Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kulttuurin kyllästämä torstai kääntyi perjantaiksi; edessä oli spontaanisti pyydetty ja saatu vapaapäivä. Kuten vapaapäivien tyyliin kuuluu, tämäkin tuli tarpeeseen. Saimme hoidettua pari pikkuasiaa pois päiväjärjestyksestä ja paluumatkalla poikkesimme Café Artiin, josta en yksinkertaisesti pysty puhumaan mainitsematta paikan täydellistä cappuccino doppiota. (Mikä siitä tekee niin hyvää? Yleensä en koskaan tilaa cappuccinoa, mutta Café Artissa en muuta tilaakaan.) Café Artissa näin myös ihastuttavimman kahvila-asiakkaan pitkään aikaan: alakouluikäisen tytön, joka oli kahvilla (veikkaisin että) tätinsä kanssa. Tytön asu toi mieleen Onnelin ja Annelin, ja hänen olemuksessaan oli muutenkin jotain tosi virkistävää ja hyvälle tuulelle saavaa. Ihanaa nähdä nuoria ihmisiä kahviloissa!

Perjantai-ilta toi tullessaan vähän erilaista kulttuuria kuin torstain museokäynti: menin Maria S:n kanssa katsomaan Bad Moms -leffan. Älytön komedia oli juuri sitä mitä tarvitsin, ja tekikin todella hyvää pyyhkiä vaihteeksi naurun eikä epämääräisen surumielisyyden kyyneliä silmistä. 

Kävin elokuvissa myös lauantai-iltana, kun vihdoinkin saimme aikaiseksi mieheni kanssa viettää ihan kahdenkeskisen illan. Edellisestä kerrasta ehti kulua neljä kuukautta, ja nyt päätimmekin oikeasti ottaa tavaksi sen, että käymme ulkona kahdestaan. Eihän sen tarvitse aina olla leffa tai ravintolaillallinen tai mitään ihmeellistä - me revimme nytkin paljon riemua jo siitä, että kävimme Anttilassa ilman jälkikasvuamme, eikä meidän tarvinnut käyttää vaunujen takia hissiä! Aina kun jostain kuului vauvan parahdus tai leikki-ikäisen uhmakas kirkaisu, heitimme pienet ylävitoset. Ei meidän murheemme! Anttilassa käytyämme hulluttelimme vielä hetken hakemalla apteekista närästyslääkettä, minkä jälkeen ehdimme vielä hetkeksi istuskelemaan Hamburger Börsin terassille ennen leffan (Jason Bourne) alkamista. Eikä siinä vielä kaikki! Poistuessamme Kinopalatsista emme kävelleetkään suoraan kotiin vaan poikkesimme Alvariin yksille. Alvarissa jatkoin mieheni piinaamista päähänpinttymälläni hauskalla lokkiaiheisella valokuvatehtävällä: olen pyytänyt häntä ottamaan kuvan, jossa näkyisivät taivaalla liitelevät lokit ripauksella sellaista kaihoisuutta, jota lokeissa on, mutta tähän kaihoon pitäisi yhdistyä kuitenkin se vapauden riemu, jota lokkien liiteleminen parhaimmillaan edustaa. Ja kuvan pitäisi olla nimenomaan meidän parvekkeeltamme otettu, sillä mieheni Ruissalossa ottamat lokkikuvat kertovat tarinaa Ruissalon yllä lentelevistä lokeista, eivätkä näistä yksilöistä, jotka miellän omiksi lokeiksemme. Kuvan pitäisi tietenkin myös vangita se hetki kesäillasta, jolloin lapset ovat jo nukahtaneet, meillä on hetki omaa aikaa, vielä ei väsytä ja kesää on jäljellä ja taivas on juuri oikean värinen. Mielelläni näkisin kuvassa myös rakastamaani kaupunkisilhuettia.

Kuten sanoin, hauska lokkiaiheinen valokuvatehtävä! 

Toivottavasti teilläkin on ollut mukava viikonloppu! :)

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Lauantai:

Olimme kutsuneet siskoni perheen meille aamupalalle. Serkukset kiirehtivät aamupalapöydästä lastenhuoneeseen leikkimään, ja kuopuksemmekin oli pienten touhuissa mukana kaadellen kaikille avokätisesti leikkimehua. 

