Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen kiinnittänyt huomiota mielenkiintoiseen ilmiöön: kasvatuskirjojen ja -oppaiden väheksymiseen. Tämä asia hämmästyttää minua todella paljon, koska samanaikaisesti on täysin ookoo, luonnollista ja normaalia näppäillä Googleen kaikki lasten kehityksessä yhtään mieltä askarruttavat asiat tai kysellä tietoa vanhemmuuden solmukohdista av-mammoilta. Miksi sitten (muka) on jotenkin noloa ja avutonta lainata kirjastosta asiantuntijan kirjoittama opas noihin samoihin asioihin ja solmukohtiin liittyen?

Vilkaisin äsken pari av-keskustelua, joissa kyseltiin kasvatusoppaiden lukemisesta. Kysymykseen Luetko kasvatusoppaita? vastattiin seuraavasti:

En. 

En herttinen sentään.

En. Pitäs vissiin lukea. (Perässä sellainen hymiö, joka viestitti, ettei kirjoittaja oikeasti aio lukea mitään oppaita.)

En. (Mutta tämä kommentoija katselee kasvatusohjelmia ja lukee perhelehtiä.)

En. (Paitsi raskausaikana vähän.)

En. (Paitsi hiukan kuitenkin, mutta mieluiten vain sellaista tietoa, jonka kanssa pystyy olemaan samaa mieltä.)

Jossain toisessa kasvatusoppaita käsittelevässä keskustelussa peräänkuulutettiin sitä ah-niin-kuuluisaa maalaisjärkeä, jonka avulla lapset on ammoisista ajoista lähtien kasvatettu. Tuo maaginen maalaisjärki, joka auttaa tilanteessa kuin tilanteessa mutta jonka kylkeen tarvitaan kuitenkin vähän mielipiteitä av-mammoilta. Ihan maalaisjärjellä ajatellen asia on näin, mutta ihan siltä varalta, että oma maalaisjärkeni olisikin väärässä niin kysynpä Suomi24-palstalta. Mutta oppaisiin ei kosketa pitkällä tikullakaan, koska tieteelliseen tietoon turvautuminen kertoo kyvyttömyydestä  toimia vanhempana.

Maalaisjärjen tärkein aisapari on tietenkin äidin oma intuitio, joka kyllä kertoo jetsulleen, milloin vauva esimerkiksi on valmis luopumaan yösyötöistä, mutta vaikka äidinvaistoon kannattaakin tosiaan luottaa ihan sataprosenttisesti niin naputellaan nyt ihan varmuuden vuoksi av-mammoille kysymys siitä, että voiko meidän vauvelilta jättää jo ensi yönä yösyötöt pois. 

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Minäkin ajattelen usein maalaisjärjellä ja kuuntelen omaa äidinvaistoani. Varsinkin jälkimmäisen avulla esikoisen vieroitus sekä rintamaidosta että myöhemmin tutista onnistui tosi helposti. Todennäköisesti olen myös molempien asioiden tiimoilta käynyt juuri niillä av-palstoilla lueskelemassa muiden kokemuksista, enkä tarkoitakaan vähätellä näiden palstojen antia. Mutta minä luotan myös tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin. Voi olla, että oma koulutustaustani vaikuttaa siihen, miten mieltynyt olen erilaisten teorioiden pohtimiseen ja soveltamiseen, mutta omasta mielestäni on täysin luonnollista ja järkevääkin tarttua asiantuntijan kirjoittamaan teokseen pelkkien mutu-viestien lukemisen sijaan. Vauvan, leikki-ikäisen, koululaisen ja murrosikäisen lukuisat eri kehitysvaiheet, mahdolliset uniongelmat, hoitokuviot ja vanhempien oma jaksaminen - miten ihmeessä voidaan olettaa, että äitien ja isien pitäisi tietää jotenkin vaistonvaraisesti kaikki ne asiat, joita jotkut kuitenkin tutkivat ihan työkseen?

Rivien välistä olen tulkinnut, että yhtenä miinuspuolena kasvatusoppaissa pidetään sitä, että tieto tulee ylhäältä alaspäin, asiantuntijalta maallikolle, kun taas blogeissa ja keskustelupalstoilla tietoa ja kokemuksia jaetaan vertaisten kesken. Mutta vaikka olen itse lukenut omaan tiedonjanooni ties kuinka monta kasvatuskirjaa, en ole vielä törmännyt sellaiseen pahamaineiseen opukseen, jonka kirjoittaja yrittäisi määrätä minua tekemään asiat vain yhdellä tietyllä tavalla tai sormi ojossa paasaisi, mikä on se oikea, pyhä ja kiveen hakattu tapa kasvattaa. Sen sijaan olen kyllä löytänyt noita sormi ojossa paasaajia av-palstoilta ja blogien kommenttiketjuista.

