Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kaksi viikkoa sitten hyvästelimme perheessämme neljä vuotta vaikuttaneen pinnasängyn. 

Pöh, nyt valehtelin.

Oikeasti EN TAASKAAN muistanut hyvästellä, enkä kiittää, meitä niin hyvin palvellutta lastentarviketta. Elin siis uudelleen viimesyksyisen "Manducagaten", jolloin vasta oven sulkeuduttua ostajan poistuessa kantoreppu kainalossaan rappukäytävälle, tajusin, miten tärkeä ja arvokas se reppu oli perheellemme ollut. No, pinnasängyn suhteen tässä on onneksi sellainen hopeareunus, että annoimme sen esikoistaan odottavalle kaveripariskunnalle, joten pääsen varmaan vielä kuiskaamaan sängylle kiitokset kahden lapsen höyhensaarena toimimisesta.

Nykyään meillä nukutaankin sitten kerrossängyssä. (Siis lapset, mieheni kanssa preferoimme edelleen parisänkyä.) 

Esikoinen oli jo ennen kerrossängyn hakemista aivan liekeissä siitä, että pääsee nukkumaan yläsängyssä ja (mikä parasta) kiipeämään sinne tikkaita pitkin. Kuopus ei tietenkään osannut odottaa yhtään mitään ja suhtautuikin aika epäluuloisesti siihen, että pinnasänky kiikutettiin eräänä kauniina päivänä pois lastenhuoneesta. Toki olimme selittäneet hänelle, mistä on kyse, mutta eipä tuollainen vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen palleroinen nyt kovin paljon ymmärrä siitä, mitä kerrossängyssä nukkuminen tarkoittaa. Mutta kun saman päivän aikana lastenhuoneeseen kohosi hieno ja jännittävä kahden kerroksen sänky, ja kun kuopukselle selvisi, että hän nukkuu samassa, yhteisessä sängyssä isosiskonsa kanssa, oli hän kuitenkin varsin hyvillä mielin muutoksesta, eikä ole kertaakaan haikaillut vanhan sänkynsä perään. 

Esikoinenkaan ei varsinaisesti ole haikaillut vanhan sänkynsä perään, mutta varaukseton alkuinnostus muuttui muutaman ensimmäisen yön jälkeen pieneksi vastaanhangoitteluksi nukkumaanmenoajan koittaessa. Syykin selvisi pian: vanha sänky oli ikkunan vieressä, jolloin siihen pimennysverhoista huolimatta pääsi ikkunan sivusta kajastamaan hiukan valoa, mikä oli ollut esikoisesta mukavaa, mutta kerrossänky sijoitettiin eri paikkaan, eikä yläpetiin päässyt tuota ekstravaloa samalla lailla tulemaan. Ratkaisuksi on onneksi riittänyt se, että emme vedä pimennysverhoa vielä nukahtamisvaiheessa aivan kokonaan kiinni, ja yöksi jätämme liesituulettimen valon päälle keittiössä. (Tässä yhteydessä olen muuten kerran jos toisenkin harmitellut sitä, että ne ihanat LeeLuut tulevat markkinoille vasta joulun alla, sillä sellaiselle olisi kovasti ollut nyt tarvetta!) Muuten esikoinen on ollut yläsänkypaikastaan vain mielissään ja varsinkin ensimmäisinä päivinä loikoili siellä päivisinkin Onnelia ja Annelia lukien.

Pelkäsimme sänkyä ostaessamme hiukan sitä, että entä jos portaita ja kiipeilyä rakastava kuopus ei malta antaa tikkaiden olla, vaan roikkuu niissä päivät pitkät. Tämä osoittautui onneksi aivan turhaksi murheeksi, sillä kun kuopus ensimmäisen kerran yritti nousta tikkaille, kielsimme häntä ja selitimme, että hän on vielä liian pieni kiipeämään yläsänkyyn ja että hänen paikkansa on alasängyssä. Jotenkin hämmentävän helposti kuopus uskoi perustelumme, eikä ole sen jälkeen kertaakaan edes yrittänyt nousta tikkaille, eikä muutenkaan osoittanut mitään kiinnostusta yläsänkyä kohtaan. Olemme myös tämän säännön vuoksi ilmoittaneet esikoiselle, ettei hänelläkään ole mitään asiaa pikkusiskon sänkyyn ainakaan ilman siskon lupaa.

