Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Lauantai:

Olimme kutsuneet siskoni perheen meille aamupalalle. Serkukset kiirehtivät aamupalapöydästä lastenhuoneeseen leikkimään, ja kuopuksemmekin oli pienten touhuissa mukana kaadellen kaikille avokätisesti leikkimehua. 

Hauskan kyläilyn jälkeen vietin kolme tuntia Hiusmuotoilua Tunteella -kampaamon Riikan käsittelyssä, minkä jälkeen kiittelin itseäni siitä, että olin malttanut jonottaa aikaa Riikalle. (Käyn kampaajalla yleensä vain kerran vuodessa. Se on aina joku keväinen päivä, kun katson peiliin ja yhtäkkiä tajuan, että ei hemmetti, jotain tarttis tehdä. Kärsimättömän luonteeni vuoksi haluaisin kampaajan tuoliin sillä siunaaman sekunnilla, mutta tällä kertaa päätin odottaa, että pääsisin Riikalle. Saanpa ainakin tuntea yhtenä päivänä vuodessa, että hiukset on kivasti.) 

Hiukan aiempaa vaaleampien ja Riikan näppärästi kihartamien hiusteni hulmutessa liityin perheeni seuraan keskustassa. Käymme harva se viikonloppu pyörähtämässä kauppahallissa; nyt kävimme hakemassa sämpylöitä iltapalalle. Herkkunuotan väki tervehtii esikoista aina yhtä riemuisasti (mies käy monesti lasten kanssa hakemassa heiltä kalaa), mutta esikoinen soi kalamiehille tällä kertaa vain ujonpuoleisen hymyn ja senkin vasta kojun ohitettuaan.

Kauppahallista siirryimme Ricoon syömään. Lapset söivät innokkaasti Hattivattien herkkuvartaansa (me olemme juuri sellainen lapsiperhe, joka tarvitsee ranskalaisia ja nakkeja sisältäviä muumimenuja. Toki lapset saavat maistella mitä mielivät meidän annoksistamme, mutta heille se ravintolassa käymisen juttu on nimenomaan ne ranskalaiset, koska niitä emme juuri koskaan syö kotona). 

Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, joten siirryimme Hansaan ja kävimme Akateemisessa kirjakaupassa, jossa olisin voinut selailla värikkäitä lastenkirjoja vaikka kuinka kauan esikoisen värittäessä täpinöissään piirustuspöydän ääressä kuvaa Herra Hakkaraisesta. Kuopus aloitti kuitenkin väsyneen kitinän ennen kuin pääsin edes lorukirjojen luo, joten päätimme lähteä kotiin. Koska sade oli lakannut ja kuopuskin näytti taas astetta tyytyväisemmältä, kiersimme kotiin jokirannassa olevien Saaristolaismarkkinoiden kautta ja teimme pieniä ostoksia. 

Mies lähti vielä valokuvaamaan Ruissaloon, minä hoidin lasten iltapuuhat. Iltapalapöydässä kehitimme toinen toistaan hauskempia ilmeitä, ja kuopus nauroi holtitonta väsynaurua ja hoki naurun lomassa "hassu iime, hassu iime!". 

Myöhemmin illalla katsoimme miehen kanssa Sons of Anarchya parin jakson verran. Jälkimmäisen jakson aikana totesimme melkein yhteen ääneen, että nyt on muuten aika tukkoinen olo.

Sunnuntai:

Heräsimme flunssassa sateen hakatessa ikkunoihin. Koko päätä vihloi ohimoista hampaisiin, eikä oloa mitenkään parantanut lasten loputon kitinä ja kinastelu milloin mistäkin asiasta. Tukkoinen (tai esikoisen sanoja lainatakseni "nuhastunut") kuopus on asunut sylissä, ja esikoinen on valunut kuin Salvador Dalin kellot pitkin lattioita ja mankunut, ettei ole mitään tekemistä. 

