Ladataan...
Kahvia, kiitos!

[Rivitolkulla lätinää siitä, miksi blogitauosta tuli vähän vahingossa useamman kuukauden mittainen.]

No niin! Nyt kun selvitin näin perusteellisesti syyt blogihiljaisuuteen, on aika latoa vähän kuulumisia kehiin. Kesän kynnyksellä saimme jännittää vähän sitä sun tätä, mutta kaikessa kävi lopulta hyvin!

Isoin mullistus on ehdottomasti ollut hoitovapaan päättyminen kuopuksen kolmevuotissynttäreihin heinäkuun lopulla. Suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun esikoinen syntyi Herran wuonna 2012, olen jännittänyt päiväkotitaipaleen alkamista. Raportit hoitohenkilökunnan kiireestä ja riittämättömyyden tunteista eivät ole stressiäni tietenkään lievittäneet, ja kaikenlaisia vaihtoehtoja ja hoitokuvioita on aivot suhisten yritetty miettiä. Olen pyöriskellyt ahdistuksen syövereissä myös sen suhteen, että ei me kuitenkaan ikinä saada mitään hyvää hoitopaikkaa tästä läheltä ja niin hyvä tuuri ei voi käydä, että tytöt pääsisivät samaan ryhmään. Jälkiviisaasti voin todeta, että hukkaan menivät kaikki ne murheen alhossa piehtaroinnit, sillä tytöt nimittäin saivat paikan toivomastamme päiväkodista naurettavan läheltä kotiamme, ja käytyämme ensimmäisen kerran päiväkodinjohtajan juttusilla, hän antoi ymmärtää, ettei välttämättä olisikaan aivan mahdotonta sumplia tyttöjä samaan ryhmään, jos sellaista kerran toivoimme. Muutaman viikon lisäjännityksen jälkeen saimme kuulla ilouutisia: siskokset pääsevät samaan ryhmään! Ja voi miten kivalta tämä koko ryhmä vaikuttaakaan! Itsehän olin aiemmin ajatellut päiväkoteja helvetillisen metelin, kirkuvien, karkuun juoksevien lapsien ja lasittunein silmin heitä jotenkuten kaitsevien aikuisten hornankattilaksi, mutta näiden muutamien tutustumiskertojen jälkeen voin ilokseni todeta olleeni väärässä. (Okei, kävimme tutustumassa paikkaan ajankohtana, jolloin osa lapsista oli vielä lomalla, mutta silti.) Viime viikolla olimme ensimmäistä kertaa leikkimässä pidemmän aikaa sisätiloissa, ja siellä minulle vasta oikeasti valkeni se itsestäänselvyys, että niin, täällä tosiaan ollaan lasten takia. Kalusteet, lelut, aktiviteetit, aikataululappuset, vessat, lokerot, sängyt - ne on kaikki huolella ja hartaudella valittu niitä lapsia varten. Ei haittaa, vaikka yleisilme olikin vähän vanha ja kulahtanut, sillä tunnelma oli ihanan kiireetön ja hoitotädit tuntuivat vilpittömästi toivovan, että tyttömme tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Minulla on tästä päiväkodista ja erityisesti tyttöjen omista hoitajista niin hyvä fiilis, että vaikka kuopus toistaiseksi suhtautuu ilman äitiä ja iskää päiväkotiin jäämiseen erittäin, kröhöm, vastentahtoisesti, pystyn suhtautumaan asiaan ilman sen kummempia tunteenpurkauksia. Toki tässä auttaa huomattavasti se, että mies on se, joka lapset aamuisin vie - jos minä joutuisin jättämään itkevän lapsen päiväkodin eteiseen, voisi olla toinen ääni kellossa. 

