Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tänään kuuntelin aamulla töihin kävellessäni Vesa-Matti Loirin joululaulua Tähti tähdistä kirkkain.

Tänään söin töissä pikapuuroa aamuyhdeksältä, kanawokkia lounaaksi ja Skyrin rahkan välipalaksi. Join kolme kuppia menettelevää toimistokahvia keitettynä sellaisella Moccamasterilla, johon on pinttynyt ties kuinka monen vuosikymmenen toimistodraamat.

Tänään kävin töistä tullessani vaatekaupassa, pitkästä aikaa. Luulin löytäneeni halvalla alerekistä jännästi ommellun tunikan, kassakoneeseen tuli kuitenkin lukemaan takki/jakku. 

Tänään luin lapsille Haluatteko nähdä tähden? -kirjaa, jota lapset rakastavat kuunnella. Ai miksikö rakastavat? Siinä mainitaan "alakuloinen pieru".

Tänään ostin ruokakaupasta pakastesämpylöitä, joiden avulla kiireettömän lauantain aamupalasta tulee astetta prameampi, piparitaikinaa ja kiinankaalia. 

Tänään katselin viereeni liikennevaloihin pysähtynyttä nuorta naista, joka oli sellainen noin parikymppinen opiskelija. Ihailin hänen tyyliään ja mietin samalla vähän huolissani, että mahtaako hän palella. Muistelin niitä aikoja, jolloin itse olin parikymppinen, välillä vähän paleleva opiskelija. Nyt minulla oli ylläni kevyesti topattu takki ja jalassani järkevät talvikengät. Näytin tuon opiskelijan silmissä varmaan aika vanhalta. Ja jos totta puhutaan, en minä enää mikään aivan uunituore tapaus ole.

Tänään söin perheeni kanssa spagettia ja lihapullia tomaattikastikkeella, mikrossa lämmitettyjä pakasteherneitä ja porkkanaviipaleita. Jälkiruoaksi kahvin kanssa, onhan sentään perjantai, söimme mummilta ja ukilta laivatuliaisena saadut Kinder-munat. Jokaiselle riitti yksi.

Tänään minuun iski kova ikävä tätä Kahvia, kiitos! -blogiani kohtaan. Istahdin läppärini ääreen kirjoittamaan teille. 

Tänään on marraskuu, kuukausi, joka saa minut yleensä itkemään.

Tänään olen kuitenkin onnellinen.

Viime viikonloppuna Lasten Kirjamessuilla:

Kuva: S. Aaltonen

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

[Rivitolkulla lätinää siitä, miksi blogitauosta tuli vähän vahingossa useamman kuukauden mittainen.]

No niin! Nyt kun selvitin näin perusteellisesti syyt blogihiljaisuuteen, on aika latoa vähän kuulumisia kehiin. Kesän kynnyksellä saimme jännittää vähän sitä sun tätä, mutta kaikessa kävi lopulta hyvin!