Koska ostimme saman tien normaalikokoisen kerrossängyn (Sotkan JUNIOR-sänky), alasängyssä ei ollut ollenkaan turvalaitoja. Yläsängyssä on täysin riittävä turvalaita, mutta estääksemme pitkin poikin ja vähän siellä sun täällä nukkuvaa kuopusta tipahtamasta alasängystä, kävimme ostamassa Ikeasta kaksi VIKARE-turvalaitaa, joiden ansiosta alasänkykin on tarpeeksi turvallinen unipesä. Turvalaidat ovat siinäkin mielessä hyvä ratkaisu, että ne hankaloittavat huomattavasti kuopuksen itsenäistä sängystä pois kiipeämistä, ja hän näyttääkin suhtautuvan itsestäänselvyytenä siihen, että sängyssä pysytään niin kauan, että äiti tai iskä tulee nostamaan sieltä pois.

Yöt kerrossängyssä ovat siis sujuneet varsin hyvin ainakin nämä ensimmäiset pari viikkoa. Vaikka tuo Sotkan kerrossänky onkin aika iso, toi se kuitenkin lisää tilaa lastenhuoneeseen, ja joskus tulevaisuudessa, jos tarvetta on, sängyt pystyy irrottamaan toisistaan kahdeksi erilliseksi sängyksi. 

Millaisia nukkumisratkaisuja teillä on tehty?

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Yhteistyössä: Wilfa

Nokkelimmat teistä ovat saattaneet hoksata, että minä tykkään kahvista. Ihan sillä lailla maltillisesti tietenkin (KAHVIADDIKTI!).

Olen ympäröinyt itseni kahviaiheisilla sitaateilla, kirjoilla ja tauluilla, puhumattakaan kahvimukeista, joita meillä roikkuu vähän siellä sun täällä, koska kahvimukeissa on jotain niin ihanaa. Psykiatrit varmasti kilpailisivat siitä, kenen sohvalle saisin kellahtaa analysoitavaksi, niin kovasti minä kahvia ja kahvikulttuuria rakastan.

Rakkaudessani on kuitenkin ollut pieni särö viime aikoina, sellainen kitkerän katkera sävy, jossa on ollut mukana aavistus pohjaan palamista ja ripaus pinttynyttä kahvirasvaa. Rupesimme mieheni kanssa epäilemään, että vanha keittimemme on tullut pikkuhiljaa tiensä päähän, olihan se jo lähemmäs kymmenen vuoden ikäinen. Jos totta puhutaan, ongelmana ei niinkään ollut keittimen ikä vaan se, että olimme alusta alkaen toimineet keittimen kanssa vastoin sitä kaikkein tärkeintä sääntöä, joka kahvinkeittäjillä on - käytimme kahvinkeittimen omaa kannua veden kaatamiseen. Vettähän ei saisi koskaan, ei ikinä, kaataa kahvinkeittimeen kahvipannulla, sillä kahvin sisältämä rasva pinttyy kiinni keittimeen sillä lopputuloksella, että kahvi alkaa maistua joltain aivan muulta kuin sen pitäisi. Siinä vaiheessa, kun oma luottokahvinikin alkoi maistua lähinnä seisoneelta huoltsikkamokalta, pyysin Wilfaa apuun.

Sainkin Wilfalta testattavakseni Wilfa Svart Presisjon -keittimen, jossa on yksi aivan ylivertainen ominaisuus - vesisäiliö on helposti irrotettavissa alustastaan eli kylmän veden voi kaataa suoraan hanasta säiliöön. Tällä tavalla kahvinkeitin pysyy puhtaana ja kahvinjuoja tyytyväisenä. Lisäksi keittimen pumppu vielä imaisee vesisäiliön niin tyhjäksi, ettei kahvinkeittimeen jää vettä kalkkiintumaan.

Miltä se Wilfalla keitetty kahvi sitten maistuu? Aika kuvailevaa on varmaan se, että kun ensimmäisen kerran maistoin Wilfalla keitettyä kahvikupillista, silmiini kihahtivat onnen kyyneleet. En ollut osannut ajatellakaan, että kahvi voisi maistua niin hyvältä. Pehmeältä, samettiselta, täyteläiseltä - kaikin puolin täydelliseltä. Mutta onhan se loogista: kun keitin pysyy puhtaana ja muutkin asiat ovat kunnossa (raikas, kylmä vesi ja tarpeeksi tuore, hyvänlaatuinen kahvi), kahvi voi ihan oikeasti olla mitä ihanin makuelämys, eikä pelkästään se välttämätön paha, jota "nautitaan" vähän joka välissä, vaikka maku vähän saakin irvistelemään.