Toinen asia, mitä alkukesästä jännitimme, oli se mitä mies rupeaa tekemään hoitovapaan päättyessä. Hänellähän on kiva, vakituinen työpaikka, jossa on aina suhtauduttu kannustavasti ja ihanasti kaikkiin mieheni esittämiin perhevapaatoiveisiin - myös tähän pisimpään pätkään eli yli kahden vuoden hoitovapaaseen. Mieheni työpaikassa on kuitenkin yksi iso miinus: epäsäännölliset työajat ja ilta- ja viikonlopputyöt. Ne kuormittavat minua lapsiperheen arkea sen verran paljon, että jonkin verran unettomia öitä on tullut pyöriskeltyä myös tulevan syksyn kuvioiden suhteen. Mutta tähänkin tilanteeseen tuli huojennusta mieheni saatua haluamansa opiskelupaikan. Nyt hän on siis opintovapaalla suorittaakseen ammattikorkeakoulututkinnon monimuotoisena, minkä ansiosta pystymme pitämään tyttöjen päiväkotipäivät tarpeeksi lyhyinä, emmekä ainakaan toistaiseksi tarvitse kuin sen parisenkymmentä hoitotuntia viikossa. Tämä on vierittänyt melkoisia kivimurikoita harteiltani, sillä nyt saamme kuoria päiväkotielämästä kermat päältä: tytöt saavat uusia kavereita ja lisää tärkeitä aikuisia elämäänsä, heidän sosiaaliset taitonsa vahvistuvat, he saavat kokea monenmoista kivaa, ohjattua puuhaa, ja siltikin olla suurimman osan ajasta kotona. Toki, jos alkaa näyttää siltä, että tytöt haluaisivat viettää enemmän aikaa päiväkodissa, sitten lisättäisiin tunteja. Mutta ainakin toistaiseksi pidämme päiväkotiarjen mahdollisimman kevyenä.

Myös omat työkuvioni ovat hiukan muuttumassa erittäin tervetulleella tavalla, mikä toivottavasti näkyy valoisampana syksynä, energisempänä olona ja parempina yöunina! :) 

Tällaista meille siis kuuluu. Entäs sinulle?

Ps. Vaikka blogi päivittyykin olemattoman hitaasti, Instagramissa olen suhteellisen aktiivinen. Ota siis seurantaan kahviakiitosblogi ja pääset nauttimaan tärähtäneistä, epätarkoista valokuvistani!

Kuvat: S. Aaltonen.

 

 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Miehelläni on tänään vapaapäivä, ja tuttuun tyyliin näistä vapaapäivistä pyritään ottamaan kaikki irti: tänäänkin on jo siivottu, järjestelty lipastojen laatikoita, tehty sisustussuunnitelmia, kylvetetty tyttö ja käyty itse suihkussa, leikitty nukkeleikkejä taaperon kanssa ja luettu lastenkirjoja. Listalla on vielä lisää siivoamista ja järjestämistä, pihaleikkejä, ruoanlaittoa, ystävän tapaamista illalla ja erityispedagogiikan opiskelua. Äsken vielä lisäsin listalle yhden olennaisen asian: hae jäätelöä ja nauti se parvekkeella kahvin kera.

Nyt kun tyttö meni päiväunilleen, tartuin erityispedagogiikan kurssikirjoihin ja ryhdyin lukemaan Kari Uusikylän kirjoittamaa Lahjakkaiden kasvatus -teosta. En ehtinyt lukea sitä kuin viitisen minuuttia, kun löysin jo niin pärisyttävän hauskan lainauksen 1800-luvun lopulta, että pakkohan minun oli tulla tänne jakamaan se:

"Älykkäimpienkin rotujen joukossa on joukoittain naisia, joiden aivojen koko on lähempänä gorillan kuin kehittyneimpien miesaivojen kokoa. Naisten huonommuus miehiin verrattuna on niin ilmeinen, että sitä ei pidä epäillä hetkeäkään. Kaikki psykologit, jotka ovat tutkineet naisen älykkyyttä, runoilijat ja kirjailijat samoin, tunnustavat että naiset edustavat ihmisen kehityksen alkeellisimpia muotoja. He ovat lähempänä villi-ihmisiä ja lapsia kuin aikuisia, sivistyneitä miehiä. Nainen on oikukas ja tasapainoton. Häneltä puuttuu kyky ajatella loogisesti. On tosin muutamia lahjakkaita naisia, jotka ovat selvästi keskitason miehen yläpuolella. He ovat kuitenkin samanlaisia poikkeuksia kuin mikä tahansa hirviö, esimerkiksi kaksipäinen gorilla. Voimme unohtaa naiset, kun puhumme älykkyydestä."