Jos maalaisjärki tai äidinvaisto tosiaan riittäisivät ratkomaan tilanteen kuin tilanteen, miksi keskustelupalstoille tulvii vanhemmuus- ja kasvatusaiheisia kysymyksiä? Mihin tarvitaan perhelehtiä? Neuvoloita? Auttavia puhelinpalveluita? Ei terkkari vastaa neuvolassa kysymyksiin vain fiilispohjalta, eikä perhelehden toimittaja merkitse juttunsa loppuun lähteeksi maalaisjärkeä.

Minun mielestäni jokaisella on oikeus etsiä vastauksia juuri siitä lähteestä mistä haluaa. Oli se sitten naapurin Pirjo, joka kasvatti lapsensa yksin 70-luvulla tai työkaveri tai omat vanhemmat tai Facebook-kaverit tai av-mammat. Tai kasvatuskirjat. Ei ole mitenkään avutonta tai noloa katsella karjuvaa kaksivuotiasta, joka juuri kymmenen sekuntia sitten leikki tyytyväisenä itsekseen, kunnes käteen osuikin vääränmuotoinen palikka, ja miettiä, että ei perhana, mitä tuommoiselle kuuluu tehdä. 

Oletko sinä lukenut kasvatuskirjoja? Vai onko sellaisten lukeminen mielestäsi turhaa ja/tai noloa?

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Lähiömutsin rehellinen tilitys oman vanhemmuutensa sudenkuopista poiki paljon kommentteja, myös sellaisia, joissa päiviteltiin nykyistä "Paska mutsi vs. Supermutsi -asetelmaa". Lähiömutsi itsekin sivusi postauksessaan tätä minulle tärkeää aihetta, jota olen viime aikoina pyöritellyt usein mielessäni.

Olen nimittäin monien muiden tavoin kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyään tuntuu olevan melkeinpä suotavaa julistautua huonoksi äidiksi ja moittia marttyyriäidiksi tai supermutsiksi sellaista ihmistä, joka voi supermutsipisteiden keräämisen sijaan haluta ihan aidosti vain tehdä parhaansa. Jos kerrot syöttäväsi lapsellesi pelkästään purkkiruokaa ja kuittaat asian "paskamutsi tässä moi" -naureskelulla, saatat saada kehuja rehellisyydestäsi ja siitä, että myönnät olevasi vain inhimillinen olento, jonka aika ja jaksaminen eivät riitä kaikkeen. Mutta jos kerrot tekeväsi lapsellesi kaikki ruoat itse, sinut saatetaan helposti leimata juurikin tuollaiseksi supermutsiksi, jonka väitetään esittävän parempaa kuin onkaan ja vetäisevän kotitekoisilla aterioillaan maton muiden äitien jalkojen alta. Joku saattaa hyvinkin kommentoida närkästyneenä, että kyseinen ajattelematon soseuttaja ei nyt ollenkaan ottanut huomioon hänen tilannettaan kymmenhenkisen perheen yksinhuoltajana kämpässä, jossa ei ole keittiötä lainkaan. Että tuo muita äitejä ilkeästi vähättelevä supermutsi tekee ruoat itse ihan vain piruillakseen kaikille muille äideille.

Miten me olemme joutuneet näin nurinkuriseen tilanteeseen? Uskon, että se alkuperäinen tarkoitus tällaisen vastakkainasettelun taustalla on ollut hyvä ja tärkeä. Äitimyyttejä täytyy uskaltaa tuulettaa, ihan jo senkin vuoksi, ettei yksikään äiti luule olevansa se ainoa äiti maailmassa, joka on joskus ärähtänyt venkoilevalle uhmaikäiselleen. On äärimmäisen tärkeää keskustella avoimesti esimerkiksi imetyksestä syyllistämättä ketään, koska imetys voi olla todella vaikea paikka monelle äidille. Mutta sen lisäksi, ettei korvikkeella vauvojaan ruokkivia vanhempia saisi syyllistää, ei (täys)imettäviä äitejäkään saisi haukkua supermutseiksi sen takia, että he ovat joko hyvällä tuurilla tai kovalla tahdolla saaneet imetyksen sujumaan. 