Wilfa Svart Presisjon -keittimessä on myös panostettu siihen, että sopiva veden ja kahvin suhde on helposti mitattavissa. Vesisäiliöön on merkitty grammamäärät, joten halutessasi voit punnita kahvin keittiövaa'alla ja olla varma siitä, että keität grammalleen oikein mitoitettua kahvia. Myös mittalusikassa on grammamäärät, joiden avulla on helppo laskea, kuinka paljon kahvia tarvitaan.

Keittimessä on myös Flow Control eli säädettävä tippalukko, jonka avulla voidaan valita sopiva uuttonopeus. Sekin riippuu keitettävän kahvin määrästä (ja omista mieltymyksistä). Kahvin lämpötila pysyy optimaalisena koko uuttoprosessin ajan ja tunnin kuluttua keittämisestä keitin napsahtaa pois päältä.

 

Kaltaiseni coffee lover on kyllä tosi tyytyväinen ja onnellinen tästä uudesta kahvinkeittimestämme. Kahvi maistuu siltä kuin sen pitääkin ja kaiken lisäksi keitin näyttää kauniilta ja modernilta. Ulkonäkö on viimeistelty virtanappulaa myöten - täytyy myöntää, että olemme kerran jos toisenkin mieheni kanssa ihastelleet himmeänä hohtavaa virtanappia aamuhämärässä.

Miten teillä keitetään kahvia? Oletteko sortuneet kahvinkeittäjien helmasyntiin kaatamalla keittimen omalla pannulla vettä säiliöön?

(Kuvat S. Aaltonen)

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

...minun / meidän oli tarkoitus tällä mieheni talvilomaviikolla toteuttaa:

  • hakea Ikeasta ideoita ja pientä sälää
  • laittaa parveke kevätkuntoon
  • kokeilla vihdoinkin jotain sokeritonta leivontareseptiä
  • järjestää häkkivarasto
  • järjestää makuuhuone siten, että sivuvaunu muuttuisi pinnasängyksi
  • opettaa vauva nukahtamaan pinnasänkyyn
  • lukea sormiruokailua käsittelevää kirjallisuutta, ettei minun tarvitsisi pelätä vauvan tukehtumista heti sillä sekunnilla, kun se kurkkutikku vain hipaiseekin vauvan suupieliä
  • kirjoittaa uusia postauksia joka päivä
  • ehdottaa muutamalle kaverille treffejä (ja myös toteuttaa ne)
  • käydä Ruohonjuuressa
  • käydä joka päivä lenkillä
  • kirjoittaa to do -listoja 
  • hakea apteekista Mitosyl-karstageeliä vauvaa varten ja muistaa käyttää sitä
  • siivota lastenhuone sellaiseksi, että lelujen ja muun epämääräisen sälän valloittama tila vaihtuisi pelkistetyksi muutaman lelun harmoniseksi idylliksi
  • järjestää vaatekaappini
  • siivota eteisen naulakko
  • päivittää kenkä- ja takkitilanne talvisesta keväisempään
  • siivota ruokakomero
  • viedä lapset Leaf Areenan Lastenmaailmaan
  • rentoutua

Miten voi olla, että vielä tänäkin päivänä, esikoisen ollessa jo kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta, luulen, että miehen loma voisi tarkoittaa sitä, että ehtisimme oikeasti tekemään jotain hyödyllistä? Esikoinen on aivan samanlainen 24/7 tärinähousu kuin aina, eikä kuopus yhtäkkiä viihdytä itse itseään, vaikka meitä täällä kaksi aikuista onkin. Tällä viikolla onkin oikeastaan toteutunut vain tuo listan viimeinen kohta, rentoutuminen. (Jos rentoutumisen käsitettä venytetään oikein kunnolla ja luetaan rentoutumiseksi myös ihan tavallinen arki lasten kanssa.)

Rentoa viikonloppua kaikille! 

Pages