tuonut elämääni uusia ystäviä, virtuaalista vertaistukea ja sellaisia kokemuksia, jotka todennäköisesti olisivat jääneet minulta kokematta ilman tätä blogia. 

Jotta oikeasti pystyisin nyt julkaisemaan tämän postauksen, en aio edes miettiä sitä, että nyt viisi- ja puolivuotias esikoinen oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen vauva aloittaessani bloggaamisen. Tai että se kuopus, jonka odottamisesta aikoinaan kerroin täällä blogissa, on nyt maailman suloisin kolmevuotias. Paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana, hyvää ja huonoa, ja nyt ollaan tässä, vuoden 2017 viimeisessä päivässä.

On tullut aika sanoa Kahvia, kiitos! -blogille hyvästit. Samalla kiitän Lilyn toimitusta näistä vuosista täällä. Ennen kaikkea kiitän teitä, ihanat lukijat:

Kiitos kaikesta ja hyvää uutta vuotta 2018!

Blogin tarinan päättyessä sulkeutuu myös blogin Instagram-tili (@kahviakiitosblogi). 

Lastenkirjoista (ja hiukan myös lapsiperhearjestamme) kirjoitan edelleen Lue meille äitikulta -blogissa, joten tervetuloa sinne, rakkaat ystävät! <3 Voit hypätä mukaan myös Instagramissa (@luemeilleaitikulta) ja Facebookissa.

Okei. Tässä se nyt sitten oli. HEIPPA!

Heippa.

Heip-pa.

Heip...

...pa.

Hei...ei kun oikeasti. No niin. 

Heippa!

Ladataan...

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Milloin viimeksi? -postaus on pyörinyt jo pitkään monessa blogissa, ja jälkijunassa puksuttelen täällä omani kanssa. (Kopioin haasteen ihanasta Tuuliajolla-blogista.)

Ilahduin... Viime viikonloppuna, kun kuopuksen tutti "meni rikki" (mies leikkasi molemmista jäljellä olevista tuteista imuosat pois), ja koko operaatio sujui paljon helpommin ja vähemmillä itkuilla kuin olimme etukäteen pelänneet. Niinhän sitä aina sanotaan, että näissä asioissa kannattaa odotella herkkyyskautta. Olin vain aina luullut, että siinä kuuluu odotella sen lapsen herkkyyskautta, mutta meillä homma meni niin, että minulle tuli sopiva herkkyyskausi. Koska meille ei enää tule lapsia, ainakaan suunniteltuja sellaisia, olisin ehkä jäänyt roikkumaan loputtomiin kuopuksen suloiseen unitutinmussutukseen ilman tätä herkkyyskautta, jolloin minuun iski ihan yllättäen sekä päättäväisyyttä että kärsivällisyyttä tehdä perheemme pienimmästä tutiton. (Ja tuntui hänelläkin onneksi olevan hiukan herkkyyskautta tähän hommaan. Tosin ei niin paljon kuin minulla.)

Nauroin... Oikein kunnolla nauroin viimeksi toissailtana, kun mies esitti iltapesuilla pienen sketsin siitä, miten ihmettelin kuopuksen yöpaitaa. ("Onko tää nyt oikein päin? Ei kun tää on väärin päin! Eiku onko tää sittenkin oikein päin? Ei, kyllä tää on väärin päin.") 

Itkin... Eilisiltana nieleskelin kyyneleitä, kun luin lapsille iltasaduksi Meidän Marikkia, ja Marikin naapurinpoika Abbe melkein kuoli pelastettuaan juopporentun isänsä joesta. (Meillä luetaan varsinkin esikoisen toiveesta Marikkia siitäkin huolimatta, että joudun lukiessani sensuroimaan lennossa aika paljon tarinasta. Tuon Abben läheltä-piti-tilanteenkin luin aika kevyenä versiona. En ihan viitsinyt lapsille lukea esimerkiksi sitä kohtaa, jossa Abben isä kirjoittaa Marikille kirjeen, jossa vannoo hirttävänsä itsensä, jos Abbe kuolee. Marikin rankemmista kohtauksista huolimatta Kesäkumpu kaikkine tärkeine henkilöineen ja varsinkin Marikin ja tämän pikkusiskon Liisan sisarussuhde ovat niin ihania, että muuten tykkään kyllä kovasti lukea Kesäkummun seikkailuista tytöille.) 

Suutuin... En muista, milloin viimeksi olisin suuttunut oikein kunnolla. Varmaan öykkäri-Trumpin törvellykset ja oman hallituksemme toimet ovat viime aikoina pistäneet eniten vihaksi.

Harmistuin... Tänään, kun olisin kaivannut hetken omaa rauhaa kokeillakseni joogaa. Olin juuri klikannut pyörimään Youtubesta jonkun aloittelijoille suunnatun videon, kun toinen lapsista tuli kovalla vauhdilla kohti nukenrattaiden kanssa ja toinen mankui hakemaan parvekkeelta leikkikaukaloa. Siitä oli mindfulness kaukana! Paitsi ettei ehkä olisi kannattanut parkkeerata joogaamaan keskelle olohuoneen lattiaa lasten leikkien keskelle. Vetäydyinkin makuuhuoneen rauhaan joogahengittelemään ja päivittelemään omaa kankeuttani.

Häkellyin... Viime lauantaina, kun ostin teepannun. Tee. Pannun. Minä! Valotan tämän shokkiuutisen taustoja myöhemmin!