Isoin mullistus on ehdottomasti ollut hoitovapaan päättyminen kuopuksen kolmevuotissynttäreihin heinäkuun lopulla. Suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun esikoinen syntyi Herran wuonna 2012, olen jännittänyt päiväkotitaipaleen alkamista. Raportit hoitohenkilökunnan kiireestä ja riittämättömyyden tunteista eivät ole stressiäni tietenkään lievittäneet, ja kaikenlaisia vaihtoehtoja ja hoitokuvioita on aivot suhisten yritetty miettiä. Olen pyöriskellyt ahdistuksen syövereissä myös sen suhteen, että ei me kuitenkaan ikinä saada mitään hyvää hoitopaikkaa tästä läheltä ja niin hyvä tuuri ei voi käydä, että tytöt pääsisivät samaan ryhmään. Jälkiviisaasti voin todeta, että hukkaan menivät kaikki ne murheen alhossa piehtaroinnit, sillä tytöt nimittäin saivat paikan toivomastamme päiväkodista naurettavan läheltä kotiamme, ja käytyämme ensimmäisen kerran päiväkodinjohtajan juttusilla, hän antoi ymmärtää, ettei välttämättä olisikaan aivan mahdotonta sumplia tyttöjä samaan ryhmään, jos sellaista kerran toivoimme. Muutaman viikon lisäjännityksen jälkeen saimme kuulla ilouutisia: siskokset pääsevät samaan ryhmään! Ja voi miten kivalta tämä koko ryhmä vaikuttaakaan! Itsehän olin aiemmin ajatellut päiväkoteja helvetillisen metelin, kirkuvien, karkuun juoksevien lapsien ja lasittunein silmin heitä jotenkuten kaitsevien aikuisten hornankattilaksi, mutta näiden muutamien tutustumiskertojen jälkeen voin ilokseni todeta olleeni väärässä. (Okei, kävimme tutustumassa paikkaan ajankohtana, jolloin osa lapsista oli vielä lomalla, mutta silti.) Viime viikolla olimme ensimmäistä kertaa leikkimässä pidemmän aikaa sisätiloissa, ja siellä minulle vasta oikeasti valkeni se itsestäänselvyys, että niin, täällä tosiaan ollaan lasten takia. Kalusteet, lelut, aktiviteetit, aikataululappuset, vessat, lokerot, sängyt - ne on kaikki huolella ja hartaudella valittu niitä lapsia varten. Ei haittaa, vaikka yleisilme olikin vähän vanha ja kulahtanut, sillä tunnelma oli ihanan kiireetön ja hoitotädit tuntuivat vilpittömästi toivovan, että tyttömme tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Minulla on tästä päiväkodista ja erityisesti tyttöjen omista hoitajista niin hyvä fiilis, että vaikka kuopus toistaiseksi suhtautuu ilman äitiä ja iskää päiväkotiin jäämiseen erittäin, kröhöm, vastentahtoisesti, pystyn suhtautumaan asiaan ilman sen kummempia tunteenpurkauksia. Toki tässä auttaa huomattavasti se, että mies on se, joka lapset aamuisin vie - jos minä joutuisin jättämään itkevän lapsen päiväkodin eteiseen, voisi olla toinen ääni kellossa. 

Toinen asia, mitä alkukesästä jännitimme, oli se mitä mies rupeaa tekemään hoitovapaan päättyessä. Hänellähän on kiva, vakituinen työpaikka, jossa on aina suhtauduttu kannustavasti ja ihanasti kaikkiin mieheni esittämiin perhevapaatoiveisiin - myös tähän pisimpään pätkään eli yli kahden vuoden hoitovapaaseen. Mieheni työpaikassa on kuitenkin yksi iso miinus: epäsäännölliset työajat ja ilta- ja viikonlopputyöt. Ne kuormittavat minua lapsiperheen arkea sen verran paljon, että jonkin verran unettomia öitä on tullut pyöriskeltyä myös tulevan syksyn kuvioiden suhteen. Mutta tähänkin tilanteeseen tuli huojennusta mieheni saatua haluamansa opiskelupaikan. Nyt hän on siis opintovapaalla suorittaakseen ammattikorkeakoulututkinnon monimuotoisena, minkä ansiosta pystymme pitämään tyttöjen päiväkotipäivät tarpeeksi lyhyinä, emmekä ainakaan toistaiseksi tarvitse kuin sen parisenkymmentä hoitotuntia viikossa. Tämä on vierittänyt melkoisia kivimurikoita harteiltani, sillä nyt saamme kuoria päiväkotielämästä kermat päältä: tytöt saavat uusia kavereita ja lisää tärkeitä aikuisia elämäänsä, heidän sosiaaliset taitonsa vahvistuvat, he saavat kokea monenmoista kivaa, ohjattua puuhaa, ja siltikin olla suurimman osan ajasta kotona. Toki, jos alkaa näyttää siltä, että tytöt haluaisivat viettää enemmän aikaa päiväkodissa, sitten lisättäisiin tunteja. Mutta ainakin toistaiseksi pidämme päiväkotiarjen mahdollisimman kevyenä.

Myös omat työkuvioni ovat hiukan muuttumassa erittäin tervetulleella tavalla, mikä toivottavasti näkyy valoisampana syksynä, energisempänä olona ja parempina yöunina! :) 

Tällaista meille siis kuuluu. Entäs sinulle?

Ps. Vaikka blogi päivittyykin olemattoman hitaasti, Instagramissa olen suhteellisen aktiivinen. Ota siis seurantaan kahviakiitosblogi ja pääset nauttimaan tärähtäneistä, epätarkoista valokuvistani!