Päiväuniaika toi pienen hengähdyshetken, sitten lähdimme ajelemaan keskelle ankeaa harmautta vailla sen kummempaa päämäärää kuin kuunnella Leevi and the Leavingsia. Mutta kitisevät nuhalapset kitisevät näköjään autossakin, joten suunnitelmamme ei ollutkaan niin ovela kuin olimme ajatelleet. Loppujen lopuksi Gösta Sundqvist tarjosi vain hiljaista taustatukea, ja varsinaisesta soundtrackista huolehti esikoinen, joka kirkui ja raivosi naama punaisena, kun ei saanut tahtoaan läpi eräässä asiassa. Tämän uhmaspektaakkelin ainoa hyvä puoli oli se, että se viihdytti kuopusta, joka katseli silmät pyöreinä kiukusta (kirjaimellisesti) sihisevää isosiskoaan. Esikoisen edellisestä uhmapiikistä on sen verran paljon aikaa, että olin aivan ehtinyt unohtamaan, millaiseen tunnepyörremyrskyyn hän itsensä pystyy kiepauttamaan ihan parissa sekunnissa. Ja miten nopeasti hän sitten taas tokenee tolkun lapseksi, hymyilee ja alkaa kertoa tarinaa Onnelista ja Annelista. 

Nyt nuo pienet nuhaiset rusinapullat ovat jo nukkumassa, onneksi. Jää itsellekin hiukan aikaa potea ja niistää rauhassa. Tämä taitaa muuten olla ensimmäinen kerta koskaan, kun tässä perheessä ovat kaikki yhtä aikaa kipeitä, ja ihan hanuristahan tämä on. Taisi lauantai voittaa tämän mittelön. 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

1. Olli Lindholmin kyyneleet

Rupesin seuraamaan TVOF:ia vasta Kaksintaistelu-jaksojen myötä, joten en ole vielä päässyt yli siitä, miten symppikseltä Olli vaikuttaa. Jos en tykkäisi Michael Monroesta niin kovasti, olisin ihan täysillä Ollin puolella, koska hänen silmistään näkee, että hänellä on kaunis sielu. Vai miten se meni...

2. Muskari ja perhekerho

Varsinaisena superäitinä olen vienyt lapsiani tällä viikolla kahteen eri aktiviteettiin. Perhekerhoon menin pokkana vajaalla nappirivillä ja olin silti sitä mieltä, että "tälläydyin". 

3. Sipsit

Kuten olen täällä omalla tontillanikin julistanut, vietän sokeritonta vuotta. Viime aikoina olenkin huomannut tykästyneeni vallan kauheasti sipseihin. Todennäköisesti vuodesta 2016 tuleekin sipsitön vuosi, jota kompensoin popcorneilla, joista vierottaudun vuonna 2017 ja niin edelleen. 

4. Kuopuksen nauruhepulit

Onhan se nyt aika hauskaa, kun toinen hekottaa isosiskonsa tekemisille niin, että pyöreät posket tutisevat ja neljän tuulen tukka viuhuu.

5. Uudet farkut

Kävin siskoni kanssa perjantaina ihan kahdestaan kaupungilla, koska tarvitsin uusia farkkuja, enkä uskaltanut ostaa sellaisia ilman makutuomaria. Kivat farkut löytyivätkin aika helposti Espritin osastolta ja voin kertoa, että tuntui aika mukavalta, kun otin automaattisesti sovitukseen vanhan tuumakokoni mukaiset farkut, jotka olivatkin vyötäröltä liian isot - ja näin kävi myös seuraavan koon kohdalla.

Mitkä ovat oman viikkosi top 5? Ja kuka on TVOF-tuomareista suosikkisi?

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Koska hiukseni luulevat suihkussa käyntiä vesipuistoelämykseksi, jossa luisutaan selkää pitkin hurjaa vauhtia viemäriin eikä tulla takaisin, haluan omistaa niille kokonaisen postauksen ennen kuin viimeinenkin hiustupsu on kadonnut.

Hiustyylini on aina ollut melko luonnollinen. Väri sen sijaan on koko aikuisiän tullut purkista, tosin viime aikoina olen taas ruvennut tykkäämään omasta hiusväristäni, enkä viime kampaajakäynnillä (viime heinäkuussa, ei kai siellä kampaajalla nyt koko ajan ehdi hyppäämään...) halunnut kuin vähän raitoja piristämään sitä pörröisenkarheaa sekasotkua, joka päässäni kasvaa.