Näin on tuumannut sosiaalipsykologi Gustave Le Bon vuonna 1879. Hmm, mitähän minäkin tässä turhaan mitään erityispedagogiikkaa luen - jos kerran olen lapsen tasolla tässä älykkyystouhussa niin voisin jo painella itsekseni liukumäkeen, vaikka tyttö vielä nukkuukin. Paitsi että eksyisin varmaan matkalla. Parempi odottaa, että mies tulee kaupasta kotiin, hän voi sitten pukea minut ja taluttaa pihalle leikkimään.

 

(Lainaus otettu Uusikylän teoksesta Lahjakkaiden kasvatus, s. 127.)

 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Vilunväreiset sunnuntaiterveiset! Olen onnistunut hankkimaan itselleni flunssan palelemalla hienossa kartanossa liian ohuissa hepenissä. Täytyy myöntää, että en ole aiemmin oikein uskonut koko kylmettymisestä seuraa flunssa -ajatusmaailmaan, ja kun äitini huolehti, että en kai vain tule kipeäksi ohuenohuissa sukkahousuissa, totesin muistaakseni, että njääh. Mutta kyllä se näköjään niin on, että jos palelee useamman tunnin, siitä voi oikeastikin tulla kipeäksi. Täytyypä muistaa pitää tämä itsestäänselvyys mullistava uusi tieto mielessä myöhempiä aikoja varten, kun joudun murehtimaan, että ei kai tyttäreni vain vilustu liian ohuissa sukkahousuissa.

Flunssasta viis, perjantaina oli aivan mahtavan hieno päivä. Seurasimme mieheni kanssa ensin iltapäivällä hyvän ystäväni väitöstilaisuutta yliopistolla ja suuntasimme myöhemmin illalla Ruissalossa järjestettävään karonkkaan. Väitöstilaisuutta oli mielenkiintoista seurata, ja olin niin ylpeä ystävästäni, joka ei hätkähtänyt opponentin eikä arvostelulautakunnan jäsenten tiukkojakaan kysymyksiä, vaan vastasi fiksusti, asiantuntevasti ja napakasti kysymykseen kuin kysymykseen. 

Karonkka oli paljon rennompi tilaisuus kuin mitä olin etukäteen kuvitellut, vaikka noudattikin tiettyä akateemista kaavaa. Saimme kuulla hienoja, hauskoja ja liikuttavia puheita, syödä hyvää ruokaa ja maistella herkullista kakkua. Kaunista juhlapukeutumista oli mukava katsella ja alkoholittomalla linjalla pysyessä oli myös hauska seurata muiden asteittaista humaltumista. Lähdimme juhlista hyvissä ajoin ennen puoltayötä, joten en osaa sanoa, kuinka riehakkaaksi meno yltyi, toivottavasti oikein tosi riehakkaaksi! Oli jotenkin hassua nähdä tuollaisessa juhlatilanteessa ystäväni kollegoita, joiden luennoilla ja kursseilla vuosia sitten kävimme. Sekin oli hassua, että mielestäni kukaan heistä ei ollut vanhentunut yhtään, vaan kaikki näyttivät tismalleen samalta kuin reilu kymmenen vuotta sitten aloittessani yliopisto-opinnot. Ehkä akateemisessa maailmassa on jotain vanhenemista ehkäisevää?

Joku pätevämpi bloggaaja olisi muuten napannut kuvia eri tilanteista, itse tyydyin kuuntelemaan, katselemaan ja nauttimaan. 

Nyt tyydyn aivastelemaan, niistämään ja lepäilemään mahdollisuuksien mukaan. Taaperolle on muuten täysin turha yrittää perustella, että äiti on nyt vähän kipeä, äiti ei jaksaisi lukea Paulan ja Jussin korjauspuuhia eikä Herra Hiisku ja mahdoton meteli -kirjaa kymmentä kertaa putkeen. Taapero nostaa vain tarvittaessa äänenvoimakkuutta: Jussin "koti" äiti LUKEE!

Share

Pages