Kuvat: S. Aaltonen.

 

 

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Äidin perjantai:

Herätyskello soi 5.50. Olen aina herätessäni väsynyt (kukapa ei olisi tuohon aikaan), mutta tasan tunnin kuluttua heräämisestäni olen jo suoriutunut aamupesuista, aamupalasta, pukeutumisesta ja kävellen taittamastani työmatkasta, ja saavun keskustassa sijaitsevalle toimistollemme ihan pirteänä ja reippain mielin. 

Ensimmäisessä kuvassa ylävasemmalla on se kosmetiikka, jolla aamuni aloitan. Tai no, hammastahna ja hiuslakka puuttuvat kyllä kuvasta. Oikealla ylhäällä näkyy se, mitä tapahtuu useimpina aamuina, kun en ole edeltävänä iltana jaksanut miettiä työpäivän vaatteita valmiiksi. Pukeudun mustaan neulemekkoon, toisin sanoen turvavaatteeseeni. Pikameikkauksen jälkeen, yleensä klo 6.10 siirryn aamupalalle, joka on pysynyt niin pitkään kuin muistan samanlaisena: kaksi jälkiuunipalan puolikasta juustolla ja kupillinen mustaa kahvia. Ihana mieheni on ruvennut lataamaan minulle iltaisin kahvinkeittimen valmiiksi, joten minun tarvitsee vain napsauttaa se päälle. Näin saan istuttua aamupalapöydässä pari minuuttia pidempään, usein lueskellen (tällä hetkellä luen Rosa Meriläisen ja Saara Särmän hauskaa Anna mennä - Opas hauskempaan elämään -kirjaa, jota suosittelen lämpimästi!) tai tuikitärkeitä Instagram- ja Facebook-kuvavirtoja katsellen. Ja kuten alhaalla oikealla näkyy (ainakin jos leikitään, ettei kuvanlaatu ole niin kehno), olen Stockmannin kohdalla aina klo 6.40.

 

Työpäiväni kuluvat aika lailla saman kaavan mukaan: joko minä tai joku työkaverini keittää kahvia heti työpäivän alkaessa klo 7.00, sitten olen tehokas parin, kolmen tunnin ajan, kunnes minut täytyy taas ladata kupillisella kahvia. Klo 9.45 pidän siis kahvitauon, jolloin syön lähestulkoon aina Valion päärynänmakuisen proteiinirahkan. Olen oikeasti syönyt näitä rahkoja varmaan jo vuoden ajan lähes päivittäin. (Kesäloman jälkeen flirttailin hetken Skyrin kanssa, mutta ei se johtanut mihinkään pidempään.) Proteiinirahka on minulle sopiva välipala, koska se pitää kylläisenä pitkään, sekaan voi ripotella pähkinöitä, ja ainakin tätä päärynänmakuista rahkaa saa sokeroimattomana versiona. Kun olen tankannut rahkaa ja kahvia, painan hommia taas parin tunnin verran, kunnes pidän ruokatauon klo 11.45. Usein otan mukaani eväät edellisen päivän päivällisestä, mutta jos näin ei ole, käyn Foodiksessa syömässä salaattia. Viime perjantainakin minulla oli kyllä eväät mukana (perunoita ja porkkana-raejuustopihvejä), mutta en muistanut ottaa niistä kuvaa! Joudutte nyt vain kuvittelemaan, miltä näyttää mikrossa lämmitetty peruna! Suokaa tämä kömmähdykseni anteeksi. Viime perjantaina söin välipalaa myös iltapäivällä, mitä yleensä en tee, sillä repustani löytyi raakapatukka, ja pakkohan se oli syödä heti. Ja arvatkaa mitä patukan alla olevassa mukissa on? Aivan oikein - teetä! (Älkää kertoko kenellekään, että joskus hairahdun juomaan kupillisen teetä iltapäivisin kahvin sijaan.)

Klo 15.00 kirjaudun ulos työkoneeltani ja heitän uskollisen Fjällrävenin selkääni - hei hei toimisto, tervetuloa viikonloppu!