Hauskan kyläilyn jälkeen vietin kolme tuntia Hiusmuotoilua Tunteella -kampaamon Riikan käsittelyssä, minkä jälkeen kiittelin itseäni siitä, että olin malttanut jonottaa aikaa Riikalle. (Käyn kampaajalla yleensä vain kerran vuodessa. Se on aina joku keväinen päivä, kun katson peiliin ja yhtäkkiä tajuan, että ei hemmetti, jotain tarttis tehdä. Kärsimättömän luonteeni vuoksi haluaisin kampaajan tuoliin sillä siunaaman sekunnilla, mutta tällä kertaa päätin odottaa, että pääsisin Riikalle. Saanpa ainakin tuntea yhtenä päivänä vuodessa, että hiukset on kivasti.) 

Hiukan aiempaa vaaleampien ja Riikan näppärästi kihartamien hiusteni hulmutessa liityin perheeni seuraan keskustassa. Käymme harva se viikonloppu pyörähtämässä kauppahallissa; nyt kävimme hakemassa sämpylöitä iltapalalle. Herkkunuotan väki tervehtii esikoista aina yhtä riemuisasti (mies käy monesti lasten kanssa hakemassa heiltä kalaa), mutta esikoinen soi kalamiehille tällä kertaa vain ujonpuoleisen hymyn ja senkin vasta kojun ohitettuaan.

Kauppahallista siirryimme Ricoon syömään. Lapset söivät innokkaasti Hattivattien herkkuvartaansa (me olemme juuri sellainen lapsiperhe, joka tarvitsee ranskalaisia ja nakkeja sisältäviä muumimenuja. Toki lapset saavat maistella mitä mielivät meidän annoksistamme, mutta heille se ravintolassa käymisen juttu on nimenomaan ne ranskalaiset, koska niitä emme juuri koskaan syö kotona). 

Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, joten siirryimme Hansaan ja kävimme Akateemisessa kirjakaupassa, jossa olisin voinut selailla värikkäitä lastenkirjoja vaikka kuinka kauan esikoisen värittäessä täpinöissään piirustuspöydän ääressä kuvaa Herra Hakkaraisesta. Kuopus aloitti kuitenkin väsyneen kitinän ennen kuin pääsin edes lorukirjojen luo, joten päätimme lähteä kotiin. Koska sade oli lakannut ja kuopuskin näytti taas astetta tyytyväisemmältä, kiersimme kotiin jokirannassa olevien Saaristolaismarkkinoiden kautta ja teimme pieniä ostoksia. 

Mies lähti vielä valokuvaamaan Ruissaloon, minä hoidin lasten iltapuuhat. Iltapalapöydässä kehitimme toinen toistaan hauskempia ilmeitä, ja kuopus nauroi holtitonta väsynaurua ja hoki naurun lomassa "hassu iime, hassu iime!". 

Myöhemmin illalla katsoimme miehen kanssa Sons of Anarchya parin jakson verran. Jälkimmäisen jakson aikana totesimme melkein yhteen ääneen, että nyt on muuten aika tukkoinen olo.

Sunnuntai:

Heräsimme flunssassa sateen hakatessa ikkunoihin. Koko päätä vihloi ohimoista hampaisiin, eikä oloa mitenkään parantanut lasten loputon kitinä ja kinastelu milloin mistäkin asiasta. Tukkoinen (tai esikoisen sanoja lainatakseni "nuhastunut") kuopus on asunut sylissä, ja esikoinen on valunut kuin Salvador Dalin kellot pitkin lattioita ja mankunut, ettei ole mitään tekemistä. 

Päiväuniaika toi pienen hengähdyshetken, sitten lähdimme ajelemaan keskelle ankeaa harmautta vailla sen kummempaa päämäärää kuin kuunnella Leevi and the Leavingsia. Mutta kitisevät nuhalapset kitisevät näköjään autossakin, joten suunnitelmamme ei ollutkaan niin ovela kuin olimme ajatelleet. Loppujen lopuksi Gösta Sundqvist tarjosi vain hiljaista taustatukea, ja varsinaisesta soundtrackista huolehti esikoinen, joka kirkui ja raivosi naama punaisena, kun ei saanut tahtoaan läpi eräässä asiassa. Tämän uhmaspektaakkelin ainoa hyvä puoli oli se, että se viihdytti kuopusta, joka katseli silmät pyöreinä kiukusta (kirjaimellisesti) sihisevää isosiskoaan. Esikoisen edellisestä uhmapiikistä on sen verran paljon aikaa, että olin aivan ehtinyt unohtamaan, millaiseen tunnepyörremyrskyyn hän itsensä pystyy kiepauttamaan ihan parissa sekunnissa. Ja miten nopeasti hän sitten taas tokenee tolkun lapseksi, hymyilee ja alkaa kertoa tarinaa Onnelista ja Annelista. 