Nyt mieli tekisi taas kampaajalle, mutta en yhtään tiedä, mitä keksisin kampaajaltani pyytää. Olen käynyt keväästä 2013 lähtien samalla kampaajalla, joten kutsun häntä trendikkäästi "luottokampaajakseni", vaikka olemme tavanneetkin vain kolme kertaa. Luottokampaajani osaa leikata, värjätä ja laittaa hiukseni tosi kivasti, mutta ongelma on se, että itse en osaa. En, vaikka ensimmäisellä kerralla Riika antoi minulle maailman yksinkertaisimman ohjepiirroksenkin mukaan. Yhden kerran yritin väkertää kasvojen edessä roikkuvia suortuvia sivuun suoristusraudan kanssa ("tarpeeksi kapea hiusosio, kiepautus ja suunta on ylöspäin, ylöspäin" muistan Riikan painottaneen. "EI TÄSTÄ TUU YHTÄÄN MITÄÄN!" muistan itse painottaneeni miehelleni. Äänekkäästi. No, ainakin äänensävyssäni oli volyymia, vaikka hiuksiin ei sitä tullutkaan.).

Siksi minulla on aina hiukset nutturalla. Olen tainnut kulkea hiukset nutturalla esikoisen syntymästä lähtien. Lapseni eivät varmaan edes tunnistaisi minua, jos nuttura katoaisi. (Eilen esikoinen totesi kylvyssä, että häneltä, iskältä ja vauvalta pestään hiukset, mutta äitiltä pestään nuttura.) Mieheltäni olisi pitänyt kysyä alttarilla, että tahdotko ottaa tämän naisen ja hänen nutturansa riesaksesi vastamäeksesi vaimoksesi ja rakastaa häntä ja hänen nutturaansa, aina ja iankaikkisesti, aamen.

Ja kun puhun nutturasta niin en todellakaan puhu mistään taidokkaasta glamour-nutturasta vaan ihan siitä perinteisestä kotiäidin nutturasta. Muunlaisiin nutturoihin en pysty enkä kykene. Pari kertaa olen yrittänyt ja lopputulos on ollut juuri se sama "EI TÄSTÄ TUU YHTÄÄN MITÄÄN!" -vuodatus miehelleni.

Eikä tässä vielä kaikki. Nyt vasta päästään itse asiaan: imettäminen on hävittänyt lähestulkoon kaikki hiukset päästäni, siis ne vähät, jotka jäivät jäljelle esikoisen vauva-ajoilta. Joskus ennen muinoin minulla oli vahva ja vankka poninhäntä ja nutturaani olisi mahtunut pesiytymään haikarapariskunta. (Tai ainakin joku punatulkkupariskunta.) Joskus ennen muinoin kampaajat hämmästelivät paksuja hiuksiani ja vetäytyivät mutisten takahuoneeseen tekemään "vielä hiukan lisää" väriainetta. Kun minulle tehtiin hääkampausta, kampaaja oli joutua paniikkiin, koska harjoituskampauksesta huolimatta hän oli unohtanut, miten paljon sitä tukkaa on ja kun koko komeus oli jo viittä vaille valmis, piiloon jääneitä hiusosioita puski esiin sinnikkäästi kuin voikukkia betoniseinästä.

Voi miten monet kerrat olen kironnut hiuksiani näillä sanoilla: "Miks mulla pitää olla näin paksut hiukset, aargh!". Melkoinen hölmö olen siis ollut, vaikka totuuden nimissä on kyllä sanottava, että sellaisten tuuheiden ja luonnonkiharien hiusten kanssa eläminen on välillä ollut hyvin takkuista. No, enää on jäljellä yksi takku, se iänikuinen nutturani. Jos hiustyylini ennen oli wash and keep, nykyään se on wash and weep. Hiuksiani liikkuu viemäristössä sen verran paljon, että jos Turun alueella joskus bongataan viemäriputkesta esiin mönkivä karvainen hirviö niin se on vain minun lattiakaivoon huuhtoutunut hiustukkoni.

Huoh. 

Ei kai tässä auta muu kuin käydä siellä kampaajalla ja antaa ammattilaisen tehdä taikojaan. Olisipa sitten ainakin yhtenä päivänä hiukset hyvin. 

P.s. Kyllä minun vielä yksivuotiaana kelpasi poseerata tuuhealla kuontalolla:

 

Share

Pages