Kotimatkalla kuuntelen joululauluja. Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen, Tähti tähdistä kirkkain ja Sarah McLachlanin Happy Xmas ja Have Yourself a Merry Little Christmas soivat joululaululistallani useimmiten. Ja mikä ihanuus siinä kotiovellamme odottaakaan, juuri oikeanlainen joulukranssi, jossa on kaikki mitä kranssilta vaaditaan: rusetti, minikokoisia lahjapaketteja JA pieni joulupukki! Kello on 15.20, olen kotona, ja viikonloppu voi alkaa!

Isän perjantai:

Kaksi heleä-äänistä herätyskelloa kajauttavat hyvät huomenet klo 7.25. Tytöt tykkäävät aloittaa aamunsa lueskelemalla, eikä isällä ole mitään sitä vastaan. Kuopuksen suosikki on Mauri Kunnaksen Joulupukin soiva laulukirja (josta saa aina ensimmäiseksi nakuttaa volyyminappulaa reippaasti alaspäin), esikoinen on tarttunut perinteisempään laulukirjaan. Aamupala syödään klo 8: tarjolla on maitoa, Talk-muroja ja ruisleipää. Isä saa juoda aamukahvia rauhassa ja syödä itsekin aamupalaa samalla kun hän ja tytöt suunnittelevat yhdessä päivän tekemisiä. Joulukuun riesana ilona ovat tietenkin joulukalenterit, joita meillä on kolme: Partiolaisten adventtikalenteri, SPR:n kuvakalenteri ja siskoni meille askartelema lorukorttikalenteri. Niin joo ja onhan Heinähatun ja Vilttitossunkin joulukalenteri (DVD:llä) jokapäiväinen rutiini aattoon asti! 

Klo 9.14 mies laittaa minulle WhatsAppilla kuvan tytöistä, joilla on yllään alla olevassa kuvassa näkyvät jouluasut. Perhekerhossa vietetään joulujuhlaa, josta tytöt ovat aivan innoissaan. Kuopuskin on pitkällisen pohdinnan jälkeen hyväksynyt molemmat perhekerhon ohjaajat siihen harvojen ja valittujen aikuisten joukkoon, josta hän kertoo tykkäävänsä.

Oikeanpuoleinen kuva on pieni tunnelmapala siitä, miltä lastenhuone usein näyttää (esikoinen tosin tykkää pitää huoneen aika siistinä ja järjestää sen lähes päivittäin huolellisesti, kuopus sen sijaan osallistuu harvoin siivoamiseen mutta sitäkin tomerammin lelujen levittämiseen).  

Klo 12 kuopus nukkuu päiväuniaan ja esikoinen keskittyy omiin lempipuuhiinsa. Esikoiselta jäi hiljattain päiväunet pois, ja nykyisin hän askartelee, piirtää, värittää ja "lukee" lempikirjojaan pikkusiskon päiväunien ajan. Myös jakso Ryhmä Hauta, Sofia Ensimmäistä tai jotain muuta lempiohjelmaa on usein luvassa näihin aikoihin. Isä saa myös hengähtää hetken ja juoda kupillisen kahvia rauhassa. 

Klo 13.45 tytöt ovat syöneet välipalaa ja nyt on leikkien aika. Kaivoimme joitakin viikkoja sitten miehen vanhat tekniikkalegot häkkivarastosta esiin, ja tytöt halusivat leikkiä niillä. 

Kello on 14.45, ja mies aloittelee jo ruoanlaittoa. Meillä syödään päivällinen aikaisin verrattuna moneen muuhun perheeseen (jo puoli neljän, neljän välillä), mutta lapset myös menevät aikaisin nukkumaan. Ja minulla on yleensä kiljuva nälkä, kun tulen kotiin. Perjantaisin syömme usein jotain erikoisempaa kuin arkena muuten, ja viime perjantaina mies teki herkullista Mifu-lasagnea. Tätä tehtiin ensimmäisen kerran toissaviikolla, ja molemmat lapset söivät tätä ruokaa hyvällä ruokahalulla ja esikoinen pyysi lisää, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut silloin, kun jotain ruokaa on tarjolla ensimmäisen kerran. Melkoinen hitti siis! 

Tällainen perjantai meillä oli viime viikolla. Entä teillä? :) 

Pages