Nyt nuo pienet nuhaiset rusinapullat ovat jo nukkumassa, onneksi. Jää itsellekin hiukan aikaa potea ja niistää rauhassa. Tämä taitaa muuten olla ensimmäinen kerta koskaan, kun tässä perheessä ovat kaikki yhtä aikaa kipeitä, ja ihan hanuristahan tämä on. Taisi lauantai voittaa tämän mittelön. 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kolean ja sateisen viikonlopun ehdoton kohokohta oli lauantain päivällistreffit kahden lilyläisen bloggaajakollegan kanssa. Tapasin Matkalla äidiksi -blogin MM:n ja Siperian Ella -blogin Ella F:n ensimmäistä kertaa, mutta heti ensihetkistä lähtien tuntui siltä kuin olisimme tunteneet jo pidempäänkin. Ja tavallaanhan me olemmekin, blogiemme kautta, joten ei mikään ihme, että juttu luisti saman tien - kuuluvathan sekä MM:n että Ella F:n blogitkin omaan lempilukemistooni.

Hetken miettimisen jälkeen päädyimme syömään Mamiin, jonka ruoka oli aivan käsittämättömän hyvää. Koska fine dining ei todellakaan ole minulle mikään tuttu juttu (Amarillo-fani täällä hei), olin ensin hiukan häkeltynyt siitä, että Mamin ruokalistassa pääruokien kohdalla oli vain neljä ateriavaihtoehtoa. Valitsin kukkakaali-tomaatti-kurpitsa-aterian ja mietin, että todennäköisesti eteeni tuodaan iso lautanen, johon on koristeellisesti aseteltu pari kukkakaalinuppua, siivu tomaattia ja lusikallinen kurpitsahöystettä, mutta olin kertakaikkisen väärässä: olihan annos toki kauniisti esillä, mutta se myös maistui aivan taivaalliselta. Tykkäsin muutenkin Mamin tunnelmasta niin paljon, että aion pian uskaltautua kokeilemaan myös paikan kuuluisaa lounasta.

Siellä me sitten istuimme, tunnelmallisessa nurkkapöydässä, ja kilistelimme kuohuvalla. Olin stressannut koko päivän sitä, miten vauvan nukkumiset ja syömiset mahtavat mennä, koska vauva ei ole oppinut imemään pullosta maitoa, mutta sillä siunaaman sekunnilla, kun istahdimme alas ja rupesimme juttelemaan, unohdin stressata. Vasta parin tunnin kuluttua havahduin siihen, että niin joo, olin pyytänyt miestäni lähettämään minulle viestin vauvan herättyä. Tarkistaessani kännykkääni huomasin, että sellainen viesti oli tullut jo puoli tuntia aiemmin. Olin kotoa lähtiessäni laskeskellut, että minulla pitäisi olla pari tuntia aikaa ennen seuraavaa imetyskertaa, joten kellon lyödessä seitsemän pyysimme laskun. Kun itse lähdin pyöräilemään tuulispään lailla kotia kohti, jatkoivat Ella F. ja MM matkaansa Panimoravintola Kouluun. Vielä tuossa vaiheessa ajattelin itsekin ilmestyväni Kouluun imetysvelvollisuudet hoidettuani, mutta toisin kävi: sade kasteli minut läpimäräksi kotimatkalla ja ne pari nauttimaani kuoharilasillista tekivät temppunsa muutenkin väsyneelle olemukselleni sillä seurauksella, että lähestulkoon torkahdin itsekin lasten iltapuuhien aikana. Kun esikoinen oli saatu nukkumaan, kello oli jo sen verran, että en olisi ehtinyt enää kauan Koululla hengailemaan ennen kuin olisin taas joutunut polkemaan takaisin kotiin imettämään vauvaa. Peilistäkin katseli sen verran väsähtänyt ja lässähtänyt tyyppi, että päätin suosiosta jäädä kotisohvalle odottelemaan vauvan jokailtaista raivokohtausta ennen yöunille nukahtamistaan.

Toivon niin kovasti, että eilinen ei ollut viimeinen kerta, kun näen noita valloittavia blogiystäviäni! Tähän täytyy nyt tapojeni vastaisesti laittaa oikein sydänkin perään: <3.

Pages