Itse koen olevani hyvä äiti. Siitä huolimatta, että olen sortunut moneen samaan syntiin kuin Lähiömutsi postauksensa mukaan:

  • En todellakaan jaksa innostua kaikista esikoisen ehdottamista leikeistä. Varsinkin nukkeleikit ovat mielestäni tosi tylsiä. Aivan liian usein sorrun näissä tilanteissa vilkaisemaan "ihan vain nopeasti" Instagramia ja yhtäkkiä huomaankin surffailleeni kännykällä viisi minuuttia ja hoitaneeni oman roolini nukkeleikissä niin hajamielisesti, että esikoisella on kaikki oikeus turhautua.
  • Lastenohjelmia meillä katsotaan lähes päivittäin. Vaikka suojelinkin esikoisen kallisarvoisia silmiä ja aivoja television rappeuttavalta vaikutukselta vauvavuoden aikana, olen viime aikoina keskittynyt suojelemaan ennen kaikkea sitä, että esikoisen innostus lastenohjelmiin pysyisi; minulla on itse asiassa luonnoksissa tälläkin hetkellä sellainen kieli poskessa väkerretty postaus, jossa päivittelen huolissani sitä, ettei esikoinen ole enää niin innoissaan lastenohjelmista kuin vielä vuodenvaihteessa...
  • Huomaan joskus ärsyyntyväni, kun esikoinen pyytää päästä syliin, kun minulla on jotain muuta kesken. Vaikka tiedän, että aivan liian pian tulee se aika, jolloin hän ei enää edes halua syliini.
  • Vaikka parempaan suuntaan on menty, vieläkin tulee usein tilanteita, joissa karjun esikoiselle varmasti tosi pelottavan näköisenä. Tiedän, että on typerää vaatia rauhoittumista huutamalla itse, mutta välillä en vain pysty hillitsemään itseäni ajoissa. Hermojen menettäminen on varmaan se ainoa asia omassa äitiydessäni, joka aiheuttaa minulle välillä aivan tuskallisen huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä.

Paskat mutsit vs. Supermutsit -asetelman eriskummallisuudesta kertoo paljon myös se, että ainakin yksi Lähiömutsin postausta kommentoinut kertoi kirjoittavansa nyt anonyymisti, koska ei uskaltanut omalla nimimerkillään päivitellä tätä ehkä liian pitkälle vietyä vastakkainasettelua. Omissa luonnoksissani on keskeneräinen teksti imetyksen hyvistä puolista, mutta en ole saanut tekstiä muokattua valmiiksi, koska epäröin sen julkaisemista niin omituisesta syystä kuin siitä, etten halua imetysmyönteisyydelläni vahingossakaan syyllistää ketään. Ehkä nyt kuitenkin rupean työstämään sitä julkaisukelpoiseen kuntoon, koska kyllähän minä nyt hyvänen aika saan olla sitä mieltä, että imettäminen on hyvä ja helppo tapa ruokkia vauva! Ei minun pitäisi joutua jännittämään, että tuleeko joku kommentoija tuohtuneena tilittämään, että tekstini syyllistää häntä, koska hänen imetyksensä ei sujunut.

Miten me osaisimme antaa kaikkien olla juuri sellaisia vanhempia kuin parhaalta tuntuu? Ilman, että kenenkään täytyisi itseironisesti tai tosissaan julistautua paskaksi äidiksi, jos laittaa lastenohjelmia pyörimään vaikka ihan vain siitä ilosta, että saa itse hetken hengähtää? Ja ilman, että kenenkään täytyy pelätä supermutsiksi leimautumista, jos menee sanomaan ääneen, että tämä bataatti-jauhelihasose on muuten omassa puutarhassa ja navetassa kasvatettua, itse nostettua, nyljettyä ja soseutettua.

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen lukenut lähes kaikki Jari Sinkkosen kirjat. Olen opiskellut temperamenttitietoutta Liisa Keltikangas-Järviseltä. Olen klikannut itseni uudestaan ja uudestaan MLL:n Vanhempainnettiin. Olen lukaissut jopa ne neuvolasta saadut lippuset ja vihkoset ja Libero-kassista löytyneen pienen kirjasen. Kahlasin läpi Raisa Cacciatoren Kiukkukirjan. Tein itselleni muistiinpanoja Kun kolmesta tulee neljä -oppaasta. Iltaisin selailen Unihiekkaa etsimässä -teosta samalla kun (todennäköisesti) kirjan oppien vastaisesti kannan kuopusta kantorepussa.

Ja nyt vasta sain käsiini tämän:

En ole lukenut Rantalan kirjaa vielä puoleenväliinkään mutta uskallan jo nyt suositella sitä. Kirja herättää ajatuksia ja muistuttaa miettimään asioita myös lapsen näkökulmasta. Jääköön tämä erilainen kasvatusopas siis viimeiseksi kasvatusoppaakseni (ainakin hetkeen - tiedonjanoisen luonteeni tuntien en kuitenkaan malta loputtomiin pysyä pois kirjaston kasvatusopashyllyjen luota).