Kokeilin jotain uutta... Viime sunnuntaina, kun halusin keksiä jotain kivaa tekemistä minulle ja kuopukselle sillä välin, kun esikoinen oli tanssitunnilla. Päädyimme tekemään siemennäkkäriä. Eihän siitä olekaan kuin pari vuotta, kun ensimmäisen kerran mietin, että haluaisin kokeilla näkkärin tekemistä itse. Ja nyt jo sain aikaiseksi! Siemennäkkileivän teko oli oikeastikin tosi helppoa ja yksinkertaista, ja ihan hyvääkin siitä tuli. 

Urheilin... Tämänpäiväistä joogakangisteluani ei varmaan voi kutsua urheiluksi. Hmm...olen ollut marraskuusta asti flunssainen, joten kovin tehokkaita urheilusuorituksia en ole kyennyt tekemään. Ilman tätä flunssaa olisin tietysti joka päivä urheilemassa.

Luin... Juuri hetki sitten Marikkia iltasaduksi. Sitä ennen noin kaksikymmentä Tammen kultaista kirjaa kuopukselle. (Minua ei muuten yhtään haittaisi, jos lasten kirjahyllystä katoaisi eräs Pekka ja Pupu lääkärissä -kirja. Tohtori Poppala -kiintiöni on tullut pikkuhiljaa täyteen.) Itse luen tällä hetkellä Kjell Westön Missä kuljimme kerran -romaania, koska kaipasin jotain ihan erilaista luettavaa tavallisten jännäreitteni tilalle. Yllätyin siitä, miten nopeasti kirja sai minusta otteen!

Söin... Tunti sitten lasten iltapalalla sitä itse tekemääni siemennäkkäriä pari palaa. Aikuisten iltapala on vielä syömättä, silloin upgreidaan näkkäristä jälkiuunipalaan. 

Herkuttelin... Pari viikkoa sitten sipseillä. 

Ostin... Favoran vahvistavaa hoitovoidetta viime lauantaina. 

Tapasin... Siskoni perhettä viime perjantaina, kun ajoimme heidän luokseen heti töistä päästyäni. 

Päätin... Eilen, että ostan rahapuumme kaveriksi toisenkin mehikasvin. Jos niistä olisi sitten vaikka seuraa toisilleen ja ne voisivat tsempata toisiaan kestämään kauemmin tällaisen kasveista mitään tietämättömän vihertumpelon hoivaa.

Inspiroiduin... Ystäväni joogakuvista. Siinäpä se syy, miksi vähän yllättäen päätin itsekin kokeilla.

Olen myös viime aikoina katsellut aika paljon Skamia. Mies ei tästä norjalaisesta teinisarjasta ole innostunut, vaan lähtee usein Ruissaloon kuvailemaan minun jännittäessäni sohvalla nuorten rakkauskiemuroita.

Lue myös: 

Yllättävän helpot heipat tutille

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Harmittelin hetki sitten ennen suihkuun raahautumistani (tässä kaamoksessa se on välillä lähes kirjaimellista raahautumista), että joulumieli on kokonaan skipannut minut tänä vuonna. Se on jäänyt jonnekin poskiontelotulehduksien, antibioottikuurien, niskajumien, työkiireiden ja koko perheen vatsatautien taakse piiloon, eikä ole uskaltanut tulla. Puhisin itsekseni, että onhan se nyt itse asiassa aika järjetöntä muutenkin, koko joulu, ja että varsinkaan tässä tilanteessa, huonojen uutisten puskiessa sieltä sun täältä ympäri maailmaa, on typerää edes vaatia itseltään mitään tonttujen iloliikkeitä. (Mielenmaisemaani kuvaa hyvin se, että kun piirtelin tässä taannoin tyttöjen kanssa, piirsin ensin tontun istumaan tuolille ja hetken kuluttua tontun tuolia vastapäätä toisen tuolin, johon piirsin tonttujen terapeutin. Korvatuntilla jos missä on varmaan työuupumusta ja monenmoista burnoutia tähän aikaan vuodesta.)

Eilen kotiin kävellessäni rinnassani pilkahti pitkästä aikaa jonkinasteinen jouluinen tyrskähdys, kun olin aivan tuntevinani kehossani sen, että päivät ne taas tästä pitenevät. Kuulokkeissa soi sopivasti Tähti tähdistä kirkkain Loirin tulkitsemana: "...vaan ajatukset, työ ja arki kiireinen, on sumentaneet lapsen herkkyyden ... nyt aikuisena pienen hetken ohikiitävän voi löytää vielä tunteen lämpimän." 

Ja sitähän tämä on. Kaamosmössöä, jonka keskellä tuikahtelee tähtiä, ja ne tähtihetket tulevat meidän perheemme jouluun tällä hetkellä aika pitkälti lasten ilon kautta. Olen saanut itse nauttia aina tosi onnellisista jouluista: ei ole tarvinnut pelätä joutuvansa aattoiltana lumihankeen pakoon, joulupöytä on ollut kukkuroillaan herkkuja ja joulupukki toi aina liikaa lahjoja. Eihän se haittaa, vaikka oma joulumieli ei aikuisiän ruuhkavuosissa olekaan millään tip-tap-tipeti-tap -tasolla, kun on luomassa lapsille taianomaista joulunaikaa. 

Minulla alkoi nyt viikon mittainen joululoma, jonka alkamista juhlistin kaivamalla äsken keittiön yläkaapista pölyisen, tonttukuvioisen viinilasin ja alakaapista yhtä pölyisen mutta aivan kelvollisen punaviinipullon. Juon lasillisen viiniä, katson hetken telkkaria tai ehkä luen kirjaa, ja aamulla aikaisin ylös ja joulunviettoon siskoni perheeni luo.

Ihanaa joulua teille kaikille!

Lue myös:

Hyvän joulun toivotukset

Aatoksia aatonattona

 

 

Pages